perjantai 30. lokakuuta 2009

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Ruumiin kontrollista mielivaltaan

Työnantajalle päätettään tuijottava aivotyön ammattilainen tuottaa päänvaivaa. Miten hallinnoida, organisoida ja kontrolloida hänen työtään? Hyvin erilaiset aivotyön muodot; projektisuunnitelman laatiminen, 3D-grafiikan tekeminen, ohjelmistosuunnittelu tai vaikkapa kirjan kirjoittaminen, näyttävät kaikki ulospäin kutakuinkin samanlaiselta: ihminen tuijottaa näyttöpäätettä pöydän ääressä ja (mahdollisesti) hypistelee hiirtä ja näppäimistöä. Ulkoapäin on lähes mahdotonta päätellä, keskittyykö työntekijä aidosti hänelle osoitettuun tehtävään, vai vaeltelevatko hänen ajatuksensa muissa asioissa. Kun perinteiset työnkuvatkin ovat pitkälle kadonneet, on vaikea arvioida sitäkään, mitä työntekijän kullakin hetkellä edes tulisi tehdä. Sähköpostien kirjoittelu, veppisurffailu, pelien pelaaminen ja käytäväpalaveeraaminen ovat monille olennainen osa työtä.

Tarvitseeko uuden ajan luova osaaja valvovaa silmää ollenkaan? Eikö kyttääminen pikemmin itsessään laske motivaatiota? Voitaisiinko siitä luopua? Tuskinpa. Kontrollia tarvitaan ymmärtääkseni ennen kaikkea siksi, että tuottavuuden kasvua vaaditaan uudessa taloudessa enemmän kuin koskaan. Työn tilaaja ja sijoittaja haluavat välitöntä näyttöä siitä, että saavat vastinetta rahoilleen.

Teollisen ajan keinot, muodolliset hierarkiat, käskytys ja yhtenäinen työaika soveltuvat kuitenkin huonosti uuden työn tehostamiseen. Mennyt maailma rakentui Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen mukaan kahden toisiaan täydentävän "hallintomallin" varaan. Työvoiman fyysinen hallinnointi tapahtui kurin avulla määrätyissä tiloissa, kuten tehdas, toimisto, koulu, sairaala tai vankila. Hyvinvointivaltio puolestaan huolehti kurilla kontrolloidun työvoiman syntyvyydestä, kasvatuksesta, terveydestä, tavoista ja tottumuksista. (ks. Holvas, 112)

Ulkoista käyttäytymistä liikaa valvottaessa valvottava on kuitenkin vaarassa vaipua kyyniseen opportunismiin, jolloin hän ei enää ole tuottava. Hän saattaa myös paeta yksityisiin haavemaailmoihinsa, muuttua akateemiseksi versioksi "Hollywoodin tarjoilijasta", joka tekee loputtomasti väliaikaista työtä, pyyhkii pöytiä ja kantaa astioita, koska kuvittelee itsensä aina tulevaisuuden parrasvaloihin (ks. Holvas, 28). Kun arjessa ennen havaittiin ongelma, työporukka korjasi sen. Työporukan hajottua Hollywoodin tarjoilija, yksilö, sivuuttaa havaitsemansa ongelman, sillä hän mieltää tilanteensa vain tilapäiseksi, hänhän on oikeastaan ihan toisen alan osaaja. Pahimmillaan hän taantuu aloitteettomaksi tottelijaksi, joka välttää tekemästä mitään ilman ylhäältä tulevaa nimenomaista ohjetta.

