Sisyfos Kivi työelämässä

Jaksamista pimeisiin talvi-iltoihin!

2012-01-19T00:12:00.001+02:00

Käyn nykyään harvoin leffassa. Useimmat elokuvat noudattavat laskelmoivia lajityyppejä, enkä enää kuulu romanttisten komedioiden tai eroottisten trillereiden kohderyhmään. Katastrofielokuvakeskustelukaverini kauhisteli, kun murjaisin toivovani dinosaurusten tai ulkoavaruuden hirviöiden popsivan suihinsa samastumiskohteeksi tarkoitetun, epäekologisesti elävän yhdysvaltalaisen perheen isosilmäiset lapset.

Pettymyksen tahtovat tuottaa taide-elokuvatkin. Kuten Aki Kaurismäen Le Havre. Valmiiksi samanhenkisiä nostalgikkoja elokuvahistoriallisten viittausten bongaileminen varmaan viehättää. "Elämää suurempi" pateettinen loppurepliikki: Kirsikkapuut kukkivat, ei kuitenkaan tee yhdestäkään maahanmuuttokriitikosta suvaistevampaa. Elokuvateatterin ulkopuolista todellisuutta palkintoraateja kosiskeleva eteerinen humanismi ei tavoita.

Paremmin on onneksi dokumenttielokuvien laita. Toisin kuin fiktioissa, niissä aiheet yllättävät, samoin käsittelytavat, tavat ymmärtää maailmaa. Parhaimpien oivallusten ääressä riemastun ja ällistyn. Harvemmin törmään totiseen sormella osoitteluun tai edes sensaation tavoitteluun. Aiheet saattavat olla rankkoja, mutta rankkaa on sitten käytetty huumorikin.

Onneksi pimeintä talvea valaisee täällä Helsingissä myös tänä vuonna Docpoint-festivaali, jossa dokumentteja pääsee katsomaan oikein urakalla. Olin myös minä kerrankin lippuluukulla ajoissa. 24.-29.1.2012 välillä aion ehtiä kahteentoista näytökseen. Niiden avulla vauhditan kunnolla kaavoihin kangistuneita keski-ikäisiä aivojani. Enkä onneksi ainoana, sillä yleisössä istuu lupaavan paljon muitakin, joille ihan kaikki ei näytä olevan ihan samantekevää.

On tietysti mielipide- ja varallisuuskysymys, tuntuvatko seitsemän euron (sarjakortilla hieman halvemmat) liput sopivan hintaisilta. Minä ainakin laajennan tajuntaani mieluummin fiksujen tulkintojen parissa kuin lentämällä viikoksi makoilemaan aurinkorannoille tai pulittamalla 155-195 euroa yhdestä Suomen joukkueen pelistä tulevissa jääkiekon mm-kisoissa.

Kiinnostavaa ohjelmistoa kannattaa (ja vielä ehtii) tulla katsomaan kehä kolmosen takaakin. Poimin maistiaisiksi muutaman kiinnostavalta vaikuttavan, työtä ja globalisaatiota sivuavan elokuvan. Etsivä löytää muutakin.

Jörg Adolph, Gereon Wetzel: How to Make a Book with Steidl
Työlleen omistautunut kirjapainaja yhdistää keskiaikaisen käsityöläisyyden uusimpaan teknologiaan.

David Bernet, Bettina Borgfeld: Raising Resistance
Soijanviljelyn geenimanipuloitu todellisuus Paraguayssa.

Miriam Fassbender: Foreign
Malilaisen nuorukaisen matka mielikuvien paratiisilliseen Eurooppaan.

Giovanni Giommi: Bad Weather
Elämää bangladeshilaisella bordellisaarella.

Leonard Retel Helmrich: Position Among the Stars
Suku haluaisi kouluttaa Jakartan slummissa asuvan teinitytön, jota kiinnostavat vain pojat ja siniset piilolinssit.

Nicolaas Hofmeyr, Gabriel Mondlane: A Miner's Tale
Kahden perheen loukussa kärvistelevän mosambikilaisen kaivosmiehen tarina.

Vit Klusak: All for the Good of the World and Nosovice
Korealalainen Hyundai tuo itämaisen työkulttuurin pieneen tsekkiläiseen kylään.

Sirkka-Liisa Konttinen: Byker, Today I'm with You
Suomalainen valokuvaaja havainnoi brittiläistä Bykerin työläiskaupunginosaa vuonna 1983 ja uudelleen vuonna 2010.

Mika Koskinen: Punaisen metsän hotelli
Kriittinen dokumentti Enson toiminnasta Etelä-Kiinassa.

Eyal Sivan: Jaffa, the Orange’s Clockwork
Jaffa-applesiinin tarina israelilaiseksi vientituotteeksi.

Mark Soosaar: Father, Son and Holy Torum
Siperialaisen shamaanin ottopoika palaa kotikyläänsä ja yrittää öljy-yhtiön edustajana ostaa pilkkahinnalla poroisäntien perintömaat.

Työväen presidentti

2012-01-03T22:51:00.001+02:00

Työväen presidentti

Voisipa presidentinvaaleissa äänestää aikuisuuden puolesta.

Eli kannattaa koko instituution lopettamista. Mielestäni vastuuseen kasvanut kansalainen ei enää vuonna 2012 kaipaa isää eikä äitiä, ei unilukkaria eikä arvojohtajaa. Heikkenevässä huoltosuhteessa meidän pitäisi päinvastoin käyttää järkeämme ja priorisoida tekemisiämme. Tuomitsemmeko kansakunnan parhaat aivot kuudeksi vuodeksi kuuntelemaan sotilasmusiikkia?

Mennyt on kaiku ehdokkaiden askelissa. Mustiin autoihin voisi palkata valkotakkiset kuljettajat. Lohtua loskaan tuo sentään se, että todellisuudentajultaan ylivertaisin on joukosta poissa: http://kimjongillookingatthings.tumblr.com/

Kaupallisuuden puolustus

2012-01-01T01:14:00.002+02:00

Etenkin jouluaikaan kuuluu vastustaa kaikkialta pursuavaa moukkamaista kaupallisuutta.

Julistan minäkin inhoavani shoppailua, ja iloitsin, kun tänä vuonna selvisin yhdellä lyhyellä tavaratalokeikalla. Suurimman osan lahjoista ostin netin kautta.

Hehkulamppuhuijaus (Light Bulb Conspiracy). Tuotanto: Mediapro, 2010. Eurooppalainen yhteistuotanto

Vielä shoppailuakin enemmän karsastan puhelinmyyjiä ja kaduilla väijyviä hyvän asian kaupustelijoita. Kun jotakin joudun ostamaan, mikä on väistämätöntä tässä järkyttävässä maailmassa, jossa tavarat ohjelmoidaan hajoamaan määräajoin, haluan vertailla rauhassa kilpailevia tuotteita ja hintoja.

Näen kaupallisuudessa silti enemmän hyvää kuin huonoa. Se synnyttää parhaimmillaan aitoa riippuvuutta, kun sekä myyjä että ostaja hyötyvät. Kun riiputaan, ei sodita. Edellyttäen reilua riippuvuutta. Näkisi vielä sen.

Kaupallisuuden hyvät puolet korostuvat myös venäläisen huippudokumentaristin Andrei Nekrasovin sosialismin ajan lopusta kertovassa Hyvästi toverit -sarjassa. Angry Birds -ärtymykseni helpottaa, kun näen miten tavara elähdyttää ihmisiä ihan oikeasti, kun se puuttuu. Viisaan kuusiosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa näkyvät vielä hetken YLE:n Areenassa.

Raha on monen asian hyvä mittari. Se muun muassa kohtuullistaa itsetunnon. Omanikin. Kavereiden (tai äidin) kehujen jälkeen saattaisin minäkin jättää työni ja ryhtyä rustaamaan sarjakuvia. Myyntiluvut kehottavat kuitenkin tarraamaan leipätyöhön täysillä ja nöyrästi. Tosiasiallisen kysynnän mittaaminen järkiinnyttää myös monen muusikon, runoilijan ja muun haaveiljan aiheuttamasta tragediaa itselleen ja lähipiirilleen.

Sama pätee hulluihin bisnesideoihin. Olin markka-aikaan kuulemassa konsulttia, jonka toimenkuvaan kuului yllyttää yrittäjyyteen. Hän puhui pitkään maksajansa suulla, mutta paalutti silti lopuksi mittakaavan ja varoitti starttirahanäpertelystä. Hän julisti sanasta sanaan: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan teidän ideaanne". Lepsut puheet ja vastuuton kannustavuus taitavat aiheuttaa enemmän murhetta kuin totuuksien laukominen suoraan päin naamaa.

Rahassa mittaaminen tervehdyttää myös työpaikan ilmapiiriä. Kun firman pitää tuottaa voittoa, pätevyys ratkaisee uralla etenemisen, ei esimerkiksi pärstäkerroin, sukulaisuussuhde, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen. On aina surullista, kun joku saa potkut, mutta vielä surullisempaa, kun saneerataan pätevin.

Neuvostoliitto voidaan tosin rakentaa pörssiyhtiönkin sisälle. Yhdettoista yyteet kymmeneen vuoteen kokenut, ja lopulta potkut saanut, tuttuni kertoi irtisanomisten jatkuneen hänen jälkeensäkin. Viheliäisessä ilmapiirissä onnistuneimmin ovat sinnitelleet ovelimmat nuoleskelijat ja toisten töiden sabotoijat. Vaan silti, jos raha saisi tietää, se oikaisisi vääryyden jämäkämmin kuin Kekkonen.

Lapsuus ja kaupallisuus on erityisen arka aihe. Onko esimerkiksi joulupukki viaton satuolento, vai levittääkö hän jälkikasvuumme vaarallista kertakäyttöajattelun virusta? Ukossa lienee vaaransa, mutta jään silti miettimään vaihtoehtoja. Ja omaa lapsuuttani 1970-luvulla.

Olin naiivin viaton kaupallisen kulttuurin ihailija. Erityinen suosikkini oli Pätkis-lastenohjelma, jossa seikkailivat lennokkaasti animoidut, anarkistiset piirrossankarit. Tom ja Jerry, Repe Sorsa, Maantiekiitäjät. Ajan ammattikasvattajat saivat päähänsä, että toisiaan mäiskivät hahmot veisivät lapsen empatian ja kyvyn ymmärtää väkivallan seurauksia. Yhdysvaltalainen väkivaltaviihde korvattiin kasvattavilla, verkkaan nykivillä itäblokin pala-animaatioilla. Unettavaa sosialistista festivaalipalkintoviihdettä ahdistavammaksi koin silti puolelta toiselle vaivalloisesti vaappuvan Babar-norsun tartuntakyvyttömät raajat. Onneksi minulle jäi Aku Ankan tarjoama kulttuuri-imperialismi.

Nykyään en ole yhtä jyrkkä. On todella lapsia, ja aikuisiakin, joille valmiiksi pureskeltu turva on tarpeen. Oma lapsuuteni oli tylsyyteen asti turvallinen, joten janosin tarinoilta vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kasvattavuuden sen sijaan vaistosin, ja kavahdin sitä jo pienenä. Ei kaupallinen massatuotantokaan yleensä ollut kummoista, mutta se kopeloi sentään vain säästöpossua ja jätti sielun rauhaan. Kasvattajien minulle, ja todellisuudelle, vieraat ideologiset tarkoitusperät sen sijaan pelottivat ihan oikeasti.

Bisnes on tunteettoman objektiivista. Raaka rahastaja ei ole sovinisti eikä rasisti. Hän ei erottele meitä hyviin eikä huonoihin (esim. terveisiin ja (mieli)sairaisiin) kuten ammattikasvattaja, vaan kyselee ainoastaan bisnesmahdollisuuksien perään.

Rahan rakastaja on reilu, mutta toisaalta kauhistuttava hahmo. Periaatteellisimmillaan hän tuhoaa vaikka itsensä, jos sen voi tehdä voitolla. Seuraavan dekkari-idean saa vapaasti varastaa, sillä mediamahona en saisi sitä kuitenkaan itse julki.

Tarinassa juorulehden toimittaja toisensa jälkeen murhataan salaperäisesti. Syylliseksi paljastuu (jos halutaan poliittisuutta) ekologisesti valveutunut terroristi tai (viihteellisessä versiossa) kirjottelusta suivaantunut julkkisblondi. Grande finalessa sarjamurhaaja iskee lehden toimitukseen surmaten hurjissa verikekkereissä kaikki muut paitsi pääomistajan. Viimeisillä voimillaan tämä räpsii graafisesti huikeita kuvia tapetuista kollegoistaan ja julkaisee ne suuressa muistonumerossa. Julkaisu myy kuin häkä, ja loppukohtauksessa pääomistaja itkee koko matkan hautajaisista pankkiin.

Bisneksen huonoin puoli on kylmyyden sijasta kuitenkin sen lyhytjänteisyys. Ilman julkista sääntelyä bisnes ei piitaa rahattomista. Lapset, vanhukset, sairaat, vammaiset, syrjäisten sähköverkkojen käyttäjät saavat pärjätä ominensa. Kakkein vähiten bisnes piittaa luonnosta tai tulevista sukupolvista.

Sananvapaus on ylimpiä arvojani, ja vastustan kovasti muun muassa nimimerkkien kieltoa nettikeskustelussa. Olen silti leikitellyt ajatuksella, josko iltapäivälehtien tai vaikka Seiskan painamisen voisi kieltää ekologisin syin. Puuta säästyisi, mutta mielipiteenvapaus säilyisi, jos juoruja saisi vain netistä. Ellei maksajaa löydy, juorutoimittaminen palaisi sähköisessä maailmankylässä siksi ämmien talkootyöksi, jota se oli agraaritaloudessakin.

Sitten on tietysti vielä se bisneksen viimeinen huono puoli. Raha itsessään on puhdas fiktio, enemmän uskontoa kuin tosiolevaa. Toivotan Ismo Leikolan myötä kaikille onnellista uutta vuotta!

Häviääkö perhe?

2011-11-25T01:26:00.002+02:00

Livistin 11.11.2011 töistä hyvästä syystä. Kiirehdin onnittelemaan kultahäitä viettäviä vanhempiani. Saunottiin. Syötiin kakkua. Muisteltiin hiukan kuluneita vuosikymmeniä.

Vanhempieni tarina on ajalleen tyypillinen. Isä, Karjalan evakko, ajatui länsirannikolle, astui pieneen parturiliikkeeseen ja ihastui kauniiseen tukanleikkaajaansa. Lyhyen seurustelun jälkeen nuoret menivät naimisiin ja hankkivat kaksi lasta. Kodiksi he rakensivat punatiilisen omakotitalon, jossa asuvat vieläkin. Äiti hoiti siskoa ja minua. Isä raatoi vuorotyöuransa yhden yrityksen palveluksessa terveytensä pettämiseen saakka. Niukkuus vaihtui vähitellen suhteelliseksi vauraudeksi.

Vanhempiini verrattuna elämäni on ollut vaatimaton. Isälläni oli kunnon työ, perhe ja koti, kun minä vielä kärvistelin poikamiehenä opiskelijasolussa ja viimeistelin opinnäytettä. Toistaiseksi voimassa olevat työ- ja parisuhteet solmin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Lastentekoon en uskaltautunut ollenkaan.

Tuttavapiirissäni on sentään oltu rohkeampia. Vanhempieni kaltaiset ehjät parisuhteet ovat kuitenkin olleet harvinaisempia kuin mutkikkaat uusperhekuviot.

Nykynuorille varmuutta tarjoillaan vielä niukemmin. Vaikka työ on parhaimmilaan palkitsevaa ja hyvin palkattua, spekulantin aivastus toisella puolella planeettaa voi hetkessä pyyhkäistä unelmat mennessään.

Onko perheinstituutiolla enää tulevaisuutta? Onko kirkon ja Hollywoodin kauppaama elinikäinen parisuhde pikemmin jäänne maatalousyhteiskunnasta, jossa nainen ja mies kohtasivat myötä- ja vastoinkäymiset mielekkäänä talousyksikkönä? Kummallakin oli selkeä roolinsa, jota ilman toinenkaan ei tullut toimeen. Ne parjatut miesten ja naisten työt.

Modernissa työnjaossa molemmat puuhaavat tahoillaan asioita, joista toinen ei ehkä ymmärrä mitään. Koska työ on usein kiinnostavaa, sen tuomista myös kotiin ei usein koeta ongelmaksi. Sitä tehdään ja sitä varten opiskellaan vapaa-ajallakin. Vähintään sitä ajatellaan. Se röhnöttää rakastavaisten välissä aviovuoteessa kuin anoppi muinoin. Lasten korvakivut ja harrasterumba yhdistävät hetken, mutta lasten varttuessa vanhemmilla on yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Tähtien tanssin katselu yhä vieraammaksi käyvän ihmisen kanssa alkaa tuntua kummalliselta. Parisuhde väistyy, kun molemmilla on kiinnostavampaa puuhaa muualla.

Ristiriidoissa kamppailevat ennen kaikkea poliittiset konservatiivit. He korostavat yhtaikaa sekä perheen että työn merkitystä, joten he kokevat syyllisyyttä jomman kumman laiminlyömisestä. Esimerkiksi yritysvalmentaja Jari Sarasvuo puhuu työstä sakramenttina, mutta nostaa kuitenkin puolison ja lapset työkavereiden ja asiakkaiden edelle "universaalisessa arvojärjestyksessään". Työssä eteneminen tai edes työpaikan säilyttäminen edellyttää kuitenkin perheen laiminlyömistä. Kun perhearvoja korostava pääministeri laajentaa työttömien työssäkäyntialuetta tai lisää tukea työmatkaliikenteelle, hän tekee arvovalinnan työn eduksi ja perheen tuhoksi.

Onnellisia eivät ole edes perheettömät ja työttömät. Yksinelävät uraohjukset voisivat rahan ja statuksen puolesta perustaa kunniallisen perheen, mutteivät ehtisi elää sen kanssa. Työtä vailla olevilla olisi aikaa, muttei riittävää statusta kumppanin löytämiseksi. Lopputuloksena on prinssiä odottelevia yksinäisiä naisia kaupungissa ja pornoa tirkisteleviä yksinäisiä miehiä maalla. Molemmat elukoidensa kanssa.

Pitäisikö meidän hylätä romanttinen rakkausihanne ja palata perusarvojen pariin? Suhtautua perheeseen, jollei suorastaan liiketoimena kuten suuressa maailmassa, niin kuitenkin käytännöllisenä projektina. Perhe olisi elämän ydinsisällön sijaan kuin mikä tahansa projekti, johon osallistujat sitoutuvat sovitulla panoksella sovituksi ajaksi. Se olisi projekti, jossa äiti ja isä sitoutuvat keskenään ja yhteiskunnan kanssa kahdeksikymmeneksi vuodeksi kasvattamaan uusia projektityöntekijöitä globaalin talouden tarpeisiin. Uudessa perheessä ympäröivän maailman lyhytjänteisyys hyväksyttäisiin, eikä kaikkea yritettäisikään jakaa. Riittäisi, että lapset hoidetaan ja puolisolle yritetään olla reiluja.

Tällainen pragmaattisuus puistattaa epäilemättä tähtikarttojen tutkiskelijoita, jotka uskovat jokaiselle löytyvän "sen oikean". Tosiasiallinen ahdistus saattaisi kuitenkin helpottaa, jos tyytyisimme sopimuksessa kirjattuihin asioihin. Projektin valmistuttua toivottaisimme hyvällä omallatunnolla kumppanillemme onnea uusiin projekteihin. Tai jos edelleen synkkaa, sopisimme jatkosta.

Kotimatkalla bussissa ajattelen vielä vanhempiani. Siinä missä olen voinut kouluttautua, tehdä kiinnostavaa työtä, reissata maailmalla, harrastaa monipuolisesti kulttuuria ja liikuntaa, pitää elämänkumppanini kanssa autoa ja kahta asuntoa, vanhempani ovat joutuneet tyytymään raskaaseen työhön, puutarhanhoitoon ja kesämökkiin, jonne matkattiin julkisilla. Kuitenkin heidän tarinansa on, enemmän kuin omani, kehitystarina, jossa omalla työllään on voinut vaikuttaa elämänkohtaloonsa.

Äiti ja isä ovat jo miltei kuuroja. Kaksi televisiota ja radio huutavat yhtaikaa eri ohjelmia. Yli televisioiden ja radion huutavat vanhempani toisilleen voimakkuudella, joka riippuu kuulolaitteiden kulloisistakin säädöstä. Sydämellisessä kodissa, jonne olen aina tervetullut.

Nousen bussista ja odotan iltahämärässä elämänkumppaniani. Kiireidensä takia hän ajaa paikalle hieman myöhässä. Noustessani kyytiin kadehdin vanhempiani häivähtävän hetken. Viidessäkymmenessä vuodessa heillä on sellaista, mitä minulla ei koskaan tule olemaan. Oma perhealbumini kattaa vain lapsuuden.

Aiempia kirjoituksia aiheesta:
Isäni Suomi
Työ ja ihmissuhteet
Työttömyys ja ihmissuhteet

Alas rahavalta!

2011-10-11T09:04:00.000+03:00

Olen viime ajat blogannut harvakseltaan, sillä olen ihan kurssilla yrittänyt opetella kirjoittamaan. Lapsuusmuisteloiden kaltaiset harjoitukset eivät tietysti sovi blogiin, mutta tätä humoristista irrottelua kolumniksi ehkä malta pitää pöytälaatikossa. Se muuten sai kurssilla murskakritiikin.

--------------

Länsimaiset demokratiat perustuvat valistusfilosofi Montesquieun 1700-luvun puolivälissä kehittämään vallan kolmijako-oppiin. Lainsäädäntövallan (parlamentti), toimeenpanovallan (hallitus) ja tuomiovallan (oikeuslaitos) erottamisen estää valtaa keskittymästä liiaksi. Eri toimijoiden vastakkaiset pyrkimykset kumoavat toisensa, ja saamme kelvollista demokratiaa.

Pelkkiä instituutioita tarkastelemalla kolmijako-oppi tuntuisi pelittävän varsin hyvin. Mutta kun ryhdymme tutkimaan, keitä instituutioissa puuhaa, huomaamme samojen naamojen toistuvan eri yhteyksissä. Toiset paljastuvat toisia tasa-arvoisemmiksi.

Eliittiin pääsee kyvyillä, mutta kovin usein myös rahalla. Rahavaltaa kolmijako-oppi ei tunne. Mielestäni sen pitäisi. Mitä jos tunnustaisimme taloudellisen vallan vallankäytön muodoksi ja laajentaisimme kolmijaon nelijaoksi?

Ehdotan kolmea tapaa:

1. Verotetaan ankarammin palkkatulon ylittävää osaa pääomatulosta

Jo nyt progressiivinen verotus ottaa rikkailta ja antaa ainakin periaatteessa köyhille. Mutta voisimme ottaa rikkailta enemmänkin. Esimerkiksi työikäisten pääomatuloja voisimme verottaa ankarammin siltä osin, kun ne ylittävät heidän palkkatulonsa. Näin kannustaisimme rikkaitakin paiskomaan töitä pidempään. Tämän etevän porukan siirtyminen golfin pariin on paljon suurempi kansantaloudellinen onnettomuus kuin rappioalkoholistin "palveluiden" saamatta jääminen.

2. Annetaan köyhille lisää valtaa vaaleissa

Nalle Wahlroosin tai Jorma Ollilan äänioikeuteen emme koske. Heille jää eduskunta-, kunta- ja presidentinvaaleissa edelleen yksi ääni.

Kultalusikkaa vaille jääneiden poliittista valtaa sen sijaan lisäämme. Iiro Insinööri saa kaksi ääntä, Pirjo Perusduunari kolme. Asunnottoman sinolistin Reiska Ryystörannan baritoni vastaa viittä ääntä. Tämä kompensoi köyhien rikkaita laiskemman äänestämisen.

Rikkauden mittaaminen ei tietysti ole helppoa. Onko esimerkiksi velkakurimuksessa elävä suurituloinen rikas vai köyhä? Entä peruskorjausta vaativan kartanon perijä? Yksiselitteiseen oikeudenmukaisuuteen emme koskaan pääse. Käyttämällä palkkatuloja, pääomatuloja ja omaisuutta kertoimen laskemiseen saavutamme kuitenkin säällisen kompromissin. Jos palkkatulo vähentäisi äänivaltaa vähemmän kuin pääomatulo, itse hankittu omaisuus vähemmän kuin peritty, tämäkin järjestely kannustaisi työntekoon.

3. Tasataan ehdokkaiden vaalirahat

Viime vaaleissa valitut kansanedustajat maksoivat saamastaan äänestä keskimäärin 6,3 euroa. Kokoomussenaattorille eduskuntapaikka oli kallein, 9,3 euroa. Kukkaisrahastojen kuihduttuakin keskustalaisilla oli varaa pulittaa 8,1 euroa. Seuraavaksi eniten rahaa käyttivät kristilliset (6,9) ruotsalaiset (5,9), vihreät (5,7), demarit (5,3) ja Vasemmistoliitto (5,2). Ryysyköyhälistön asialla olivat ainoastaan perussuomalaiset, joille ääni maksoi vaivaiset 3,2 euroa.

Kun kaikki ehdokkaat jatkossa kilvoittelevat samalla euromäärällä, eduskunnasta tulee kovin toisenlainen (suluissa nykyinen paikkamäärä):

Perussuomalaiset 67 edustajaa (39)
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 43 (42)
Kansallinen Kokoomus 26 (44)
Suomen Keskusta 24 (35)
Vasemmistoliitto (sisältäen ryhmästä irtautuneet kaksi kansanedustajaa) 15 (14)
Suomen ruotsalainen kansanpuolue 10 (10)
Vihreä liitto 10 (10)
Suomen Kristillisdemokraatit 5 (6)

En ole varma, iloitsenko eduskunnan uudesta kokoonpanosta. Kun vielä lisäämme äänioikeusmuutoksen vaikutuksen, voimme olla varmoja, että kansan valitsema Suomi eroaa EU:sta, sulkee rajat maahamuuttajilta, lopettaa kehitysavun ja sallii vain isänmaallisen näköistaiteen. Naisen paikka on keittiössä, homon kaapissa.

Huomaan symppaavani filosofi Platonia, joka nähtyään postmoderneihin tekotieteellisiin kokeiluihin kyllästyneiden perusateenalaisten tuomitsevan Sokrateen kuolemaan, ryhtyi kannattamaan valistunutta harvainvaltaa. Ehkä meidän aikanamme vain todella rikkailla on varaa ajatella sallivasti ja oman etunsa sijasta kokonaisuutta?

Ylös rahavalta?

Lähde:
Mäkinen, E. (29.6.2011). Kolme kansanedustajaa kulutti yli 20 euroa jokaiseen äänestäjäänsä. HS Next -blogi. Helsingin Sanomat.
http://blogit.hs.fi/hsnext/kolme-kansanedustajaa-kulutti-yli-20-euroa-jokaiseen-aanestajaansa

Työ ja ikääntyvät vanhempamme

2011-10-01T15:07:00.000+03:00

Pari kokemusta lähipiiristäni.

Juhannusaattona, muutama vuosi sitten, tuttuni äiti liukastuu suihkussa. Ensiavun keikkalääkäri kysyy kivusta, mutta osin puhekyvytön vanhus ei kykene valittamaan. Vasta viikonlopun jälkeen tehdään tarkempi tutkimus. Toisen jalan luiden huomataan olevan täysin katki. Jalka kipsataan ja nainen jää osastolle toipumaan. Kun kipsi säädetyn ajan kuluttua avattaan, luutumisen huomataan tapahtuneen väärässä kulmassa. Seuraa korjaavia leikkauksia. Sairaalassa nainen välillä toipuu, mutta avohoidon puolella kunto heikkenee nopeasti uudelleen. Hoito ei herätä luottamusta. Olen itse paikalla, kun hoitaja iltatoimien yhteydessä peittää kipsiin hengittämisen takia tehdyn reiän. Kun huomautamme asiasta, hoitaja alkaa olkapäitään kohautellen vielä sovitella irroitettua kipsinpalaakin reikään. Jalka joka tapauksessa tulehtuu, diabetesta sairastava nainen heikkee, vaipuu koomaan, saa vielä sairaalabakteerinkin ennen kuin syyskuun lopussa kuolee. Juttua puidaan oikeudessa, joka huomauttaa alkuperäisen väärän diagnoosin tehnyttä keikkalääkäriä, muttei havaitse kuukausien hutilointipotpurissa muuta moitittavaa.

Toinen tuttuni, idealisti, kouluttautuu auttaman vanhuksia ja pestautuu töihin kivaan perheyritykseen. Pieni hyvähenkinen porukka tekee työtä terveellä järjellä, huolella ja antaumuksella. Muutaman vuoden kuluttua suuri kotimainen hoivapalveluyritys ostaa perheyrityksen, ja meininki muutuu. Alkaa hiostus ja inhimillinen meininki korvautuu liukuhihnamaisella suorittamisella. Viime kesälomalla tuttuni saa sitten lomallaan tekstiviestin, jossa kerrotaan se, mikä kohta on lehdissäkin; kansainvälinen sijoittajataho ostaa yrityksen osake-enemmistön. Jo yhtiön nimestä päättelemme tarkoituksen olevan jauhaa omistajille maksimaalista voittoa taylorisoimalla toimintaa entisestään.

Väestön vanheneminen ei ole eläkepommi vaan ennen kaikkea iloinen asia. Se tarkoittaa sitä, että olemme terveempiä ja elämme vanhemmiksi kuin ennen. Jopa kalastaja Pentti Linkola, joka muuten poistaisi ihmiset koko maapallolta, ylistää vanhenemisen (ja viisastumisen) mahdollistavaa lääketiedettä. Se, etteivät vanhukset "vanhoina hyvinä aikoina" lojuneet vaipoissaan laitosten käytävillä, johtuu vain siitä, että tuolloin kuoltiin aikaisemmin.

Ikääntyminen aiheuttaa kuitenkin kuvitellun eläkepommin lisäksi todellisen ongelman, josta en juuri ole huomannut julkisesti puhuttavan.

Meille keski-ikäisille väestön vanheneminen tarkoittaa omien vanhempiemme konkreettista vanhenemista. Meidän on ihan käytännössä ratkaistava se, miten toimimme, kun he eivät enää pysty tulemaan toimeen omillaan. Luotammeko siihen, että he saavat laitoksissa ammattilaisten järjestämää laadukasta ja inhimillistä hoitoa? Vai haluammeko vastata hoivasta itsekin, mahdollisesti työuramme kustannuksella?

Valistunut työn ostaja on jo tottunut joustamaan lasten takia. Mutta onko hän jatkossa valmis antamaan aikaa myös vanhemmista huolehtimiseen? Kun syntyvyys pienenee ja suuret ikäluokat vanhenevat, julkinen keskustelu voi hyvinkin siirtyä työn ja lasten yhdistämisestä työn ja omien vanhempien hoitamisen yhdistämiseen. Kysymys on keskeinen myös työurien pidentämisen kannalta. Siinä missä veloissa sinnittelevät pienten lasten vanhemmat paiskovat pitkää päivää ihan pakosta, me keskiluokkaiset keski-ikäiset voimme monesti jo valita. Opinto- ja asuntolainat on maksettu, ja tilille on saattanut kertyä jo säästöjäkin. Voi olla, ettei europarlaamentaarikko Sirpa Pietikäinen ole meistä hyväosaisista ainoa, joka asettaa vanhemmistaan huolehtimisen rahan haalimisen edelle. Etenkin kun kyse voi olla muustakin kuin vilpittömästä hyväntahtoisuudesta. Kallis laitospaikka uhkaa ulosmitata perintömme nopeammin kuin ainakaan pienipalkkaisessa työssä pystymme vaurauttamme kasvattamaan.

Työn ja hoivan yhdistäminen voi etenkin parisuhteessa eläville olla haastavaa. Anoppia tai appiukkoa ei ole helppo tuoda yhteiseen kotiin, eivätkä vanhukset välttämättä suostu siihen itsekään. Omaa reissaamista vanhempien luo voi olla yhtä vaikea järjestää. He saattavat elää eri paikkakunnilla kuin lapsensa. Ja jos he ovat eronneet, vielä keskenäänkin eri paikkakunnilla. Parisuhteen, lapsiin yhteydenpidon, työn ja muun elämän ohessa on selvitettävänä pahimmillaan viiden asunnon ja paikkakunnan loukku.

Minun ei onneksi vielä ole tarvinnut tehdä valintaa. Monien tuttujen tilanteet mietityttävät kuitenkin jo. Tällä hetkellä haluaisin ajatella olevani ainakin jollain tavalla käytettävissä, jos vanhempani joskus tarvitsevat apuani käydessään kohti elämän todellisinta taistelua. Ajatus siitä, että he, joilta aikanaan itse olen saanut turvaa, lojuisivat sairaalan käytävillä ventovieraiden ihmisten keskellä samalla, kun minä omistaudun bruttokansantuotteen kasvattamiseen, tuntuu epämiellyttävältä. Helsingin Sanomissa esitettiin arvio, että peräti 1 700 ihmistä kuolee Suomessa vuosittain hoitovirheeseen. (Vertailun vuoksi tieliikenteessä kuolee 300 ihmistä ja työtapaturmissa 50.) (ks. Rask) Se, miksei näistä virheistä puhuta enempää, saa sisäisen salaliittoteoreetikkoni valloilleen. Ainakin tuttuni äidin tapauksessa oikeus nimenomaisesti kielsi omaisilta asian revittelyn julkisuudessa. Vanhempani ovat ansainneet parempaa.

Kysyn enemmän kuin vastaan. Eteenpäin urallaan pyrkiville poliitikoille uskallan kuitenkin antaa vinkin. Tartu tähän sukupolvikokemukseen! Fiksut ideat työn ja vanhemmista huolehtimisen yhdistämiseksi saattavat lähivuosien vaaleissa viedä sinut heittämällä vallan kammareihin.

Lähteitä:
Rask A. (5.9.2011) Hoitovirheiden takia kuolee jopa 1 700 suomalaista vuodessa. Helsingin Sanomat. ( http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Hoitovirheiden+takia+kuolee+jopa+1%C2%A0700+suomalaista+vuodessa/1135269105706 )
Tiededokumentti: Alzheimer perheessä. 28.9.2011. Yle Teema. http://areena.yle.fi/video/1317130019324

Kaupustelemaan sarjisfestareille!

2011-09-13T23:03:00.004+03:00

Otin albumistani uuden painoksen, jota kaupustelen ensi viikonloppuna 17.-18.9. Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla. Aika on lauantaina kello 10-18 ja sunnuntaina kello 11-18 ja paikka Lasipalatsin aukion pienlehtiteltta.

En ennättänyt varata omaa pöytää, joten sijoitun omakustanteineni jossakin yhteispöydän perimmäisessä nurkassa. Minut tunnistaa silti helposti, sillä olen muita myyjiä vähintään 30 vuotta vanhempi. Näin etenee lupaava ura...

Albumin voi kyllä aivan hyvin lukea ilmaiseksikin. Ainakin seuraavat kirjastot ovat hankkineet sen kokoelmiinsa: Eno, Espoo, Forssa, Helsinki, Ihode, Ikaalinen, Joensuu, Juuka, Jyväskylä, Järvenpää, Kaarina, Kansalliskirjasto, Kerava, Kokkola, Kuhmo, Lahti, Lappeenranta, Mikkeli, Multia, Mäntsälä, Nilsiä, Oulu, Oulun yliopiston kirjasto, Paimio, Parkano, Porvoo, Raisio, Saarijärvi, Seinäjoki, Sipoo, Sodankylä, Tampere, Toholampi, Tornio, Turku, Tuusula, Varkaus, Åbo Akademis bibliotek, Äänekoski. Kiitokset kaikille! Aivan erityistä kiitollisuutta tunnen pienten paikkakuntien kirjastoja kohtaan, jotka ovat uhranneet niukkoja määrärahojaan omakustanteeseen. Kirjastojen kautta omakustannekin voi saada lukijoita, jos on lukijoita ansainnut. Markkinointiin omakustantajalla ei yleensä ole varaa ja arvostelukappaleiden lähettäminen lehdistölle on ainakin osaltani ollut alavireistä puuhaa.

Myyntityö ei ole ihan "juttuni", joten saas nähdä äijän käynti. Ei vaineen, kiinnostavaa. Kerran elämässä tämäkin on koettava.

Ja kiva, jos nähdään festareilla! Blogin lukijoille suorastaan häkellyttävä tarjous, eli Oletko valmis -albumi 17 euron hintaan, kun mainitset tunnussanan: blogifos. (Ellen itse ole paikalla, minua tuuraa nuorimies, jonka vaalea tukka tavoittaa taivaita. Hän tuntee koodin.)