Hyvän huonon esimerkin liiallisen valvonnan seurauksista antaa vaikkapa Mike Judgen suuren IT-yrityksen hierarkkista työkulttuuria ironisoiva elokuva Konttorirotat (Office Space). Eräässä kohtauksessa pomotteluun kyllästynyt päähenkilö, hypnoosin kautta estoistaan vapautunut tietokoneohjelmoija pamauttaa hiostamaan tulleille konsulteille päin naamaa työskentelevänsä "oikeasti" vain noin 15 minuuttia viikossa. Kaikki muu on teeskentelyä. (Judge)

Aivotyövoiman hallinta, kontrolli ja ohjaus eivät Holvaksen ja Vähämäen mukaan enää toimi tehdastilaan asetetun tuottavan ruumiin ja hyvinvointivaltioon sijoitetun väestön ruumiin uusintamien kautta. Informaatioajassa on tarve siirtyä vanhasta fyysistä työtä koskeneesta taylorilaisesta kysymyksestä "voisivatko työntekijän raajat liikkuva vielä optimaalisemmissa kaarissa?" henkisempään kysymykseen: "voisivatko työntekijän tunteet liikkua vielä optimaalisemmissa kaarissa?" (Himanen, 104). Teknologian kehityksen avustamana siirrymme aineettoman, henkisen ja kommunikatiivisen työvoiman hallinnointiin tietona ajassa.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Tulevaisuus on naisten?

Muuttuva työ vaatii fyysisen voiman sijaan henkistä joustavuutta, monialaisuutta ja vuorovaikutustaitoja, eli stereotyyppisesti feminiinisinä pidettyjä ominaisuuksia. Myös pienten lasten hoitaminen valmentaa poukkoilevaan avokonttorityöskentelyyn mennen tullen kapiaisen sokeaa tottelemista paremmin. Kun naisella yhä useammin on miestä korkeampi koulutuskin, hänen luulisi voivan valita töistä parhaat päältä.

Naisten valta onkin kasvanut, ainakin politiikassa. Koulutettujen kaupunkilaisten suosimassa Vihreässä liitossa nais-etuliitteen on viime aikoina voinut korvata mies-etuliitteellä.

Työelämän yleisilme on silti mielestäni edelleen varsin miehinen.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Onko suomalainen työnantaja ikärasisti?

Aikuisopiskelijan viikolla hiljan järjestetyssä paneelissa, Potkut 50-vuotiaana - mikä eteen?, pätevältä ja napakalta vaikuttanut markkinointipäällikkö Maylis Karjalainen syytti työantajia suoraan ikärasismista. Muut panelistit myötäilivät ja pohtivat vakavasti muun muassa sitä, kannattaisiko syntymävuosi jättää työhakemuksessa mainitsematta, jottei hakemus päätyisi suoraan roskakoriin.

Luonnostelen tällä hetkellä kolmea työhakemusta ja pähkäilen samaa kuin panelistitkin. Iän salaaminen tuntuu epäreilulta, mutta niin tuntuu ikään perustuva torjuntakin. Toisaalta pohdin, haluanko edes työskennellä ikärasistin alaisuudessa. En syytä niitä, jotka antavat vapaaehtoisesti tilaa nuoremmille pakenemalla eläkeputkeen. Minuakin ennätti hirvittää ajatus, että sijastani potkittaisiin pellolle pienten lasten isä. Moraalisesti tuntui helpommalta, että jouduimme kymmenien muiden tavoin molemmat lähtemään.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Aika astua johtoon?

Lienee jonkinlaista satiirin alennustilaa, ettei talouselämän ylimpiä johtajia, Olliloita ja Wahlrooseja, kritisoida siinä missä raha- ja parisuhdesotkuissa ryvettyneitä poliittisia päättäjiä. Heidät nähdään pikemminkin ainoina todellisina valtiomiehinä, neutraaleina ammattilaisina, jotka tietävät mitä markkinavoimien lepyttäminen kulloinkin meiltä vaatii, ja jotka muutenkin osaisivat parhaiten järjestää yhteiskunnan jokaisen alueen. Tähtitieteelliset tulot ja muut edut korvannevat heille ainakin kohtuullisesti raskaasta työstä väistämättä seuraavat vapauden rajoitukset. Ja jos oikein tulee töpeksittyä, kultainen kädenpuristus saattelee johtajan leppeästi golfinpeluun tai purjehduksen pariin.

Pienempien johtajien asema on vähemmän kadehdittava. Valta vastaa harvoin vastuuta.

torstai 15. lokakuuta 2009

Laajentaako vai typistääkö työ meitä?

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan visioi jo 1960-luvulla, että uusi sähkön aikakausi merkitsisi typistetyn ihmisen paluuta moniaistiseen kokonaisvaltaisuuteen.

Varhaisissa heimokulttuureissa elimme McLuhanin mukaan kyläyhteisön puitteissa. Kylän tai heimon toimintaan osallistuivat kaikki, ja jokainen oli mukana kaikessa koko olemuksellaan. Suullinen vuorovaikutus oli hetkellistä, reaaliaikaista, kokonaisvaltaista ja moniarvoista. Heimokulttuurin syrjäyttänyt, näköaistiin ja painettuun tekstiin perustunut kulttuuri puolestaan yhdenmukaisti ja lineaaristi McLuhanin mukaan aisteja. Se mahdollisti yhtenäiset lait ja osoittautui muutenkin hyvin tehokkaaksi. Muun muassa työn (ja työttömyyden) ja tuottavuuden käsitteet syntyivät. (ks. McLuhan 1984, 161)

Painanta mahdollisti koneistetun teollisuuden ja markkinointiorganisaation, jotka edelleen vaikuttivat siihen, että kaikkia asioita ja toimia alettiin käsitellä pala kerrallaan. Aakkosten ja lukujen kaikkialle tunkeutuva teknologia vaikutti länsimaisten ihmisten tapaan pitää peräkkäisyyttä "logiikkana". Tämä osittelu on McLuhanin mukaan kyllästänyt elämämme kaikki puolet ja sen avulla olemme kyenneet levittäytymään niin voitokkaasti kaikkiin suuntiin ja kaikkiin elämänpiireihin. Hajaantuminen tapahtui myös tieteessä ja kasvatuksessa. Descartesin myötä filosofian suuri valtakunta jakautui moninaisiksi toisiinsa liittymättömiksi tieteiksi ja erikoisaloksi. (ks. McLuhan, 96, 107, 130, 136, 185)

Aakkosten avulla ihminen vapautui suvun ja perheen valtapiiristä, jolloin tavallaan syntyy yksilö sellaisena kuin me hänet ymmärrämme. McLuhan pitää kirjallisen ajan yksilöä, spesialistia, kuitenkin varsin onnettomana hahmona. (ks. McLuhan, 110). Siinä missä oraalisen ihmisen sisäinen maailma oli monimutkaisten tunteiden ja tuntemusten ryteikkö, on käytännöllinen länsimainen ihminen jo kauan sitten typistänyt aistinsa tehokkuuden hyväksi. (ks. McLuhan, 71 - 73) Länsimainen luku- ja kirjoitustaitoinen ihminen pyrkii olemaan hajuton ja mauton. Hänen erityisenä "etunaan" on McLuhanin mukaan se, että hän voi toimia reagoimatta, sisäisesti osallistumatta. (ks. McLuhan, 108, 169, 198) Karmeimmillaan hän on voinut toimia vaikkapa keskitysleirin vartijana, totellen käskyä, tehden vain työtään.

McLuhanin ilosanoma on, että uusi sähköteknologia lopettaa perättäisen järjestyksen tekemällä kaiken (jälleen) silmänräpäykselliseksi. Viidakkokylä, jossa kaikki osallistuivat kaikkeen, palaa maailmanlaajuisena. Kun väistyvällä mekaniikan aikakaudella liikkeen hitaus varmisti sen, että reaktiot viipyivät huomattavan pitkään, tapahtuvat toiminta ja sen vastavaikutus jatkossa miltei samanaikaisesti. Pyrkimys kokonaisuuteen, empatiaan ja tietoisuuden syvyyteen seuraavat tästä luonnollisena.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Aina kiire?