----------------
Päivitys 18.9.2011 klo 23:40: Sarjisfestarit sujuivat mukavissa merkeissä. Myymisen välillä seurasin luentoja ja tapasin niin vanhoja kuin uusiakin tuttavia. Kollegojen muutamat kehut lämmittivät. Olisi mukavaa saada palautetta myös lukemisen jälkeen. Myyntipöytäni oli lopulta hyvällä paikalla, ja hiukan myinkin, kerran jopa blogialennuksella (kiitos, toinen lukijani!).

Enemmän taisin kuitenkin taas ostaa. Ajattelevan Manu Larcenetin Röykkiö ihraa odottaa jo yöpöydälläni. Sitä seurannee Ville Tietäväisen massiivinen Näkymättömät kädet, jonka olin hankkinut jo aiemmin.

Ulkomaisista vieraista Cyril Pedrosa puhui viisaasti ja kiehtovasti kehityksestään tekijänä. Opittu yksi tekemisen tyyli on jopa pelottava kahle. Parempi, että kulloinenkin tarkoitus määrää valitut keinot. S. Santikon referaatti sympaattisen ranskalaisen esityksestä kannattaa lukea Kvaak-sarjakuvaportaalista. Pedrosalta on suomeksi julkaistu hieno teos Kolme varjoa .

Leikkauksia 10!

2011-08-30T00:45:00.000+03:00

Näky huippu-urheilun tulevaisuudesta.

Supermies ja minä

2011-08-17T09:03:00.000+03:00

Elämänkumppanini löysi supermiehen Hesarin sunnuntailiitteestä.

Supermies työskentelee 70 tuntia viikossa. Hän menestyy kiinteistöalan nettiyrittäjänä piinkovassa Kaliforniassa. Hänen yrityksensä työllistää 300 ihmistä, ja sen verkkopalvelua käyttää viikottain 16 miljoonaa ihmistä. Jos kaikki sujuu suunnitellusti, supermies on ensi vuonna ensimmäinen suomalainen pörssiyhtiön johtaja Yhdysvalloissa. Työ ei estä häntä olemasta 35-vuotiaana ikäluokkansa toisiksi paras amatööritriatlonisti maailmassa. Sosiaalisessa mediassakin hän ehtii brändäämään itseään ja yritystään.

Elämänkumppanini näyttää minulle kokosivun kuvaa supermiehestä. Panen merkille Hollywood-tähden kasvot ja hiukset, valkaistut hampaat, timmit lihakset. Elämänkumppanin mielestä noin sietämättömän hyvännäköisen tyypin on pakko olla epäaito.

Syvennyn juttuun. Taikavoimia supermiehellä ei ole. Sen sijaan hän mittaa pakonomaisesti kaikkea mahdollista. Hän tunnustaa rakastavansa dataa. Jos jotain voi mitata, sitä voi parantaa, on hänen mottonsa.

Ennen kaikkea supermies Excel-taulukoi ajankäyttöään. Hän kirjaa Excel-päiväkirjaansa paitsi jokaisen työtehtävänsä vartin tarkkuudella myös muun muassa urheiluharjoituksiaan, leposykettään, veren happipitoisuutta, syömistään. Sunnuntaisin hän suunnittelee tunnin seuraavan viikon töitään ja treenejään. Joka ilta hän käyttää 10 minuuttia seuraavan päivän tavoitteiden määrittelemiseen.

Kuin ohimennen vilkaisen supermiehen nimeä. Tajuan, että olemme tavanneet. Vuosia sitten kirimme samaa loppusuoraa.

Mistä voin muistaa? Välillä teen juoksujeni jälkeen työnantaille luvattomia, mutta minulle sallittuja asioita: googlailen kanssajuoksijoitani. Minua kiinnostaa olenko onnistunut päihittämään tilastoissa kovempia vai olenko taas joutunut päästämään ohi uusia nimiä. Nimet jäävät harvoin mieleen, mutta hänen nimensä jäi, koska se muistutti erästä toista. Lisäksi tein tuolla puolimaratonilla ennätykseni.

Lämpötila oli 12 astetta ja satoi kaatamalla. Olimme juosseet yhtä matkaa käytännössä viimeiset seitsemän kilometriä. Aina välillä vaihdoimme muutaman sanan. Kun hän poikkesi viimeiselle juomapaikalle, yritin nykäisemällä karistaa hänet kannoiltani. Pian hän oli kuitenkin taas kannassani. Lopun pitkillä suorilla minun oli yhä vaikeampi seurata häntä. Onnistuin kuitenkin roikkumaan kymmenen metrin tuntumassa. Stadionia edeltävässä ylämäessä päästin sitten irti kaiken mitä itsestäni löysin. Onnistuin repimään muutaman metrin eron, jonka hampaat irvessä loppusuoralla säilytin.

Luen nyt jo miltei naapurinpojaksi muuttuneen supermiehen myönteisistä piirteistä.

Vaikka hän pitää poliitikkojamme aivan samanlaisina pässinpäinä kuin jenkkikollegojaan, ja kummeksuu tienvarsien pikavippimainoksia ja valtion velkaantumista, hän pidättäytyy yrittäjien veroihin ja sosiaaliturvaan kohdistuvista vakirutinoista.

Toisin kuin useimmat työlleen omistautuneet, hän ei myöskään rehvastele lyhyillä unillaan vaan pyrkii seitsemän tunnin keskiarvoon. Kun häntä väsyttää, hän katsoo Excelistä, mikä saattasi olla pielessä. Jos syyksi paljastuu väsymys, hän peruu seuraavan aamun kokouksen ja nukkuu hieman pidempään. Työn lisäksi hänellä on elämäkin, ja ainakin läheisiltä hän kestää itseensä kohdistuvaa naurua. Vaimo pitää hänen mittaamisiaan suorastaan hulluna. Itse hän kokee kurinalaisuudella varmistavansa, että voi tehdä juuri itseään kiinnostavia asioita, joskus esimerkiksi laskotella. Hän näyttäisi osaavan tehdä eron itsensä ja muiden ihmisten välillä, eikä vaimo ilmeisesti joudu excelöimään omaa arkeaan.

Elän toivossa, että excelöinniltä välttyvät hänen työntekijänsäkin. Tiedän itse miten mukavaa on kirjoitella juoksutuloksia sinikantiseen vihkoon tai tutkiskella sykemittarin käppyröitä. Mutta kun noita käppyröitä ja exceleitä tuputetaan muiden toimesta, ne tärväävät aloitekyvyn ja totalitarisoivat kohteensa elämän.

Supermies sanoo kuitenkin, ettei hän halua ihmisten raatavan itseisarvoisesti niska kyyryssä ja suu viivana. Lyhyessä elämässä työn pitää olla mielekästä. Siksi hänenlaisensa yrittäjät ovat niin tärkeitä. He tekevät työtä intohimoisesti. Olen samaa mieltä yrittäjyyden tärkeydestä.

Mistä supermiehen kanssa keskustelimme juoksumme aikana? Hän tiedusteli ainakin sykettäni. Maalissa hän tuli reilusti paiskaamaan kättä ja vertailimme hetken tavoitteistamme. Hän tavoitteli täysmaratonilla 3:10 loppuaikaa. Kehotin puolimaratonin ajan perusteella häntä kunnianhimoistamaan rohkeasti. Sen hän tekikin.

Berner, A-S. (14.8.2011). Kalifornian kultapoika. Helsingin Sanomat.

Loma

2011-08-12T21:54:00.002+03:00

Palasin töihin työurani ensimmäiseltä viiden viikon yhtäjaksoiselta lomalta. Käytön tuki naureskeli loman tehneen työstäirtauttamistehtävänsä, kun jouduin nolona tiedustelemaan koneeni käyttäjätunnusta. Vaihtuvan salasanan olin kaukaa viisaasti raapustanut paperille, mutta pysyvän tunnarin olin kuvitellut muistavani.

Tähänastisen it-urani olen lomaillut tutkijoiden suosittelemalla tavalla lyhyissä pätkissä. Ihan alussa lomia jäi pitämättäkin, koska pelkäsin tauoilla kadottavani tatsin. Freelancevuosina lähimmin lomaa muistutti oikeastaan työ. Vapaa-aika oli totista keikkojen etsimistä.

On aikaista arvioida pitkän ja pätkän paremmuutta, mutta ainakin vielä tuntuu mukavalta. Onnistuin varsin hyvin välttelemään huomisesta huolehtimista. Lomalle ei osunut edes remonttia, ja kovaa juoksutreeniäkin välttelin. Telkku ja netti pyvyivät nekin hyvin kiinni.

Aluksi reissasimme pariksi päiväksi Tallinnaan. Sitten piipahtelimme erilaisissa sään suosimissa tapahtumissa Helsingissä ja lähiseudulla. Tapasimme tuttuja ja sukulaisia. Tai vain häpeättömästi vetelehdimme. Jossain vaiheessa vietin retriittiviikon vanhempieni mökillä saunoen, lueskellen, marjastaen ja soudellen. Lomani viimeiset päivät ryhmämatkailimme Etelä-Viroon, Setumaahan ja Võrumaahan.

En yleensä piittaa suosikkilistoista, mutta nyt teen julkeassa markkinointitarkoituksessa sellaisen ihan itse. Seuraavat seitsemän asiaa ovat mielestäni kokemisen arvoisia. Elleivät tänä kesänä niin ainakin tuonnempana.

7. Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö

Luin lomalla vain yhden romaanin. Sitäkin paremman. Monika Fagerholmin Säihkenäyttämö suisti arkiset ajatukseni omaääniseen ja rikkaaseen, yhtaikaa epätodelliseen, mutta psykologisesti hyvin toteen maailmaan. Ellei laaja, vaelteleva ja aikatasoja yhdistelevä kudelma olisi ollut niin hyvin ja täsmällisesti kirjoitettu, olisin pitänyt sitä pelkkänä viihteenä. Viihdyttävähän se oli, päällisin puolin Bodom-järvihenkinen murhamysteeri, mutta oikeasti olennainen tapahtuu yhteisön jäsenten, pääasiassa nuorten naisten, pään sisällä. Fagerholm on selittämätöntä rikosta kiinnostuneempi rikoksen vaikutuksesta yhteisön ihmisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Mieleeni tuli David Lynchin Twin Peaks, vaikka nyt maisema onkin kotoisempi ja kuvasto lämpimämpi.

Postmoderneja kokeiluja kaihtava lukija muuten yllättyy lopussa iloisesti; tarinan monet langat kudotaan ihan oikeasti yhteen.

Ennen Säihkenäyttämöä kannattaa lukea Fagerholmin aiempi romaani, Amerikkalainen tyttö. Vaikka kirjat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, henkilöt ovat osin samoja. Amerikkalaisesta tytöstä tapahtumat varsinaisesti käynnistyvät, ja sen avulla myös Säihkenäyttämöstä saa enemmän irti.

6. Vain elämää. Teoksia Vexi Salmen kokoelmasta

Viihdesanoittaja Vexi Salmesta on kypsällä iällä tullut merkittävä nykytaiteen keräilijä. Osa hänen kokoelmastaan on 11.9. asti nähtävillä Rauman taidemuseossa (Kuninkaankatu 37). Pidin yllättävän monista töistä, vaikka vastaavanlaisia löytyy kyllä muualtakin. Elämyksen näyttelystä tekivät ennen kaikkea lipunmyynnistä lainattavat kuulokkeet, joiden kautta Salmi sanailee töiden taustoista ja merkityksestä itselleen. Hän esiintyy arkisesti, huumorintajuisesti, lapsekkaan innostuneesti, mutta kuitenkin ytimekkäästi. Hän kertoo mikä töissä häntä itseään kiinnostaa, miten hän ne tulkitsee ja millaisia koettuja tai kuultuja tarinoita niihin liittyy.

Taidemaailman eteerisestä puppupuheesta ei voitaisi olla kauempana. Vanhaan Raumaan kannattaa suunnata ainakin niiden, joille nykytaiteen mainitseminenkin aiheuttaa näppylöitä. Salmen tarinoidessa työt muuttuvat kuin varkain merkityksellisiksi perusreiskallekin.

5. Alppipuisto Jazz

Upea kesä-Hesa tarjoaa kaikenlaista kivaa, usein myös ilmaista tekemistä, näkemistä ja kuulemista. Reitilleni osuivat tällä kertaa mm. Maailma kylässä -tapahtuma Kaisaniemen puistossa, Kallio kukkii -kaupunginosajuhla, Espan lavan ja Alppipuiston ilmaiskonsertit. Alppipuistossa, Linnanmäen kupeessa, poikkesin kahdesti: ensin onnetonta putki- ja lattiaremonttiaan luokseni paenneen äitini kanssa kuulemassa Dave Lindholmia. Olimme vanhin ja toiseksi vanhin yleisössä, mutta ei se leppeässä kesäillassa haitannut.

Kaikkiaan liikun Helsingissä nykyään yhtä turistina kuin ennen ulkomailla. Kun kaverit ovat kadonneet arkeensa, tutuimmat naamat kuuluvat romanialaisille pullonkerääjille. Alppipuisto Jazzissa törmäsin kuitenkin nurmikolla loikoilevaan vanhaan opiskelukaveriin ja tämän muusikkoystävään. Vaihdoimme hetken kuulumisia. Muusikko kertoi viettäneensä jo vuosia talvet Thaimaassa soitellen. Hän yltyi siunailemaan yhteiskuntamme holhoavuutta, kun juontaja motkotti tupakoinnista lavaa ympäröivällä alueella. Turhan monet asiat ovat hänen mielestään Suomessa kiellettyä tai ainakin luvanvaraista, mikä passivoi. Thaimaassa sen sijaan kaikki lapsesta vaariin yrittävät jotakin. Lupia ei tarvita vaan kadunkulmaan voi pistää pystyyn vaikka tilapäisen ruokapaikan, jos siltä tuntuu. Epäilin, josko lapsia ja vaareja ajaa oikeasti pakko, mikä johtuu sosiaaliturvan puuttumisesta, mikä taas johtuu verotulojen puutumisesta.

En saanut muusikkoystävääni kannalleni. Lienevät hänen omatkin sotunsa maksamatta. Kevensimme juttua. Nautimme nurtsilla oluet, kuuntelimme Jukka Perkoa. Sitten jätin ystäväni suunnittelemaan katusoittokeikkoja kauppatorille. Oli mukavaa viivähtää menneessä, mutta helpotti poistuakin.

4. Kalasatama

Vaeltelin eräänä leppeänä kesäiltana Helsingin kalasatamaan. Markkinoiden näkymätön käsi rakentaa sen kohta täyteen toimistorakennuksia ja merinäköalallisia luksusasuntoja, joten siellä kannattaa poikeata vielä, kun elämälle on tilaa. On tilapäistä kahvilaa, luvallista graffitiaitaa, Dodon kaupunkiviljelijää ja ennen kaikkea avaruutta ja monenlaista tilaisuutta. Kyseisen illan isoimman tilaisuuden järjesti tosin virallinen instituutio, eli Helsingin kaupunki, mutta kaksi muuta näytti innokkaiden nuorten spontaanisti pystyyn taikomalta.

Settilistalla tänään Aikuinen nainen.

3. Mustikat

Lapsuuden marjastusmuistoni ovat ikäviä. Hyttyset purivat, selkä väsyi, eikä pieni kippo koskaan täyttynyt, ämpäristä puhumattakaan. Pari vuotta sitten elämänkumppani houkutteli minut kuitenkin vuosikymmenten jälkeen mustikkaan. Yllätyin miten kivaa metsässä vaeltelu olikaan, ja poimurilla tuli myös tulosta.

Tämän kesän sato ei ollut mitenkään loistava, mutta kohtuullinen kuitenkin. Pieni ponnistelu ei välttämättä ollenkaan vähennä retken nautinnollisuutta, kunhan lopussa odottaa palkinto. Kun maisema tuloksettoman metsässä harhailun jälkeen varoittamatta muuttuu siniseksi, tuntuu kuin olisi löytynyt seikkailukirjojen salainen aarre. Seikkailu jatkunee sienestyksen merkeissä.

2. Patarein vankilamuseo

Patarein vankilamuseoon (Kalaranna tn 2, Tallinna) on vaikea löytää, vaikka se on valtavan kokoinen, vaikka se sijaitsee sataman lähellä ja vaikka sillä on selkeä osoite. Tie loppuu uimarannalle vievään kävelytiehen, jonka päästä taas alkaa mereltä pois vievä toinen tie. Kannattaa kuitenkin jatkaa, sillä vasta tuo tie vie perille.

Museo itsessään on metka paikka. Virallisesti se nimittää itseään kulttuurikeskukseksi, mutta oikeasti se näyttää enemmän hylätyltä teollisuuslaitokselta. Vuoteen 2002 vankilana toiminut tsaarin entinen merilinnoitus on ehostamatta, ja juuri siinä on sen kammottava viehätys. Ei vitriinejä, opastettuja kierroksia, turistikrääsää, taustalla pyöriviä videoita. Ei mitään totuttua mikä panisi homman pakettiin ja tekisi historiasta turvallisen. Henkilökuntanakin on vain ummikkovirolainen mummo, joka myy lippuja piharakennuksessa.

Vankila ulkoa...

... ja sisältä.

Joistain selleistä on merinäköala.

Terveydenhoitoa talon tapaan.

Saimme vaellella alueella omaan tahtiimme. Kukaan ei ajatellut puolestamme. Teimme sen itse, mikä tunnetusti on vaarallista. Heti lipunmyynnin jälkeen olin ajatuksissani luiskahtaa monttuun huteralta vanerinpalalta, ja epäilyttäviä rakenteita oli muuallakin. Homeelta haisevia hämäriä käytäviä vaellellessani ja selleihin kurkkiessani aloin epäillä selvisikö yksikään vanki tuberkuloositta. Kunnon kansalaisuuteen palasi varmaan harva, eikä se liene ollut tarkoituskaan.

Äkkiä aavemaista tunnelmaa lisäsivät kaikuvaan labyrinttiin seuraksemme ilmestyneet harhailijat surisevine säteilymittareineen. Onneksi he vain harjoittelivat performanssiaan. Elämänkumppania ahdisti, ja hän halusi nopeuttaa lähtöämme. Seikkailunhaluinen seitsemäntoistavuotias sen sijaan palaisi järjestelmäkameroineen mielellään uudelleen. Matkaa odotellessa vankilakierroksen voi tehdä myös virtuaalisesti.

Sosialistisen realismin absurdimman puolen koimme Miehitysmuseossa (Toompea 8), joka esitteli muun muassa niitä rajattoman luovuuden tuotoksia, joilla esivalta valvoi kansalaisiaan. Fiksuimmat tajusivat toki koomisuuden jo omana aikanaan. Jollei meno yltynyt ihan törkeäksi, kissa ja hiiri -leikki saattoi olla kierolla tavalla hauskaakin. Sensuuri synnytti hienovireisen älyllisen pelin, jossa jokaisen sanan jokaisella vivahteella oli oma merkityksensä. Kun esimerkiksi Tsekkoslovakian myöhempi presidentti, mutta tuolloinen vanki, kirjailija Václav Havel täytti 50 vuotta, ystävät onnittelivat häntä puolueen lehdessä hänen näytelmästään poimitulla nimellä. Oikean kuva livahti lehteen, koskeivat sensorit tunnistaneet epähenkilöksi julistetun Havelin naamaa. Havel lienee ilahtunut. Tarina löytyy myös täältä.

Shoppailen museoissa harvoin, mutta tästä museosta ostin sen perustajiin kuuluneen Heinz Valkin hienon pilapiirroskorttisarjan. Kortteja selatessa reaalisosialismia tuli vähän ikäväkin. Kun vastapuoli yhtäkkiä katosi, eikä sanomisilla oikeastaan enää ollut väliä, myönsi ainakin animaattori Priit Pärn kokeneensa tyhjyyttä.

Tasan eivät käy onnen lahjat, tuumasimme rankan päivän päätteeksi, kun buukkausvirheen takia päädyimme hotellin sviitteihin. Ennen uneen vaipumistamme saatoimme saunoa, seuralaisemme joutuivat tyytymään porealtaaseen. Parin päivän reissun hinta laivamatkoineen oli 65 euroa per nasse.

1. Setukaisten Kuniigrii

Elämänkumppanini houkutteli minut loman lopuksi vielä bussailemaan Etelä-Viroon. Ihan tavanomaisesta kiertoajelusta ei ollut kyse, sillä oppaamme, Tarton yliopiston professori, arkeologi Aivar Kriiska hallitsi suvereenisti paitsi kaikki aikakaudet kivikaudesta nykyaikaan myös sopivasti vinon huumorin. Yli tuhannen kilometrin mittaiseen retkeen mahtui monta huippukohtaa, muun muassa käyntejä linnavuorilla ja yöpyminen Viron Sangasten kartanossa, jota isännöi pitkään sikäläinen suurmies Friedrich Georg Magnus von Berg.

Vastseliinan piispanlinnan rauniot.

Suuri osa Võrun pikkukaupungin johtoa hukkui Estonian onnettomuudessa 1994.

Lõhaveren linnavuori.

Sangasten brittiläistäkin brittiläisempi kartano.

Setumaan kuningas Ahto Raudoja kampanjoi.

Ylitse muiden pidin kuitenkin setukaisten Kuniigrii- tapahtumasta, joka tänä vuonna pidettiin Obinitsan kylässä. Setukaiset ovat pieni, omaa murrettaan puhuva ryhmä Koillis-Virossa ja Venäjällä. Joka elokuu he kokoontuvat kansanjuhlaan valitsemaan itselleen kuningasta, hedelmällisyyden jumala Pekon sijaista. Sootska valitaan demokraattisesti hyvin suoralla vaalilla siten, että kunkin ehdokkaan kannattajat asettuvat hänen eteensä jonoon ja pisimmän jonon kerännyt voittaa. Loppua kohden riehakoituneessa kampanjoinnissa poliittiseen peliin kaapattiin turistitkin. Lopulta entinen kuningas Ahto Raudoja päihitti haastajansa niukasti. Voitto ei kuitenkaan tainnut olla tärkeintä vaan hyvät bileet. Patarein vankilan kolkoissa huoneissa järkkynyt ihmisusko sai vahvistusta näiden kaikenikäisten rajamaan ihmisten vilpittömästä ilonpidosta. Kulttuurilla ja yhteisöllisyydellä näyttää olevan erityistä merkitystä siellä, missä ne ovat olleet uhattuna.

Viron Yleisradion videoraportin juhlasta pääset katsomaan tästä ja kuninkaan Facebook-sivuille puolestaan tästä. Muinaismatkat Oy:n kustannus-hyötysuhteeltaan loistavia retkiä suosittelen kaikille, joita esi- ja lähempikin lähialuehistoria kiinnostaa.

Setukaisnaiset leelottavat.

Osaavat miehetkin.

Laulua kuningaskunnan päivänä.

Tanssia kuningaskunnan päivänä.

Luonnostani

2011-07-11T18:26:00.000+03:00

Vanhempani pakenivat remonttiaan ja viettivät viikon luonani. Saateltuani heidät bussiin poikkesin Taidemuseo Tennispalatsiin, jonka kaksi komeaa valokuvanäyttelyä, Hannes Heikuran Dark Zone ja Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Kultainen metsä ovat avoinna 4.9. asti.

Helsingin Sanomien maailmaa kiertänyt ja palkittu uutiskuvaaja Heikura katsoo yksityisnäyttelyssään lähelle, paikkoja ja ihmisiä, joiden ohi hän on vuosikymmenet kiiruhtanut. Teemana komeissa mustavalkoisissa kuvissa on yksinäisyys, ja ymmärrän kaupungin tapahtumapaikkana toissijaiseksi. Kovalaisen ja Sepon runsautta pursuvien metsäkuvien rinnalla korostuu kuitenkin vanha ahdistavan kaupungin ja aidon luonnon vastakohta.

Kärjistykseni ei aivan tee oikeutta kummallekaan näyttelylle. Kovalainen ja Seppo ylentävät kyllä luontoa, mutteivat häiritsevän sentimentaalisella tavalla. He näyttävät "hoidon" jäljiltä raiskatut metsät, ja tehotalouden monotoniset puupellot, mutta antavat kuitenkin äänen myös meille ei-puunhalaajille. Videoteoksen ääni tivaa, pitääkö ennemmin suojella hyvinvoivien romatikkojen, ainakin osin kuviteltuja, arvoja vai vaihtaa laitosten vanhuksilta säännöllisesti vaipat. Vastakkainasettelu kärjistää, mutta yleisemmin joudumme toki tekemään vaikeita valintoja.

Minun kaupunkilaistunut luontosuhteeni ei ole erityisen sentimentaalinen. Viimeisiin satoihin vuosiin saakka luonto on ollut mahtava vastustaja, jolta olemme parhaamme mukaan suojautuneet ja jota huijaamalla olemme yrittäneet kohentaa elinolojamme. Luontoa on kunnioitettu, muttei ensi sijassa sen kauneuden tai viisauden takia, vaan vain koska sen voimaa on oikeasti pelätty. Oikeasti luonnossa elävät ihmiset eivät harrasta maisemamaalausta eivätkä ymmärrä haluamme palata luontoon. Keskuslämmitys ja K-kaupan lihatiski kelpaisivat heille oikein hyvin.

Esteettisesti alamme ihailla vasta, kun olemme alistaneet kohteen. Tämä pätee niin suhteessa luontoon kuin toisiimmekin. Vallassa olevaa, Kekkosta tai ukkosta, "rakastamme" aina pyyteettä, ja toivomme, ettei hän järjestä meille ikävyyksiä. Kauneus taas on valtaa vaille jääneen viimeinen strategia. Työelämässä monet miehet ovat jo ymmärtäneet ryhtyä kohentamaan ulkonäköään kompensoidakseen naisia alempaa koulutustaan. Vastaavasti valtaan nousseen naisen estetisoinnin viisas lopettaa alkuunsa. Kun Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki kutsui pääministeri Mari Kiviniemeä kokovartaloministeriksi, hänelle muistutettiin nopeasti hänen asemastaan.

Nykyisenlainen luonnon käsite syntyi vasta, kun olimme kevytversioineet oikean villin ja omatahtoisen luonnon ihmisen kautta määräytyväksi herttaiseksi ympäristöksi. Armoilla eläneen ihmisen suhde luontoon oli sama kuin hirmuhallitsijaan tai Vanhan testamentin Jumalaan: kunnioitus ja pelko. Tähän asenteeseen yllämme korkeintaan ilmaston hallitsematonta lämpenemistä ajatellessamme.

Myös ajatus luonnon keskellä harmonisesti elävästä jalosta villistä syntyi kaupunkien suojassa. Rahvas oppi, jos oppi, tuon ylevän minäkäsityksen oppikirjoista, ei tovereitaan tarkkaamalla. Edelleen maalaiset (silmiinsä uskovat) päästäisivät mieluusti päiviltä lastensa koulutiellä jolkottelevat sudet, joita cityvihreät (harmoniaan uskovat) kiihkeästi etäsuojelevat.

Saavat maalaiset vinksahtaneesta luontosuhteestamme hyötyäkin. Työ on ylin arvomme niin kaupungissa kuin maallakin, ja hupsu romantikko jos mikä työllistää hyvin. Kun maalainen on kautta planeetan omaksunut keskushallinnon ohjeistaman minäkuvan, hän alkaa kansallispukuun tai munkinkaapuun sonnustautuneina rahastaa luontoon palaajia matkamuistomyymälöissä, elämyspuistoissa ja retriiteissä. Pysyvämmin juuriaan etsivä romantikko työllistää kansanperinteen tutkijoita, entisöintirakentajia ja autokauppiaita.

Kovalaisen ja Sepon näyttely ylittää kuitenkin luonnonhenkien eteerisen ylistämisen. Se tavallaan laajentaa Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan pohdiskelua eläimistä muuhun elolliseen. Kuten lihataloudessa myös metsissä tehotuottajat yhdenmukaistavat geeniperimää tuottavuuden kasvattamisen ja rahan haalimisen nimissä.

Tätä pidän aidosti lohduttomana. Vaikken näekään edustamallani karvattomalla apinalajilla perimmäistä tarkoitusta, pidän kuitenkin ekosysteemin lajikirjon ja geeniperimän monimuotoisuuden säilyttämistä arvona yli muiden. Uhraisin silmiä räpäyttämättä eliitin palvomat luonto- ja kulttuurimaisemat, jos näin oikeasti vältymme makuuttamasta vanhuksia ulosteissaan. Sen sijaan en luopuisi edes vähemmän söpöistä eläimistä tai nykytietämyksen mukaan ihmiselle hyödyttömistä kasveistakaan edes inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi.

Kovalainen ja Seppo pohtivat myös sitä, mitä meille itsellemme tapahtuu, kun kaikki ympärillämme muuttuu koko ajan. Nainen videolla suree, ettei voi näyttää lapsuutensa kaunista metsää omille lapsilleen ja lastenlapsilleen. Hän jatkaa, ettei enää itsekään osaa kiintyä mihinkään kauniiseenkaan, kun tietää sen kohta kuitenkin häviävän. Tuttujen paikkojen myötä katoavat myös niihin liittämämme merkitykset. Raiskatuksi ei tule vain metsä.

Uskon naisen tavoin monen muunkin kaipaavan onnelliseen menneisyyteen, todelliseen tai kuviteltuun. Esimerkiksi perussuomalaisten kannatus selittynee ainakin osaksi tällä kaipuulla. Kaipuu ilmenee sekä kauniisti että rumasti. Kauniita ilmentymiä ovat vaikkapa Aki Kaurismäen ja Markku Pölösen elokuvat, lavatanssiperinteen elpyminen, kansanmusiikin harrastaminen, entisöintirakentaminen, käsityöperinteen ja ruokaperinteen vaaliminen. Rumempia muotoja ovat rasismi, uskonnollinen fundamentalismi ja kansallinen uho.

Minusta on tärkeää ymmärtää, että sama turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tarve synnyttää näennäisesti toisiinsa liittymättömiä ilmiöitä. Vanhus pakenee tunnistamatonta nykyhetkeä nuoruutensa iskelmiin ja lottoon, joka on ikuinen. Keskiluokkainen keski-ikäinen kunnostaa pieteetillä sata vuotta vanhan mummonmökin, ja käyttää sitten oman ja perheensä vapaa-ajan viljelemällä hyötypuutarhaa ja pilkkomalla puita. Perusduunari ostaa ranskalaiset ja makkaraa, koppaa marketin levylaarista, kansallisen kulttuurin tosiasiallisesta kaanonista, autoradioonsa Kari Tapion tai Katri Helenan parhaat. Koulunsa keskeyttänyt työtön nuori ryhtyy kavereineen rasistiksi, kun muuta ei ole.

Minusta Timo Soini, Kaurismäki ja Pölönen ovat helppoheikkejä. Heidän idylliään ei ole ollut, eikä voi koskaan tullakaan. Ei meidän silti pidä vain sopeutua maailman muutoksiin ja juosta itseämme läkähdyksiin aina kulloisenkin trendin perässä.

Näin kesällä kannatan lämpimästi kiireetöntä mökkielämää, mutta luontosuhteen sijaan aikakäsityksen parantamiseksi. Vain omaan tahtiin tekemällä olemme oikeasti olemassa, kiirehtimällä emme ehdi koskaan mihinkään. Projekti-ihminen, joka näkee maailman vain kulloisenkin budjettinsa ja aikataulunsa lävitse, on vaarassa jättää koko elämänsä elämättä. Itsensä voi kadottaa ulkopuolisuuteen, mutta myös liialliseen sitoutumiseen, joka estää aidosti luovan ajattelun.

Suuntaan kohta itsekin maalle, mutta päätin aloittaa rauhoittumisen jo näyttelystä poistuessani. En hetkeen pyrähtelisi vaihtuvien liikennevalojen tai lähtevien ratikoiden takia. En harppoisi metron liukuportaissa. Säilyttäisin sen töpöttämisen rytmin, jonka opin eläkkeellä olevien vanhempieni seurassa. Minulla olisi aikaa kaikelle pienelle ja suurelle ympärilläni tapahtuvalle.

Jo toisissa liikennevaloissa hyvän asian kauppias pyysi pirteästi aikaani, ja aivan epäilemättä rahaani. Sisäinen projekti-ihmiseni halusi nopealla väistöliikeellä varmistaa, etten joutuisi vastaamaan yhtään mitään. Muistin kuitenkin päätökseni ja totesin vaivalloisen kohteliaasti: "Ei kiitos."

Miltei kotiovella törmäsin projekteista tuttuun työkaveriin. Hän oli helteen kunniaksi lähtenyt kotiin vähän etuajassa, eikä hänelläkään ollut kiire. Ihmettelimme tuokion maailman menoa ilman sen kummempaa agendaa. Jäi hyvä mieli.

Forssan tiellä

2011-07-03T14:53:00.005+03:00

En kirjoita vuoden 1903 Forssan puoluekokouksesta, jossa sosiaalidemokraatit hyväksyivät tavoitteekseen mm. kahdeksan tunnin työpäivän ja vähimmäispalkan.

Sen sijaan kirjoitan taas juoksemista. Filosofoinut olen jo aiemmin, joten kesän kunniaksi sukellan nyt äärimmäiseen konkretiaan. Kuvaan mahdollisimman tarkasti erään maratonini ja siihen valmistautumisen.

Osallistuin lauantaina 18.6. ensi kertaa Forssan suvi-iltaan. Yritin saavuttaa tämän vuoden tavoitteeni jo alkukesästä. Vaikka pääosin nautin juoksemisesta, ja vaikka oloni on yleensä viimeistään lenkin jälkeen mitä mainioin, oikea treenaaminen on kuitenkin etenkin helteellä rankkaa. Eritoten ikämiehelle, joka haluaisi säilyttää tulostasonsa. Aikaakin kuluu, vaikka juoksija säästyykin esimerkiksi harjoituspaikoille reissaamisesta. Halusin myös tarjota elämänkumppanilleni hikisistä treenivaatteista vapaamman kesän. Pitkästä aikaa ensimmäisen "laillisen" vuosilomani kunniaksi.

Jollen onnistuisi, kesä kuluisi edellisten tapaan harjoitellen. Seuraava kisa olisi vasta syksyllä Kuopiossa tai Vantaalla. Kesäkisoihin en hellevaaran vuoksi osallistu.

Onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa. Olen juossut parisenkymmentä maratonia, mutten koskaan alkukesästä, jolloin kärsin siitepölyallergiasta. Luminen ja kylmä talvi olivat myös hankaloittaneet treenaamista epätavallisen pitkään. Lumessa lyllertäminen oli lisännyt lihaskestävyyttä ja suojannut vammoilta, mutta hapottamaan olin päässyt vain satunnaisesti hallissa. Testien mukaan lyhyet matkat sujuivatkin roimasti aiempaa hitaammin.

Ihan epärealistista tavoitteen saavuttaminen ei silti ollut. Olin helmikuun flunssan jälkeen ollut täysin terve. Talven iskiasoireetkin olivat hellittäneet. Harjoituskilometrejä oli kertynyt kuukausittain kolmisensataa, minulle kelpo määrä. Takana oli jo puolisen tusinaa täystehoista kuuden treenin viikkoa. Niihin sisältyy yleensä ainakin yksi kova vetotreeni, esimerkiksi kilometri parin minuutin palautuksella kahdeksaan kertaan, yksi pitkä, miltei tai yli kahden tunnin fiilistely, ja yksi kovahko muutamankymmenen minuutin tasavauhtinen rutistus. Kiitos Harri Hännisen ja Jaakko Honkasen maratonkoulun opin kymmenisen vuotta sitten vaihtelemaan matkaa, vauhtia ja tempoa lenkistä toiseen. Juokseminen on kaikkea muuta kuin tylsää, ellei siitä itselleen sellaista tee.
Tiesin Forssan reitistä ja järjestelyistä vain virallisen informaation ja kuulopuheiden verran. Ainakin ajankohta tuntui oivalliselta, koska helteet antavat alkukesästä yleensä vielä odottaa. Reitti vaikutti varsin nopealta; suoralta ja tasaiselta.

Hioin kisakuntoani tällä kertaa hiukan poikkeavasti. Olen tavallisesti juossut viimeisen pitkän lenkin jo noin kymmenen päivää ennen maratonia. Maltillisen hiilihydraattipaaston olen aloittanut vasta myöhemmin. Nyt tein vajaan parin tunnin perinteisen tyhjennysharjoituksen viikkoa ennen starttia, minkä jälkeen vähensin välittömästi hiilihydraattien syömistä. Maanantaina juoksin vähän maratonvauhtia rivakamman kahdeksan kilometriä. Hiilihydraattitankkauksen aloitti keskiviikkoaamuna ennen töihin lähtöä radalla juostu kevyt vetoharjoitus, 6 x 2 minuuttia. Sen jälkeen ahmin pastaa, perunaa, riisiä, leipää ja puuroa yli kaiken tavanomaisen tarpeen parin päivän ajan. Päälle join Dexal Heavya, ja muutenkin yritin nauttia nestettä tavanomaista enemmän. Rasvan minimoin.

Elimistö alkoi panna hanttiin. Valvoin miltei koko keskiviikon ja torstain välisen yön, koska mahassa kiersi. Torstaina kaikki mikä tuli ulos oli yhtä löysää kuin väsynyt työntekoni.

Ajatukset alkoivat siirtyä lauantain urakkaan. Huomasin googlaavani taivaan merkkejä tihenevään tahtiin. Luvattu sade ei aiheuttaisi ongelmaa, ellei ilma kylmenisi alle 15 asteen. Navakaksi ennakoidun tuulen ja Forssan pitkien suorien yhdistelmää kavahdin enemmän. Juoksun kannalta tyyni sää olisi paras, mutta oloissamme aika tavoittamaton unelma. Ainakaan omaan otokseeni sellaista ei ole vielä osunut.

Torstaina iltakahdeksalta lopetin tankkauksen. Seuraavaan kahteentoista tuntiin en syönyt mitään. 35 tunnin säännöllä yritän varmistaa, että kaikki ulos haluava kiinteä todella joko ehtii ulos ennen maratonin starttia tai pysyy sisällä maaliin asti. Paskajutuista ei treenioppaissa juuri puhuta, mutta niiden tärkeyttä voi vain korostaa. Jos juoksija joutuu matkalla puskiin, kunnianhimoiselle tavoitteelle voi saman tien heittää hyvästit. Jokaisen kannattaakin testata yksilöllinen ruoan kiertoaikansa suusta vessanpönttöön hyvissä ajoin ennen juoksua. Minun (ulosteen punaiseksi värjäävällä) punajuurisalaatilla testattu kiertoni kestää 35 tuntia.

Juoksua edeltävänä päivänä söin taas tavalliseen tapaan. Töiden jälkeen jaloittelin kevyesti puolisen tuntia pitääkseni yllä vireyttä. Mahassa oli edelleen liikaa tavaraa, mutta jalat tuntuivat jo vahvoilta. Tankkaus näytti onnistuneen. Illalla pakkasin rinkan ennalta laatimani listan mukaan. Turvasin taas tuttuun välineistöön. Juoksujuhlan kunniaksi hankitut uudet kengät ja vaatteetkin saattavat aiheuttaa ilkeitä hiertymiä.

Nukahdin hieman liian myöhään, mutta nukuin kuitenkin sikeästi. Tosin unessa viimeisiin kilometreihin asti hyvin sujunut maraton kohtaa lopussa yllättäviä ongelmia. Heräsin hiukan ennen kahdeksaa preesensiin ennen kuin minulle selvisi mitä ne olivat.

Jätän erillisen aamiaisen väliin ja syön suoraan jauhelihapasta-aterian noin yhdeksältä. Tämän jälkeen lepäilen ja siemailen vettä.

16 asteen lämpötila, luvatut, rankatkin sadekuurot ja päivän mittaan yltyväksi ennakoitu tuuli aiheuttavat pukeutumisongelman. Liika vaatetus hidastaa, mutta saman tekee hypotermia. Otan mukaan vaihtoehtoisia asuyhdistelmiä ja varasukatkin siltä varalta, että sade kastelee minut jo ennen starttia. Juoksukengät pakkaan vielä tässä vaiheessa rinkkaan. Otan mukaan myös kunnon teippirullan. Varaudun kiinnittämään rinkkaani numerolapun niin, ettei se irtoa tavarasäilytyksessä, kuten kerran aiemmin.

Forssaan on Helsingistä parin tunnin bussimatka. Samaan autoon nousee peräti kolme koiraa, mikä uhkaa pilata suoritukseni heti alkuunsa. Tuskailen taas kerran sitä, etteivät bussiyhtiöt tarjoa erillisiä eläinvuoroja, tai edes eläimistä vapaita allergiavuoroja meille pihisijöille. Yritän sijoittautua mahdollisimman etäälle koirista, joista kaksi poistuu onneksi Karkkilassa. Syön matkalla pari banaania ja hörpin maltillisesti vettä. Sää vaihtelee kovasti. Välillä on pilvipoutaa, välillä vesipisarat piiskaavat bussin tuulilasia ihan kunnolla.

Saavumme Forssaan yhdeltä, kolme tuntia ennen juoksun alkua. Onneksi poutasäässä. Asemalaiturilla juon viimeisen kerran kahteen ja puoleen tuntiin. Löydän kisakeskukseen netistä tulostamani kartan avulla, mutta vasta valittuani pariin otteeseen väärän suunnan. Lähtöpaikka sijaitsee lopulta vain muutaman sadan metrin päässä linja-autoasemasta. Samana viikonloppuna juostaan Jukolan viesti. Lienee hyvä, etten kilpaile siellä.

Kisapaikalla kiiruhdan ensin Bajamajaan. Sieltä siirryn kisakeskukseksi muutettuun jäähalliin jälki-ilmoittautumaan. Ilmoittautuminen sujuu joutuisasti. Kisakeskus vaikuttaa muutenkin selkeältä. Uudenkin tulijan on helppo hahmottaa missä ilmoittautua, minne voi jättää tavarat, missä voi vaihtaa vaatteet ja missä voi käydä vessassa.

Kiinnitän huomiota siihen, että osallistujille jaettava t-paita on puuvillaa, kuten valitettavan usein muissakin tapahtumissa. Toivosin, että järjestäjät varottaisivat erikseen pukeutumasta tähän paitaan itse kisassa. Vesisateessa kangas kerää painoa ja tekee iholle kylmänä liimautuessaan muutenkin varsinkin loppumatkasta ensikertalaiselle tarpeettoman epämiellyttävän.

Ilmoittautumisen jälkeen tutkin rinkka selässä hallia ja sen ympäristöä. Varmistan erikseen, että todella tiedän mistä lähtö tapahtuu. Myös vessojen sijainnin painan mieleeni. Niistä tulee idioottivarmasti aina pulaa, kun kaikki haluavat juuri ennen starttia yhtaikaisesti helpottaa oloaan. Tutuissa tapahtumissa en tosin laske vessojen varaan, vaan minulla on etukäteen katsottu paikka pienelle hädälle. Forssan umpiasvaltoidulla urheilualueella suojan löytäminen on kuitenkin vaikeaa.

Lähtöön on edelleen aikaa, joten istahdan hallin katsomoon seuraamaan hajamielisesti kisaohjelmaa. Juontaja haastattelee kaikkiin aiempiin tapahtumiin osallistuneita ja sitten sponsoreiden edustajia. Järjestelyistä jollain tavoin vastaava paikallinen liikuntavaikuttaja lausuu muutaman sanan. Selaan mukaan ottamaani kirjaa. Kiinnitän numerolapun rinkkaani.

Lopulta siirryn pukuhuoneen puolelle sonnustautumaan lopulliseen kisa-asuun. Optimistisesti valitsen niukimman ja nopeimman vaihtoehdon. Varmistan pariin kertaan, että olen sitonut kengännauhat kunnolla.

Käväisen ulkona katsomassa rullaluistelijoiden lähdön. Panen merkille ilman synkistymisen. On satanut ja kohta näyttää satavan taas.

Kaivan esiin vesipullon ja sykemittarin vyön, minkä jälkeen vien rinkan valvottuun säilytykseen. Pääsen tännekin jonottamatta. Säilytys on lisäksi maksuton.

Kiinnitän sykemittarin vyön. Vedellä kastelemalla varmistan, että se saa kosketuksen heti alusta lähtien.

Se huoli osoittautuu turhaksi, sillä puoli tuntia ennen starttia alkaa tihuttaa. Kisa-alueella on edelleen lämmintä. Se on tuulelta suojassa ja ihmisetkin lämmittävät. Alan silti epäillä vaatetukseni riittävyyttä pitkillä tuulisilla suorilla.

Puoli tuntia ennen lähtöä hörppään pari desilitraa vettä juomapullostani. Verryttelen kevyesti kenkiäni varoen.

Vierailen vessassa viimeisen kerran. Kuten aina, nytkin jonotetaan. Hallin vessoihin en yritäkään, mutta pariinkymmeneen Bajamajaan muodostuu yksi, selkeä, jono, joka etenee varsin nopeasti. Vesisade yltyy, mutta tunnelma pysyy hilpeänä. Nainen takanani naureskelee joidenkin urheilutoimittajien uutusoinnille helteiden hellimistä maratoneista. Nämä toimittajat ovat varmasti osallistuneet vain katsomosta käsin. Juon jonossa vielä pari desilitraa vettä.

Vessassa istun pitkään ja hartaasti. Puristan kaikien mikä suinkin tulee ulos kaasuna, nesteenä tai kiinteässä olomuodossa.

Noin 10 minuuttia ennen lähtöä kiiruhdan lähtöpaikalle. Ehdin tehdä vain muutaman verryttelypyrähdyksen. Olo on kuitenkin varsin vireä.

Eturiviin asettuneita juoksijoita paimennetaan lähtövaatteelta taaemmaksi. Joukko pakkautuu turhankin tiiviiksi. Miksei lähtövaatetta ole alunperin asetettu oikealle paikalle? Ennakoin ahtautumisen aiheuttavan tönimistä lähtöruuhkassa. Väylä on kapeahko, mutta onneksi sentään suora. Loiva ylämäki hidastaa rynnäkköä.

Puheet naisten miehiä vähemmästä kilpailuhenkisyydestä eivät toteudu ainakaan maratonin lähtöviivalla. Kiireisimpien lähtijöiden joukkoon änkeytyy aina paljon naisia, jotka sitten aiheuttavat alkuruuhkassa vaarallisen tukoksen, kun nopeammat rynnivät ohi vasemmalta ja oikealta. Eturivin naiset sortuvat myös helposti liialliseen alkuvauhtiin, minkä vuoksi he kerta toisensa jälkeen uupuvat loppumatkalla. Kuka tahansa erehtyy kerran, mutta sinnikkään toistamisen logiikka ylittää ymmärrykseni.

En itse asetu ihan eturiviin, vaan otan realistisen paikkani hiukan kärjen takana. Minuutit matavat. Sade yltyy. Kovaäänisen hehkutusta säestää sykemittareiden piipitys. Ihmisjoukossa vallitsee kasvihuoneilmasto ja pieni hiki pukkaa pintaan. Tarkistan vielä kerran kengännauhat ja sykemittarin toiminnan.

Lähtö sujuu lopulta suuremmitta törmäilyittä. Yritän valita juoksulinjani niin, että voin edetä nykimättä ja väistelemättä. Välttelen myös melko onnistuneesti katu-uriin kerääneet lätäköt. Märät kengät keräävät painoa ja altistavat hiertymille. Yritän olla provosoitumatta siitä, että kärki menee menojaan. Realistinen vauhti löytyy yksinäisellä lenkillä paljon helpommin kuin massatapahtumassa, jossa muiden vauhti helposti sokaisee. Monen alkuvauhti on liian kova, mikä tuhlaa lopussa tarvittavat energiavarat. Mutta voi varovainen alkukin harmittaa. Jäin kerran viidellä ensimmäisellä kilometrillä tavoitteestani kaksi minuuttia, minkä jälkeen seuraavat 37 kilometria olivatkin enää maaliin lönkyttelyä.

Tällä kertaa pääsen oikeaan vauhtiin varsin helposti. Ensimmäisellä kilometrilla jään tavoitteesta kymmenisen sekuntia, mikä selittyy alkuruuhkalla. Kuittaan sekunnit korkojen kera jo seuraavalla kilometrilla, hiukan liian rivakasti. Tämän jälkeen rauhoitun ja etenen letkan mukana. Päästyämme kaupungista mutkat vaihtuvat pitkään suoraan. Myötätuuli tekee etenemisestä petollisenkin helppoa. Vesisade lakkaa, mikä sekin parantaa mielialaa. Siellä täällä saamme reitin varrelta kannustusta. Etenkin innokkaat pikkupojat ilahduttavat. Olo tuntuu vahvalta. Myötätuulen takia nipistän kilometrivauhdista tarkoituksella muutaman sekunnin. Toinen ja viimeinen kymppi juostaan vastatuuleen, ja niitä varten on hyvä olla hiukan pelivaraa. Tarkkailen kuitenkin, ettei syke nouse paljoa yli minulle sopivan 150:n.

Juomapaikkoja on reitillä muutaman kilometrin välein. Nesteen imeytyminen ei reilusti alle 20 asteen lämpötilassa yleensä aiheuta ongelmaa, mutta juon kuitenkin ainakin hiukan urheilujuomaa jokaisella huoltopisteellä. Varon silti juomasta liikaa. Tunnen pientä virtsaamisen tarvetta, joka usein menee ohi matkan edetessä.

Tavan mukaan vauhtisokeimmat alkavat nytkin hiipua jo muutaman kilometrin jälkeen.

Ensimmäisen kympin tavoitteeni alitan parillakymmenellä sekunnilla. Välittömästi tämän jälkeen olosuhteet muuttuvat. Poikkeamme päätieltä ja käännymme takaisin Forssaan suuntaan. Myötätuuli vaihtuu vastaiseksi ja alkaa uudelleen sataa. Myös mäet lisääntyvät. Ne sopivat minulle hyvin, sillä juoksen paljon mäkisessä maastossa, usein ylämäkeen kiristäen. Siinä missä "heinäsirkat" ohittavat minut kevyesti laskussa, saavutan heidät patukkakoivillani yleensä jo seuraavassa nousussa. Ajallisesti mäet silti hidatavat meitä kaikkia, eikä varasekunteja myötätuuliosuudella lopulta kertynyt kovinkaan monia. Jalat kantavat nyt, mutta samaa reittiä juostava viimeinen kymppi alkaa epäilyttää. Vetoapua ei tuolloin ole tarjolla.

Vielä peesaan kuitenkin häpeilemättä. Tavoitan vakaasti etenevän pitkän kaverin ja annan hänen halkoa tuulta puolestani. Seuraan kilometriaikoja satunnaisesti. En panikoi vauhdin pienestä hidastumisesta. Nyt on tärkeämpää säästää voimia.

Etenen noin puolen tusinan juoksijan ryhmässä joitain kilometrejä. Teemme tuttavuutta muutaman sanan verran. Yhtä lukuun ottamatta muut ovat puolikkaan miehiä. Vetoapua loppuu vähän ennen aikojaan. Oma meno ei enää tunnu ihan kevyeltä, vaikka syke pysyykin vakaana. Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla olen 10 sekuntia tavoitettani edellä.

Välittömästi tämän jälkeen pääjoukko ohjataan maaliin vievälle reitille. Täysmaratonia kanssani juokseva pisamanaamainen kaveri puolestaan vetää minuun muutaman kymmenen metrin kaulan. Pyrin jatkamaan tasaista vauhtia, nyt yksin.

21 kilometriä ohittuu yllättävän nopeasti. Järjestäjät eivät ole merkinneet erikseen puolimatkaa, mikä harmittaa minua kovasti. Lasken kuitenkin olevani yllättävästi edellä aikataulustani. Joku huuttaa tien varresta sijoituksia. Omani on odottamaani parempi. Myötätuulessa, suoralla ja tasaisella tuntuu sateen lakattua taas vaivattomalta edetä. Nykäisseen kaverin selkä ei enää etäänny. Hänen edellään näen selkiä muutaman kymmenen tai sadan metrin välein. Ne pikemminkin lähenevät.

Kilometrivauhdin arviointi tuottaa minulle vaikeuksia. Mielestäni etenen edelleen tasaisesti. Vain vastaan polkevia pyöräilijöitä joudun välillä varomaan. Kilometrimerkinnät kertovat kuitenkin nykimisestä. Välillä tavoite alittuu 15 sekunnilla, toisilla kilometreillä aikaa kuluu peräti puoli minuuttia liian kauan. Päätän jatkaa tuntemusten ja sykkeen mukaan, ja huolehtia ajasta vasta kolmenkympin kohdalla. Ainakin pisamanaamaan verrattuna vauhtini kestää vertailun. Juostessani hänen rinnalleen kummastelemme molemmat kilometrien merkitsemistä. Hän jää taakse, mutta kuulen hänen askeleensa märällä asvaltilla vielä pitkään.

Saan kiinni lisää selkiä. Ohitan yhden kaverin, sitten kaksi yhdessä juoksevaa. Syke säilyy tasaisena.

Kolmenkympin väliaika hämmentää. Olen miltei kaksi minuuttia tavoitettani edellä. Olenko huomaamattani vetämässä itseni piippuun? Olen jo pitkään juossut käytännössä yksin.

Juoksu ei vastatuuleen tunnu kevyeltä, muttei sen tässä vaiheessa enää kuulu tuntuakaan. Reisissä alkaa painaa ja elastisuus on muualtakin katoamassa. Tehollisesti olen harjoitellut liian vähän, mutta kestävyyden pitäisi säännöllisten pitkien lenkkien ansiosta riittää. Totaalisen väsähtämisen, tai energian loppumisen tunnetta ei ainakaan vielä ole. Joskus "tankki" on yllättäen tyhjentynyt ja juoksu muuttunut saman tien kävelyksi.

Nyt mennään voimien mukaan. Yritetään säilyttää rytmi. Syke nousee ja saakin nousta. Kilometrimerkinnät ovat välillä ihan mitä sattuu, enkä enää piittaa niistä. Vertaan kokonaisaikaani jäljellä olevien kilometrien vaatimaan aikaan. Lasken, että vauhtia maltillisesti hidastamallakin yltäisin reilusti tavoitteeseeni.

Todelliset ongelmani alkavat yleensä noin 33 kilometrin kohdalla, kun fyysinen väsymys saa seurakseen henkisen turtumisen. Mihinkään tällaiseen seinään en tällä kertaa koe törmääväni, vaikka sade ja tuuli yltyvätkin. Pariin otteeseen vilkuilen taakse näkemättä ketään. Päinvastoin sivuutan tasaiseen tahtiin hidastuvia selkiä. Punaisen ristin liiveillä varustettu pyöräilijä ajaa toisen juoksijan vieressä ja toteaa "yhden menevän heittämällä ohi". Juoksuasento alkaa silti minullakin painua kumaraan, tunnen myös pientä pistosta. Välillä kaipaan reitinvalvojilta selkeämpää ja ajoissa esitettyä opastusta. Eksyminen voisi vielä pilata koko juoksun.

Hengitys kulkee hyvin. Krampeista ei ole tietoakaan. Kaupungin ja maalin lähestyessä alan saada tuulensuojaakin. Sade taukoaa. Pystyn pitämään tahdin, mutten juuri kiristämään. En sanottavammin yritäkään, sillä muistan uneni lisäksi Harri Hännisen kertomuksen juoksijasta, jonka taival päättyi 200 metriä ennen maalia turhamaisen loppukirin aiheuttamaan revähdykseen. Turha enää riskeerata toteutumassa olevaa tavoitetta.

Pieni hulluus iskee kuitenkin ihan lopussa, kun huomaan tavoittavani vielä yhtä selkää. Viimeiset sadat metrit juoksemme radalla ja pääsen miltei iskuetäisyydelle. Kuuluttaja alkaa kuitenkin hehkuttaa loppukirikamppailua ja saaliini huomaa lähestymiseni. Hän pystyy kiristämään vauhtiaan, ja matka loppuu kannaltani kesken.

Maalissa olen silti enemmän kuin tyytyväinen. Olen alittanut tavoitteeni miltei viidellä minuutilla, josta ajasta suurin osa on kertynyt yksin juostulla matkan jälkipuoliskolla. Voiko tämä edes olla totta? Paremmin olen juossut viimeksi seitsemän vuotta nuorempana.

Seuraan hetken maaliin tulijoita ja juon pari mukia järjestäjän tarjoamaa urheilujuomaa. Sitten katkokävelen hallille. Portaiden nouseminen ja ennen kaikkea laskeutuminen on tuttuun tapaan vaivalloista, mutta tällä hetkellä se ei haittaa ollenkaan. Tavarasäilytyksessä valpas nuorimies ojentaa rinkkani jo ennen kuin ehdin sitä pyytää. Suihkussa sanailen hetken ensimmäisen puolimaratoninsa taivaltaneen tukevahkon kaverin kanssa. Yleensä jään ainakin hetkeksi radan varteen kannustamaan viimeisiä satoja metrejään taivaltavia kollegoja, mutta nyt minun on kiiruhdettava bussille. Ehdin häthätää haukkaamaan jäätelön. Juoksijoiden virta kulkee aseman ohi. Hoipertelevat alan miehet tarjoavat heille äänekkäästi janojuomaansa, mutta pysyvät onneksi poissa juoksulinjalta. Bussissa annan kotijoukoille tiedotteen terveydentilastani.

Yksi juoksemisen viehätys liittyy epäilemättä illuusioon edes jokin olemisesta itsestä kiinni. Toisin kuin muussa elämässä, kaikki lähtevät oikeasti samalta viivalta ja parhaille jaetaan mitalit. Aina välillä tapahtuu kuitenkin kummallisia. Ennätysjuoksussani vuosia sitten järjestäjät sotkivat numeroni toisen juoksijan kanssa, minkä seurauksena minulle mitattiin puolitoista tuntia todellista hitaampi loppuaika. Sotkua setvittiin pari viikkoa.

Valitettavasti euforiaa kestää tälläkin kertaa vain sen hetken, että ehdin vahvistaa elämänkumppanille lupaukseni vapaasta kesästä. Jo seuraavana päivänä luen juoksufoorumista reilut 400 metriä alimittaisesta reitistä. Tapahtuman omat sivut vahvistavat epäilyn. Kaikkien maratoonarien tulos on siis tilastokelvoton. Tavallaan kaikkien taivallus on keskeytynyt reilua kierrosta ennen maalia. Kummalliset kilometriajat ja toisen puoliskon nopeus saavat selityksen.

Miten kertoa elämänkumppanille uudesta käänteestä, homman alkamisesta taas alusta?

Päätän etten kerro, enkä ala. Ankarasti arvioidenkin olisin saavuttanut tavoitteeni myös täysimittaisella reitillä, vaikka aivan viimeisillä kilometreilla jo väsyinkin. Päätän olla vastaamatta mittaajien mokailuista.

Pidän lupaukseni lomasta, joka muuten alkoi juuri.

Lomailen todennäköisesti myös bloggaamisesta, mutta palailen taas syksymmällä.

Rentouttavaa kesää kaikille!

PS. Sain Forssasta kohteliaan kirjeen. Järjestäjät pahoittelevat virhettään ja tarjoavat meille ensi vuoden reissusta merkittävää alennusta. Täydellinen ilmaisuus olisi mielestäni sopinut paremmin tapahtuneen henkeen, mutta hyväksyn kuitenkin anteeksipyynnön. Tapahtuma oli muuten niin mukavasti järjestetty, että siihen on ilo osallistua uudelleen.

PPS. Pari nuorta tuttua taivalsi eilen helteisessä Turussa ensimmäisen puolikkaansa. Aika oli karmea, mutta molemmat sinnittelivät maaliin. Siitä se lähtee. Minua ilahduttaa, että nuoretkin löytävät maailman terveellisimmän hulluuden.

Tehotuottajan elämä ja toiminta

2011-06-15T20:56:00.000+03:00

Eräänä päivänä tainnutuspistooli oli rikki koko päivän, joten he leikkasivat lehmien kaulan takaosan veitsellä auki niiden seistessä yhä jaloillaan. Lehmät vain putoavat kanveesiin ja jäävät siihen tutisemaan. He myös tökkivät lehmiä puukolla kankkuihin saadakseen ne liikkumaan. Katkovat häntiä. Lehmä hakataan henkihieveriin... niin että ne ölisevät kieli pitkällä.
Tästä on vaikea puhua. Sitä on hirveässä stressissä ja paineessa. Kuulostaa tosi pahalta, mutta olen itsekin täräytellyt lehmiä sähköpiiskalla silmiin.
Verenlaskijat sanovat, että veren haju tekee aggressiiviseksi. Olen samaa mieltä. Sitä alkaa ajatella, että jos tuo sika potkaisee, annan samalla mitalla takaisin. Tapan sian joka tapauksessa, mutta se ei vielä riitä. Sen pitää kärsiä... Käytän kovia otteita, tönin sitä, lyön henkitorveen, hukutan sen omaan vereensä. Halkaisen ehkä kärsän. Yhä elävä sika juoksee pitkin verenlaskuhallia. Se toljottaa minua ja minä sitä. Otan veitseni ja leikkaan sialta silmän sen vain kököttäessä paikoillaan. Ja sika sen kun kiljuu. Yhden kerran sivalsin veitselläni, joka on muuten melkoisen terävä, sian kärsästä pään kuin makkarasiivun. Sika vauhkoontui vähäksi aikaa. Sitten se vain istui ja näytti typerältä. Otin kourallisen suolaa ja hieroin sitä sen kärsään. Sika meni järjiltään ja kihnutti kärsäänsä joka paikkaan. Minulla oli yhä suolaa kourassani - käsissäni oli kumihanskat - joten työnsin loput suolat sian perseeseen. Sikapolo ei tiennyt, olisiko se paskantanut vai sokeutunut... En ollut ainoa, joka teki tällaista. Eräs kaveri, jonka kanssa teen hommia, ajaa sikoja kalttauskammioon. Ja kaikki - rahtarit, ripustajat, teurastamotyöntekijät - mätkivät sikoja putkenpätkillä. Kaikki tietävät siitä, ihan kaikki.
(Foer, 304 - 305)

Jos todellisuuspaon sijaan haluat lomallasi paeta työpaikan keinotodellisuutta, yhdysvaltalaisen Jonathan Safran Foerin kirja Eläinten syömisestä on dekkarit mennen tullen päihittävää kesäluettavaa. Ostin kirjan alunperin 17-vuotislahjaksi kasvissyönnistä kiinnostuneelle nuorelle. Muuten teema ei minua erityisemmin koskettanut. Minulle ovat aina maistuneet niin liha kuin kasviksetkin. Syön jo juoksuharrastukseni takia yleisterveellisesti, vaikkei muiden tekemisten sivussa hutiloimistani pöperöistä juuri ruokalajeja tunnistakaan. Yhdessä kokatessamme elämänkumppanini on pomo. Töissä ja kylässä syön mukisematta sitä mitä on tarjolla. Aina lautaseni tyhjäksi. Ravintolassa satsaan Michelin-tähtien sijaan maittavuuteen ja määrään. Luonnossa eläimet syövät toisiaan, eikä ihminen tee siitä poikkeusta. So, where is the beef?

Ennen paketoimista selailin kirjaa. Miellyin Foerin tapaan ajatella, ja hankin kirjan oitis itsellenikin. Foer puhuu täyttä asiaa, intohimoisesti, mutta mieluummin pohdiskellen kuin saarnaten. Jopa surumielisen kauniisti. Hän ei tuomitse meitä lihansyöjiäkään, vaan ymmärtää ruoan olevan järkeilyn lisäksi myös muistoja, vuorovaikutusta ja tottumuksia. Kirja sisältää tuhdin tietopaketin tehotaloudesta. Ainakin minä opin paljon uutta. Myös kirjan herättämät moraaliset kysymykset haastavat oikeasti. Ennen kaikkea Foer kertoo kuitenkin tarinoita ruoasta. Versionsa pääsevät kertomaan niin tehotuottaja kuin sinnikkäät vaihtoehtojen etsijätkin. Kokonaisuuden sitoo yhteen Foerin, ja hänen sukunsa, oma vivahteikas tarina.

Tehotuotanto voidaan kai määritellä tuotannoksi, jossa suuria määriä eläimiä pidetään pienissä tiloissa tuotannon maksimoimiseksi ja kulujen minimoimiseksi. Ilmiö on varsin uusi. Ensimmäiset teolliset tuotantolaitokset syntyivät 1820-1830 -luvun taitteessa, kun ammattitaitoisten teurastajien työ pilkottiin pienempiin työsuoritteisiin. Syntyi erikoistuneita tappomiehiä, verenalaskijoita, hännänkatkojia, jalanleikkaajia, kankunpaloittelijota, kyljensahureita, päännylkijöitä, kallonavaajia, suolistajia ja selänhalkojia. Henry Ford ihastui malliin ja kopioi sen myöhemmin autoteollisuuteen. (ks. Foer, 131-132)

Varsinaista tehotuotantoa jouduttiin sen sijaan odottamaan pitkälle 1920-luvulle, ja se syntyi oikeastaan vahingossa, kun Delmarvan niemimaalla Yhdysvalloissa asuvalle kotirouva Cecilia Steelelle sattui vahinko. Rouva Steele, joka hoiti perheensä pientä kanaparvea, sai tilaamiensa viidenkymmenen kananpoikasen sijaan erehdyksessä viisisataa poikasta. Pakon edessä hän päätti kokeilla lintujensa pitämistä sisätiloissa talven yli. Vastikään keksittyjen rehulaatujen ansiosta ne yllättäen selviytyivät, ja Steele jatkoi kokeilujaan. Vuonna 1935 hänellä oli jo 250 000 lintua, kun keskimääräinen parvikoko tuohon aikaan oli kolmisenkymmentä. Tehotuotanto ei siis saanut alkuaan tarpeesta ruokkia nälkäisiä suita vaan tavoite oli alusta asti rahan tahkoaminen (ks. Foer, 252). Kulutus kasvoi vasta tarjonnan kasvettua ja lihan hinnan alennuttua. (ks. Foer, 132-133)

Rahan ansaitsemisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Ainakin minä vierastan enemmän niitä eläinten oikeuksien puolustajia, jotka omivat käyttöönsä äänet, jotka eläimiltä puuttuvat. Rajansa silti on aiheutetulla kärsimykselläkin. Hyvä elämä, helppo kuolema. Itselle toivomani soisin eläimillekin. Omat rajani kohtasin muutaman vuoden takaisen keskieurooppalaisen karjankuljetusskandaalin yhteydessä. Venyttelin raukeana tv:n ääressä juoksulenkin jälkeen, kun ajankohtaisohjelman juontaja varotti herkimpiä katsojia järkyttävästä aineistosta. Ajattelin noita nähdyn. Jäin tuijottamaan öistä miesjoukkoa, joka piiskasi nautoja ulos jonkinlaisesta kuljetuskontista. Yksi naudoista ei pystynyt hakattunakaan nousemasta jaloilleen, jotka olivat ilmeisesti murtuneet. Kun aikataulutavoitteensa sisäistänyt tehotalousihminen työnsi kätensä läpi naudan silmästä ja alkoi silmittömässä raivossa riuhtoa kallosta kahvaten, pahaa aavistamaton urheilijan sydämeni löi muutaman hutin.

Meet Your Meat -video on erittäin epämiellyttävää, mutta mielestäni tärkeää katsottavaa.

Foer väittää, etteivät väärinkäytökset ole poikkeuksia vaan valtavirtaa, kun eläinyksilöitä sisältäneet perhetilat ovat muuttuneet valtaviksi, eläimiä raaka-aineenaan käyttäviksi, suljetuiksi teollisuuslaitoksiksi. Hän kertoo tutkimuksesta, jossa havaittiin peräti kolmasosassa Yhdysvaltojen teurastamoissa "tahallisia, säännöllisesti" toistuvia julmuuksia ennakkoon ilmoitetuilla tarkastuskäynneillä, ja pohtii mitä mahtaa tapahtua niissä vielä useammissa teurastamoissa, jotka eivät salli tarkastuksia ollenkaan. (ks. Foer, 306-308) Mielikuva perinteisestä tuotannosta vapaine possuineen ja kananpoikineen elää enää markkinoinnissa, ja sitä voimakkaampana mitä kurjemmaksi todellisuus muuttuu.

Hyväkään kohtelu ei tosin enää auttaisi maksimaalisen tuottaviksi, mutta sairaiksi jalostettuja tuotantoeläimiä. Yhdenmukaisen Frankenstein-perimänsä takia ne eivät enää nimittäin selviäisi luonnonmukaisissa olosuhteissa. Kuten Formula-autot ne on suunniteltu kestämään vain juuri ja juuri maaliin asti. Tuottavuuden nimissä matkaakin on kovasti lyhennetty. Siinä missä kana luontaisesti eläisi viidestä seitsemään vuoteen, räpiköi broileri hunajamarinaadiin alle neljässäkymmenessä päivässä.

Ahtaat, likaiset ja ulosteiden peittämät tilat pakottavat eläinlääkärit lääkitsemään immuniteettijärjestelmältään vahingoittuneita eläimiä antibiootein varmuuden vuoksi. Hekään eivät enää pyri optimoimaan eläinten terveyttä vaan rahan määrän. (ks. Foer, 229) Sivutuotteena elintärkeiden antibioottien teho ihmisiin vähenee ja pandemioiden vaara vastaavasti lisääntyy. Espanjantauti tappoi vuonna 1918 50-100 miljoonaa ihmistä ympäri maailman. Foer pitää vastaavia pandemioja väistämättöminä tulevaisuudessakin. Itse asiassa sellainen on hänen mukaansa jo myöhässä. (ks. Foer, 155-156)

Foer kyseenalaistaa myös tehotalouden todellisen kannattavuuden. Yhteensä tuotantoeläimet tuottavat Yhdysvalloissa 130 kertaa enemmän ulostetta kuin ihmiset, ja tämän paskan saastutusvoima on 160 kertaa suurempi kuin puhdistamattoman kunnallisen jäteveden. Suuryritykset tuottavat suurta laskennallista voittoa Foerin mielestä vain, koska ulkoistavat härskisti haitat. Saastumisesta aiheutuvien sairauksien ja muiden ongelmien hoitaminen kun jää yhteiskunnalle. (ks. Foer, 212, 253)

Paisuvan tehotuotannon maailmanlaajuisia seurauksia Foer pitää kauhistuttavina. Kehitysmaiden vaurastuminen tuo lihapatojen äärelle niin suuren joukon ihmisiä, ettei ekologisesti kestävä tuotanto enää ole mahdollista. Tuotantoeläimet syövät viljan, jota tarvittaisiin kaikkein köyhimpien ihmisten ruokkimiseen (Foer, 254). Jos koko maailma seuraisi Yhdysaltojen mallia, se kuluttaisi vuosittain jo pelkästään kanoja yli 165 miljardia, vaikkei väestö kasvaisi ollenkaan (Foer, 182). Kiinalaisessa ruokavaliossa on edelleen vain 16 prosenttia eläinperäisiä tuotteita, mutta tuotantoeläinten osuus Kiinan vedenkulutuksesta on jo yli 50 prosenttia. Samaan aikaan kiinalaisten vedenpuute on jo globaali huolenaihe. (Foer, 315)Naudanlihatuotantoa, joka ehkä eläinsuojelullisesti on kestävämpää kuin sian- tai siipikarjan tuotanto, Foer pitää ilmastonmuutoksen suurimpana aiheuttajana. Sen vaikutuksen maapallon lämpenemiseen hän väittää olevan 40 prosenttia suurempi kuin maailman koko liikenteen. (ks. Foer, 57)

Lihan vaihtaminen kalaan ei lievennä ongelmaa yhtään, sillä hävitystä kylvetään myös vesillä. Foer kehottaa kuvittelemaan eteemme sushilautasen. Jos lautasella olisivat kaikki ne eläimet, jotka tapetaan sushin saamiseksi, lautasen halkaisijan pitäisi olla puolitoista metriä (ks. Foer, s. 65). Tehottomimmissa operaatioissa mereen heitetään takaisin kuolleena yli 98 prosenttia saaduista merieläimistä. Kokonaissaaliin vähenemistä on vaikea havaita, sillä kun saalistamme loppuun halutuimmat kalalajit ravintoketjun yläpäästä, ravintoketjun alemmat lajit saattavat hetkellisesti runsastua. Kalastamme sitten nämäkin lajit loppuun ja siirrymme taas ravintoketjussa pykälän verran alemmas. Kaikki näyttää omalaatuisessa dominopelissä olevan pitkään kunnossa, koskeivat saaliit vähene. Foer kehottaa kuitenkin pohtimaan mitä kalaa isovanhempamme söivät. (ks. Foer, 232-233)

Tehotuotanto ei näytä poistvan nälkää vaan pitkällä aikavälillä nimenomaan lisää sitä. Levittäytyessään kaikkialle tehotuotanto vaikeuttaa myös paluuta kestävämpään tuotantotapaan. Ongelmana ei ole se, ettemmekö ostaisi luomua, vaan se, etteivät kunnon tuottajat pysty tuottamaan eläimiä, elleivät he rakenna uudelleen koko sitä maatalouden infrastruktuuria, jonka voiton maksimointiin jo juridisestikin velvoitetut massiiviset suuryritykset ovat tuhonneet. (ks. Foer, 283, 285) Mistä tuottaja enää löytää geneettisesti elinkelpoisia lajeja? Mistä (riittävän läheltä) hän enää löytää myöskään kunniallista teurastamoa? Miten hän hoitaa jakelun?