Sopiva kiire ei ole ollenkaan pahasta. Siinä missä rahan puutetta hävetään, harva häpeilee kiirettään. Tulkitsemme jatkuvan ja ulospäin näkyvän kiireen yleisesti varmaksi merkiksi siitä, että kiirehtijällä on tavalla tai toisella merkittävä asema. Juuri kiire erottaa menestyjät häviäjistä, joiden ainoa vapaasti saatavilla oleva resurssi on aika  (ks. Seppänen, 86). Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander jäljittävät sanan kiire englannin kielessä sanaan business. Se tulee heidän mukaansa alunperin anglien puhuman northumbrian kielen sanasta bisigness, joka tarkoittaa huolta, ahdistusta ja kiirettä. 1300-luvulla se alkoi merkitä työtä tai ammattia ja 1700-luvulla kaupallista liiketoimintaa. Nykyään, kun työntekijästäkin on tullut työvoimayrittäjä, jokaisen on tehtävä bisnestä itsellään. Jokainen on yrittäjä, jokaisella on kiire. (Nevanlinna, 16 - 17)

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Työ ja ihmissuhteet

Tapaukseni käy esimerkkinä työnantaja - työntekijä -asetelman abstrahoitumisesta. Kun toimeksiantoni alkukesästä purettiin, ällistyivät uunituoreet lähiesimieheni (jotka olin organisaatiomuutoksen takia ennättänyt tavata vasta kerran) yhtä paljon kuin minäkin. Mahdollisesti he saivat tiedonkin vasta jälkeeni. Vielä kuukautta aiemmin olimme jatkaneet sopimustani puolella vuodella hyvässä molemminpuolisessa uskossa. Perimmäistä päätöksentekijää tai päätöksen syitä en minä eivätkä esimieheni tulleet tuntemaan.

Perheyritysten ja suurkapitalismin aikaan oli toisin. Vastapuolella oli kasvot, joita saattoi vihata, jos jokin mätti ja vastaavasti kunnioittaa, jos työnteko oli järjestetty mallikkaasti. Globaalissa verkostossa vastuullista on vaikeampaa nimetä. Pomollakin on pomonsa, pomon pomolla pomo aina korkeimpaan pomoon asti. On hygienisempää potkia porukkaa pellolle, kun uhrit voi jättää tunnistamatta. (ks. Seppänen, 113)

Myös omat "joukot" harvenevat kiinteiden työyhteisöjen hajotessa. Kun tuotanto irtoaa ajasta ja paikasta, ei enää ole "henkilökuntaa" toimivana subjektina samalla tavalla kuin oli esimerkiksi tehtaassa. Mikä yhdistäisi toisensa satunnaisesti tapaavia tavarantoimittajia, ydinhenkilöitä ja ruuhka-apulaisia?

lauantai 10. lokakuuta 2009

Työtä ajasta ja paikasta riippumatta

Mikään ei ramaise tuttua ja turvallista muutospuhetta makoisammin. Vai muistatko milloin viimeksi muutoksesta ei olisi puhuttu? Muistaako isoäitisikään? Kursorinen kuukkelointi vahvistaa mielikuvan: "Muutos haastaa työhyvinvoinnin", "Muutos voimaksi", "Työn muutos", "Muutos lähtee ihmisestä", "Muutos on pysyvää". Muutos onkin teollistumisen alusta lähtien pysynyt tavallaan muuttumattomina. Myös muutosjohtajan sanoma on iäti muuttumaton: "Vaikka taloutemme vähän tiukentuukin, niin tehostamalla ja vähän uhrautumalla me silti pystymme vastaamaan muutoksen haasteisiin". Vain muuttumalla nopeammin kuin muut selviämme muutoksesta. (ks. Holvas, 82, ks. Siltala, 309)

Muutospuheen kyllästäminä ja kyllästyttäminä meiltä voi jäädä huomaamatta, että jokin todella muuttuu. Ainakin sosiaaliantropologi Thomas Hylland Eriksenin mielestä. Hän esittää, että jatkuva kiihtyminen kumoaa teolliselle ajalle tärkeiden paikan ja ajan merkityksen (Eriksen, 211).

perjantai 9. lokakuuta 2009

Uusi uljas tiimityöntekijä

Teemme työtä yhä useammin erilaisten projektien puitteissa. Projekti on Wikipedian mukaan toiminnan organisointitapa, jolla on erityinen päämäärä ja joka on väliaikainen ja ainutkertainen.

Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander määrittelevät projektin asiaksi, joka on suunniteltu, visioitu eteen - jopa fyysisesti - mutta jonka toteutus on kesken. Projekti on olennaisesti lupaava, onhan koko uudella taloudella lupauksen rakenne. Vaikka projektit tavallisesti aloitetaankin muodollisin menoin, ne eivät välttämättä koskaan pääty, niistä vain luovutaan vähin äänin. (ks. Nevanlinna, 131 - 135)

Yritysmaailmassa projekti alkaa usein sopimuksen allekirjoituksesta. Yritys A tekee tilauksen yritykseltä B tietyllä hinnalla ja tiettyyn päivämäärään mennessä. Kun tavoite, budjetti ja aikataulu ovat selvillä, yritys B kokoaa tiimin asiaa edistämään. Tiimiin valitaan tavoitteen kannalta tarkoituksenmukaisimmat käytettävistä olevat henkilöt. He ovat periaatteessa tasa-arvoisia keskenään. Näin tieto saadaan kulkemaan ja saavutetaan myös säästöä, jos keskijohdon tarve vähenee.

Nykyaikaista tiimityötä voidaan ylistää vaikkapa kapellimestarin koordinoimaksi soitannaksi tai yksilöllisiä taipumuksia myötäileväksi jazz-jammailuksi. Enemmän kuin perinteiseen duunariin uuden työn tekijä saattaakin samaistua taiteilijaan. Hän on innovoija, visioija ja riskinottaja, joka kartoittaa tutkimattomia erämaita heittääkseen näin syntyvät skitsinsä syötiksi tilaajille tai sijoittajille.

torstai 8. lokakuuta 2009

Teollisuusyhteiskunnasta kokousyhteiskunnaksi

Koska rahaa tehdään tulevaisuudessa entistä enemmän ideoilla, organisaatiot pyrkivät poistamaan tiedonkulun esteitä. Ne pyrkivät avoimeen ja helppoon vuorovaikutukseen työntekijöiden kesken ja työntekijöiden ja johdon välillä (ks. Castells 91).

Teollistumisen kaudelle tyypilliset hierarkkiset ja jähmeät organisaatiomallit korvataan verkostoituneilla ja projektikohtaisilla malleilla, jolloin organisaation rakenne määräytyy tehtävän, ei organisaatiokaavion mukaan. Entinen jako työantajiin ja työntekijöihin hämärtyy, tasa-arvo lisääntyy ja "management by perkele" -tyylinen johtaminen korvautuu neuvottelevammilla metodeilla. Tämä tarjoaa työntekijöille usein todellista vapautta, mutta myös monenmoista kiusaa. Eräs uudelle työlle leimallinen piirre ovat kokoukset.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Tieto murtaa rajat

Pistäydyin ideoiden toivossa Aikuisopiskelijan viikon päätapahtumassa Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä.

Tilanne oli kannaltani vähän hoopo. Keskeytinhän juuri kokopäivätyön ohessa tehdyt, työtä tukevat, opinnäytevaiheessa olevat korkeakoulutasoiset tutkinto-opintoni, jotten olisi menettänyt työttömyysturvaani. Työväenopistoon saan sentään ilmoittautua ja tietysti työvoimapoliittiseen aikuiskoulutukseen, jossa voin oppia vaikkapa ansioluettelon tekemistä. Onneksi on toivoa tolkuttoman viranomaistulkinnan muuttumisesta, vaikkei se enää minua autakaan. Minun on lupa päättää opintojeni keskeytys vasta ensi kesänä, jolloin keräämäni aineisto on jo vanhentunut.