Tehotuotanto ei oikeastaan ole vain eläin- vaan myös ihmisoikeuskysymys. Mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka työskentelevät koko ikänsä tehotilalla tai teurastamossa? Yleisesti ottaen työolot näyttäisivät ainakin Yhdysvalloissa olevan hyvin kurjat. Foer puhuu järjestelmällisistä ihmisoikeusrikkomuksista. (Foer, 305) Suuryksiköiden omistajat palkkaavat paskatöihin kernaasti laittomia siirtolaisia, mutta myös köyhät ja laillisetkin kielitaidottomat maahanmuuttajat ovat riittävän puolustuskyvyttömiä saamalleen kohtelulle (ks. Foer, 163). Kaltoin kohdellut työntekijät purkavat turhautumistaan tuotantoeläimiin tai vain taipuvat esimiestensä vaatimuksiin pitää tuotanto käynnissä hinnalla millä hyvänsä. Erityisen kurjia olot näyttäisivät olevan teurastamoissa, joissa käsittelynopeus on jopa kahdeksankertaistunut viimeisen sadan vuoden aikana. Kun yhdessä työvuorossa saatetaan ottaa hengiltä jopa yli 2000 nautaa, vahinkojakin sattuu. Foerin mukaan 27 prosenttia työntekijöistä loukaantuu vuosittain. Entinen merijalkaväen sotilas kertoo, etteivät häntä haittaa veri eikä suolenpätkät, vaan eläinten epäinhimillinen kohtalo. (ks. Foer, 278- 279)

Voiko tehotaloudessa työskentelevä ihminen tuntea todellista ylpeyttä työstään samaan tapaan kuin vaikkapa etevä kirurgi tai käsityöläinen? Useimmat meistä kun haluamme kustannusten leikkaamisen, liikeratojen optimoimisen ja pörssikurssien vedättämisen sijaan tehdä työmme niin hyvin kuin osaamme. Alalle hakeutuu mielikuvien perusteella varmasti edelleen paljon myös sellaisia, jotka ainakin pieninä tyttöinä ja poikina aidosti pitivät eläimistä ja nauttivat niiden huolehtimisesta ja suojelemisesta. Mitä heille tapahtuu, kun totuus selviää? Miten he kuolettavat kiintymyksensä eläimiin? Miten he pärjäävät mengelöintiin taipuvaisten työtovereidensa kanssa? Lähtevätkö he vitsaillen kaljoille työpäivän jälkeen? Mitä he kertovat työstään uteliaille sukulaisille ja tutuille? Mitä lapsilleen? Kuvailevatko he ensi treffeillä silmät innosta hehkuen työnsä yksityiskohtia mahdolliselle tulevalle elämänkumppanilleen? Saavuttavatko he mielenrauhan omaksumalla keskitysleirin vartijan moraalin siitä, että tekevät vain velvollisuutensa? Muistelevatko he lopulta ylpeänä lapsenlapsilleen sitä, että ovat olleet näkemässä koko alan muuttumisen perinteisista tiloista eläimiä materiaalina käyttäviksi tehtaiksi?

Voin ehkä orastavasti arvailla heidän tuntemuksiaan, sillä siivoojana toimiessani osallistuin tavallaan lähes kymmenen vuoden ajan tehotalouden kevytversioon. Duunini oli kurjasti palkattua ja arvostettua, tarkasti muiden toimesta aikataulutettua ja pisteytettyä. (Nyttemmin siivoojat ovat näemmä saaneet askelmittarit, joiden avulla johto on onnistunut laskemaan päivittäistä 6000-8000 askeleen määrää noin tuhannella (Aalto).) Aluksi minulle riitti se, että sain palkkani ajattelematta yhtään mitään. Huomaamattani liu'uin kuitenkin vähitellen ihmeelliseen turtumukseen. En enää pitänyt yhteyttä tuttuihini, eivätkä maailman asiat muutenkaan jaksaneet kiinnostaa. Työskentelin edelleen moitteettomasti, mutten oikeastaan enää muuten ollut olemassa.

Kunnes eräänä iltana poikkesin töistä kapakkaan muutamalle yksinäiselle oluelle. Olin jo horjahtelemassa kurjaan vuokrakämppääni, kun panin merkille valojen katveessa toisiaan syleilevät silhuetit. Hahmot irrottautuivat, ja mies askelsi epävarmasti poispäin. Nainen jäi kadulle huojumaan. Äkkiä taksi törmäsi häneen täyttä vauhtia lähes jarruttamatta. Oli täysin hiljaista. Nainen ei liikkunut eikä mikään muukaan. Lopulta taksinkuljettaja nousi autosta ja soitti ilmeisesti ambulanssin. Tiesin, etten voisi tehdä mitään, mutta että minun olisi pitänyt jäädä todistajaksi. Hapuilin kuitenkin avaimet taskustani, kapusin asuntoon ja nukahdin täysissä pukeissa sängylle yhtään mistään vähääkään välittämättä.

Yön tapahtumat jäivät lopulta vaivaamaan, ja palasin tavoittelemaan ihmiskunnan jäsenyyttä. Minua hiostettiin kuitenkin varsin puhtaissa konttoreissa, ei veren, suolenpätkien tai eläinten kauhunhuudojen seassa, joten saavutukseni ei ollut kovin kummoinen. Uskon silti ainakin etäisesti maistelleeni sitä perusmielentilaa, jossa tehotaloustyöntekijä todennäköisesti viettää koko elämänsä.

Tunsin nuorena eläinlääkärin, joka kertoi erikoistuvansa tuotantoeläinten sijaan lemmikkieläimiin työn monipuolisuuden takia. Ihmettelin nostalgista Kaikenkarvaiset ystäväni -televisiosarjaa nähneenä, ettei hän kokenut itseään tarpeellisemmaksi tuotantoeläinpuolella. Nyt ihmettelen paljon vähemmän.

Mitä ikinä kauheaa maailmalla tapahtuukaan, ydinvoimala posahtaa tai lentokone katoaa, ilmestyvät asiantuntijat aina rauhoittelemaan, että meillä Suomessa kaikki on maailman parhaalla tolalla. Foerin kertoman jälkeen olisikin lohdullista uskoa, että omat mahdolliset väärinkäytöksemme ovat yksityistapauksia (ks. Lappalainen). Varsinkin kun erinomaisuuttamme kuuluttaa myös Atrian Helsingin Sanomissa julkaisema koko sivun ilmoitus. Jos Foerin kirjan jälkikirjoitukseen on uskominen, meillä ei kuitenkaan sijaintimme ja ilmastomme vuoksi ole varaa muita tiukempiin säädöksiin. Suomen maataloustuotanto yrittää Salla Tuomivaaran mukaan kyllä uskotella, ettei suomalaisella eläintuotannolla ole mitään tekemistä ulkomaalaisten ikävien käytäntöjen kanssa ja että suomalainen maatalous on perheiden ylläpitämää perinteistä pientilatuotantoa, miltei luomua kaikki tyynni. Samalla kuitenkin tuotantoa tehostetaan ja voittoa maksimoidaan muun maailman malliin. Eläimiä on harvenevilla tiloilla yhä enemmän, ja tilat tuottavat niitä hyvin keskittyneelle elintarviketeollisuudelle. Runsastuottoisempiin, nopeakasvuisempiin ja usein rakenteellisesti aiempaa sairaampiin kantoihin tai kokonaan uusiin hybrideihin ja rotuihin on siirrytty meilläkin, mikä altistaa kannat globaaleille eläintaudeille. (ks. Tuomivaara, 375-380)

Jälkisanat kirjoittanut Tuomivaara ei entisenä kettutyttönä ole puolueeton lihatalouden esittelijä. Oma sikansa taitaa tosin olla ojassa Atriallakin, kun se ilmoituksessaan varottaa ottamasta antibiottikuuria ulkomaalaiselta sialta. Viime vuonna Atrian oma sianliha joutui antibioottijäämien takia pannaan Venäjällä (ks. Pohjola). Kukin uskokoon haluamansa.

Foer on oikeassa todetessaan tehotuotetun lihan syömisen edellyttävän lähes sankarillista ponnistelua olla tietämättä asioista (ks. s. 274). Olemme vain piittaamattomia. Olemme niitä, joilta tullaan oikeutetusti kysymään kuten sotasyyllisiltä Nürnbergissä: Mitä te teitte saatuanne tietää totuuden? (ks. Foer, 303)

Vaikka minunkin omaatuntoani kolkuttaa, elämäntapamuutokseni ovat jääneet kosmeettiseksi. Olen päättänyt syödä vähemmän lihaa. Kaupan hyllyltä etsin luomuvaihtoehdon. Suosin ruotoja uhmaten kotimaista järvikalaa.

Tiedän, ettei tuollainen mihinkään riitä koulutetulta ihmiseltä. Herkuista voisin varmaankin tinkiä, kun olen gourmet-ravintolat tähänkin asti kiertänyt. Ajasta luopuminen tuntuu paljon vaikeammalta. En kerta kaikkiaan halua uhrata ruoanlaittoon sitä aikaa, joka kuluisi maittavien ja monipuolisten aterioiden valmistamiseen pelkistä kasviksista. Muu tekeminen tuntuu tärkeämmältä. Tuttujen kanssa vaihdan mieluummin ajatuksia kuin reseptejä. Kokisin myös noloksi saivarrella tarjotusta ruoasta. Kuten Foer toteaa, ruoka on myös kulttuuria, tottumuksia, identiteettiä (Ks. Foer, 316). Torjumalla aterian torjut tarjoajan.

Ei meiltä nokkelaa sanailua puutu vaan rohkeutta. Onneksi on kuitenkin niitäkin, jotka panevat toimeksi ja vetävät kyynikkoja mukaansa. Naapurimme maalla kasvattavat maatiaiskanoja. Elämänkumppanini umpikaupunkilainen läheinen puolestaan avioitui jo 1980-luvulla luomutilalliseksi, eikä ole katunut valintaansa. Parisen vuotta sitten, heti potkujeni jälkeen, minut reväistiin lähes shokkitilassa heidän vieraakseen valtaisiin maalaishäihin keskelle suurelta osin tuntemattomia ihmisiä. Kyläyhteisön elämänuskoinen optimismi sekotti itsesääliseen kieriskelyyni suhteuttavaa huumoria ja edesauttoi seuraavien viikkojen toipumista. Periköön maailman heidän kaltaisensa viitseliäät vaivannäkijät.

Foer haluaa olla optimistinen. Hänestä myötätunto on lihas, joka vahvistuu käyttämällä. Asettamalla omantunnon helppouden edelle vahvistumme itsekin. (ks. Foer, 310) Ehkä tosiaan voimme antaa seuraavalle sukupolvelle toisenlaiset muistot ja toisenlaisen ruokakulttuurin kuin vanhempamme ovat siirtäneet meille ja sodan nähneet isovanhempamme vanhemmillemme. Foer haluaa myös selkeitä kieltoja. Tehotuotettu liha pitäisi kriminalisoida kuten lyijymaaleilla maalatut lasten lelut tai CFC-yhdisteillä paineistetut aerosolipakkaukset (ks. Foer, 320). Minä nopeuttaisin kehitystä vielä viemällä rippikoululaiset ja Prometheus-leiriläiset aikuistumisriittinä oikeasti katsomaan kuinka kaikki tapahtuu. Näin he voisivat tehdä oman ratkaisunsa näkemänsä perusteella. Kanaloihin, navetoihin, sikaloihin ja teurastamoihin sijoittaisin valvontakameroita seuraamaan tuotantoprosessia reaaliaikaisesti. Kamerat kytkisin nettiin. Jokuveljinä valvoisimme eläinten kohtelua kuten jo nyt valvomme toisiamme avokonttoreissa.

Vapauttavaa huumoria Foer ei valitettavasti juuri viljele. (Toivoakseni) kuitenkin kerran. Kummeksuttuaan aiheellisesti sitä, että syömme toisia eläimiä, mutta pidämme toisia lemmikkinä, hän esittää klassisen filippiiniläisen koiramuhennoksen reseptin hääjuhlia varten. Epäilemättä ateria olisi puheenaihe myös suomalaisissa juhannushäissä:

Tapa aluksi keskikokoinen koira, Polta sen karvat pois kuuman tulen päällä. Nylje koira, kun sen nahka on vielä lämmin. Siirrä nahka sivuun mahdollista myöhempää käyttöä varten (sitä voidaan hyödyntää myöhempää käyttöä varten muissa ruokalajeissa). Leikkaa lihat parin sentin kuutioiksi ja marinoi niitä viinietikka-, pippuri-, suola- ja valkopsipuliseoksessa pari tuntia. Pane lihapalat painumaan suoraan öljyttyyn wokkipannuun nuotion ylle. Lisää sipulit, murskattu ananas ja ruskista, kunnes liha on kypsää. Kaada sekaan tomaattikastike ja kiehuva vesi, vihreät paprikat, laakerinlehdet ja tabasco. Hauduta liha kannen alla mureaksi. Kaada sekaan koiran maksasta valmistettu pyree ja kypsennä vielä 5-7 minuuttia.
(ks. Foer, 39-40)

Lähteet:
Aalto, S. (12.6.2011). Työajan käyttöä syynätään tarkasti. Helsingin Sanomat.
Foer, J. (2011). Eläinten syömisestä. Atena.
Lappalainen, E. (28.3.2011). "Ongelmat ovat yksittäistapauksia". Kahden vuoden aikana lähes kymmenen sikaa joutui kalttaukseen elävänä. Helsingin Sanomat.
Pohjola, J. (23.7.2010). Atrian sikalääke johti Venäjän tuontikieltoon. Helsingin Sanomat.
Tuomivaara, S. (2011). Onko suomalaisesta eäintuotannosta kertova tarina toisenlainen? (Foerin teoksen jälkikirjoitus)

Onko koolla väliä? - ja sananen salaisesta puutarhastamme

2011-06-01T03:56:00.000+03:00

Kyselin aikanaan digitalisoituvan työn tekijöiltä, arvelivatko he ryhmätyön lisääntyvän tulevaisuudessa. Puolet uskoi, toinen puoli epäili. Uskovaiset perustelivat näkemystään pääasiassa työelämän muuttuneilla realiteeteilla. Epäilijöistä ryhmätyötä on jo liikaakin. Eräs vastaaja evästi uskoaan sen lisääntymiseen kommentoimalla: "valitettavasti". Myös toisen vastaajan mielestä "sitä on nyt jo niin paljon, että välillä ahdistaa."

Oma kantani häilyy. Molemmissa on puolensa. Yksin olemme vapaita. Vapaus on kivaa. Kun juoksen metsään, valitsen itse vauhtini ja reittini. Kun rustaan omakustanteitani, luon ja tapan henkilöitä mieleni mukaan. Mutta on touhu aika yksinäistäkin.

Työssä ryhmän hyödyt on helppo havaita. Nopeasti muuttuva työ vaatii yhtaikaa erittäin laajaa ja hyvin spesifistä reaaliaikaista osaamista. Kukaan ei voi tietää kaikkea, joten meidän on opittava jakamaan niin yhteisöissä kuin niiden välilläkin. Olemme digitalisoituessamme tavallaan palanneet keräilykulttuuriin, jossa yhden ryhmäläisen löydöt hyödyttävät muitakin. Ajoittainen byrokraattisuus ja pompottavat pomot kannattaa sietää, koska työkavereilta saamme joka tapauksessa enemmän tietoja ja taitoja kuin yksin pystyisimme hankkimaan.

Ei yhteistyö silti totisesti ole ongelmatonta.

Useimmat osaamme kertoa toisiaan absurdimpia esimerkkejä. Avokonttoreiden puliseva pakkososiaalisuus saattaa pakottaa meidät viemään keskittymistä vaativat työt kotiin. Mutkikas matkalaskujärjestelmä saa välttelemään liikkumista työajalla. Sisäisen laskutus on tehostavinaan työtä, mutta lamauttaa oikeasti koko organisaation. Välttämätöntäkin jää tekemättä, kun emme löydä momenttia, jolle tehdyt tunnit voisi kirjata. Tarkkojen työmääräarvioiden edellyttäminen suuntaa puolestaan mitattaviin rutiini- tai jopa näennäistöihin haastavamman, mutta ennakoimattoman, tekemisten sijaan.

Ja niin edelleen.

Huonot esimiehet lienevät yleisin ongelmien alkusyy. Pomoksi valitaan vastahakoinen huippuasiantuntija, jota eivät ollenkaan kiinnosta taitamattomampien alaisten tekemiset tai kokouksissa istuminen. Päsmäämisen oletetaan silti hoituvan ilman sen kummempaa koulutusta.

Vallan voi anastaa myös äänensä rakastunut karismaattinen narsisti. Typeryyden ryydittämällä itsevarmuudella hän puuttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin, toki hämärän yleisesti. Konkretiaa kärttäville alaisille hän vastaa ympäripyöreyksin, ja jolleivat ne tyydytä, sitkeimmät hän nolaa julkisesti. Myyräntyönsä powerpoint-psykopaatti viimeistelee loputtomissa kalvosulkeisissa, joihin asiantuntijat raahataan työnsä äärestä tuijottamaan MBA-kirjekurssilta opittuja latteuksia.

Pahimmillaan työtä ei johda kukaan. Sekalainen seurakunta keskustelee keskustelemasta päästyään saavuttamatta edes huonoja päätöksiä. Omat karmeimmat kokemukseni ovat järjestötoiminnasta. Taloudellisen voitontavoittelun ja muunkin pakon puuttuessa vapaus ja vapaaehtoisuus lamaannutti koko yhteisön. Ihan mikä tahansa asia, vaikka lemmikkimarsun yllätysripuli, kelpasi luottamushenkilöille syyksi lipsua sitoumuksistaan.

Ryhmän arvon huomaa meitä rutisijoita paremmin ryhmänsä menettänyt.

Kaikkein huonoiten on työtä vailla olevalla. Vuorovaikutus verkostoissa edellyttää kykyä vastalahjaan, joka tavallisimmin edellyttää edes löyhää jäsenyyttä jossain yhteisössä. Vaikka teknologia tarjoaakin periaatteessa keinoja maantieteellisiä ja työpaikkojen rajoja pilkkaaville yhteisöille, kiinteimmät yhteenliittymät perustuvat silti edelleen fyysiseen tuntemiseen.

Myös moni freelancer, pätkätyöläinen tai yrittäjä uupuu työn paljouteen, ellei osaa verkostoitua ja keskittyä olennaiseen.

Itse iloitsin aikanaan, kun pääsin pieneen, epämuodolliseen työyhteisöön. Ensimmäisenä työpäivänä kannoimme huonekaluja tyhjään toimistotilaan. Vasta illalla saimme sähköt ja paria viikkoa myöhemmin nettiyhteyden. Olin alani ainoa osaaja, joten sain rutkasti vapautta.

Vapaus vaihtui kuitenkin vastuun taakkaan, kun jouduin ratkomaan alani erityisongelmia yksin. Porukastamme en mentoria löytänyt ja liikesalaisuudet estivät pyytämästä apua muualtakaan. Uuvuttavan usein tutkin manuaaleja ilta-aikaan muiden poistuttua. Vastuullisempi kaveri viereltä kellahti hermolomalle.

Yksin tai pienessä porukassa toimivalla onkin vapautta, mutta häneltä puuttuu turva. Sosiaalisen median edelläkävijän Jyri Engeströmin mielestä nimenomaan idealistien kannattaa silti ryhtyä yrittäjäksi. Yrittäjyys on hänestä paras tapa tehdä jotain merkityksellistä: siinä on vapautta, oma päätäntävalta ja mahdollisuus luoda toiminnalle taloudellisesti kestävä pohja. Heti perään hän kuitenkin toteaa yrittämisestä alallaan:

Vaikka olisit harjoitellut 10 000 tuntia, hankkinut ajatusjohtajan aseman, innovoinut rennosti pilke silmäkulmassa ja asennoitunut idealistisesti, todennäköistä on, ettei homma onnistu. Läpimurtoon tarvitaan nimittäin myös paljon onnea. (ks. Aitamurto, 80)

Vain Engeströmin itsensä kaltaisilla ihan huipuimmilla tyypeillä, joilla on erityistä tarjottavaa muille, on uudessa työssä aina kivaa. Heidän ei tarvitse kärsiä sen paremmin byrokratiasta kuin pomoistakaan. He voivat sanella työehtonsa ja valita laumansa. Mutta vain he.

Meille muille isot organisaatiot tarjoavat edes jonkinmoista turvallisuutta. Engeströmin mukaan ne eivät kuitenkaan pysty kuin vahingossa luomaan jotakin todella uutta. Sen sijaan ne ovat kyllä hyviä asettamaan haastavia tavoitteita, joiden toteutumista on mahdollista seurata. Ne pyrkivät maksimoimaan voiton ja minimoimaan riskin. Isolla joukolla tavoitteet pannaan hallitusti toimeen. (Ks. Aitamurto, 80)

Koon kasvu tuo kuitenkin väistämättä mukanaan byrokratiaa, jota ilman kokonaisuus ei kerta kaikkiaan pysyisi kasassa. Tämän vuoksi isojen organisaatioiden on käytännössä mahdotonta saavuttaa parhaiden pienten organisaatioiden luovuutta. Kokouksia voidaan napakoittaa ja jonkin verran varmaan vähentääkin kehittyvän teknologian ansiosta. Silti vain populisti lupaa ratkaisevaa virallisista muodoista luopumista.

Dosentti Jouni K. Niemisen mielestä jo silkka seurustelu vie ryhmäkoon kasvaessa niin paljon työntekijöiden aikaa, ettei ideoiden havaitsemiseen jää edes mahdollisuutta. Myös ryhmän sosiaalinen paine saattaa nostaa kynnystä todella luovien ideoiden esittämiseen. "Laumaeläin on laumaeläin, vaikka sillä olisi dosentin arvokin", itseironisoi Nieminen. (ks. Nieminen)

Kaltaisestani rivimaisterista nyt puhumattakaan. Huomaan usein syyllistyväni työssä sovinnaiseen, sisäsistiin luovuuteen. Ajatukset, joiden pelkään hankaloittavan työn arkea, esitän mieluummin blogissani. Otan myös kernaammin selkeästi aikataulutettavia ja budjetoitavia tehtäviä kuin luovaa epävarmuutta, joka saattaisi uhata laskutustavoitettani ja tulospalkkani. Tieteessä tällainen miellyttämisen asenne olisi suorastaan kohtalokas: se suistaisi nollatutkimukseen, jonka lopputulos olisi ennakoitavissa tai jopa rahoittajan ennalta määräämä.

Välillä kankeat isot yritykset ostavat pieniä elinvoiman toivossa kuten vanhat miehet nuoria naisia. Paperilla ostos näyttää aluksi kannattavalta. Iso yritys luottaa ostonerojensa jatkavan innovointia vanhaan tapaan. Nerot uskovat tähän itsekin, vaikka alistuvatkin rengastetuiksi lapsivaimon logiikalla, eli rajattomien shoppailumahdollisuuksien toivossa. Vähitellen innokkaat tekijät kuitenkin oppivat, tai heidät opetetaan, talon tavoille. Luovuus voi lakata kokonaan mustasukkaisen sugar daddyn ympärivuorokautisessa kontrollissa. Ison yrityksen kirouksen sai tuta myös Engeström, joka työskenteli hetken Googlella myytyään sille kehittämänsä Jaiku-mikroblogipalvelun. Hän koki etääntyvänsä liikaa asiakkaista ja koodaamisesta neuvotellessaan kaiket päivät Googlen johtajien kanssa. Lopulta hän jatkoikin uusiin seikkailuihin. Turvallisuushakuiset, vähemmän lahjakkaat, epäilemättä jäivät. (ks. Aitamurto, 80)

Eivät kaikki pienetkään työyhteisöt luonnollisesti pulppua ideoita vaan voivat olla jopa kankeampia ja huonommin johdettuja kuin isot. Eivät myöskäään kaikki isot työyhteisöt ole yhtä latistavia.

Itseohjautuvat tiimit, joille johto esimäärittelee tavoitteet mutta joiden se antaa suhteellisen vapaasti valita keinot, lienevät isojen yhteisöjen tärkein keino tavoitella ketteryyttä.

Paljon merkitsee myös yleinen työkulttuuri. Häilyvään käsitteeseen sisällytän ainakin sen, kykenevätkö johtajat luomaan aitoja yhteisiä tavoitteita, joihin työntekijät sitoutuvat muutenkin kuin teeskentelemällä.

En yllättyi ollenkaan, jos tyytyväisimmät työntekijät löytyisivät sieltä, missä puhutaan avoimesti rahasta. Raha lienee paras mahdollinen yhteistyöhön sitouttaja, kunhan muistamme kohtuuden. Abstraktina, mutta eksaktisti laskettavana se antaa suurimman tilan erilaisuudellemme. Rodun, ulkonäön, uskonnon, poliittisen vakaumuksen, seksuaalisen suuntaumisen tai muiden ominaisuuksien sijaan rahaa kiinnostaa vain tehokkuutemme. Yhteinen hyödyn tavoittelu estää meitä käymästä toistemme kimppuun. Kyräilylle ei tehokkaassa tahkoamisessa jää edes aikaa. Iloitsin kovasti, kun leijonakapteeni Mikko Koivu yhdenmukaistavan kansallisen uhon sijaan korosti Curt Lindströmin perintöä kunnioittaen nimenomaan erilaisten yksilöiden omana itsenään saavuttaneen parhaan mahdollisen tuloksen.

Työkulttuuria on myös se, ryhtyykö yhteisö epäonnistumistuessaan etsimään syyllisiä vai keinoja suoritua jatkossa paremmin.

Oivalsin sen, miten paljon saamamme palaute meitä kantaa tai painaa, erään kouluun sijoittuvan dokumenttielokuvan myötä. En valitettavasti pysty palauttamaan mieleen elokuvan nimeä tai tekijää. Muistaakseni se oli ranskankielinen. Jos tunnistat dokumentin seuraavasta kuvauksesta, kerro minulle!

Dokumentissa alakoulun opettaja antoi sattumanvaraisesti puolelle luokasta myönteistä palautetta heidän olemuksestaan ja kyvyistään. Toinen puoli tuomittiin yhtä sattumanvaraisesti synnynnäiseksi häviäjäksi. Oppilaat omaksuivat uudet roolinsa yhdessä päivässä ja alkoivat suhtautua toisiinsa sen mukaisesti. Alistetut lannistuivat ja ansiotta nostetut säntäsivät suoranaiseen sadismiin. Kun rooleja seuraavana päivänä vaihdettiin, vei jälleen vain yhden päivän kääntää asetelma ylösalaisin. Koetta seuraavien vanhempien kauhuksi lapset eivät olleet oppineet juuri mitään aiemmasta kokemuksestaan.

Onkin pelottavan helppoa ennustaa miten vuosikausien kannustaminen tai alistaminen vaikuttaa itsetuntoon, käyttäytymiseen ja jaksamiseen työssä.

Uskon, että yksin metsässä juoksentelemista lopulta aliarvostetaan.

Päinvastoin tosin uskoi viitisen vuotta sitten kuulemani konsultti, jonka mielestä merkittävin taidekin syntyy nykyään ryhmätyönä. On kuulemma aina syntynyt. Häkellyin niin, että aloin vasta kotona pohtia, mistä kumman teoksista hän mahtoi puhua. Itse en keksinyt ainuttakaan kunnollista komiteatyönä tuotettua maalausta tai romaania. Elokuvaa tehdään porukalla, mutta luova vastuu on yleensä ohjaajalla, yhdellä ihmisellä.

Jos konsultti halusi vain provosoivasti korostaa vuorovaikutuksen merkitystä noin yleensä, ymmärrän häntä jo paremmin. Kirjailija voi kirjoittaa kammiossa, mutta kiinnostaakseen hänen on Erno Paasilinnan sanoin elettävä kirjailijan arvoinen elämä (yhdessä muiden ihmisten kanssa). Erakoksi brändäytynytkin saa apua kustannustoimittajilta, graafikoilta, painajilta, kauppiailta ja markkinoijilta ennen kuin voi elää toteuttamalla itseään. Myös kiekossa ja futiksessa tarvitaan joukkueellinen näkymättömiä työmyyriä nostamaan maalintekijä otsikoihin.

En siitä huolimatta osaa pelätä ajoittaista yksin tekemistäkään. Ainakin omat pudottautumiseni ovat päättyneet onnekkaasti. Kahdeksan kuukauden tuore työttömyys, jonka epätoivoisiakin vaiheita blogissani kuvasin, ei suistanut parisuhteen rikkumiseen tai alkoholismiin. Nykyisessä onnellisemmassa vaiheessani jopa jo nostalgisoin tuota vaihetta jonkinlaisena uudistumisen aikana. Työura ei tärväytynyt edes "hukattuun" 1990-lukuun, jonka jongleerasin unelman toteuttamisen ja hanttihommien välillä. 1980-luku sen sijaan alkoi pelolla ja vavistuksella. Ilmoittautuessani yhdelle varhaisimmista tietokonekursseista pelkäsin näet jo olevan iässäni myöhäistä ymmärtää syntyvää uutta alaa.

Jouni K. Nieminen yltyy esittämään, että kaikkein käänteentekevimmät ideat tulevat ainakin tieteessä yleensä outsidereilta. Nieminen esittää, että erakot ovat sisäisissä maailmoissaan suureksi osaksi luoneet sen perustan, jonka varassa ulospäin suuntautuvat ja verkostoituvat nykytutkijat, suuri "normitieteilijöiden" enemmistö, pelaavat rahoituspeliään. Albert Einstein pätevöityi patenttivirastossa, erillään tiedeyhteisöstä. Yhteisjulkaisuja hänellä ei juuri ollut. Taloustieteen nobelisti John Forbes Nash (tuttu elokuvasta Kaunis mieli) oli vainoharhoista kärsivä skitsofreenikko. Alan Turing tuli sota-ajan koodinpurkutehtäviensä sivutuotteena polkaisseeksi käyntiin tietokoneisiin johtaneen kehityksen.

Minun kaikki kiemurtelevat polkuni vievät, kuten tunnettua, perustuloon. Perustulo pelastaisi niin pienet kuin suuretkin, yksin jääneistä puhumattakaan.

Pienet se pelastaisi tarjoamalla turvaverkon, joka luovilta riskinottajilta nyt puuttuu. Useammat uskaltaisivat toteuttaa hullujakin ideoitaan, kun heidän ei missään tilanteessa tarvitsisi pelätä jäävänsä täysin toisten autettavaksi ja nöyryytettäväksi.

Suuret perustulo pelastaisi rohkaisemalla turvallisuushakuisia, usein perheellisiä, työntekijöitäkin esittämään epäortodoksisia ajatuksiaankin.

Se, että perustulo rohkaisisi vapaamatkustamiseenkin, on lopulta kokonaisuuden kannalta yhdentekevää. Perustulo noudattaa samaa päättelyä kuin rikkaiden verojen alentaminenkin. Saadessaan tienatusta eurosta itselleen useamman sentin rikas työskentelee vimmaisemmin, mikä lisää verotulojen kokonaismäärää, mikä taas mahdollistaa useampien hyvien asioiden tekemisen veroveroilla. Se noudattaa samaa päättelyä kuin salliva maahanmuuttokin. Yhtä sosiaaliturvallamme keinottelevaa "neekeriukkoa" kohden tulee kymmenen koulutettua ja työhaluista kasvattamaan bruttokansantuotettamme. Se noudattaa samaa päättelyä kuin uuteen ja tuntemattomaan suuntaava kulttuuripolitiikkakin. Tekotaiteellisten postmodernien kokeilujen sivutuotteena syntyy sitä kuuminta hottia, jolla vain on merkitystä globaalissa voittaja vie kaiken -maailmassa.

Perustulo on tärkein osa sitä uutta innostusta, jota ilman olemme vaarassa taantua Pohjolan Pohjois-Koreaksi, jossa (virallisia) tuloeroja ei ole, rajojen ja pummien kyttäys pelittää ja kulttuurielämäkin suuntautuu kansallisesti yleviin aiheisiin. Eikä mikään muu sitten toimikaan.

Perustulon sijaan etsimme kuitenkin ratkaisua väitettyyn kestävyysvajeeseen pidemmistä työpäivistä ja -urista, eli siis loputtomasta ilottomasta raadannasta. Masokistien mielestä koulu pitäisi sekä aloittaa että lopettaa aikaisemmin ja suorittaa putkimaisesti ennalta laadittujen opetusohjelmien mukaisesti. Välivuodet, eli itsenäinen ajattelu instituutioiden tavoittamattomissa, aiheuttavat masokisteissa suoranaista pakokauhua. Myös eläkkeelle pitäisi heistä jäädä paljon nykyistä myöhemmin, jotteivat mummot ja papat kehittelisi kiikkustuolissakaan vaarallisia ajatuksia muiden elättinä.

Minusta erityisesti lahjakkuuksien työvelvoitetta pitäisi päinvastoin vähentää. Nykyisin heidät lannistetaan pätkätöillä, kokouksilla, raportoinnilla ja muulla hallinnollisella puuhastelulla. Ihan luvallinen, turvallinen joutilaisuus ja unikin olisi tärkeää, jotta he voisivat saavuttaa jotain aidosti merkityksellistä. Eläkkeelle pitäisi päästä ajoissa ja terveenä. Luovat, kokeneet, omapäisesti omaan tahtiinsa ajattelevat eläkeläiset ovat osa ratkaisua eivätkä ongelmaa. Ihan väärät aivot ovat nyt jouten.

Uskon, kuten opettaja ja tietokirjailija Timo Jantunen, että nimenomaan myöhäinen koulun aloitusikä avittaa oppimista. Uskon, kokemuksestakin, että luovasti joutilaat, omista tavoitteistaan ohjautuvat välivuodet tuottavat parempia duunareita kuin putkitutkinnot. Uskon myös, että lyhyttä päivää ja pitkiä lomia viettävät, aikaisin eläköityvät suomalaiset saavat enemmän aikaan kuin työpaikoillaan näennäissosiaalisesti myöhään yöhön pomoaan pokkuroivat auktoriteettikulttuurien työmuurahaiset. Mielelläni kuulisin lisää siitä toimitusjohtajasta, joka vei muassaan Japaniin uuden innovaation, oman työhuoneen, jossa ajatella ja saada aikaan.

Onneksi nyt kesän tullen lähestymme omaa salaisinta paikkaamme, jossa aivomme viimeistään heräävät talviunestaan. Mökillä alkavat nekin miestä, jotka tyytyvät töissä Pekka Himasen termein moitteettomasti oleskellemaan, pidäkkeettömästi viljellä hyötypuutarhaa, nikkaroida laituria, viritellä aurinkopaneeleja, ajatella ajatuksiaan loppuun, kuunnella kaveriakin.

Norjalainen kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen haluaisi tehdä pohjoismaisen mökkielämän tunnetuksi muuallakin maailmassa. Toivon ettei tee. Toivottavasti saamme vastakin pitää kirkkaimman luovuutemme lähteen salaisuutenamme.

Kyllähän me mökiltä sitten taas työhön palaamme, koska vain porukassa olemme oikeasti olemassa.

Lähteet:
Aitamurto, T. (2011). Dittolainen. Helsingin Sanomien kuukausiliite, huhtikuu 2011.
Eriksen, T H (2003) Hetken tyrannia. Helsinki. Johnny Kniga.
Jantunen, T. (23.4.2009). Myöhäinen koulunaloitusikä selittää hyviä oppimistuloksia. Helsingin Sanomat.
Nieminen, J. (31.1.2011). Luovuus kukkii yksinäisyydessä. Helsingin Sanomat.

Viihdyttäjät

2011-05-17T02:57:00.002+03:00

Onnistumistani työssä arvioitiin. Sain myönteisintä palautetta sosiaalisista taidoistani. Olen analyyttinen ja rakentava. Yllätyin, sillä yleensä saan syytteitä syrjään vetäytymisestä. Ja kun sydänyön tunteina kysytään, myönnän itsekin viihtyväni mieluummin metsälenkillä kuin coctailkutsuilla.

Euroviisuja hiukan häpeillen katsoessani aloin pohtia viihdyttäjyyttä. Tajusin viihdyttäjän sielunmaiseman olevan minulle täysin vieraan. En ole edes lapsena halunnut näyttelijäksi tai iskelmätähdeksi. Juoksijaksi kyllä, mutta vain 500 metrin hivuttavan olympiakirin ajaksi, ei sitä seuraaviin turhanaikaisiin kissanristiäisiin.

Viisukilpailun pitäisi yhdistää Euroopan kansoja. Ainakin homojen kohdalla kikka kai toimii.

Mutta miksi nimenomaan sortamistamme, kuten homoista tai rotuvähemmistöistä, tulee niin usein juuri viihdyttäjiä? Suomessa vaikkapa romaneista. Miksi juuri ne, joiden luulisi karttavan meitä niin paljon kuin mahdollista, kaipaavat niin kiihkeästi huomiotamme?

Ehkä siksi, että vallanpitäjän mielihaluja herkästi tulkiten sorrettu on voinut jäädä henkiin, ehkä jopa hankkia säällisen elämän? Äärimmäinen esimerkki on Jonathan Littellin Hyväntahtoisten pieni juutalaispoika, joka pianoa virtuoosimaisesti soittamalla lunastaa itselleen elinaikaa vartijoiltaan päivä kerrallaan.

Kenen tahansa kelpaaminen viihdyttäjiksi ei tosiaan kerro yhtäläisistä mahdollisuuksistamme. Viihdyttäjiksi päätyvät ne, joilta muut tiet on suljettu.

Eräänlaista viihdettä on urheilukin. Sitäkin harrastavat kiihkeimmin ne, jotka eivät muuta voi. Niin kauan kun on muita vaihtoehtoja, urheilemaan ajautuva "aines" on vähän mitä sattuu. Tosin on maissa, joissa esimerkiksi jalkapallo tarjoaa ainoan rehellisen väylän elämänhallintaan. Siellä urheilevat nekin, jotka meillä olisivat huippututkijoita, lääkäreitä, juristeja tai bisnesneroja. Nuorten veltostumisesta huolestuneille on helppo antaa vinkki. Romahduttakaa Suomen talous, ja kestävyysjuoksun tila paranee saman tien.

Ainakin tällä hetkellä me hyväosaiset vain harrastelemme miten sattuu. Minä esimerkiksi käyn kylminä ja lumisina talvina juoksemassa vetoja lämpimässä Myllypuron Liikuntamyllyssä. Treenin jälkeen suihkussa kiinnostavat nuoret pojat. Siis heidän juttunsa. Koolla on somaleja, venäläisiä, marokkolaisia, vietnamilaisia, suomalaisiakin. Eri yhteiskuntaluokista. Pääsen todistamaan epätodennäköisiä kohtaamisia.

Kertomuksissa paljastuu nuorten peruskokemusten (urheilu, opiskelu, työ, autot, musiikki, vastakkainen sukupuoli) lisäksi ihan brändäämätön uusi Suomi. Tukkaa kuivatessani kuulen, kuinka nuori arabi harhauttaa nyrkkiraudoin sonnustautunutta velkojaporukkaa väärään osoitteeseen. Ja kuinka oma jengi puolestaan hetkeä myöhemmin mukiloi päävihulaisen hänen joukkojensa hajaannuttua. Kaikki tämä ja paljon muuta kertalipun hinnalla.

Hävikki lienee hurja. Vain lahjakkaimmat ja elämännälkäisimmät oppivat tekemään temppuja, joista me etuoikeutetut suostumme maksamaan. Hiottuaan teeskentelyn taitonsa huippuunsa osasta viihtyttäjiä tulee hengennostattajia. He tulevat työpaikoillemme ja kertovat, miten mekin aidolla itseilmaisulla saavutamme elämäniloa ja tuottavuutta.

Onko itse asiassa se mitä arvostamme aitoutena silkkaa äärimmilleen viritettyä teeskentelyä?

Mitä siis merkitsee esimieheni myönteinen palaute sosiaalisuudestani? Onko voittajan stategiani sanoa, kirjoittaa ja juosta seurauksista piittaamatta hiipumassa? Ryhdynkö pelitilanteen heiketessä sulavakäytöksiseksi vallan kumartelijaksi? Kutistunko ennen lopullista markkinoilta putoamistani Littellin pieneksi juutalaispojaksi, joka elää juuri niin kauan kuin soitto miellyttää valtiaita?

Kerroin elämänkumppanillenikin saamastani palautteesta. Hän hämmentyi minua vähemmän. Hänen kommenttinsa oli kuvaava: "Ehkä sinä siellä oletkin sosiaalinen."

Miehen koko kuva?

2011-05-05T00:23:00.003+03:00

Tervemenoa tänne!

Valokuvaaja Jari Koski käsittelee hienossa näyttelyssään miehenä olemista. Kuvatut miehet ovat useimmat toisilleen tuntemattomia, mutta kaikki kuvaajalle jollain tavalla tuttuja; sukulaisia, opiskelukavereita, ystäviä, työkavereita. Heidät on kuvattu heidän vapaasti valitsemissaan paikoissa.

Nimenomaan miehenä. Mies perheensä keskellä, mies harrastamassa, mies mielenmaisemassaan, mies roolinsa haastajana, mies sanojensa takana.

Lisäksi kuvatut ovat kirjoittaneet lyhyesti miehenä olemisestaan. Jatkossa Jari Koski aikoo yhdistää kuvat ja tekstit kirjaksi.

Avajaisten jatkoilla pohdimme, voisiko näyttelyn miehiä kuvata yhteisillä määreillä. Ikä, perhe, ammatti, harrastukset, poliittinen vakaumus? Jokin muu?

Ammatti keskustelutti vilkkaasti.

Redusoituuko ihminen, tai edes mies, työhönsä? Onko mies ensi sijassa insinööri, taiteilija tai verotarkastaja? Miten hänen käy työn loppuessa potkuihin tai eläkkeelle jäämiseen? Pitäisikö työn oikeasti olla vain keino muun elämän rahoittamiseen?

Nuorimmat kuvien miehistä ovat alle kaksikymppisiä, vanhin yli 70-vuotias. Panin merkille, että hyvin harva oli kuvauttanut itseään työssä.

En suoraan uskalla ennustaa ajan muuttuneen. Ehkä kuvatut miehet vain kokivat työnsä liian hektiseksi ylimääräisille projekteille. Tai ehkei Jarin boheemiuteen taipuva tuttavapiiri edusta keskimääräistä, työhullua miehuutta. Tai sitten toimisto- tai ajattelutyötä tekevät miehet vain arvoivat työnsä visuaalisesti mielenkiinnottomaksi.

Mutta voihan kyse olla oikeasta asennemuutoksestakin. Ehkeivät enää edes uraputki-ikäiset sitoudu työhönsä ihan täysillä. Tai sitten he häpeävät sitoutumistaan. Eivät halua paljastaa ainakaan muille, että heillä on vain työnsä.

Seuraavan aamun työt pakottivat poistumaan keskustelusta. Kotiin kävellessämme pohdimme elämänkumppanini kanssa, onko hyödylliseen ja kiinnostavaan työhön sitoutuminen lopulta sen typerämpää kuin mihinkään muuhunkaan sitoutuminen.

Olisiko perhe ollut korrektimpi miehuuden määre? Tunnen puolisen tusinaa näyttelyn miehistä. Miltei kaikki ovat eronneet ainakin kerran. Tuskin ainutkaan työlle omistautumisen takia. Ovatko rakkaudessa pettyneet onnellisempia kuin työssä pettyneet?

Pitäisikö olla varmuuden vuoksi kokonaan sitoutumatta? Elämänkumppanini tokaisee, ettei missään nimessä. Sitoutumaton välttyy kivulta, mutta myös muilta merkityksiltä. Sitoutumattoman elämä jää elämättä.

Elämänkumppanini väittää, että minä olen juuri tällainen sitoutumaton. En hänen mielestään ota vastuuta edes äänestämisestäni. Hän on tietysti väärässä. Hän ei sano, mutta tarkoittaa, ettei mikään olen niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Eikä mikään puutarha niin tärkeä kuin hänen puutarhansa. Höystettynä muilla arjen askareilla, kodin pikku- ja vähän isommillakin remonteilla. Kokkikursseillekin saisin mennä, jos haluaisin. Vink vink.

Minä sitoudun toisin. Työajalla työhön. Vapaalla oleskeluun, lueskeluun, blogin kirjoittamiseen, kuvien tekemiseen, lenkkeilyyn. Ihmettelyyn. Nyt kiekkokisojen aikana häpeämättömään penkkiurheiluunkin.

Kumpikaan ei tietysti ole täysin väärässä tai oikeassa. Emme kukaan voi säästää aikaa, emmekä ainakaan kiirehtimällä ehdi mihinkään. Voimme vain valita sen, mitä pidämme tärkeänä, ja toimia sen mukaisesti. Pyrkiä tekemään omia, tietoisia valintoja, jotka eivät kaduta.

Barbaarien invaasio?

2011-04-22T16:00:00.003+03:00

Vaalien jälkeisenä yönä en tahtonut saada unta. Kansa oli sanonut sanansa, joka ei ollut toivomani, eikä ihan odottamanikaan.

Natsikortti tunki katkonaisiin uniini. Yhteydet 1930-luvun Eurooppaan pelottavat. Tuolloinkin suuri joukko ihmisiä tunsi pettymystä. Tuolloinkin helppoja vastauksia tarjoava vahva johtaja haastoi eksyksissä olevat vanhat valtiaat. Tuolloinkin haastaminen tapahtui laillisissa vaaleissa. Tuolloinkin johtaja korosti kansallisuusaatetta ja lietsoi vihaa rahavaltaa (ent. juutalaiset, nyk. suomenruotsalaiset) kohtaan. Tuolloinkin puolue tuomitsi "postmodernit" kokeilut rappiotaiteena ja tarjosi tilalle herooista kansallismielisyyttä.

Olen tietysti epäoikeudenmukainen. Perussuomalaisia ei mitenkään voi verrata natseihin, ja vielä vähemmän ihmisvihasta irti sanoutuvaa Soinia Hitleriin. Maailman, tai edes Karjalan, valloittamisen sijaan perussuomalaiset pyrkivät palaamaan Suomeen, jota ei koskaan ollutkaan. Perussuomalaisessa utopiasssa profeetta Timo on johtava unohdetun kansansa takaisin äidin kohtuun, jossa kukaan tai mikään ei voi sitä häiritä.

Tilanne on muutenkin toinen. Elämme, ainakin nyt ennen euron romahtamista, mittakaavaltaan paljon 1930-lukua pienempää aikaa. Silmittömään hulluuteen suistumiseen vaadittaisiin keskiluokan romahdus. Riittävän monien olisi menetettävä riittävän paljon, jotta he olisivat valmiit takertumaan mihin tahansa omaa ahdistustaan helpottavaan selitykseen.

Seuraavan neljän vuoden odottaminen masentaa minua silti. Lisäarvoa tuottavan luovuuden sijaan saamme tiukempaa valvontaa rajoilla, virastoissa ja todennäköisesti työpaikoillakin. Maailman parhaat aivot alkavat pitää Suomea kyräilevänä ja sisäsiittoisena tuppukylänä, mikä sekin taannuttaa taloutta. Perustulon sijaan suosimme risusavottojen kaltaista tempputyöllistämistä. Ilmastonmuutoksesta emme piittaa. Ehkei kohta ole varaakaan.

Toivottavasti sentään vältämme yleiseen kaaokseen. Hallitukseen todennäköisesti nousevat perussuomalaiset ovat vaaliohjelmaansa myöden hajanainen porukka. Puolueen nimeen vannovia euroskeptikoita, maahanmuuttokriitikoita, homofoobikkoja, rötösherrajahtaajia tai muuten vain oman elämänsä hallinnan menettämistä pelkääviä kansalaisia yhdistää oikeastaan vain nykymenon vastustaminen. Monet perussuomalaisten 39 edustajasta tapaavat toisensa vasta eduskunnassa. Työhön perehtyminen vie aikaa, ja ainakin aluksi Timo Soini käyttänee yksin useimpien edustajien ääniä.

Koulutus ei tee kenestäkään viisasta, eikä ainakaan rehellistä. Työ opettaa tekijäänsä, kunhan tekijä on riittävän nöyrä ja avoin oppimaan uutta. Martti Ahtisaarelta kysyttiin muistaakseni vuosia sitten, onko mieltä järjestää vaaleja Namibiassa, jossa suuri osa kansasta on luku- ja kirjoitustaidotonta. Ahtisaari vastasi viisaasti, että vaalit voidaan hyvin järjestää koskei lukutaidottomuus tee ihmisistä tyhmiä.

Vauhtia, vaarallisia ja vähän koomisiakin tilanteita tuskin silti ainakaan hetkeen puuttuu. Useimmat uudet edustajat ovat kokemattomia, eikä päteviä avustajiakaan suurelle joukolle ihan helposti löytyne.

Alkuperäinen, Tyko Sallisen vuonna 1918 maalaama Jytkyt. Ei ihan kansallisromanttista tyyliä, mutta kuitenkin...

Jo vaalivalvojaisissa saimme esimakua. Kun Uudenmaan piirin puheenjohtaja Pietari Jääskeläinen moitti nykymenoa ja hehkutti "Urkin" 1970-luvulla työttömyyden takia kokoon runnomaa hätätilahallitusta, perussuomalaisten kantaisä Veikko Vennamokin lienee pyörähdellyt haudassaan. Ajatus vaikkapa kulttuuriministeri Kike Elomaasta ei enää tunnu mahdottomalta. Onneksi maisterisjätkä Soini sentään tarttui sivistystehtäväänsä rivakasti ja valitsi vaalivoittoaan symboloivan iskusanansa jytky puolueohjelmassa mainittujen ylevien kansallisromantikkojen sijaan "rumista" maalauksistaan tunnetulta Tyko Salliselta.

Viikolla tapahtui onneksi jotain, minkä vuoksi perussuomalaisten vaalimenestys surettaa minua jo vähemmän. Katsoin Ryhmäteatterin suomalaista demokratiaa käsittelevän Eduskunta-näytelmän. Esitys jakoi Suomen kahtia.

Ensimmäisellä puoliajalla köyhät köyhtyivät. Autenttisin puheenvuoroin käytiin läpi se, miten Sata-komitea päätyi vuosisadan perusturvauudistuksen sijaan vain perinteiseen tapaan leikkaamaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien nuorten perusturvaa. Poliitikot esitettiin typeryksinä, mutta sentään idealisteina, joiden synti oli lähinnä arjesta irtautuminen.

Toisella puoliajalla rikkaat saivat lisää rahaa. Poliitikot muuttuivat hyväntahtoisista idiooteista korruptoituneksi konniksi. Matti Vanhasen lautakasasta edettiin autenttisin puheenvuoroin suomalaisen hyvän veljeyden ja harmaan talouden ytimeen. Ravintola- ja rakennusbisnestä suurempi Saatana on ohjaaja Susanna Kuparisen mukaan valmisteilla oleva hallintarekisterilakiuudistus, joka tekisi Suomesta suoranaisen veroparatiisin. Lain myötä viranomaiset tai media eivät enää voisi valvoa sijoitustoimintaa, mikä tekisi verojen maksamisesta käytännössä vapaaehtoista. Pääomatuloveroa jäisivät maksamaan lähinnä vain piensijoittajat ja pieniä vuokratuloja saavat vuokranantajat. Onnellisena sivutuotteena myöhempien aikojen Juhantalojen ja Sundqvistien kytkökset jäisivät selvittämättä.

Ne jotka eivät voi nähdä itse näytelmää, kannattaa lukea Jari Hanskan ja Kari Sihvosen samansisältöinen artikkeli Voima-lehdestä.

Näytelmässä ei esiinny ainuttakaan perussuomalaista, vaikka tuoreimmat dokumentit ovat maaliskuulta. Tämä tekee minut toiveikkaaksi. Ehkä jytky onkin hyvä asia. Ehkä asiantunteviakin poliitikkoja on hyvä vaihtaa tasaisin väliajoin, jopa selvästi huonompiin. Pitkä vallassaolo, jollei varsinaisesti korruptoi, niin ainakin synnyttää vakiintuneen verkoston tai hovin, joka hoitaa asiat vakiintunein menoin, oman kulloisenkin ainoan totuutensa mukaisesti.

Uudet perussuomalaiset kansanedustajat ovat kokemattomia ja osin epäpäteviäkin. Korruptoituneita he eivät silti ole. Ainakaan hetkeen. Ihminen on makealle perso karvaton nisäkäs jäsenkirjan väristä riippumatta, ja perussuomalaisetkin oppivat "maan tavan" muiden lailla. Vallan vaihtuessa hämärämiehet joutuvat silti näkemään vaivaa palauttaakseen verkostonsa. Sitä edeltävästä ajasta voisi parhaimmillaan tulla perussuomalaista maailmankuvaa raikkaampi. Toivottavasti perussuomalaiset käyttävätkin ainakin osan etsikkoajastaan solmioon sonnustautuneiden oikeiden rosvojen jahtaamiseen sen sijaan että kävisivät vain pakolaisten, kerjäläisten, päihdeongelmaisten, mielenterveysongelmista kärsivien, syrjäytyneiden nuorten ja muiden itseään heikompien kimppuun. Ainakin politiikan kieli selkenee, kun Soini rynnii hallitukseen oven läpi menokehykset kaulassaan.

Perinteinen eliitti on tekemisillään ja ennen kaikkea piittaamatta jättämisillään avittanut perussuomalaisten nousua. Kiihtyvä maailmanlaajuinen muutos, johon osallistumiselle emme ole saaneet vaihtoehtoa, on lisännyt vaurauttamme kokonaisuutena ja tarjonnut rikkaille ja osaaville lisää mahdollisuuksia niin työssä kuin vapaallakin. Ketään ei jätetä -periaate pääsi Mari Kiviniemi-Antoinettelta ja kumppaneilta kuitenkin unohtumaan, ja heikoimmat ovat saaneet etsiä paikkaansa leipäjonosta miten ovat taitaneet. Eivät perussuomalaisetkaan keskikaljabaarien tai metsien miehiä saaneet uurnille. Äänestysprosentti nousi lopulta vain vähän. Sen sijaan kasvavaa, putoamista omista ponnisteluistaan huolimatta pelkäävää sinnittelijöiden joukkoa perussuomalaisten protesti puhutteli.

Ymmärrän kyllä eliittiäkin. Kukaan ei hakeudu itseään tyhmempään seuraan, ellei ole ihan pakko. Koulutetun eliitin on helppo nähdä populismin läpi. Se ymmärtää, että perussuomalaisin keinoin jaettava vain vähenisi, ja köyhät köyhtyisivät entisestään. Miksi kenenkään siis pitäisi vaivautua kuulemaan ilmastonmuutosskeptikon, periaatteellisen euroepäilijän, maahanmuuttajakriitikon tai homofoobikon katkeraa paasausta? Tai jonkun tyypin, jonka mielestä Taistelevat metsot on ihan oikeasti ylittämättömän mestariteos. Laatuviinein ryyditetty ironinen illanvietto elämän vivahteita ymmärtävien Facebook-kavereiden kanssa houkuttelee raskaan työpäivän jälkeen paljon enemmän.

Houkuttelevaa olisi myös jättää uudet edustajat kohtaamaan maailman monimuotoisuus omin avuin. Ilkkua sitten näiden luovaa taloutta ja postmodernia taidetta ymmärtämättömien pökkelöiden kömpelöä kompastelua kohti vääjäämätöntä katastrofia.

Ironiset lohkaisut eivät kuitenkaan auta yhtään niitä, joilla oikeasti on hätä. Jospa kerrankin viitsisimme, näkisimme vaivaa myös heikoimpien auttamiseksi? Olemmeko me lopulta itse parempia vai vain onnekkaampia? Tai edes turvassa putoamiselta?

Mistä sitäpaitsi on lähtöisin se eliitin (erittäin laajasti ajatellen minunkin) kyky edes vähän ymmärtää maailman mekanismeja? Ainakin omia opintojani ovat olleet rahoittamassa myös vähän koulutusta saaneet, joille saatankin olla palveluksen velkaa. Tosissa olosuhteissa olisin itsekin saattanut äänestää perussuomalaisia, kuten kauhukseni kuulin läheisen sukulaiseni tehneen. Valintamme taitavat olla lähes olosuhteidemme summa.

Rehellisissä vaaleissa valitut edustajat ansaitsevatkin tukemme. Vaalitulos velvoittaa erityisesti tällä kertaa sietämään tyhmänäkin pitämiämme mielipiteitä. Hyväksyä ei tarvitse, eikä itse persuuntua. Suhde perussuomalaisuuteen säilyy väistämättä monin tavoin epäsymmetrisenä hoitajan ja hoidettavan suhteena. Hoitosuhteen on kuitenkin perustuttava alentumisen sijaan rakkaudelle, jota ilman emme voi voittaa katkeruutta. Ollilan brändityöryhmä olisikin voinut antaa meille vielä yhden tehtävän: on kuultava niitäkin, joista emme hyödy ja joiden seurassa emme edes viihdy.

Retkahdin nuoreen naiseen

2011-04-12T16:56:00.001+03:00

Olen töiden jälkeen mainiolla mielellä. Löysin fiksun, kauniin ja kansainvälisen nuoren naisen. Hän on huippuyliopistosta valmistunut realistinen idealisti, joka ymmärtää niin ekosysteemiä kuin yritysmaailman lainalaisuuksiakin. Kannattaa perustuloa, vastustaa ydinvoimaa. Voiko muuta toivoa?

Pari puutetta ihastuksellani on. Hän rakastaa matkustamista... Miksi fiksuilla nuorilla pimenee aina juuri tässä kohdassa? Ensin he nakertavat vuositolkulla ituja ja porkkanoita, suojelevat söpöjä eläimiä, lajittelevat ja kierrätettävät jätteensä. Seuraavassa hetkessä he istuvat New Yorkin lentsikassa tekemässä tyhjäksi ekotekonsa tuhanneksi vuodeksi.

Valitullani on myös suhde oopperaan, jota minä pidän melko museaalisena hengenelämän alueena. Vastauksia olemassaolomme peruskysymyksiin, tulevaisuuden uhkien ja mahdollisuuksien ensimmäisiä pilkahduksia löydetään ymmärtääkseni toisaalla.

Kieltäkin valittuni saisi käyttää välkymmin, varsinkin kun vaikuttaa viestijänä. "Arvostan yksilötason tinkimättömiä ympäristötekoja, mutta todelliseen muutokseen tarvitaan vastuullisesti toimivia yrityksiä luomaan entistä kestävämpiä vaihtoehtoja." Sisältö ok, muoto meiltä viime vuosituhannen pönäköiltä ukkeleilta...

Äänestin kuitenkin tänään sovitusti ennakkoon. Annoin ydinvoimasekoilut anteeksi ja valitsin suosituksestanne vihreät.

Vaalisalaisuuden takia muikenen ehdokkaani henkilöstä kuin vaari. Kunhan et klikkaa tästä :)

Näkymätön henkilö

2011-04-08T00:44:00.001+03:00

Vuorovaikutukseen ja tiedon jakamiseen perustuva uusi työ vaatii kokonaisvaltaista heittäytymistä. Pelkän suoritteen antavaa työkaveria pidämme epäilyttävänä. Maabrändityöryhmäkin kehottaa jo koululaisia tekemään jotain luokan hiljaisimpienkin kanssa. Teollisen työn tottelevaisuusihanteen sijaan vallitsee pikemmin itseilmaisun pakko.

Tosiasiallinen vapaus vaihtelee tietysti työpaikoittain ja asemittain. Hierarkian huipulla on yleensä vapainta, vaikkei helppoa ole pomollakaan, jota tarkkaillaan sekä ylhäältä että alhaalta. Pomon Outlook-kalenteri täyttyy muiden varauksista. Muutospuheelle on valmiit PowerPoint-pohjat. Asema edellyttää äänen madaltamista ja hillittyä pukeutumista. Normiseksuaalisuutta suositaan. Kun Finanssivalvonnan markkinointiosaston toimistopäällikkö Ari Voipio ilmoitti alkavansa elää Arjana, kuusi yhdekästä osastolle asiantuntijatehtäviin pyrkineestä perui oitis hakemuksensa. Rekrytointiongelmia pelänneet esimiehet siirsivät tämän jälkeen Voipion näkymättömämpiin tehtäviin. Osaamme me alaisetkin latistaa.

Aitoja mielipiteitä odotetaan kuitenkin yleensä vain hierarkian huipuilta. Muut saamme ilmaista räväkkyyttämme vaatetuksella ja kampauksella. Muu itseilmaisu on johdon määrittämien ennalta oikeiden vastausten arvuuttelua, ja niiden uskottavaa esittämistä omina ajatuksinamme erilaisissa palaute- ja kehityskeskusteluissa. Todellisen asemansa hierarkiassa voi helposti testata. Jos omistat työhuoneen, jossa voit rauhassa ajatella, sinulta odotetaan itsenäistä ajattelua. Jos työskentelet avokonttorissa, sinulta odotetaan sopeutumista. Jos karsinasi on ulko-oven, naulakon, kahvihuoneen, saniteettitilojen läheisyydessä tai muuten hälyisässä paikassa, olet seuraava saneerattava.

Sopeutuminen ei ole passiivista tottelua vaan se vaatii välillä tarkkaa silmää. Eräässä työpaikassani välttelin pikkujouluillallisilla pomoni vieruspaikkaa. Tämä muuten asiallinen kaveri kun saattoi parin paukun jälkeen äityä sättimään somaleja, kummeksumaan homoja tai kohottamaan maljaa Mannerheimille, "Suomen pelastajalle". Lähetyskäskyn elähdyttämä uskovainen hän ei sentään ollut. Kaikkiaan vanhan kansan koti, uskonto ja isänmaa -tyylin pomot ovat jo onneksi suurelta osin eläkkeellä, joten sotilasarvokeskustelun pystyy yleensä välttämään. Nuorten kanssa joutuu korkeintaan pelaamaan kuulasotapelejä, mikä on loppujen lopuksi pieni kiusa.

Ehkei työssä pidäkään jakaa ihan kaikkea. "Hallittu hissukointi" on varsin kelvollinen eloonjäämisstrategia. Kun välttelemme politiikkaa, juttukaverimme ajattelee meidän todennäköisesti jakavan aatesuuntansa.
Kun vaikenemme uskonnosta, hihhulit ja ateistit pitävät molemmat meitä hyvänä tyyppinä. Ellemme ole suuna päänä, muut täydentävät taukomme itsellään ja toiveillaan. He toisin sanoen pitävät meitä kaltaisenaan, tai ihanteensa kaltaisena, kunnes toisin todistetaan. Kaunista naista kehotetaan syystä vaikenemaan, sillä suusta pyrkivä todellinen ihminen rikkoisi rikkaan suosijan hyödyllisen illuusion.

Saksalainen teatteriryhmä Familie Flöz hyödyntää hienosti naamioita luodakseen yleisinhimillisen tunnelman. Keinoa hyödynnetään yhtä lailla elokuvassa, jossa sankari- tai sankaripari ovat keskivertoideaaleja vailla erityisiä ominaisuuksia. Särmikkäämpien sivuhenkilöiden näytteleminen lienee palkitsevampaa. Sarjakuvissa samastumiskohdetta edustavat vaikkapa osuvasti englannista käännetty Jaska Jokunen ja keskivertoeurooppalainen Tintti, jolta on viety sukupuolikin. Käytänpä yleistämistä omassa sarjiksessani minäkin.

Todellisia tyhjyyden mestareita ovat poliitikot. He saavat epävarmat keskitien äänestäjät täydentämään ympäripyöreät puheensa molempia tyydyttävällä tavalla. Viisas poliitikko varautuu myös tulevaan. Ajan ja ajattelun muuttuessa hän voi esittää vanhat latteutensa visioina. Muistoissaan kaikki vastustivat suomettumista. Tulevaisuudessa muisti kullannee ydinvoimakannat. Kaikki yrittävät sulauttaa itseensä koko maailmankaikkeuden. Puolueet muistuttavatkin puheissa toisiaan. Mikä tahansa tunnistettava piirre rajaisi jonkun potentiaalisen äänestäjän pois.

Värikäs ja ilmaisuvoimainen kieli ei kuulu mestarille vaan nälkäiselle haastajalle. Toisaalla sitä käyttävät vallasta syrjäytetyt. Räväkkyys on niitä varten, joilla ei ole vielä tai enää menetettävää. Vallanpitäjä sen sijaan kätkeytyy (demokratiassa) riskiä kaihtavaan yleisyyteen. Samoin tekevät myötäilijät. Näkymättömyyden kun voi digitaalisessa maailmassa menettää vain kerran.

Tulkinnoille avoin näkymättömyys ei kuitenkaan aina ole riskitöntä sekään.
Se voi täydentyä myös kielteisesti. Aurinkolaseilla peitetyt kasvot voivat kuulua unelmien rakastetun lailla kylmäveriselle tappajallekin. Kauhuelokuvat ja maahanmuuttokriitikot hyödyntävät taitavasti taipumustamme täydentää tuntematon peloillamme.

Myös työpaikalla hiljainen on vaarassa näyttäytyä ylimielisenä tai tyhmänä. Etenkin Suomen ulkopuolella. Kun valitin erään kurssitiedoston aukeamattomuutta tietokoneellani, sain latinalaisamerikkalaiselta opettajalta sapekkaan sähköpostin. Hän kehotti minua nurisemisen sijaan tutkiskelemaan vähäistä panostani seminaarikeskusteluissa. Olin täysin hämmentynyt, koska olin hyvin innostunut kurssista, enkä ollut osannut pitää hiljaisuuttani ongelmana. Olin vaiennut, kosken saanut selvää hänen aksentistaan. Todellisen syyn sijaan valittelin kohteliaasti stressiäni, minkä jälkeen tulimme taas toimeen, vaikkei liite edelleenkään auennut.

Omassa työssäni tasapainoilen näkyvyyden ja näkymättömyyden välillä.

Kun avaan suuni, puhun mieluiten itse työn järkevästä tekemisestä. Silmiin katsoen. Lyhyin, yksiselitteisin, mattapintaisin lausein. Perustellen rahalla, jos se suinkin on mahdollista. Muut perusteet kun ovat aina jollain tavoin vähän epämääräisiä.

Pukeudun talon tapaan, mieluummin vähän yli kuin ali, niin ajattomasti ja huomaamattomasti kuin suinkin.

Osallistun kahvipöytäkeskusteluun useammin kysyjänä kuin vastaajana. En oma-aloitteisesti ota esiin vaikeita aiheita, mutta jos joku tekee aloitteen, yritän kannustaa. Jos kantaani erikseen tivataan, luikertelen poliitikkomaisiin ympäripyöreyksiin. Ellei kyse sitten ole maahanmuuttokriittisyyden tai homoliittojen kaltaisista itsestäänselvyyksistä. Idioottimaisuuksiin en lähde mukaan.

Siitä taas, etten eettisistä syistä lennä tai pidä autoa, en pukahda, jottei juuri Mersun hankkinut, Phuketin lomastaan kertova työkaveri ahdistuisi. Hätätilanteessa käännän asiat vitsiksi ja nauran myös itselleni. Vältän kaikin tavoin palaamasta siksi änkyräksi, jota monet nuoruuteni tutut välttelivät.

Työn ulkopuolista julkista elämää minulla on perhesuhteiden ja elämänkumppanin remppaa huutavan talon verran. Blogista tai sarjiksistani vaikenen, kuten myös vakavammasta kirjallisuudesta ja kuvataiteesta, joista puhumisen moni voisi kokea elitistisenä. Kokonaispersoonani täydentää sentään juoksuharrastus. Urheilusta puhuminen on auttanut löytämään yhteyden moniin sellaisiin kaikki on itsestä kiinni -tyyppeihin, joiden kanssa en juuri muusta tulisi juttuun. Kuten tuohon entisen pomoni, jolle juoksu vertautui kai suoraan Nurmen ja Virénin isänmaallisiin sankaritekoihin.

En sanottavammin kärsi tasapainoilustani, sillä asiasta rönsyämätön työ sujuu mielestäni parhaiten. Ammatillinen selviäminenkin on toistaiseksi ollut kyllin haastavaa ihan sellaisenaan.

Mutta sitten on Johanna Korhonen.

Hänen kolumninsa poliittisen osallistumisen vaikeudesta saa minut ainakin hetkeksi tuntemaan itseni pelkuriksi. Emme Korhosen mukaan uskalla enää asettua ehdolle tai edes ilmaista mielipidettämme yhteiskunnallisista kysymyksistä omana itsenämme, koska "ilmapiiri kerta kaikkiaan nyt vain on sellainen". Seurauksena syntyy laumoittain ahdistuneita ihmisiä, jotka ilmaisevat itseään verkossa, anonyymeissa gallupeissa ja vaalikoneiden yksinäisyydessä. Patoutumamme pääsevät julki liioitellun kärjistyneesti, yksisilmäisesti, seurauksista välittämättä. Syntyy ääriliikkeitä.

Korhosen ironia osuu minuunkin, ja nimimerkilliseen blogiini, joka taisi ensin olla työttömän ja nyttemmin työläisen itseterapiaa. Valtavirtaviivasten pelkuruussyytöksistä en piittaa, mutta Korhonen, joka on näyttänyt rohkeudellaan esimerkkiä, voi perustellusti vaatia sitä muiltakin.

Jätän kuitenkin harkinnan jälkeen seuraamatta Korhosen esimerkkiä, ja kehotan useimpia muitakin pitämään päänsä kylmänä. Sana ei ole kaikille yhtä vapaa. Eikä kaikkien sana ole yhtä arvokas. Oletko perheellinen vai perheetön, nokkija vai nokittava, nainen vai mies, nuori vai vanha, humanisti vai teknokraatti? Siitä kuka olet riippuu se, miten vakavasti tulet otetuksi ja miten sinulle lopulta käy.

Nykyään Korhonen taitaa itse olla varsin turvassa pahalta maailmalta. Hänen saavuttamansa julkisuus suojaa häntä ainakin kurjimmilta kohtaloilta. Vähän samaan tapaan kuin Matti Nykästä tai Johanna Tukiaista, vaikka ylevämmässä genressä. Hän hankkii rohkeudellaan vihailijoita, mutta aina myös ainakin pienen joukon nimettömiä, vaikutusvaltaisia ihailijoita. Potkujen tullen verkostot tarjoavat hänelle tuota pikaa uusia, kiinnostavia työtarjouksia.

Hänen seuraajiaan julkisuus ei sen sijaan suojaa. Tavis jää vaille suosijoitaan. Avokonttorien anonyymit sankarit saattavat hetken nauttia työyhteisönsä arvonantoa, mutta kirjoituttavat samalla nimensä tiedostoon, joka kaivetaan esiin seuraavissa yt-neuvotteluissa. Potkut voivat heillekin merkitä uuden alkua, mutta tuo uusi on etsittävä kokonaan omin voimin. Valmiiksi kun kukaan ei missään pidä hyvänä tyyppinä.

Vaan olisiko Johanna Korhonenkin joskus ollut tavis? Ehkä hänkin on nuorena joutunut valitsemaan rohkeuden ja vaikenemisen välillä. Sen ensimmäisen, ratkaisevan kerran. Valvonut levottomia öitä. Päättänyt lopulta toimimaan oikein, kävi miten kävi.

Emme voi tietää. Yleisesti toiset ovat kuitenkin lähtökohdiltaankin tasa-arvoisempia. Rikas tai muuten vaikutusvaltainen isi tai äiti suojaa lastaan vaikeuksilta, jotka liiskaavat turvaverkkoa vaille jääneen. Kateellisena ja asiaan liittymättömästi kuukkeloin, että Johanna Korhosen setä on poliittisen historian professori, Kainuun Sanomien entinen päätoimittaja, Keijo Korhonen. Tieto voi olla merkityksetön, mutta hyppy rohkeuteen lienee maan hiljaisten joukosta ainakin hitusen itsetuhoisempi.

Virkasuhteinen elämänkumppaninikaan ei suostu ymmärtämään kielteisyyttäni. Hänestä olen mukavuudenhaluinen pakoilija, joka mielikuvittelee omat uhkansa ihan itse, jottei vahingossakaan joutuisi käytännön toimiin. Minulla on hyvä nykytyö ja esimies. Mikä muka voisi uhata?Elämänkumppani suorastaan ilakoi kustannuksellani. Hänestä en ota vastuuta mistään. Olen blogini kautta ulkoistanut jopa äänestämiseni.