Potkut 50-vuotiaana - mikä eteen? otsikoitu keskustelu kiinnosti tapahtumassa eniten, vaikken ihan vielä kohderyhmään kuulukaan. Aiheen käsittely jäi odotetun yleiseksi. Töitä pitkään hakenut markkinointipäällikkö Maylis Karjalainen oli kokenut nöyryyttävänä vedättäjille tekemänsä ilmaistyön, johon hänet oli pakotettu työttömyysturvan menettämisen uhalla. Hän arvosteli työantajia myös ikärasismista. Teatterikorkeakoulun kursseja markkinoinut Kai Lehikoinen näki iän voimavarana, joka on osattava tehdä näkyväksi. Psykologi Pirkko Lahti huomautti, etteivät keski-ikäiset ole tottuneet nuorempien lailla myymään itseään. Eivätkä voikaan, jos hakemus päätyy jo syntymäajan perusteella roskakoriin. It-alalla työtkään eivät aina voi puhua puolestaan; ainakin omani ovat joko salassapitovelvoitteen alaisia, ei-julkisia tai jo julkisesta internetistä poistuneita. Ihan uuteen Lahti ei kuitenkaan kehota suinpäin ryntäämään. Vaikka itsetunto potkujen myötä hetkeksi järkkyisikin, osaaminen on tallella. Sille on rakennettava, jos se suinkin on mahdollista.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Vastavuoroisuuden kriisi työpaikoilla? Paskatyöstä mallia kaikkeen työhön?

Tutkijoiden Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki mielestä modernit yhteiskunnat ovat perustuneet työlle, koska työ erilaisten toimintojen yhteisenä nimittäjänä on pitänyt niitä koossa. Työn yhteisen mitan alla erilaiset toiminnot on voitu koota yhteen ja mitata. Holvas ja Vähämäki näkevät kuitenkin, että työn keskeinen asema rikkauden luomisessa ja yhteiskunnan koossapitämisessä on alkanut murentua. (Holvas 2005, 51) Juha Siltala puolestaan kytkee työn hallinnan aktiivisen kansalaisen ja psykologisen autonomian nousuun. Häntä huolettaa, että työn hallinnan menetys saattaa enteillä niidenkin loppua. (Siltala, 14)

Hyviä ja huonoja töitä?

Työmarkkinat näyttävät polarisoituvan hyviin ja huonoihin töihin.

Hyvien töiden tekijät voivat neuvotella työehdoistaan. Heidän huipputärkeä aivotyönsä vaatii huippuosaamista, joten sen tekemisestä maksetaan huippupalkkaa tai -palkkioita.

Huonot työt (paskatyöt, jos niin halutaan), joilla kannattavuus saavutetaan leikkaamalla tuotantokustannuksia, katoavat osaksi halvempien tuotantokustannusten maihin. Kirjailija Hannu Raittila ennakoi niiden katoavan sieltäkin. Banaanipalkalla työskentelevä apinakin on lopulta liian kallis vaihtoehto tuotantoprosessiaan optivoivalle pääomalle. Ihmisen osaksi jää pitää prosessia käynnissä kuluttamalla. Talousjärjestelmässä on Raittilan mielestä jossain vaiheessa ratkaistava, kuinka tämä tapahtuu, ellei ihmisille kohta Kiinassakaan makseta palkkaa tuotantotoimintaan osallistumisesta.

Työyhteiskunnasta vapaa-ajanyhteiskuntaan?

Työ ei ole leikin asia. Työn tekemisen avulla on lapsillemme, niillekin, jotka työtä nyt vieroksuvat, hankittu elanto.
Jos työtä tekemättömien joukko lisääntyy paljon, on yhteiskunta romahtamisen partaalla. Jos näin kävisi, ei näillekään työtä vieroksuville olisi tarjota päivärahoja eikä muitakaan etuisuuksia.
(M. Nikkilä Helsingin Sanomien yleisönosastolla)


Tutkijat ovat 1980-luvulta lähtien puhuneet siirtymisestä työyhteiskunnasta vapaa-ajan yhteiskuntaan; luokkayhteiskunnasta, joka jakoi ihmiset taustan mukaan, yksilöiden yhteiskuntaan, joka tarkastelee ihmistä sellaisena kuin tämä on, ottamalla huomioon hänen kykynsä, tekonsa ja suhteensa maailmaan; tuotantoyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan, jossa tuottajan ja tuotannon sijaan tulee käyttäjä, kuluttaja. (Holvas, 35-36)

Taloudellisen taantumamme keskellä tällaiset näköalat näyttävät minusta ennenaikaisilta, vaikka olenkin yllättynyt siitä, miten vähän minua on syyllistetty nyt kaksi kuukautta kestäneen työttömyyteni aikana.