Varsin usein epäilen hänen olevan oikeassa. Sitten tapahtuu aina kuitenkin jotain, joka muistuttaa näkymättömyyden eduista. Kuten nyt viikolla, kun menetin organisaatiomuutoksessa mainion pomoni. Uuden pomon hyvyyttä tai huonoutta en vielä pysty arvioimaan. Vaikeneminen tuntuu silti taas pelkuruuden sijaan viisaudelta. Koskaanhan ei tiedä.

Mitä vaaleihin tulee, ne ovat tuplasti jännemmät, kun tuloksen lisäksi avoimena on oma puoluekanta. Peli näyttää tosin olevan ratkeamassa vihreiden revittyä neljän äänen eron lähimpiin haastajiin. Tulisiko minun siis mielestänne unohtaa ydinvoimalat ja äänestää kannattamani perustulon puolesta? Saatan näin tehdäkin, mutta valitsen alustavan suosikkini myös demareista ja kokoomuksesta. Ennakkoäänestän ensi tiistaina kello 15 galluptilanteen mukaan.

Työpaikan käytännöistä olen kirjoittanut myös seuraavissa kirjoituksissa:
Uusi uljas tiimityöntekijä
Työ ja ihmissuhteet
Ruumiin kontrollista mielivaltaan
Aina kiire?

Kirjastoille kiitos!

2011-03-22T00:05:00.002+02:00

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.

Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!

Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

Japanin bumtsibumin takia iloitsemiseni on kaikkiaan ollut vähän keinotekoista.

Välivuotta pitävänä ylioppilaana, kun olin tilapäisesti vapautunut rahatalouden määrittämistä aikatauluista, jaksoin haaveilla suuria. Kaikkivoivan nuoruuden harhassa uskoin kykeneväni vakuuttamaan lajitoverini ydinvoiman mielipuolisuudesta. Kymmeniä eri organisaatioissa vietettyjä vuosia myöhemmin tiedän nyt paremmin. Nuorena selviämäisillään ollut elämän tarkoutus jää ikuiseksi arvoitukseksi, ja ydinvoimalat pumpsahtelevat maailman niemiin ja notkoihin lapsellisista itkukohtauksistani huolimatta. Tai sitten pumpsahtelevat vielä pahemmat hiilivoimalat, koska kaikkein pyhintä, eli talouskasvua ei nytkään kyseenalaisteta. Kuten ei kyseenalaistettu Harrisburgin tai Tsernobylin jälkeenkään. Kannattaa lukea energiatekniikan insinööri Kaj Luukon erinomainen blogikirjoitus aiheesta.

Näin absraktien asioiden ei pitäisi voida masentaa. Tietämättä, mitä olisi pitänyt tehdä, minua kuitenkin vaivaa tunne henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Siitä, etten ole ponnistellut tarpeeksi. Että olen pettänyt nuoruuteni ihanteet. Jaksan keskittyä työhöni huonosti. Sairauslomaa en voi pyytää toisella puolella maailmaa olevan ydinvoimalaonnettomuuden takia. Erinomaista esimiestänikään en halua hämmentää.

Yritän jaksaa maratonjuoksun viimeisiltä kilometreilta saamallani opilla. Voimien hiipuessa huomio suunnataan vain kulloinkin käsillä olevaan arkiseen tehtävään. Yksi askel, seuraava, ja sitä seuraava. Käy vessassa, syö aamiaista, käynnistä tietokone.

Pieni hupsu asia, johon myös nyt takerrun, on kosmisessa mitassa turhanaikainen sarjakuvani.

Iloitsen sen pääsystä kirjastoihin, todellisiin koko kansan olohuoneisiin. Kirjastoon minut saatteli aikanaan ensimmäisen kerran täysin muuten kulttuuria harrastamaton isäni. Tämä sodassa isättä jäänyt köyhä evakkopoika oli löytänyt kirjastot vuosikymmeniä aikaisemmin ihan itse. Kirjastot tarjoavat hyötyä ja riemua myös tämän päivän osattomille. Työttömyyteni pitkittyessä ehdin minäkin lohduttautua sillä, ettei aikani koskaan kirjastojen ansiosta kävisi pitkäksi. Koko ajan kun kirjoitetaan enemmän loistokkaita kirjoja kuin ehdin lukea. Viime lamassa Sauli Niinistö pohdiskeli kirjastojen saattamista maksulliseksi. Tuskin mikään muu yksittäinen tyhmyys syventäisi luokkajakoa dramaattisemmin: Kirjaston maksullisuus riistäisi kulutusmahdollisuutensa menettäneiltä myös mahdollisuuden sivistää itseään.

Eläkööt siis ilmaiset kirjastot! Ojennan kimpun ruusuja myös valveutuneille kirjastoihmisille, jotka satsaavat sellaiseen aineistoonkin, jonka muuten olisi vaikea päästä luetuksi. Ehkä kirjaston avulla löydän minäkin vielä sielunpersuni, joka pakokauhistelee yritystäni tärvellä nuorisomme (työ)moraali. Tekee minusta staran - ja auttaa vielä purkamaan ne ydinvoimalatkin!

Voimattomana atomina

2011-03-15T00:04:00.000+02:00

1980-luvun alussa, lakkiaisten aikaan, työkkäristä tarjottiin helppoa ja rahakasta hanttihommaa ydinvoimalassa. Sanoin ei eettisin perustein. Virkailija katsoi minua vakavasti silmiin, ja tällä kertaa harkinnanvaraisuus kääntyi edukseni. Vältin karenssin, ja parin viikon päästä löysin mieluisamman työn.

En ollut perustanut kielteistä kantaani ydinvoimaan ituhippien puheisiin vaan ihan insinööreiltä saamani materiaaliin. Lukioluokkamme oli vieraillut Olkiluodossa, jonka toimintaa meille oli esitelty asiallisessa ja mukavassa tilaisuudessa. Teimme pienen kierroksen ja saimme vapaasti kysyä ilkeitäkin kysymyksiä. Minua kukkasia ja linnunlaulua sisältänyt diashow hiukan kummeksutti, mutta luokkakaveriini tarjottava upposi paremmin. "Kerrankin saatiin objektiivista tietoa", tämä muuten järkevä varhaisteknokraatti höläytti paluumatkalla.

Minä olin vaiti, mutta kahmin kassiini tarjotut esitteet. Pänttäsin niitä seuraavat illat. Fysiikka ja pitkä matematiikka olivat minulle vaikeita, mutta nyt oli kyse isoista asioista. Yritin ihan tosissani ymmärtää voimalan toimintaperiaatteen. Esitteet vakuuttivat minut itse voimalasta. Ympäröivästä maailmasta ne eivät kuitenkaan puhuneet mitään. Sotiako ei enää käytäisi, voimaloitako ei pommitettaisi, hullut diktaattorit ja terroristitko eivät haluaisi omaa ydinherkkuaan?

Ennen kaikkea minua hirvitti korkea-aktiivinen jäte, jonka kaivamisesta maaperään esitteissä puhuttiin kovin toiveikkain sävyin. Eihän noissa sadoissa tuhansissa vuosissa ollut mitään tolkkua, kun koko ihmisen kirjoitettu historiakin mahtui sadasosaan tuosta ajasta! Ihminen pohtii, onko hyvä vai paha, mutta oikeasti olemme vain mitättömiä. Hädin tuskin vaalikausissa ajatteleva apinalaji, joka harhojensa vallassa kuvittelee hallitsevansa jääkausia. Entä millainen laji hoitaa jätteet meidän karvattomien nisäkkäiden väistyttyä?

Onko meillä malttia aikuistua? Purkaa virittämämme aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin räjähtää silmillemme? Leikata irti pahanlaatuiseksi äitynyt talouskasvain?

Ei Japanin onnettomuus mitään muuttane. Ehkä meidän pitäisikin tunnustaa tosiasiat. Lakata kokonaan pettämästä itseämme kestävän kehityksen kaltaisella uuskielellä, kun oikeasti haaskaamme luonnonvaroja koko ajan yhä silmittömämmin? Turhien höpinöiden sijaan painaisimme citymaasturimme kaasupoljinta. Ajaisimme moottori ulvoen ykkösluokassa helvettiin ilman sentimentaalisia illuusioita. Puheissammekin.

Luokkakaverini syytti minua tunneperäiseksi haahuilijaksi, eikä olisi voinut osua oikeampaan. Yhden asian luulisi kuitenkin tekevän hänetkin levottomaksi. Kaltaiseni pessimismiin taipuvainen kömpelö kompastelija olisi täällä meillä Suomessa ihan oikeasti päässyt ydinvoimalaan töihin.

Kauan sitten piirtämäni, mutta edelleen valitettavan ajankohtainen piirros.

Ja olen sentään lukutaitoinen, toisin kuin se halvimman tarjouksen perusteella ympäri Eurooppaa haalittu jämäjoukko, joka paraikaa hitsailee Olkiluoto 3:a (ks. Nieminen)

Ydinvoimasta aiemmin:
Haussa työväenpuolue. Auta!
Vastakkainasettelun ajan paluu?
Leikkauksia 9!
Leikkauksia 8! Ydinvoimailemalla Suomi nousuun?
Insinööristä humanistin silmin

Lähde:
Nieminen, T. (31.1.2010). Työmiehen totuus Olkiluodosta. Helsingin Sanomat.

Katoamistemppu - ja miksi se tehdään

2011-03-11T01:47:00.002+02:00

Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.

Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.

Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään. Leikkasin leirintäalueen nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.

Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.

Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.

Yritin raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.

Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta Jack Nicholson -hymyä.

Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.

Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)

Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.

Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.

Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti. Ich bin ein Hamburger!

Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.

Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.

Verraten hyvin, vaikkei kovin suoraviivaisesti, työelämä on minua lopulta kohdellutkin. Kaikkiaan meillä keski-ikäisillä keskiluokkaisilla menee aika mukavasti. Saamme asuntomme maksettua ja lapsemme maailmalle. Voimme hankkia hybridiauton tai lentsikoida Lappiin laskettelemaan. Voimme satsata uraan tai ryhtyä downshiftaamaan. Määrittää ydinosaamisalueeksemme dallaamisen, kiireettömyyden, huolella tekemisen.

Tällä hetkellä pakopaikakseni riittääkin vanhempien kesämökki, jossa todellisuudessa ehdin viivähtää vuodesta vain noin viikon. Mökki on kuitenkin ajatuksena tärkeä. Siellä nuolen haavani, jos maailma kunnolla kolhii. Sinne voin jäädäkin, jos voimani kokonaan loppuvat. Viimeksi leikittelin luontaistaloteen siirtymisellä potkujeni aiheuttamassa tunnekuohussa.

Todellisia kusetettuja ovat esimerkiksi ne kouluttamattomat, pitkäaikaistyöttömät ja maahanmuuttajat, jotka eivät voi valita tarinaansa. Ja jotka tietävät, etteivät valitse tulevaisuudessakaan. Heitä olivat myös ne pienipalkkaiset siivoojat, jotka aikanaan jätin jälkeeni pesemään rappukäytäviä ja vessoja kiristyvällä urakkatahdilla. Heidän kohtalonsa liikutti minua sen verran, että fantasioin lakosta, jossa palkankorotusvaatimus olisi markoissa maltillinen mutta prosenteissa tasan sata. Ensin kukaan ei kiinnittäisi lakkoon huomiota, mutta jo kohta hukkuisimme roskiin ja likaan. Koko karnevaali tallennettaisiin dokumenttielokuvaksi, joka päätyisi siivoojien voittoon ja rohkaisisi muitakin alistettuja barrikadeille. Koska kuitenkin olin vain läpikulkumatkalla proletariaatissa, en tietystikään ryhtynyt oikeisiin tekoihin. Korkeasti koulutettuna minulla ei ollut riittävästi rakkautta näköistaidetta ja humppaa rakastavaa lottokansaa kohtaan. Omat postmodernit kokeiluni kiinnostivat enemmän. Se, että muukin eliitti ajattelee laillani, näkyy todennäköisesti kevään eduskuntavaalien tuloksessa.

Todella kusetetut viis veisaavat kansainvälisestä kilpailukyvystämme. Heitä eivät kiinnosta myöskään keskiluokkaiset unelmamme muutaman prosentin vuotuisesta talouskasvusta. He eivät huoli huoltosuhteemme heikkenemisestä tai työurien pidentämisestä sen paremmin alusta, keskeltä kuin lopustakaan. He vähät välittävät ilmastonmuutoksestakaan. Heillä on itsellään paljon elävämpi, tässä ja nyt -tarina elettävänään kuin meillä, jotka lukkojemme takana odotamme maailmanloppua milloin mistäkin syystä.

Mistä muuta kusetettujen on järkevää haaveilla kuin koko systeemistä ulos kävelemisestä?

Hyvinvointivaltion aikaan oli vielä toisin. Oli toivoa. Vaikka työ olisi ollut raskasta, likaista ja huonosti palkattua, se silti tarjosi unelmaa kehittyvästä aineellisesta hyvinvoinnista. Tehtaissa yksittäinen työntekijä saattoi myös kokea yhteenkuuluvuutta työtovereihinsa, jotka jakoivat saman kohtalon. Ammattiyhdistys ajoi koko porukan asiaa. Ainakin ennen kuin toverit jäivät yksi kerrallaan kotiin tuijottamaan Peyton Placea.

Nykyiset paska- ja pätkätyöt eivät enää yhdistä, kun eivät oikein yhdistä kunnon työtkään. Ei ole pysyviä työkavereita, eikä kai kohta enää työpistettäkään, jonne voisimme asettaa kuvan puolisostamme tai lapsestamme. Toimiston sermin takana vaihtuvat muukalaiset tekevät meille ihan tuntemattomia asioita, ja äänet, jotka sieltä kuuluvat, pelkästään häiritsevät laskutustavoitteessa pysymistä.

Nykytyössä olemme kaikki itsenäisiä toimijoita, jotka kauppaamme osaamistamme aina päivä kerrallaan. Yhteistä historiaa, kertomusta meille ei synny, sillä kamppailemme toisiamme ja ulkoistusta vastaan. Joko hyväksymme pomon kahden kesken tarjoamat ehdot sellaisenaan, tai jos osaamisellamme on erityiskysyntää, vedätämme hetkellisiä lisäetuja. Pomo voi ihan vilpittömästikin puhua sitoutumisesta ja kehittymisestä, mutta katsomme jo hänen lävitseen. Tiedämme, että "markkinavoimien" aivastus toisella puolella maailmaa voi millä tahansa hetkellä pyyhkäistä arvon hänen puheiltaan. Viimeistään media huolehtii, että muitakin kuin kusetettuja pelottaa.

Siinä missä näennäisen sosiaaliseksi muuttuneen työn tekijä on viime kädessä yksin, työttömyys voi paradoksaalisesti muuttua yhdistäväksi kokemukseksi.

Ainakin niille, jotka eivät potkut saatuaan vetäydy surkuttelemaan tilannettaan, kuten minulle oli käydä. Potkut voivat olla jopa vapauttava kokemus. Enää ei tarvitse pelätä ainakaan työn menettämistä. Niille, joille työelämä tarjoaa pelkkiä alistumisen kokemuksia, juuri työttömyys saattaa tarjota ainoan todellisen mahdollisuuden kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi. Tyytyväiset eläkeläiset antavat työttömäksi jääville toivoa uuden alun mahdollisuudesta. Monet heistäkin töiden loppuminen on ensin suistanut kriisiin. Ajan myötä he ovat kuitenkin löytäneet uuden tasapainon, uuden sosiaalisen verkoston. Kohta kalenteri on täynnä mielekkäämpää tekemistä kuin koskaan ennen. Mitä kauemmin työttömyys kestää, sitä luonnollisemmalta se alkaa tuntua. Työn ulkopuolisesta maailmastakin alkaa paljastua vivahteita. Työ lakkaa olemasta erityinen velvollisuus. Minä olin koukuttua bloggaamiseen niin, etten varmaan työttömyyteni pitkittyessä olisi kohta enää työtä kaivannutkaan.

Työtön, jonka kännykkä vaikenee ja joka ei enää kiirehdi seuraavaan palaveriin, kaappaa aikansa takaisin työn ostajalta. Hän ehtii tekemään itseään kiinnostavia asioita ja kohtaamaan nekin ihmiset, joiden ohi työ pakotti kiiruhtamaan. Muistan miten innostunut ensin ja pettynyt lopulta itse olin, kun aloitin täydennysopinnot. Kuvittelin tapaavani ajatuksia täynnä olevia ihmisiä. Ehkä tapasinkin, mutta kun kaikki koko ajan kiiruhdimme omiin suuntiimme, emme koskaan ehtineet vertailla sitä mitä päässämme liikkui. Luovassa joutilaisuudessa, eli työttömyydessä, olisimme voineet innovoida vaikka mitä.

Kirjastot, kirpputorit tai vaikka leipäjonot tarjoavat oivat puitteet luovalle joutilaisuudelle. Monet arvokkaat asiat ovat oikeastaan lähes tai täysin ilmaisia, mutta kun kukaan ei niitä markkinoi, ne jäävät helposti huomaamatta. Tietotekniikan kehitys ja sosiaalinen media ovat lisänneet kiehtovan ilmaisuuden piiriä. Uskon, että työttömien välille voi parhaimmillaan kehittyä keskinäisen avun kulttuuri, jossa kukin tekee omaan tahtiinsa sitä mitä osaa. Parhaimmillaan syntyy luontaistalous, jossa rahaa ei juurikaan tarvita.

Tai tarvitaahan sitä. Ruoka ja vaatteet eivät edelleenkään ole freewarea. Asuminen vasta maksaakin. Kaavaillun tv-maksun kaltaisilla "pakollisilla" menoilla rahatalouteen pakotetaan vastahakoisimmatkin. Silti, jos työtön on valmis luopumaan kulisseistaan, hän pystyy tulemaan toimeen aika vähällä rahalla. Sen vähän useimmat pystyvät hankkimaan tavalla, jonka niin valtakulttuuri kuin omatuntokin hyväksyvät.

Ikäisilleni aineelliseen vähään oppiminen voi olla vaikeaa. Putoaminen merkitsee etenkin meille miehille usein itsesyytöksiä ja itsetuhoa. Nuoret, jotka eivät ole saavutetuista eduista kuulleetkaan, sen sijaan tekevät välttämättömyydestä itselleen hyveen paljon luontevammin. Siinä missä sota määritti isovanhempiemme elämää, hyvinvointivaltio vanhempiemme, vaurastuva mutta eriarvoistuva Nokia-Suomi omaamme, siinä 2010-luvun nuoria sitoo yhteen jatkuva epävarmuus. Heidän sukupolvikokemuksensa on se, että kuka tahansa voi menettää työnsä koska tahansa. Syystään tai syyttään. Kivaa, hyvin palkattua, opettavaa ja hyödyllistä työtä nuoretkin ovat reilussa porukassa valmiita paiskomaan hurjastikin. Tyhjänpäiväistä tehostuspuhetta syytävää yritysjohtoa tai rahanteon jalostavasta vaikutuksesta menneisyyden arvojen hengessä saarnaavaa yritysvalmentajaa he eivät sen sijaan jää kuuntelemaan. Miksi ottaa vastaan työ, joka ei millään tavalla edistä omaa hyvinvointia? Miksi hyväksyä status, joka tuntuu vain nöyryyttävältä? Nöyryytetyt tekevät kannaltaan vain järkevästi, kun katoavat kortistosta jälkiä jättämättä, ja toteavat ettei ongelma ole heidän. On viisaampaa satsata rentoon meininkiin kavereiden kanssa tai vaikka omaan bändiin. Musiikki on ennenkin lohduttanut sorrettuja.

Kehotamme nuoria opiskelemaan tekniikkaa, jotta he tekisivät kansainvälisesti kilpailukykyisimmät kännykät, ja hoitoalaa, jotta he osaisivat aikanaan vaihtaa vaippamme. Mutta olisiko nopeasti vaihtuvien työelämävalmiuksien sijaan lopulta viisaampaa satsata vakaampiin työttömyysvalmiuksiin? Miksi nuorten pitäisi ihailla 60-vuotiasta, Jorma Ollilan kaltaista, lapsi-ihmistä, joka viisaan vanhenemisen sijaan jaksaa edelleen meuhkata uusien kännykkämallien tarjoamista tyhjänpäiväisistä vipstaakeista? Miksemme antaisi nuorten aikuistua, opiskella filosofiaa, kuvataidetta, kirjallisuutta, kuolleita kieliä ja musiikkia? Sellaista, josta heille on iloa vielä silloinkin, kun Nokia siirtää pääkonttorinsa Yhdysvaltoihin ja tuotekehityksensä Kiinaan.

Jos nuoret tyytyisivät vain flirttailemaan rahatalouden kanssa, me keski-ikäiset jäisimme yksin kuin kultakimpaletta kantava Roope Ankka autiomaahan. Rahaa meillä olisi vaikka kuinka, muttei enää ketään, jonka voisimme ostaa. Alistetut olisivat jo tehneet ratkaisevan sosiaalisen innovaationsa. He olisivat kadonneet.

Lähipiirissä asustava, metallimusisointia ja isä- ja äitirahoitteista cd-levyjen keräilyä harrastava teini ei ota stressiä tulevasta. Kesätöiden puuttumiselle hän kohauttaa olkapäitään, vaikka me viisaat aikuiset olemmekin yrittäneet kannustaa työnhakuun. Laiskuudesta häntä ei kuitenkaan voi syyttää. Syksyllä, kun jo oli pakkasta, muttei vielä lunta, hän teki kavereineen selviytymiskokeen. Onnistuisiko kahden vuorokauden yhtämittainen asuminen taivasalla? Kaverusten laatimien sääntöjen mukaan muihin kuin julkisiin sisätiloihin ei saanut mennä, muuta kuin kokeen aikana ansaittua rahaa ei saanut käyttää, eikä lakia saanut rikkoa. Seikkailu taltioitiin videolle, josta editoidun dokumenttielokuvan näkemistä odotan innolla.

Vähän myöhemmin valveutuneelta teiniltämme kysyttiin nuortenohjelmassa mielipidettä politiikasta. Hän toivoi poliitikoilta toimenpiteitä dyykkaamisen helpottamiseksi.

Katsonko hänessä uuden ajan ihmistä?

Kirjallisuus:
Lehtinen, T. (1997). Jano. Sanasato Oy Tampere.

Aihepiiriin liittyviä muita kirjoituksiani:
Elämäni siivoojana
Aina kiire?
Hidastamalla elämänhallintaan?
Isäni Suomi

Haluaisitko Ronald Reaganin pomoksesi?

2011-02-24T19:01:00.000+02:00

Kun Ronald Reagan yritettiin heti presidenttiytensä aluksi murhata, useampikin lukiokaverini pahoitteli hänen selviämistään. Vierastin heidän puheitaan, mutta pidin minäkin Reagania arveluttavana pyssynpaukuttelijana.

Lapsekas näkemykseni Reaganista 1980-luvun alusta.
Klikkaaamalla kuvaa näet koko sarjakuvan.

Sivistymättömäksi oikeistolaiseksi sotahulluksi mielletty Reagan edusti 1980-luvun Suomessa miltei kaikkea mahdollista pahaa. Järjettömän kalliilla Tähtien Sota -fantasiallaan hän järkytti Kauhun tasapainoa, jota tuolloin pidimme maailmanrauhan takeena. Entisenä filmitähtenä Reagan tuntui elävän omassa yksinkertaistetussa Hollywood-todellisuudessaan, jossa hyvä ja paha kävivät ikuista taisteluaan. Ennustajan neuvoja kysellyt vaimo Nancykään ei tulevaisuudenuskoamme kohentanut. Yhtä vähän kuin kuuman linjan toisessa päässä paristoilla käyvät toveritkaan.

Lapsekas 1980-luvun näkemykseni
Neuvostoliitosta. Klikkaamalla kuvaa
näet koko sarjakuvan.

Aikalaisvitsi, jossa asiantuntijat arvuuttelevat Yhdysvaltojen ulkopolitiikan todellista johtajaa, kertoo tuolloisista peloistamme. Raati käy läpi henkilö henkilöltä presidentin avustajat, ulkoministerin, puolustusministerin ja muutaman pienemmän miekkosenkin, muttei varmuudella osaa nimetä ketään. Lopulta joku lausuu ääneen sen mitä kaikki jo ajattelevat. Jäljellä on vain vaihtoehto, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa itse. Hiljaisuus on pitkä ja täydellinen.

Lopulta asevarustelun köyhdyttämä Neuvostoliitto kaatui kuitenkin rauhallisesti, ja Itä-Euroopan maat itsenäistyivät kuten Yhdysvaltojen "haukat" olivat laskeneet. Ansionsa oli epäilemättä Gorbatšovilla, Jeltsinillä ja monella muullakin, mutta myös Reaganin arvostus on vuosikymmenten myötä kohentunut. Jopa niin että nykyinen demokraattipresidentti Barack Obamakin hakee oppia konservatiivina tunnetun Reaganin elämäkerrasta.

Miten ylimalkaisesti asioihin perehtynyt ja mahdollisesta alkavasta Altzheimerin taudista kärsinyt Reagan saattoi onnistua siitä missä monet pätevämmät eksyvät ongelmien labyrinttiin?

Epäilen, että salaisuus oli nimenomaan suurpiirteisyydessä. Reaganin edeltäjästä, Jimmy Carterista, julkaistiin heti valintansa jälkeen valokuva, jossa hän poseeraa valtava kirjapino käsissään. Kuvateksti antoi ymmärtää hänen perehtyvän koko nivastkaan ennen virkaan astumistaan. Propagandaa tai ei, Carter lienee perehtynyt detaljeihin Reagania syvällisemmin. Siitä huolimatta Carterin nelivuotiskausi oli painajaismainen kavalkadi Iranin panttivankidraamaa ja muita kommelluksia.

Reagan sen sijaan tyytyi viitoittamaan suuret linjat ja teki sen puppupuhunnan sijaan niin yksinkertaisin lausein, että kulttuurivihamielisin takamaiden punaniskakin kuvitteli ymmärtävänsä jokaisen sanan. Olennaisen tehtyään Reagan siirtyi ranchilleen laulamaan serenadeja vaimolleen ja antoi alaistensa varsin itsenäisesti hoitaa tonttinsa ongelmat. Reagan johti edestä, muttei juuri valvonut perästä.

Tämän päivän yritysmaailmaan siirrettyä Reaganiakaan on vaikea kuvitella PowerPoint-sulkeisia järjestävänä, puolen tunnin tarkkuudella työtunteja ja laskutusta kyttäävänä pikkupomona, joka tuottavuusohjelman nimissä tappaa lähiavaruuden luovuuden.

Teen Reaganille, tai mielikuvalleni hänestä, saman testin kuin monelle tutulleni. Kuvittelen millaista olisi paiskoa hommia hänen alaisenaan. Moni muuten mukava tuttu ei testistä oikein selviä, ja pahimman järkytyksen koen tietysti katsoessani peiliin. Reaganista huomaan sen sijaan hiukan hämmentyneenä ajattelevani, että hänen alaisuudessaan voisi erilaisuudestamme huolimatta olla ihan mukavaa tehdä hommia.

Yhdellä varauksella. Normaali työ ei ole politiikkaa. Politiikka on arvojen käyttämistä, ja poliittiselta johtajalta odotetaan nimenomaan arvojohtajuutta. Eivät arvot ole vieraita työllekään, mutta työn arvot ovat elämän arvoja yksinkertaisempia. Ne määritellään sopimuksessa, jossa työn ostaja ostaa työn myyjältä tiettyjä palveluksia. Yleensä on kyse sovittujen hommien tekemisestä kunnolla. Ei kummankaan sielusta.

Vaikka uudessa kokonaisvaltaisessa työssä kuinka saa, ja pitäisi, avautua, pomo, joka tyrkyttää omia poliittisia, uskonnollisia tai vaikka seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvia näkemyksiään ikään kuin työpaikan yhteisinä arvoina, heikentää todennäköisesti ainakin osan työntekijöistä viihtyvyyttä. Tuottavuudelle suorastaan tuhoisaksi johtaja muuttuu vaatiessaan työntekijöitä pitämään liikesuhdettaan universuminsa tärkeimpänä asiana. Se, että bisnes on vain bisnestä, on hyvä puolin ja toisin sanoa ääneen. Yhtä lailla väärin sopimusta nimittäin tulkitsee työntekijä, joka etsii pomostaan kaikkivaltiasta tai odottaa työstään jotain palkkaansa suurempaa.

Rento Reagan antaa rohkaisevan esimerkin tämän päivän johtajalle, jolta kaikki odottavat mahdottomia. Kaikkea ei tarvitse osata itse. Riittää, kun palkkaa pätevät ihmiset hoitamaan hommat.

Ja sitten luottaa heihin. Kaikkea ei tarvitse valvoa. Ellei Reagan kytännyt alaisiaan edes ydinsodan uhatessa, miksi pikkupäällikkömme panikoivat heti ensimmäisen heikomman kvartaalin takia?

Muita kirjoituksia johtamisesta:
Uralla etenemisestä
Kenestä tulee pomo?
Aika astua johtoon?

Työpahoinvointi ja Stephen Elop

2011-02-09T23:49:00.001+02:00

Olen flunssaillut työn merkeissä.

Eilen torkahtelin läpi YLE TV 2:n Työpahoinvointi-illan. (Osa 1, Osa 2)

Keskustelu kertasi vanhaa. Mukaan oli päässyt muutama "työpaikkaterveyden" ammattilainen kauppaamaan tuotettaan. Työn ostajat ja myyjät vänkäsivät vastakkainasettelun olemassaolosta. Innokas marketin kassa Jama Jama todisti asenteesta ja kaiken työn samanarvoisuudesta, ja sai EVA:n Matti Apusen liikuttumaan.
Kysymykseen, tyydyttäisivätkö pieni palkka ja epäsäännöllset työajat Jama Jamaa vielä perheellisenäkin, hän ei saanut vastata. Ainakin minä suren, jos karismaattinen ja ilmeisen fiksu kaveri jumittuu pienipalkkaisiin töihin pelkän maahanmuuttajataustansa takia.

Kohtuullistamisen puolesta puhui entinen päätoimittaja Sanna Wikström, joka oli jaksamisensa ja pienten lastensa takia päättänyt tyytyä aineellisesti niukempaan elintasoon. Kaksista työmarkkinoista, ja siitä että downshiftaamisen mahdollisuus koskee vain hyväosaisia, ei keskustelussa sivuttu. Apunen toki syyllisti Wikströmin todeten tämän antavan vain osavastinetta yhteiskunnan häneen tekemästä sijoituksesta.

Illan mielenkiintoisinta antia oli oikeastaan yritys- ja jääkiekkovalmentaja Juhani Tammisen tilitys omasta loppuunpalamisestaan. Kiintoisa ei niinkään ollut Tammisen tarina, vaan se, mitä hän ei näe. Tamminen uupui, kun joukkueen johto vaihtoi ennen kauden alkua pari luottomiestä, ja työpainekin kasvoi kohtuuttomaksi. Ilmeisesti jo yritysvalmentajan hattu päässään hän ei silti kyseenalaista itse systeemiä vaan tyytyy hampaattomasti korostamaan yhteisöllisyyden lisäämistä keinona työssä jaksamiseen.

Tämä siitä huolimatta, että hänen oman lajinsa muutos kuvaa hyvin yhteisöllisyyden heikkenemistä yleisemminkin (tosin sillä erotuksella, että kiekkoilu on vapaaehtoista ja pelaajien palkat varsin korkeat). Vielä Tammisen laitahyökkääjäaikoina pelaaja tavallisesti edusti kotikaupunkinsa seuraa koko uransa, mutta nykyään ihmisiä ostetaan ja myydään varoittamatta kaupungista, maasta ja mantereelta toiselle. Sitoutumisen vaatimusta se ei silti vähennä. Niin uuden seuran johto kuin kannattajatkin odottavat jet lagissa kärvistelevältä vahvistukselta ensi hetkestä maksimitulosta. Seura ei kuitenkaan sitoudu mihinkään, vaan antaa potkut jo muutaman huonosti sujuneen ottelun takia.

Tammisen viettämä burnout-lomakin on mahdollista vain hyväosaiselle. Kolmos- ja neloskentän työmarkkinolla, kaupan kassoilla, siivousfirmoissa, puhelinmyynnissä ja missä tahansa muualla, missä ihminen on helposti korvattavissa toisella, työn ostajan on järkevää maksimoida voittonsa vaihtamalla väsynyt työntekijä uuteen, vaikka Kaupan liiton työmarkkinajohtaja Tapio Mäkeläinen muuta väittikin. Jama Jaman jaksamista auttanee sentään Tammisen kaavailema "räjähdysmäinen" kaupan konsultin ura.

Näin eilen. Tänään havahduin horroksestani Nokian pääjohtajan Steven Elopin työntekijöitään "kannustavaan" sähköpostiin, josta kohtuullistaminen on kaukana.

Suunnilleen näin kuuluu Elopin viesti Nokialaisille:
Mies seisoo ilmiliekeissä roihuavan öljynporauslautan kannella, nojaa kaiteeseen ja katsoo alas. Edessä myrskyää musta Pohjanmeri. Aika käy vähiin. Pitäisikö odottaa lähestyviä liekkejä vai syöksyä laidan yli jääkylmiin aaltoihin?

Jos Elop pyrkii luovaan ja riskejä kaihtamattoman työkulttuuriin, epäilen keinojen toimivuutta. Ainakin minä kokisin innovatiivisuuteni rippeiden katoavan. Jättäisin kyllä taukoni pitämättä, kirjaisin tuntini entistä tarkemmin ja välttäisin muutenkin aiheuttamasta yritykselle kustannuksia. Uupumukseni tietysti salaisin ja ajaisin itseni loppuun.

Ja jos olisin riittävän hyvä, pyrkisin toki hyppäämään. Muihin töihin, niin nopeasti kuin suinkin.

Ehkä se on viestin tarkoitus?

Mistään tällaisesta ei YLE:n työpahoinvointikeskustelusta kuitenkaan puhuttu. Työpaikoilla hymyilemättömyyden kansallista traumaa keskustelijamme sentään ryhtyivät purkamaan.

Illan leppoisaksi lopuksi psykoterapeutti Mikael Saarinen kehotti kaikkia aktivoimaan poskilihaksensa työntämällä lyijykynä poikittain suuhunsa ja ajattelemaan miellyttävää muistoa. Ja kas, näin he vapautuivat työpahoinvoinnista ja luokkataistelusta puhtaaseen tässä ja nyt -ihmisenä olemiseen.

"Se on ok, mitä tahansa se onkin. Voin vain olla tässä ja nyt."

Nokialaisille haluaisin kyllä tarjota muutakin.

Haussa työväenpuolue. Auta!

2011-02-08T18:42:00.008+02:00

Työläisenä haluaisin äänestää työväen puoluetta. Ongelmani on tarjonnan runsaus. Kaikki puolueet ajavat asiaani. Viime eduskuntavaaleissa sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vaaliohjelmassaan Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja Vihreä liittokin 88 kertaa.

En osaa valita näistä fantastisista vaihtoehdoista. Sadannen blogikirjoitukseni kunniaksi vetoankin teihin, hyvät molemmat lukijani. Kertokaa minulle, mitä puoluetta minun mielestänne pitäisi äänestää!
Lupaan äänestää gallupissa voitolle päässyttä puoluetta sillä varauksella, ettei voittajaksi selviä perussuomalaiset tai kristilliset. Muista puolueista löydän kyllä kelvollisen ehdokkaan. Äänestänen Pentti Linkolan tapaan nuorta, kaunista naista ikäiseni ruman miehen sijaan.

Vetoomukseni ei ole vitsi! En myöskään missään nimessä halua halventaa kansanvaltaa. Evääni ovat aidosti levällään. Kaikista puolueista kun löytyy sekä hyvää että huonoa.

Parviälyä hyödynsin sitä paitsi jo ennen sosiaalista mediaa, kun ratkoin EU-kantani. Kuuntelin argumentteja puolesta ja vastaan. Pohdin kenen joukoissa seisoisin kannattaessani, keihin taas liittyisin vastustajana. Vaalipaikalle kävelin keinotekoisen pitkää reittiä, jotta kaikki mahdolliset näkökannat varmasti tulisivat vastaan ennen äänestyskoppia.

Ei ole erityisen kunniakasta ratkaista suuria asioita matkimalla muita. Epäilen kuitenkin, että toimimme näin jokainen. Tuskin sinäkään ratkoit EU-kantaasi käymällä läpi tuhansia sivuja virallisia asiakirjoja?

Puolueen valitseminen on vaikeaa myös markkinoiden nurinkurisen logiikan takia. Vasemmiston vaalivoitto pelästyttäisi markkinat ja pakottaisi poliitikot "yliuskottavaan" talouspolitiikkaan. Maineeltaan oikeistolainen päättäjä taas voi tehdä vasemmistolaistakin politiikkaa markkinoita hermostuttamatta. Vasemmistolaisen kannattaa siis äänestää oikeistoa, oikeistolaisen vasemmistoa.

Vaikken koskaan ole ollut intohimoinen minkään ismin kannattaja, olen silti aina löytänyt riittävästi vastustettavaa äänestääkseni. Äänestämättä jättämistä olen harkinnut vasta näissä vaaleissa. Tähän ratkaisuun näyttää päätyvän kirjailija Tommi Melender surumielisessä blogikirjoituksessaan. Hänen mukaansa elämme teknokratiassa, emme demokratiassa. Ehkä onkin hyvä niin, hän pohtii. Ehkäpä toisten asioihin intohimoisesti sekaantuvat populistit ja aktivistit ovatkin lopulta vaarallisempia kuin teknokraatit. Henkilökohtainen turhamaisuus ajaa useampaa poliitikkoa kuin ylevä aate. Parhaimmisto palvelee yhteisöään muilla tavoin.

Ja tosiaan: jos politiikka oikeasti olisi yhteisten asioiden hoitamista, miksei nykyisissä urheilijakansanedustajissamme ole ainuttakaan joukkuepelaajaa? Asell, Kalliomäki, Matikainen-Kalsström, Mieto, Virén. Ei MM-kiekkoleijonia, ei huippufutaajia. Markku Uusipaavalniemikin oli yksilöurheilija joukkueen sisällä.

Perussuomalaisia ja kristillisiä vastustaakseni äänestänen lopulta tälläkin kertaa.

Perussuomalaisuudesta löytyy hyvääkin, ainakin selvästi puhuminen. Muut voisivat ottaa oppia. Missiot, visiot, tahtotilat, painopistealueet, reunaehdot ja muut puppusanat voisi korvata ymmärrettävämmillä termeillä puheen täsmällisyyden vähääkään kärsimättä. Havainnollistaminen eroaa kuitenkin yksinkertaistamisesta. Jälkimmäisen voi antaa anteeksi vain aidosti yksinkertaiselle puhujalle. Timo Soini on kuitenkin erittäin fiksu mies. Pitäisikö hänet tuomita hädänalaisten laskelmoivasta hyväksikäytöstä, tyhjän tarjoamisesta uhatuille ja syrjäytyneille? Toisaalta isällinen Soini on paljon vartijana. Hänen hahmonsa toimii jykevänä tukkona vastenmielisen vihaviemärin kannella. Toivottavasti Soini ei päätä ryhtyä laihduttamaan.

Heikkojen asialla ovat olevinaan kristillisetkin. Sisäistynyt kristillisyys onkin mitä kannatettavinta. Se kohottaa monia aivan aidosti, auttaa heidät irti viinasta, huumeista tai omasta itsestä maailmankaikkeuden keskuksena. Mutta heti kun arjen teot vaihtuvat "jeesusteluun" uskovainen muuttuu sietämättömäksi. Jumalan tahtoa tulkitsevat uskonnosta riippumatta innokkaimmin ahdasmieliset, eroottisille kokemuksille ja mammonalle persot vanhat miehet. Ainakin minulle on Raamattua lukiessani jäänyt epäselväksi millainen olisi Jumalan ulkopolittiikka, talouspolitiikka tai tiedepolitiikka. Pelottaa ajatella. Mielelläni silti äänestän kristillisesti ajattelevaa ehdokasta kunhan hän ei kuulu Kristillisdemokraatteihin.

Käyn seuraavassa lyhyesti läpi aidot vaihtoehdot. Edellisten vaalien alla piirtämäni sarjis näyttää edelleen ajankohtaiselta, vaikka useimmat naamat ovatkin vaihtuneet.

Suomen Keskusta

Keskustassa sympaattista on aito kansanvalta. Puoluekokous lienee maailman toisiksi suurin Kiinan kommunistien jälkeen. Keskustalaiset kommunikoivat vielä vanhanaikaisesti naamatusten eivätkä pelkästään netissä. Maahan sidottu talonpoika rientää myös muita harvemmin typeriin sotiin, koska tietää olevansa itse suurin kärsijä.

Maatalouden tukiautomaatit kuitenkin hirvittävät. Ymmärrän katastrofiavun ja sen, että kroonisesti sairas vanhus joutuu pysyvästi autettavaksi. Terveen ihmisen tulisi kuitenkin tulla toimeen omillaan (tai perustulolla), ellei hänellä ole aivan erityisen arvokasta tarjottavaa yhteisölleen. Kotimaista vaihtoehtoa kannattaa tukea, jos se päihittää kilpailijat laadulla, eettisyydellä tai ekologisuudella. Bulkkia ei työllisyydellä tai muullakaan verukkeen tulisi tukea. On kaksinaismoralistista heitellä kehitysapuropoja köyhien maiden korruptoituneelle eliitille, jos samalla suojaamme markkinoitamme näiden maiden maataloustuotteilta.

Kansallinen Kokoomus

Periaatteessa kannattamani kokoomuspäättelyn mukaan on ennen jakamista luotava jaettavaa. Kun kakkua kasvatetaan johdon optioin ja rikkaiden veronalennuksin, köyhäkin lopulta hyötyy.

Kokoomusta kannattavat opettajat ja sairaanhoitajat ovat niitä sympaattisia perusraatajia, jotka oikeasti uskovat mainostoimiston väitteen vastakkainasettelun väistymisestä. Meidän pitäisikin lakata ruikuttamasta ja tehdä työmme kunnolla ja lakkoilematta. Kaikki työ on yhtä arvokasta, vaikka toisista hommista maksetaankin enemmän.

Tuntemani, arvatenkin kokoomuslaiset, yrittäjätkin ovat kelpo väkeä. Riistämisen sijaan he panevat itsensä vähän liikaakin likoon työntekijöidensä puolesta. Puoluejohtajistakin pidän eniten Kataisesta, olkoonkin että alle parikymppisenä pukuun sonnustautuvassa, yhteisten asioiden ajamiselle omistautuvassa, savolaispojassa on outojakin piirteitä.

Kokoomuksen äänestäminen tuntuu silti hankalalta. Jos kokoomukselaiset saisivat päättää, jaettavaa kyllä luotaisiin, muttei jaettaisi koskaan. Jaettavaksi tulisivat korkeintaan osingot ja ylimmän johdon palkkiot.

Suomen Sosialidemoraattinen puolue

Äänestäisinkö uustyöväenpuolueen sijaan perinteistä, eli sosiaalidemokraatteja? Demareilla ja ay-liikkeellä on ainakin sankarillinen historia puolellaan. He rakensivat hyvinvointivaltion ottamalla rikkailta ja antamalla köyhille.

Nykyään demarit tuntuvat valitettavasti suojelevan enemmän työpaikkoja kuin työntekijöitä. He eivät puolusta "saavutettuja etuja" tyhmyyttään, vaan koska heidän oma valtansa perustuu vanhan maailman rakenteille. Niitä suojellakseen he vastustavat kiihkeästi myös perustuloa. Kokopäiväisten, pysyvien työsuhteiden puolustamisessa ydinvoimaloiden rakentaminen, yritystuet ja mitkä tahansa muutkin keinot ovat sallittuja. Siinä missä Keskusta kylväisi tukimiljardit pitkin peltoja, haaskaisivat demarit tuplarahat kuoleville teollisuusaloille. Menneisyydessä meillä on tulevaisuus -iskulause ei kuitenkaan vakuuta äänestäjiä oikeastaan enää missään Euroopassa.

Demarien julistautuminen rakkauspuolueeksi saa minut kieriskelemään entistä vaivaantuneemmin. He olisivat voineet vastata äänestäjien aitoon epävarmuuteen aidolla politiikalla, mutta valitsivat toisin. Epäilenkin äänestäjän valitsevan eteerisen rakastajan sijaan suorapuheisen populistin. Rakkaushöttö julistaa todellisen sanottavan puuttumista.

Toisaalta menneisyyden joukoissa seisten viisikymppinenkin voisi tuntea itsensä tulemisen tilassa olevaksi.

Vihreä liitto

Vihreät ovat näkyvimmin edistäneet perustuloa, jonka puolesta intoilen niin, että naputtelin blogiini kokonaisen sarjan kirjoituksia.

Ilman päätöstä kahdesta ydinvoimalasta voisinkin äänestää vihreitä, joiden kannattajissa jo lieneekin eniten uuden työn ymmärtäjiä.

Nyt se on hyvin vaikeaa. Häviölle jäämistä ei sinänsä tarvitse hävetä. Periaatteettomuutta pitää. Äärivasemmiston Stalin-sympatiat ovat tavallaan harmitonta hupsutusta verrattuna ydinjätteiden miljoonan vuoden elinkaareen. Jäämällä hallitukseen vihreiden moraalista ei jäänyt jäljelle mitään. Vähintään olisin kuvitellut vihreiden ministereiden vetäytyvän politiikasta lopullisesti. He jatkavat kuitenkin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jäljelle jää vain se historiaton päivänpolitikointi, josta Vihreät ovat tekopyhästi syyttäneet muita puolueita. Luonnehdinta vihreistä kokoomuksen puisto-osastona tuntuukin aivan erityisen osuvalta. Anteeksiantoni puoliintumisaika ylittänee muutaman vaalikauden.

Vasemmistoliitto

Minulle Che Guevara, sirppi ja vasara symboloivat silmitöntä pimeyttä ja kauhua siinä missä hakaristikin. Suomen taistolaisuus lienee ainoa asia, josta olen Ben Zyskoviczin kanssa samaa mieltä. Taistolaisuus oli yhdistelmä opportunismia, typeryyttä ja täysin kaiken valonsa menettäneen diktatuurin ihailua. Se, miksi niin monet yksilöllisyyttä hehkuvat taiteilijat tuntevat vetoa tällaisiin "lopullisiin ratkaisuihin", ei lakkaa ihmetyttämästä minua.

Vaan pitäisikö Benin ja minun unohtaa menneet? Kun Jaakko Laakso ja Esko-Juhani Tennilä nyt vetäytyvät, ajat ovat lopullisesti muuttuneet. Vasemmistoliiton nykyinen johtaja Paavo Arhinmäki vaikutti rähmälläänolon aikaan vielä lastenrattaissa. Hänen visionsa ovat toisaalta jääneet minulle epäselviksi. Joka tapauksessa hän edistää niitä vaalien jälkeenkin oppositiosta.

Ainakin yhteen nuoreen Vasemmistoliitto on kuitenkin tehnyt vaikutuksen. Jokunen vuosi sitten vierailin puolipakotettuna Faces-etnofestareilla. Seurueemme tyylitajuinen teini kilpailutti pinssien tarjoajia ja tykästyi eniten Vasemmistoliiton tyylikkääseen tarjontaan. Esteettinen retrohenkisyys vetosi.

Katoavan kansanperinteen suojelu lieneekin merkittävin syy äänestää Vasemmistoliittoa.

Suomen ruotsalainen kansanpuolue

Vaikka suomenruotsalaisissa on työläisiä siinä missä valtaväestössäkin, en silti ole tottunut pitämään RKP:ta varsinaisena työväenpuolueena. Viimeaikainen pakkoruotsikeskustelu on kuitenkin saanut niin vastenmielisiä vihapuheen piirteitä, että haluaisin pyytää ruotsinkielisiltä anteeksi. Se voisi tapahtua vaikka RKP:ta äänestämällä.

Tokihan RKP sopuilee vielä härskimmin kuin Vihreät. Ruotsin kielen aseman turvatakseen se tuputtautuu hallitukseen kuin hallitukseen ohjelmasta piittaamatta. Ruotsalaiset tekevät tämän kuitenkin avoimesti siinä missä Vihreät korostavat moraalista ylemmyyttään.

Ruotsinkielisissä minua viehättää myös tietty aito maailmalle avoimuus ja vapaamielisyys. Vaikka kuulun itse synkistelevään mollikansaan, ruotsinkieliset ovat mielestäni rikastuttanut kulttuuriamme määräänsä nähden häkellyttävästi. Hannu Salama ja Jorma Ojaharju kaipaavat täydentäjäkseen Kjell Westön ja Monika Fagerholmin.

Voisiko RKP siis olla minun protestini? Pientä kompromissia sekin edellyttäisi. Kun muuten olen kuitenkin sitä mieltä, että kiteeläisen huoltoasemanpitäjän pojan kannattaisi ennemmin opiskella venäjää kuin ruotsia.

Suomea suomalaisille

2011-01-27T00:37:00.055+02:00

Me keski-ikäiset olemme antiikin ajoista tienneet, että nuorison käsissä kaikki rappeutuu, kielikin.

Äidinkielenopettaja Minna Moisanen on lisäksi oivaltanut internetin olevan saatanasta.

Suurimpana syynä kielitajun ja -taidon huononemiseen pidän sitä, että nuoret lukevat entistä vähemmän kaunokirjallisuutta, aikakausi- ja sanomalehtiä. Aika kuluu rattoisammin internetissä naamakirjaa päivittäen, pelejä pelaten, ja jos siellä jotain luetaankin, ovat tekstit helposti ja nopeasti selattavia blogeja, joiden kieliasu ei ole hyvän yleiskielen normien mukainen.
(Ks. Moisanen)

Moisanen komppaa kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtajaa Runo K. Kurkoa, joka Jokelan kouluammuskelujen jälkeisessä televisiokeskustelussa korosti aseiden tarjoavan välttämättömiä virikkeitä etenkin maaseudun nuorille. Pyssyjen sijaan, jos voisi, hän olisikin kieltänyt internetin.

Vaan ei. Koska kuulun niin internetiä diggaaviin nykybloggaajiin kuin sukupolveen, jonka jo 1970-luvulla piti raaistua ja vaurioittaa lukutaitonsa sarjakuvien takia, symppaan nuoria ja panen vastaan. Uskon, että on ollut ja on aina oleva niin, että tulevat psykologit hämmästelevät edellisen sukupolven kasvattajia.

Uskon, että rappeutuneita olemme nimenomaan me keski-ikäiset. Meidän tulisi ottaa oppia diginatiiveista, jotka ovat treenanneet kielenkäyttöään monipuolisesti eri medioissa. Tai eivät kaikki, vaan yhä harvemmat. Mutta sekään, että yhä pienempi eliitti luo ja yhä suurempi massa kuluttaa, ei ole nuorten tai internetin vika, vaan meidän keski-ikäisten valinta.

Arvioisin olevani Minna Moisasen ihanneoppilas, lukevani keskimääräistä korkeatasoisempia tekstejä. Blogeja kyllä, mutta myös kirjallisuutta ja lehdistä ainakin Hesaria. Niistä löytämäni perusteella kehottaisin huolestumisteollista kompleksia kääntämään katseen itseensä. Seuraava kammotusten luettelo on nimittäin koottu lähes yksinomaan ns. laadukkaista teksteistä. Yleisönosastokirjoitukset, mutta myös esimerkiksi pääkirjoitukset, ja tietysti liike-elämän puppupuhunta, ovat ehtymättömiä kliseegeneraattoreita. Ehdotan, että kun kirjoittamisen ammattilaisia seuraavan kerran saneerataan, pahimmat kielen raiskaajat korvataan tekstiviesteillä, mesellä, facebookilla ja twitterillä monipuolisesti karaistuneita nuoria.

Moisanen toteaa äidinkielen ja kirjallisuuden olevan liian monelle oppiaineena pakkopullaa. Ehkä se on tervettä kapinaa.

Mutta seuraavassa siis lista inhokeista. Täydennä vapaasti!

aiheuttaa harmaita hiuksia
aika on ajanut ohi
aitiopaikka
ajaa karille
ajaa jotain asiaa kuin käärmettä pyssyyn
ajan hammas
akilleen kantapää
alati
allekirjoittaa väite, että
alleviivata
astua miinaan
avainsana
edetä yskähdellen
eittämättä
elämä on
epäterve
etulyöntiasema
eväät riittävät
haasteellinen
haukkua väärää puuta
heittää romukoppaan
heittää varjonsa jonkun ylle
hengittää niskaan
historia osoittaa, että
huomio on keskittynyt johonkin
ilma on sakeana jotakin
ilmassa on kysymysmerkkejä
jes
johtuen
(jollakin) tasolla
(jonkun) aika on ohi
(jonkun) omaava
(jostakin) johtuen
joutaa romukoppaan
joutua hevoskuurille
joutua maksumieheksi
joutua myrskyn silmään
joutua sivuraiteille
joutua suurennuslasin alle
joutua väliinputoajaksi
jäädä hämärän peittoon
jäädä lapsipuolen asemaan
jäädä nähtäväksi
jäädä puolitiehen
jäädä sivuraiteelle
jättää aukko johonkin
jäävuoren huippu
kaikua kuuroille korville
kanssakäyminen
kapula rattaissa
karata pilviin
katseet on kohdistettava
katsoa peiliin
kehityksen virta
kehitys kehittyy
kehitys kulkee eteenpäin
keksiä viisasten kivi
kipupiste
kiristää ruuvia
kitkeä (harmaata) taloutta
kohokohta
kuin kaksi marjaa
kuin yö ja päivä
kulissien takana
kulkea käsi kädessä
kulmakivi
kuurupiilo
kuvankaunis
kynnyskysymys
käyttää keppihevosena
kääntyä päälaelleen
laajalla rintamalla
lapsi menee pesuveden mukana
lehdistä olemme saaneet lukea
leijonanosa
lentää kuin leppäkeihäs
lippulaiva
loppupeleissä
lyömäase
lähteä liikkeelle jostakin
löytää porsaanreikiä
maalauksellinen
maksaa jonkun pussista
mennä pupu pöksyyn
miesmuistiin
mittapuu
niin kutsuttu/sanottu
nostaa päätään
nousta parrasvaloihin
nousta valokeilaan
nukkua Ruususen unta
nähtäväksi jää
näillä mennään
näkyä takarajaa
näkyä valoa tunnelin päässä
näyttää kaapin paikka
näyttää punaista/vihreää valoa
ohjenuora
olla aallonpohjassa
olla arkipäivää
olla avainasemassa
olla avoin kysymys
olla etulyöntiasemassa
olla eturintamassa
olla eturivissä tekemässä jtkn
olla haastavaa
olla hämärän peitossa
olla jonkun selkärankana
olla jälkijunassa
olla kasvu-uralla
olla kiven alla
olla kivijalka
olla kuollut kirjain
olla kuuma peruna
olla kynnyskysymys
olla kysymysmerkki
olla käännekohdassa
olla lapsenkengissä
olla loppusuoralla
olla lyhytnäköistä
olla lääkkeet johonkin
olla maalauksellinen
olla mahdoton yhtälö
olla menestystarina
olla myrkkyä jollekin
olla myrskyn silmässä
olla nykyaikaa
olla näköpiirissä
olla ohjenuorana
olla oma lehmä ojassa
olla ovella
olla paalupaikalla
olla paikallaan kysyä
olla pakkasella
olla pakkopullaa
olla piristysruiske jollekin
olla pullonkaulana
olla puolestapuhuja
olla pinnan alla
olla punainen vaate
olla päivänselvää, että
olla päänavaaja
olla retuperällä
olla riskipeliä
olla ruusuinen
olla selkäranka jollekin
olla silmä tarkkana
olla sylkykuppina
olla syytä alleviivata, että
olla taitekohdassa
olla (taloudellisesti) kestämätön
olla tienhaarassa
olla tosiasia
olla tuntematon käsite
olla tätä päivää
olla vaakakupissa/vaakalaudella
olla vaakalaudalla
olla vaaravyöhykkeellä
olla valttia jossakin
olla valttikortti
olla vapaata riistaa
olla vastaantulija
olla vastatuulessa
olla vedenpitävä
olla veitsenterällä
omata
ongelmakenttä
osaamisalue
osua omaan nilkkaan
ottaa ohjat käsiinsä
painopistealue (tämä loogisesti mahdottimaksi kuvittelema käsite on oma suosikkini!)
pakkopulla
palauttaa maanpinnalle
panostaa
pelata kovilla panoksilla
peruspilari
peräänkuuluttaa
pitkä matka kuljettavana
pitkällä tähtäimellä
pitkässä juoksussa
poistan varmistimen, kun kuulen jotakin
päästä kuin koira veräjästä
ratkaisun avaimet
reunaehto
ruohonjuuritaso
ryhtyä tuumasta toimeen
saada ilmaa siipiensä alle
saada jokin liikkeelle
saattaa kasvu-uralle
sahata omaa oksaa
spekuloida (muussa kuin keinotteluyhteydessä)
syntipukki
taho
tahtotila
taistella kelloa vastaan
taivaalla on mustia pilviä
taluttaa kuin pässiä narussa
tehdä karhunpalvelus
tie vie jonnekin
tilastojen valossa
toimia ponnahduslautana
toiminnan ydin
toimintakenttä
toimintaympäristö
toivon kipinä
totuus/tosiasia on, että
tuhannen taalan kysymys
tulla jälkijunassa
tulla puun takaa
tulla ryminällä alas
tulla tiensä päähän
tutkimusten mukaan
vahvuusalue
valua hiekkaan
vanavedessä
vastassamme on
villakoiran ydin
ydinosaaminen
ydinosaamisalue

PS. Meillä voi olla todellisiakin syitä kantaa huolta nuorisosta. Tämä selvisi, kun katsoin tiistaina DocPoint-dokumenttielokuvafestivaaleilla ruotsalaisen Stefan Jarlin hienon Submission-elokuvan kemikalisaatiosta.

Dokumentin mukaan teollisuus tuottaa nykyään tuhatkertaisen määrän kemikaaleja toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan verrattuna. Vaikka kemikaalien terveysvaikutukset olisi testattu yksitellen, cocktail- eli yhteisvaikutusta ei juuri tunneta. Me keski-ikäiset, joiden aivot ja fysiologia ovat kehittyneet ennen pahinta kemikalisaatiota, emme ole suurimmassa vaarassa. "Turvassa" olemme etenkin me miehet, jotka viemme elimistöön kertyneet kemikaalit aikanaan mukanamme hautaan. Odottavat äidit siirtävät sen sijaan veressään osan kemikaaleistaan "ennakkoperintönä" syntymättömille lapsilleen. Kehittyvissä lapsissa kemikaalien epäillään aiheuttavan keskittymishäiriöitä, autismia, syöpiä, epämuodostumia, hedelmättömyyttä jne. Eräs haastatelluista professoreista totesi kolme kertaa itseään nuoremmille oppilailleen olevansa todennäköisesti kolme kertaa heitä mieskuntoisempi, ainakin jos mitataan sperman siittiöpitoisuudella. Toinen professori pelkäsi rotua tulevaisuudessa "jalostettavan" suosimalla niitä äitejä, joiden kemikaalipitoisuus on alhainen. Kahdesta fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisen aiheuttamasta ongelmasta, ilmastonmuutoksesta ja kemikalisoitumisesta, kemikalisoituminen saattaa vaikuttaa meihin nopeammin.

Submission-elokuvan voi onneksi vielä nähdä! Sen uusintaesitys on Helsingissä, elokuvateatteri Maximissa lauantaina 29.11. klo 17:30. Sunnuntaihin asti jatkuvan festivaalin muuhunkin ohjelmistoon kannattaa tutustua!

Lähteet:
Jarl, S. (2010). Submission. 87 min.
Moisanen, M. (23.1.2011). Huolimaton kielenkäyttö on yhä yleisempää. Helsingin Sanomat.

Miehenä oleminen

2011-01-18T00:40:00.001+02:00

Ystäväni pyysi projektiinsa ajatuksia miehuudesta ja miehenä olemisesta. Arvelin helposti tuottavani muutaman sata sanaa ja lupauduin mukaan. Homma osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Olin kuvitellut kirjoittavani pitkistä päivistä, velvollisuudentunnosta ja sen sellaisesta. Edes jotakin. Yllätyin, että tuskin sivusinkaan itsensä elättämisen eetosta. Työ tuntuu aivan liian häilyvältä ja epävarmalta, jotta enää sisimmässäni laskisin mitään sen varaan, vaikka mielelläni työskentelenkin. Työn mahdollistama kuluttaminenkin tuntuu vain hetken huumalta. Lääkäreitä ilahduttanee, että naiset sentään edes kävivät mielessä. Ennen kaikkea huomasin kuitenkin kirjoittavani - juoksemisesta.

Kosken sarjikseni markkinoinnin, lumitöiden ja muiden verukkeiden vuoksi ole ehtinyt päivittämään blogiani, läiskäisen kirjoittamani tekstin tähänkin, vaikkei se teemaan oikein sovikaan:

Aloitin hullutuksen murrosiässä. Siihen asti olin kivulloinen, epäurheilullisena poikien nokkimisjärjestyksen alin, ja niin muodoin myös tyttöjen hylkimä.

Aluksi juoksu merkitsi kai ennen kaikkea heikkoudesta vapautumista. Hiukan ajoi kilpailuviettikin. Varvasin väsymättä Cooper-testissä kavereita, joiden kantapäitä olin tuohon asti katsellut.

Hitaaseen opiskelijaan juoksu valoi uskoa. Edes jalat toimivat.

Juokseminen muuttui elämäntavaksi. Vaikken aina halua sukeltaa märkään, kylmään ja pimeään, lenkin jälkeen olo on aina mainio. Juoksulehtien lupaamaa valaistumista en kyllä ole kokenut, edes niillä maratonin kuuluilla viimeisillä kilometreillä. Yleensä kuitenkin nautin. Hitailla, pitkillä lenkeillä havainnoin vastaantulijoita, luontoa ja vuodenaikojen vaihtelua. Kovassa treenissä havainnoitava tulee sisältäpäin.

Istumatyöläisen juoksu sitoo fyysiseen todellisuuteen, määrittää rajat, nöyräksi tekevän vauhdin. Kunnolla treenaava ei jaksa olla täysin paha.

Täydellinen tyhjyys, valmiiden merkitysten puute, kiehtoo juoksussa myös. Urheilu on tosiaan vain urheilua. Bisnes, johtamisopit, yli-ihmisyys ja nationalistinen paatos ovat ulkoa annettuja. En ymmärrä mihin pönäköitä urheilujohtajia tarvitaan. Miksemme vain voi kirmata metsään?

Monet naiset erehtyvät pitämään metsään karkaavia miehiään kommunikaatiokyvyttöminä. Heiltä jää huomaamatta, että urheilulliset siteet ovat kielellisiä voimakkaampia. Siinä missä mies joko penkki- tai aitourheilee, ja säästää sanat ääritilanteisiin, sortuu nainen puhkikeskusteluun pienessäkin pulmassa. Tämä kostautuu palkassa, johon suhteutettuna miehen lausuman sanan hyötysuhde on suorastaan ylivertainen.

Pääasiassa juokseminen on merkinnyt minulle kai kuitenkin sellaista pysyvyyttä ja elämänhallinnan illuusiota, jota esimerkiksi työ enää harvoin antaa. Kun nainen on jättänyt tai pomo potkinut pellolle, olen omaksunut miehen perinnekohtalosta vain alkukirjaimet - juo - ja muuttanut sitten tarinaa.

En halua ripustautua asioihin, joista en pysyisi luopumaan. Työn, perheen tai kaverit voi oikeastaan menettää koska tahansa. Aina voi kuitenkin juosta. Sen paremmin lahjattomuus, köyhyys, yksinäisyys, asuinpaikan vaihtaminen kuin kiirekään eivät estä juoksemista.

Minua on mielestäni aiheetta arvosteltu ihmisiin sitoutumattomuudestakin. Pikkuremontointiin, kokkaamiseen tai auton korjaamiseen sitoutumattomuuden myönnän. Mieluummin pohdin lenkkien välissä miksi- kuin miten-kysymyksiä. Jos sitoutuminen mitataan oikeina tekoina, ymmärrän ristiriidan.

Enkä esimerkiksi tehnyt lapsia. Parisuhteitteni siivellä olen onneksi päässyt seuraamaan niin naiseksi kuin mieheksi varttumista. Vastuullinen isyys olisi pelottanut, mutta anarkistinen "setyys" on ollut hurjan kivaa.

Elämän kipeimpiä hetkiä lukuunottamatta en juuri ole vaivannut päätäni miehenä olemisella. Olisin halutessani saanut leikkiä nukeilla tai vaikka pukeutua leninkiin. Ei isänsä sodassa menettäneillä vanhemmillani edes ollut mallia, jota olisivat tuputtaneet. Tylsänä normiheterona halusin kuitenkin mieluummin olla Lasse Virén. Tyttöjen ja minun välillä vallitsi Suomen ja Nepalin välinen rauha, ja viimeistään isät olisivat palkinneet rajarikkeet hauleilla takapuoleen. Tulotason kohennuttuakin olen saavuttanut helpommin onnettomia kuin täyttyneitä rakkauksia. Toisaalta asemani yritysten hallitusten ulkopuolella on vapauttanut katumasta koko miessukukunnan rikoksia.

Jos ne nyt niin suuria ovat. Ne, jotka uskovat vääryyden loppuvan naisten syrjäyttäessä miehet, pettynevät karvaasti. "Miehisen kulttuurin" sijaan taitaa kyse olla ihan vallan itsensä juovuttavuudesta. Ikävää jälkeä syntyy, jos mikä tahansa poppoo, miehet, naiset, nuoret, vanhat, humanistit, teknokraatit tai vaikka postimerkkien keräilijät kaappaavat vallan. Olkoonkin, että nuorten miesten ylivalta lienee aivan erityisen turmiollinen. Parasta mitä meillä mielestäni voi olla, on sivistynyt kaikkien "sota" kaikkia vastaan. Tietotekniikka auttaa meitä oikein hyödynnettynä kokoamaan ja ottamaan huomioon mahdollisimman monet näkökannat. Onnetonta tietysti, ettemme sosiaalisessa mediassakaan voi kuulla tulevia sukupolvia.

Naisetkin juoksevat, joten en tiedä, onko juoksu miehistä tai kasvattaako se mieskuntoa. Kuntoa ja terveyttä se kuitenkin varmuudella parantaa. Kun liikkumattomat ja nivelrikkolajeja harrastavat tuttuni vertailevat kolotuksiaan, jään suosiolla kuulijaksi.

Loppuu se minunkin juoksuni tietysti joskus. Joko äkisti vammaan tai vähitellen vanhenemiseen. Joudun kunnon ylläpitämiseksi harjoittelemaan vuosi vuodelta enemmän. Juoksu valmentaakin myös luopumaan. Millä muulla tavalla kuolevaisuutensa voisi todeta reaaliaikaisemmin kuin tarkkaamalla mittarista alenevaa maksimisykettään?

Miehuutta enemmän kiinnostaa ihmisyys - se mitä on olla karvaton nisäkäs syrjäisellä planeetalla. Aina kun eloonjäämistaistelu hiukan hellittää, minulla on paha tapa harhautua pohtimaan kysymystä tarkoituksesta. Niin perimmäinen kuin nuorena sen ei enää tarvitsisi olla. Oikeasta jumalasta tai ihmisestä en sitä etsi. Enkä sentään juoksemisesta.

Kai juoksemalla pelaan perimmiltään aikaa. Olisi ihan kauheaa oivaltaa tarkoituksensa liian myöhään. Tiedän, ettei mikään ole itsestä kiinni, että syöpä tai ydinvoimaonnettomuus voi hetkessä musertaa kenet tahansa. Silti vain oma tyriminen oikeasti puistattaisi. Yritän siis odottaessani edes peruskuntoilla.

Todennäköisesti odotan turhaan - mitään tarkoitusta ei ikinä löydy. Pappanylkyttäessäni auringonlaskuun sauvakävelijät tepastelevat ohitseni. Onneksi laumasta vapautunut vanhus ei enää välitä koomisuudestaan.

Todellisuus on kulloisenkin kertojan tarina

2010-12-31T09:12:00.001+02:00

Ensin juhlin itsenäisyyspäivää. Sitten kävin hautajaisissa. Äsken vietin joulua läheisten seurassa. Nämä seremoniat ja muutama joutilas hetki ovat suistaneet minut murrosikäisiin ajatuksiin. Sellaisiin kuin: keitä olemme, mistä tulemme, minne menemme. Mitä kaikki tarkoittaa?

Useimmat tarvitsevat kukoistaakseen tarkoitusta. Ainakin minä tarvitsen. Iän myötä olen sentään lakannut etsimästä perimmäisiä tarkoituksia. Riittää, että esimerkiksi työssä on edes välillä vähän järkeä.

Uskon silti psykiatri Viktor E Franklin tavoin, että kaipaamme tarkoitusta enemmän kuin mitään muuta. Tarinoimalla viestimme näistä tarkoituksista. Tarina selittää nykyisyyden johdonmukaisen kehityksen lopputuloksena. Tarinoiden avulla haaveillaan myös tulevasta. Oman aikamme suosittuja tarinoita ovat esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa.

Koti. Jo pieni lapsi katsoo vanhempiensa kanssa mielellään perhealbumia, josta hän löytää itsensä osana suurempaa sukukokonaisuutta. Ihan erityisen kiinnostuneesti hän kuuntelee, miten hänen vanhempansa tapasivat toisensa. Tämän tarinan tuloshan on hän itse. Harva vanhempi tarinoi lapselleen inhorealistista siitä, miten humalassa kohdanneet isä ja äiti päätyivät valomerkin jälkeen suojaamattomaan seksiin. Tarina stilisoidaankin tilanteeseen sopivaksi, ja lapsi saa tilaamansa tarkoituksen. Myöhemmin hän tosin kärsii ainakin hitusen syyllisyydestä huomatessaan, ettei hänen oma viettielämänsä täysin vastaa sitä ihanteellista kaavaa, jota hän kuvittelee vanhempiensa "vanhoina kunnon aikoina" noudattaneen.

Uskonto. Joulun tarina opettaa meidät näkemään itsemme kristikunnan, hybriksessä peräti ihmiskunnan, osana. Raamattuhan sinänsä, kuten suurelta osin ihan maallinen historiankirjoituskin, on tositapahtumiin perustuvaa aikuisten satuilua, jonka tarkoitus on torjua tarkoituksettomuutta ja auttaa meitä näkemään nykyinen tilanteemme kertojan tai tulkitsijan mielen mukaisena vääjäämättömänä tuloksena.
(Uskonnollista paatosta kaihtaville joulu tarjoaa nykyään myös kevyemmän, tavarataivaallisen tarinan pukkeineen ja tonttuineen. Tämä tarina julistaa kulutusyhteiskunnan merkittävyyttä. Ainakin mainoksissa joku vielä ilahtuu uusista tavaroista).

Isänmaa. Lipun liehuessa tarinoimme tarkoitustuksestamme kansakuntana. Sodassa rikkunut veteraani kuuntelee väsymättä vakuutteluja siitä, että unissa edelleen jatkuva silmitön tappaminen oli välttämätöntä ja arvokasta. Kirjallisuudesta ja elokuvista lohtua löytyy lisää. Toisaalla keskikaljabaarien pudokkaat ja pilottitakkiset nahkatukat takertuvat kansallisuhoon ja muukalaisvihaan, kun muutakaan ei ole tarjolla. Ja hoilaammehan me tavitsektin välillä olevamme sankareita ihan kaikki, kun oikein silmät suljetaan. Mitättömimmänkin vaihetyön tekijä voi samaistua menestyneeseen kiekkojoukkueeseen, oikaista hetkeksi kipeää selkäänsä rispaantuneella Suomi-soffallaan, ja todeta tippa silmässä: hyvä me.

Tarinoinnin tauottua jää kuitenkin jäljelle hauras yksilö. Ruumiimme vääjäämätöntä heikkenemistä emme voi paeta, mikä latistaa tarinamme lopun ennustettavaksi. Yritämme syödä terveellisesti, hölkätä tai leikellä itseämme lisää käyttöikää, mutta lahjomattomat madot haluavat silti ruokansa ajallaan. Hautajaisissa paketoidaan päivänsankarin lisäksi hänen elämänsä tarkoitus. Syntyi. Kytki muutaman tuhatta sähköjohtoa. Kuoli pois. Eihän sitä näin voi kertoa. Tunteisiin vetoavaa muistelijaa surijat arvostavat enemmän, sillä hän auttaa heitäkin torjumaan tarkoituksettomuutta.

Sinne tänne sinkoilevien atomien todellisuudessa valmiita merkityksiä ei kuitenkaan ole. Yritämme sellaista vähän kai epätoivon vimmallakin hahmottaa, samaan tapaan kuin aivomme pelkistävät kaottisia havaintojamme säännönmukaisiksi muodoiksi. Emme taida muuta voikaan.

Yksi tapa yrittää saada otetta kaaoksesta on työ. Puheissa haaveilemme muka vapautuvamme raadannasta, mutta sen hetkeksikään lakatessa moni on heti vaikeuksissa. Vähänkään pidemmistä juhlapyhistä selvitään vain poliisin ja sosiaaliviranomaisten avulla.

Työ ei ehkä anna tarkoitusta, mutta se auttaa kuitenkin unohtamaan tarkoituksen puuttumisen. Mitäpä muuta ylistetty flow, mielen ja käden ykseys, on lopulta kuin tarkoituksettomuuden onnistunutta pakenemista? Keskitymme johonkin yksityiseen niin tiiviisti, että unohdamme kokonaan elämän ahdistavan monimutkaisuuden.

Nykyaikainen työ on monella tapaa luovaa ja kivaa. Samanlaista myönteistä kehityskertomusta se ei kuitenkaan tarjoa kuin teollisen ajan ikävystyttävä rutiinityö. Päinvastoin se uhkaa vallata kaiken aikamme ja syrjäyttää kaikki muut tarinat, niin kodin, uskonnon kuin isänmaankin. Globaalissa talouskilvassa onkin käynyt yhä haastavammaksi luoda yhteisiä, yleviä merkityksiä. Ylimmäksi arvoksi nostettu talouskasvu ei monien mielestä enää lisää hyvinvointia. Monista se on jopa haitallista, hallitsemattomasti leviävä syöpä, joka tuhoaa luonnon ja lopulta ihmisenkin. Talouskasvu näyttää myös hyödyttävän yhä harvempia. Enemmistön osaksi jää työskennellä alenevilla palkoilla globaalissa hikipajassa, joka siirtyy aina halvimpia kustannuksia ja väljempiä ympäristönormeja tarjoavaan maailmankolkkaan.

Yrityskouluttajat ja monet poliitikotkin yrittävät silti vimmaisesti vakuutella meille, että juuri työtä tekemällä pääsemme mukaan johonkin paljon suurempaan kuin oma mitätön elämämme. Organisaatiollakin on luomiskertomuksensa, jolla yritetään osoittaa sille loisteliasta paikkaa maailmankaikkeudessa. Ahkeroimalla pääsemme mukaan sen suureen tarinaan. Samalla suojelemme tietysti myös hyvinvointivaltiota, puramme eläkepommia. Vakuuttelu on kuitenkin yhä hankalampaa historiattomassa kvartaalikapitalisimissa, jonka ainoa tarkoitus on jauhaa voittoa omistajille. Mitään ei yritetä tehdä hyvin, vaan ainoastaan kustannustehokkaammin. Harva enää oikeasti uskoo tai sitoutuu.

Abiturientti Jessica Ekholm tulkitsee Helsingin Sanomien nuoren palstan kirjoituksessaan mielestäni oivallisesti ajan henkeä:

Vaikuttaa, että tulevaisuudellani on ennalta määrätty yhteiskunnan luoma kaava: lukion jälkeen yliopistoon, yliopiston jälkeen töihin ja siitä seuraavat viisikymmentä vuotta työntekoa. Sitten vanhainkodin kautta hautaan. Toivoisin, että elämälläni olisi jokin muu vaihtoehto kuin se, jonka yhteiskunta on minulle sanellut. Mutta tätä toivetta on hankala ilmaista ääneen. Varsinkin vanhemman polven suomalaiset, joihin vanhempanikin kuuluvat, uskovat vakaasti, että koulu ja työt on hoidettava vastaan haromatta, koska sellaista elämä vain on.
(Ekholm)

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett kertoo työlleen omistautuneesta it-alan menestyjästä, Ricosta, jolla on kauhistuttavan vähän vastauksia Jessican epäilyille:

Rico oli kuin olikin täyttänyt isänsä toiveet sosiaalisesta kohoamisesta, mutta samalla hylännyt isänsä tien. Hän halveksii "ajan vankeja" ja muita byrokratiaan kiinni jääneitä; hän itse haluaa olla avoin muutoksille ja uskoo riskinottoon. Kaikkein eniten Ricoa huolestuttaa, että hänen omassa elämässään ei ole mitään sellaista sisältöä, joka voisi toimia eettisenä ohjenuorana hänen lapsilleen. Hyvän työn määreet eivät ole hyvän ihmisen määreitä. Työelämässä pärjääminen tai edes menestyminen ei siis anna Ricolle juurikaan eväitä toimia vanhemman roolissa. Hän haluaisi päinvastoin suojella omaa perhettään tämän päivän työelämälle ominaisen lyhytjänteisyyden, palaverimaisuuden ja ennen kaikkea heikon lojaaliuden ja sitoutumattomuuden vaikutuksilta. Uuden talouden jatkuvasti muuttuvien arvojen sijaan perheessä pitäisi Ricon mielestä korostaa velvollisuudentuntoa, luotettavuutta, sitoutumista ja määrätietoisuutta, jotka kaikki edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Millä tavalla lyhytjänteisessä, nopeatempoisessa yhteiskunnassa voi pyrkiä pitkäjänteisiin päämääriin? Millä tavalla kestäviä sosiaalisia suhteita voi ylläpitää? Millä tavalla ihmiset voivat luoda omaa identiteettiään ja elämänhistoriaansa koskevan kertomuksen näin pirsteleisessa, katkelmallisessa yhteiskunnassa? Ymmärtääkseni Rico tunnistaa itsessään sen, että hän on paitsi elämässään menestynyt myös jossain määrin hämmentynyt. Se joustavuus, jonka ansiosta hän on menestynyt, on samalla heikentänyt hänen luonnettaan, mutta tähän ei ole mitään käytännön parannuskeinoa. (ks. Sennett, 13 - 29)

Miksi ihmeessä me sitten olemme vedätettävissä? Miten työtön saadaan lietsottua paniikkiin heti, kun hän vapautuu työstä, jota on koko ikänsä inhonnut? Miksi eläkkeelle "pääseminen" suistaa monet syvään masennukseen?

Ajattelen, että temppu tehdään, tai se syntyy, kolmella tavalla. Kitisemällä, rutisemalla ja häivyttämällä. Kaikki nämä tavat iskevät kimppuumme luonnollisen ymmärrysmaailmamme ulkopuolelta. Siksi kohtaamme ne niin valmistautumattomana.

Kitiseminen on vähittäistä luisumista. Huomaamme hitaan muutoksen vasta, kun on myöhäistä. Arkista kitisemistä on vaikkapa leivonnaisten ahmimista kävelylenkin sijasta, koska ulkona on ikävä ilma. Kerran laistaminen ei fysiikkaamme romahduta, mutta toistamalla itsepetoksen lihomme, saamme diabeteksen ja sydäntaudin. Monet meistä myös lentävät mielellään jouluksi etelään ajatellen, ettei pieni ympäristörikos ilmastoa hetkauta. Kyllä hetkauttaa, kun lentämisestä tulee meille tapa ja miljardille kiinalaiselle esimerkki.

Harkittua petosta lähestytään, kun joku kitisyttää meitä tarkoituksella. Poliitikko pettää, jos hän kuntien itsenäisyyden lisäämisen tai ympäristönsuojelun verukkeella hivuttaa verotusta progressiivisesta (valtion) verotuksesta tasaveroon (kunnallisvero, ympäristövero). Tuloerojen kasvattaminen ei sinänsä ole petos. Se voidaan hyvin nähdä edellytyksenä yhteisen kakun kasvattamiseksi, josta köyhäkin euroissa hyötyy. Petos syntyy vasta, kun puhutaan muuta kuin oikeasti tarkoitetaan.

Vastaavasti työantaja pettää, jos hän perustelee omista huoneista avokonttoriin siirtymistä tiedonkulun parantamisella, mutta oikeasti haluaakin vain leikata kustannuksia ja lisätä vertaisvalvontaa. Tavoiteltu tuottavuuden kasvu jää saamatta, kun työntekijä vastapettää tuijottamalla näennäisen korrektisti päätettään, mutta ajattelee ihan omiaan.

Rutisemisessa on kyse suurista, yhtäkkisistä muutoksista. Niitäkin ymmärrämme rajoiteutusti. Saatamme vertailla kaupassa keksipakettien hintoja, mutta jo seuraavassa mielijohteessa ostaa velaksi uutuuttaan kiiltelevän urheiluauton hintaa kysymättä.

Yritysjohtajasta tekee gurun ja poliitikosta valtiomiehen kyky ajatella suuria - tai näkökulmasta riippuen valehdella riittävän härskisti. Siinä missä poliitikko "politikoi" vaatiessaan muutamaa miljoonaa euroa terveydenhuoltoon tai koulutukseen, siinä valtiomies innostaa meidät vastalauseitta viskomaan miljardeja konkurssikypsien EU-maiden tukemiseen tai rientämään posket hehkuen pyhään sotaan. Akutteihin kriiseihin pitää tietysti reagoida nopeasti. Tsunamin iskiessä ei saa jäädä jaarittelemaan. Kysynnän vähetessä kylmäpäinen sellutehtaan pomo irtisanoo heti tuhat työntekijää, jottei koko tehdas kaatuisi myöhemmin. Petos tehdään vasta, kun välttämättömyyden nimissä vyörytetään läpi muitakin omia tavoitteita. Tai jos kriisi peräti aiheutetaan itse, jotta sen varjolla voidaan toteuttaa esimerkiksi valmiiksi päätetyt irtisanomiset. Uhataan potkuilla 10 000 työntekijää ja irtisanotaankin yt-teatterin jälkeen "vain" 9 000. Me matoset juhlimme torjuntavoittoa.

Numeroihin ja tilastoihin päädytään, kun halutaan näennäistä neutraalisuutta. Usein tämä esitystapa onkin paikallaan. Siltojen lujuuslaskelmat, rakettien kiertoradat tai vaikkapa kaupunkien liikennejärjestelyt perustukoon jatkossakin tarinoinnin sijaan eksakteille luvuille. Lukuja käytetään kuitenkin myös tarkoitushakuisesti merkitysten häivyttämiseen. Irtisanomisista, köyhyydestä ja sosiaaliturvan leikkauksista ei sattumalta viestitä luvuin ja prosentein. Myös kun halutaan, että televisiouutisten katsoja kohtaa kaukaisen nälänhädän ahdistusta tuntematta, kerrotaan nälkään kuolleiden ihmisten lukumäärä. Kun taas halutaan hänen reagoivan, esimerkiksi osallistuvan avustuskampanjaan, hänelle kerrotaan yhden nälkää näkevän ihmisen sydäntäsärkevä tarina. Yleensä tarinan sankari on yläviistosta kuvattu, meitä vetoavasti isoin silmin tyhjä kulho kädessä tuijottava lapsi, jonka ympärillä surisee kärpäsiä. Tarina päättyy vapauttavaan tietoon siitä, mitä antamallamme rahasummalla voidaan tehdä hänen hyväkseen.

Vedättämisen tekniikan voikin pelkistää kolmeen, usein kronologiseen vaiheeseen:
1. Ensin on ennenaikaista keskustella ongelmasta, koska ratkaisua vasta valmistellaan (kitinä).
2. Sitten on myöhäistä keskustella ongelmasta, koska päätös on meiltä kysymättä jo tehty (rutina).
3. Lopuksi on turha keskustella ongelmasta, koska ainoa oikea ratkaisu voidaan eksaktin luvuin perustella (häivyttäminen).

Tarinoimalla siis otamme haltuun muuten vaikeasti ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Olemmekin leirinuotioilta asti tarinoineet toisillemme. Tarinat ovat itse asiassa niin tärkeitä, etteivät ihan kaikki saa niitä kertoa. Tai saavat meillä kyllä nykyään, mutta vain toisten tarinat kuullaan. Muut päädymme marginaaliin bloggaamaan ja omakustantamaan. Päättäjät eivät gallupkysele tai vaalikuuntele mielipiteitämme muuttaakseen maailmaa haluamaksemme, vaan käsikirjoittaakseen toimivimman tarinan taivutella meidät omalle valmiille kannalleen. Nokkimisjärjestyksen huiput nokkivat meidän muiden silmät näkemään tavallaan.

Omat tarinamme joutuvat kamppailemaan viihteen sovinnaisten mallien kanssa. Tuijotamme uutisia, tosi-tv:tä tai selailemme Seiskaa tai iltistä. Niissä muiden kirjoittamat tarinat välittävät valmiita ihanteita, ja antavat vinkkejä niiden saavuttamiseksi. Tokihan meitä kehotetaan osallistumaan omaehtoisestikin, kunhan teemme sen ylhäältä esimääritellyissä, turvallisissa rajoissa. Meitä kehotetaan äänestämään vaaleissa. Ja vaalien jälkeen heiluttamaan pientä Suomen lippua valtiovierailujen yhteydessä, äänestämään Idols-suosikkia, tai ideoimaan keinoja kolmen prosentin talouskasvun saavuttamiseksi.

Omia tarinoitamme meitä estetään kirjoittamasta ennen kaikkea tarjoamalla jatkuvaa arkista touhua. Kulutusluottovelkakierteeseen ajautunut ihminen on oikeastaan aikamme ihannekansalainen. Hän ei ennätä kysellä vaikeita, eikä hänen työmotivaatiotaankaan tarvitse epäillä. Kaltaiseni shoppailuvastahakoiset taas taivutellaan "talkoisiin" luomalla keinotekoista niukkuutta perustarpeista, esimerkiksi asunnoista.

Osaansa sitkeästi tyytyväinen, annettuja tarinoita hylkivä työtön on sen sijaan kasvutalousjärjestelmälle ongelmallinen sosiaalitapaus. Hänet pitää kiireen vilkkaan "kuntouttaa" takaisin yhteiskunnan jäsenyyteen, joka on sama kuin työ. Selailin joulunaikaan kursorisesti verraten tuoretta sosiaalipolitiikan oppikirjaa, "Turvaverkko vai trampoliini. Sosiaaliturvan mahdollisuudet", enkä löytänyt pienintäkään mainintaa mahdollisuudesta, että työkykyinen "asiakas" voisi saavuttaa tasapainon muuten kuin työllistymällä (Ks. Kettunen). Tämä ei merkitse, että risusavottamiesten tai -naisten työpanosta bruttokansantalkoissa oikeasti tarvittaisiin. Yhteiskuntarauhan säilyttämisestä työttömien "aktivoinnissa" oikeasti vain on kyse.

Eliitin 1800-luvulla tyhjästä ja puhtaasti omiin tarkoituksiinsa luoma tarina köyhästä ja yksinkertaisesta, mutta rehellisestä ja työteliäästä rahvaasta elääkin yhä sitkeästi mitä tahansa työtä (itselleen) työttömyyttä parempana pitävien ihmisten hahmossa. Ei sellaista "jaloa villiä" luontiaikanaan missään ollut, mutta tarinaa riittävän monta kertaa toistettuamme olemme muuttuneet ainakin hitusen hänen kaltaisekseen.

Jorma Ollilan johtama maabrändityöryhmä päivittää jalon villin 2000-luvulle, ja tekeekin sen aika taitavasti. Vanhan lailla uusikaan tarina ei ole kuvaus olemisestamme, vaan siitä, millaisia eliitti haluaisi meidän olevan. Nokkelasti työryhmän raportti jakaa myös käytännön tehtäviä itse kullekin. Näitä tehtäviä kunnon kultapossukerholaisina suorittaessamme vapaudumme harhaisesta yksityisajattelusta. Vaikka työryhmä puhuukin brändin kiillottamisesta ulospäin, raportti on luotu täysin sisäiseen käyttöön. Vai tiedämmekö me jotain muiden maiden vastaavista projekteista? Onko pedofiiliskandaalien takavuosina ryvettämä Belgia ryhtynyt vastaavaan kampanjointiin puhtaamman belgikuvan puolesta?

Niille, joita Ollilan tai häntä evästäneen ulkoministeri Alexander Stubbin sliipattu bisneslook ei puhuttele, tarinoi maanläheisempi Timo Soini. Hänen kielensä on ilmaisuvoimaista, mutta tarinan juoni epäilyttävän yksinkertainen. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuore puheenjohtana Matti Apunen kysyy mielestäni osuvasti millaista olisi se aidompi ja suorempi vaikuttaminen, jota populistit lupaavat nykyisen kieroilun sijaan. Hän kehottaa kuvittelemaan todeksi populistin unelman:

Suomi olisi eronnut EU:sta ja palannut jäyhään impivaaralaiseen hallintotapaan. Rajat olisi suljettu maahanmuuttajilta, paitsi jos he ovat jääkiekkoilijoita. Kehitysapu olisi lopetettu. Investointipankkitoiminta olisi kriminalisoitu. Pankinjohtajia nöyryytettäisiin toreilla. Yritysten lopettaminen ja työntekijöiden irtisanominen olisi kielletty. Sosiaali- ja terveyssektori söisi 94 prosenttia julkisista varoista, ja kuntien veroprosentti olisi 28. Eduskunnassa istuisi korkeintaan 20 kansanedustajaa, joilta olisi viety avustajat, virkakännykät, taksisetelit ja torkkupeitot. Julkisiin tiloihin hankittaisiin vain maisematauluja, ja oopperatalossa toimisi jättiläismäinen kirpputori.
(Apunen)

Myös työelämässä on omat populistinsa, luovaa tuhoa kylvävät tähdenlennot, jotka lupaavat paljon mutta vastaavat lopulta vähästä. Näitä karismaattisia johtajia ja valmentajia kutsutaan heidän väistyttyään (mutta vasta sitten) usein myös psykopaateiksi.

Onneksi meidän ei tarvitse valita tarinaamme annetuista vaihtoehdoista. Uskon, että voimme löytää sen kysymättä sen paremmin maabrändityöryhmältä, persuilta kuin yritysvalmentajiltakaan.

Uskon jopa tuon oman tarinan onnelliseen loppuun.

Onnellinen loppu edellyttää kuitenkin valmiiden tarkoituksen puuttumisen täydellistä hyväksymistä. Kun lakkaamme niitä janoamasta, helppojen vastausten kauppamiehet eivät enää voi käyttää meitä hyväkseen.

Omapäisistä ihmisistä on onneksi lukuisia rohkaisevia esimerkkejä. Orvoksi jääneet, siirtolaiseksi lähteneet ja monet muut kovia kokeneet ovat kautta aikojen joutuneet itse luomaan tarinansa. Kun se vaikeuksien kautta onnistuu, se on usein monin verroin loistokkaampi kuin niiden tarina, jotka seuraavat isänsä tai äitinsä jälkiä, eli valmista konseptia. Riittävän erillään projektiaikatauluista, mutta silti elävässä suhteessa ympäristöön, luovassa joutilaisuudessa, syntyvät parhaimmat tarinat, oikeat innovaatiotkin, jos ovat syntyäkseen. Ja vastaavasti, ilman omaa aikaa ei ole omaa tarinaa tai muutakaan omaa.

Vaan mikäpä minä olen neuvomaan, kun itsekin elelen suurimmaksi osaksi muiden määrittämässä todellisuudessa. Tämänkin jutun kirjoittaminen katkesi moneen otteeseen erilaisten arkisten kompromissien takia. Ehkä kuitenkin jo ensi vuonna löydän oman tarinani. Ja ennen kaikkea rohkeuden valita löytämäni. Rohkeaa uutta vuotta.

Lähteet:
Apunen, M (28.12.2010). Populismin monet kasvot. Helsingin Sanomat.
Ekholm, J. (18.12.2010). Elämäni tuntuu ennalta sanellulta. Helsingin Sanomat.
Kettunen, T. & Ihalainen, J. (2007) Turvaverkko vai trampoliini. Sosiaaliturvan mahdollisuudet. WSOY
Sennett, R. (2002). Työn uusi järjestys. Miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. Tampere. Vastapaino. (Alkuteos: The Corrosion of Character. 1999)
Tehtävä Suomelle. Miten Suomi ratkaisee maailman viheliäisimpiä ongelmia. Maabrändityöryhmän raportti. 2010.

Nyt se on valmis!

2010-12-10T22:09:00.001+02:00

Sain albumin tänään painosta, joten se näyttää ehtivän tilaajille jouluksi!

Jotkut ovat kyselleet näytteen perään, koskeivät halua ostaa sikaa säkissä. En varmaan haluaisi minäkään, joten lisäsin muutaman sivun sarjakuvaportaali kvaakiin.

Joululahjavinkki: painotuore sarjakuva-albumi

2010-12-01T08:43:00.001+02:00

Inhoatko kaupoissa tungeksimista? Tuskailetko, mitä antaisit jouluna hänelle, jolla kaikkea jo on? Tämä tärppi on juuri sinulle!

Sisyfos Kivi: Oletko valmis?
ISBN: 978-952-92-8350-7.
68 sivua, 19 x 26 cm, nidottu, neliväri.
Painopaikka: Kirja kerrallaan. Helsinki, 2010.

Sarjakuva-albumi, Oletko valmis?, 68 nelivärisivua, vaivainen 150 kappaleen painos, takuuvarma keräilyharvinaisuus jo syntyessään. Kukaan ei ole voinut tätä vielä lukea, sillä sitä vasta painetaan.

Omakustanteeni kertoo työstä, kuinkas muutenkaan. Se täydentää tämän blogini. Molemmat syntyivät puolentoista vuoden takaisista potkuistani, jotka keskeyttivät opintoni. Blogitekstit syntyivät opinnäytteen teoriaosuudesta. Tutkiskelin mitä ja miksi työelämässä tapahtuu. Albumi kertoo ihmisestä rakenteissa, siitä miltä muutosten keskellä eläminen tuntuu. Omien kokemusteni lisäksi hyödynsin käymiäni keskusteluja ja nimettömänä minulle kerrottuja tarinoita ja ajatuksia.

Ketkä tästä sarjiksesta sitten luultavimmin pitävät? Uskoisin, että ainakin pätkätyöläiset, ja kaikki muutkin, joita työn epävarmuus jollain tavalla koskettaa. Lisäksi ne, jotka yrittävät ymmärtää mahdollisuuksien ja uhkien keskellä työskentelevien "luovien" ammattilaisten sielunelämää. Ja jos olet pitänyt blogiani edes ajoittain täysjärkisenä, saatat sinäkin tykätä. Lapsille teemat ja vähän vino huumori sen sijaan jäänevät avautumatta. Isovanhemmillekaan en tätä välttämättä ostaisi.

Mutta tilata siis saa. Hinta on 18 euroa plus postikulut (Suomeen 2 euroa. Lähetä postiosoitteella varustettu tilaus sähköpostiini: sisyfos.kivi ät hotmail.com. Saat vastausviestinä pankkitilin numeron ja tarkemmat ohjeet. Rahan tultua tilille postitan albumin, joka onnen suosiessa ehtii perille jouluksi.

Varmaa jouluksi ehtiminen ei valitettavasti ole. Paino lupaa tehdä parhaansa ja on tähän asti työskennellyt kuin unelma. Ihan varmaksi he eivät silti muilta kiireiltään uskalla valmistumista luvata. Ilmoita siis viestissäsi, onko jouluksi ehtiminen tilauksesi ehto. Jos on, lähetän maksuohjeet vasta albumin tultua painosta. Jollei se näytä ehtivän ajoissa, perutaan kauppa.

Hypistelen tätä kirjoittaessani painotuoretta tarkistusvedosta. Pysyn hädin tuskin tuolillani. Eihän tuo hullummalta näytä. Ajallamme on ikävät puolensa. Palvelutyössä olemme välillä lähes orjuudessa, kun yritämme miellyttää asiakkaan pienintäkin oikkua. Mutta kun pääsemme itse asiakkaan asemaan, mahdollistaa tekniikan ja talouden villi paritanssi vastaavasti aikamoisen kivoja asioita. En olisi 10 vuotta sitten kuvitellut painattavani täysimittaista nelivärialbumia ihan omin voimin.

Palkkatyöstä tosin pitää pitää kiinni, jotta saan kulut katetuksi. Tosin juuri nyt avokonttorissa on innostukselta vaikea keskittyä.

Uralla etenemisestä

2010-11-23T02:10:00.000+02:00

Esimies kysyi kiinnostuksestani haastavampiin tehtäviin.

Nykyisessä työssäni maksaja tai projektipäällikkö kertovat varsin täsmällisesti mitä minulta kulloinkin odotetaan. Voin periaatteessa odottaa ohjeita, pysyä asiantuntijuus- ja mukavuusalueeni sisällä. Vastata vain kun kysytään.

Uudessa roolissani minulta odotettaisiin kokonaisvaltaisempaa vastuuta. Joutuisin välillä vaikka väkisin jyräämään aikaan päätöksiä. Minun pitäisi myös itsenäisemmin vastata asiantuntemukseni kehittämisestä. Aina ei olisi ketään, jolta kysyä neuvoa. Minulta kysyttäisiin, välillä vieraalla kielellä ja mahdollisesti vieraassa maassa.

Mitä vastaisin?

Itse tarjous tuli yllättäen ja tilaamatta. Ilman muuta lyhyessä ajassa saavuttamani luottamus imartelee. Vuosi sitten olin ikääntyvä pitkäaikaistyötönkandidaatti vailla tulevaisuutta. Tallailin työttömänä pitkin viimaisia katuja ja vain haaveilin tällaisesta tilaisuudesta. Nyt teen vaativaa ja tärkeää työtä kivassa porukassa. Minulle on tarjottu vielä vaativampaa ja tärkeämpää. Ohittaisin pari talossa jo vuosia ollutta. Palkka nousisi. Tukenani olisi fiksu pomo.

Ihan hetkeen en ilmeisesti joudu pelkäämään potkuja. Oikeastaan ensimmäisen kerran, nyt lähes viisikymppisenä, luotan työsuhteen jatkuvan vielä puolen vuoden kuluttuakin. Lasten tekemisen kannalta varmuus tulee liian myöhään, mutta tuntuuhan se hyvältä näinkin.

Oikeastaan on hassua päätyä käytännössä pohtimaan hetki sitten fiktiossa pyörittelemääni. En tosiaan ollut ajatellut asian enää mitenkään koskevan itseäni. Tuo fiktio, sarjakuva, on toinen puoli samaa työttömyyden takia keskeytynyttä opinnäytettäni, jonka faktapuoli sisältyy tähän blogiin, ja on kirjoituskokoelmana luettavissa oikean palkin Kootut työjutut -bannerin kautta.

Faktaosuus summasi muuttuvan työn aikalaiskeskustelua. Pääosassa oli järki. Fiktio täydentää toivoakseni kokonaisuuden. Yritän siinä omia kokemuksiani ja ammattilaisilta keräämääni aineistoa yhdistellen hahmottaa miltä työn tekeminen uusien mahdollisuuksien ja epävarmuuksien keskellä tekijästään tuntuu.

Sarjis on nyt valmis, ja julkaisen sen omakustanteena. Tämän sivun ulkoasusta saa jonkun tolkun tyylistä. Nelivärisivuja tulee olemaan noin 70 ja hinta asettunee hiukan alle 20 euroon. Markkinoisin tekelettäni innolla joululahjaksi kaikille, joita kaupoissa tungeksiminen tympii, jos olisin varma painamisesta ennen joulua. Paino ei tätä kuitenkaan uskalla luvata.

Mutta palaan markkinointiviestintään tuonnempana. Nyt riittää pohdittavaa tuossa uralla etenemisessä.

Periaatteessa minun pitäisi olla innostunut työnkuvan laajentamisesta. Rekrytoinnin palikkatesteissä ruksin rastini mahdollisimman harkitusti esimiesaseman eliminoiviin kohtiin, eikä hallinnollista vastuuta tai alaisia tyrkytetäkään. Olen kuitenkin oppinut nauttimaan duunariuden huolettomuudesta. Riittävän rajattu oma tontti mahdollistaa kehittymisen "yliosaajaksi", jonka ei juuri tarvitsisi tehdä ylipitkää päivää tai nähdä unia työasioista. Kun homman osaisi, aikaa jäisi muullekin elämälle. Hallittava työnkuva vähentää myös työsuhteen jatkumisen kannalta kohtalokkaiden virheiden todennäköisyyttä.

Katsoin sunnuntaina televisiosta kaksi työelämän menestystarinaa. Ensin Stora Enson toimitusjohtaja ja saneeraaja Jouko Karvinen valaisi Maarit Tastulan Seitsemäs taivas -ohjelmassa mikään ei riitä -elämänasennettaan. Heti perään "kohuliikemies" Toivo Sukari kertoi oman peräänantamattoman yrittäjyytensä vaiheista Menestyksen hinta -ohjelmassa.

Karvinen ja Sukari ovat epäilemättä molemmat pystyviä ja sitkeitä ihmisiä. Tavallaan sympaattisiakin. Samalla he tuntuvat kuitenkin myös reppanoilta, joilla on traaginen tarve todistella väsymättömällä suorittamisella olemassaolonsa oikeutusta meille muille. Onko ehyellä ihmisellä tuollaista vimmaa kerätä rahaa ja laiminlyödä perhettään kansainvälisen kilpailukyvyn, työllisyyden tai minkään muunkaan abtraktin tavoitteen saavuttamiseksi? Mammonaa ja parhaita naaraita jahtaavat nuoret kollit ymmärrän, mutta kun viisikymppinen veivaa samaa, kovin onnellisesta ihmisestä tuskin ole kyse. En nostaisi näitä Citizen Kaneja esimerkiksi nuorisolle.

Ainakaan minusta ei ole tuohon esimerkillisyyteen. En pysty, en tahdo. Haluan toki minäkin tehdä työni kunnolla, mutta 40 tunnin viikko riittää ihan hyvin. Tunnistan itsessäni kirjailija Hannu Raittilan luonnosteleman ihmisen, joka ensin syntyy elämänsä ensimmäiset 40 vuotta ja sitten kuolee seuraavat 40 vuotta. Elämänsä keskivaiheilla hän vähitellen vapautuu muiden katseista kasvaakseen aidosti yksilöksi omine tavoitteineen. Minäkin nautin ponnistelusta, mutta ankarimman kilvoittelun jätän kuitenkin mieluummin vapaa-aikaan. En sotke siihen rahantekotavoitteita, business planeja tai muutakaan hosumista. Kokonaispersoonallisuuteni pidän mieluiten omana tietonani.

Ennemmin kuin mainetta tai rahaa, koen tällä hetkellä tarvitsevani aikaa. Itsekkäänä paskiaisena haluan juosta, lueskella muutakin kuin ammattikirjallisuutta, kiertää näyttelyissä, kirjoittaa blogia, tehdä kuvia. Olla raportoimatta kenellekään. Omistautua läheisille. Heräsin hiljan painajaisunesta, jossa pyysin itku kurkussa anteeksi lähelläni varttuneen nuoren laiminlyömistä. Herättyäni en oikein tiennyt miksi.

Voisin siis ilmaista tyytyväisyyteni nykyiseen työnkuvaani. En saisi potkuja. Kunnianhimottomuuteni pantaisiin kuitenkin merkille, eikä tarjousta enää toistettaisi. Ota tai jätä.

Vai kokeilisinko työssä kasvamista? Digitaalista tulevaisuutta tehdään nyt ja olisi ainutlaatuinen tilaisuus päästä muokkaamaan sitä, vaikka pienelläkin panoksella. Fiksun esimiehen alaisuudessa isomman rooliin voi ottaa vähitellen. Lienee myös paluun mahdollisuus, jollei homma jostain syystä pelittäisikään?

Karaokea en kyllä laula.

Vastakkainasettelun ajan paluu?

2010-11-06T00:19:00.002+02:00

Seuraava pohdintani on leikkiä, enkä edes toivo sitä todeksi. Ehkä syysflunssa sai itsekritiikinkin aivastelemaan. Varsinaisen innoituksen antoi vanhasta hesarista löytämäni kauppatieteen tohtori Maria Joutsenvirran talouskasvun ja hyvinvoinnin suhdetta pohtiva mielipidekirjoitus. Joutsenvirta tuskailee, että päättäjämme tarjoavat talouskriisiin ratkaisuksi yksinomaan talouskasvua. Ellemme paisu vähintään muiden tahtiin, seuraa työttömyyttä, alenevia verotuloja, kasvavia kuluja. Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan romahdus.

Useimmat meistä uskonevat, kun päättäjät lupaavat tieteen ja teknologian ratkaisevan väestön ja kuluttamisen kasvun aiheuttamat ongelmat. Tietoisesti tai tiedostamattaan he äänestävät valinnoillaan. Hulluilla päivillä, ideaparkeissa ja joulumarkkinoilla paljastuu millainen ajattelu on voitolla. Muutama kasvukriittinen blogi ei valtavirtaa patoa.

Yhä useammat epäilevät kuitenkin Joutsenvirran tavoin, ettei talouskasvu enää turvaa hyvinvointia. Joskus on jopa päinvastoin. Tietyn tulotason jälkeen tulojen merkitys hyvinvoinnille vähenee. Oravanpyöräilijät alkavat haluta vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa. Oikeudenmukaisuuskaan, jos sillä tarkoitetaan säällistä elämää kaikille, ei näytä kasvun myötä toteutuvan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhä etsii harkinnanvaraista onneaan toimeentulotukiluukulta, keskiluokka jouluvalojen loisteesta, rikas rottweilerin vartioimasta bunkkeristaan. Kukaan ei löydä.

Kasvukriitikon ylivertaisin pointti on tietysti ekologinen. Hän uskoo, että yhdistetty väestön- ja talouskasvu ulosmittaa kaikki tieteen ja teknologian hedelmät, ja enemmänkin. Jatkuva talouskasvu on kuin pahenevien pikavippien sarja, jonka katkeraksi lopuksi luonnonvarojen kulutus ja ilmastokriisi käyvät kestämättömäksi. Palellumme pakkaseen tai paistumme eläviltä tai pyörremyrky vie tai hukumme vedenpinnan noustessa. Ellemme tee parannusta tänään, menetämme koko huomisen.

Tekoihin valmiita kasvuideologian vastustajia, jos unohdetaan suunpieksijät, on aika vähän. Pentti Linkola ja muutama muu. Valinta kasvun ja siitä eroon pyristelyn välillä lienee kuitenkin aikamme keskeisin. Kun toinen haluaa pelastaa maailman jarruttamalla, toinen kaasuttamalla, kompromissia ei oikein taida löytyä.

Fanaattisuudessaan kasvun vastustajat lähentelevät mielestäni välillä fundamentalistiuskovaisia. Me olemme hyviä, muut kadotettuja, kuuluu tämänkin lahkon sanoma. Usko omaan asiaan on järkkymätön. Kasvutalousihminen nähdään narkomaanilta, jota arvaamatonta sekoilua ohjaa silkka silmitön seuraavan piikin tarve. Huomenna on jo saatava uusi annos, uutta kasvua. Yhä enemmän, yhä isompaa.

Vakavimmin sairaita ovat tietysti yhteisöstään itsensä irti repäisseet superrikkaat, joille mikään raha ei riitä tarjoamaan onnea. Heille kasvukriitikko tarjoaa joko nappia otsaan (kun kaikkia ei voi auttaa, älköön autettaako yhtäkään) tai yhteiskunnan kustantamaa psykiatrista hoitoa (pahimmasta alennustilastakin on mahdollista palata ihmiseksi). Nimenomaan maksuttomuuden tarjoama kontakti muihin ihmisiin voisi rohkaista veropakolaisenkin tarttumaan kukkaronsa sijaan jälleen toisen ihmisen käteen.

Miten näihin kiihkeisiin Jumalan hulluihin pitäisi suhtautua?

Pitäisikö heidät kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä palauttaa ruotuun ryhtymällä rankaisemaan talouskasvun vastustamisesta? Vai olisiko meillä varaa antaa heidän elää uskonsa mukaisesti? Täydellisesti se ei tietysti onnistuisi, kuten ei mikään muukaan epätäydellisessä maailmassamme. Uusin teknologia tarjoaisi kuitenkin, ehkä paradoksaalisesti, aiempaa parempia edellytyksiä vaatimattomaan elämään palaamiseksi.

Keksin ainakin kolme tapaa helpottaa kasvukriitikoiden vaellusta maan päällä.

1. Julkinen ydinvoimavalinta
Tästä olen paasannut jo aiemmin. Järjestetään siis ydinvoimaäänestys omalla nimellä. Äänestämättömyys tai tyhjän äänestäminen tulkitaan ydinvoiman kannattamiseksi. Kannattajat jälkeläisineen korjaisivat ydinvoiman hyödyt ja vastaisivat sen seurauksista. Halpaa sähköä virtaisi töpselistä, mutta jos voimala pamahtaisi, tai jätteet pulpahtaisivat vuosituhansien saatossa pohjaveteen, vain kannattajien lompakoista etsittäisiin syyllistä. Vastustajat puolestaan irroitettaisiin vastuusta ja ydinsähköverkosta. Maailmankatsomukset ylittäviin talouksiin ydinsähköä johdettaisiin kannattajien ja vastustajien mukaisessa suhteessa. Kukin syntyvä lapsi saisi maailman tappiin asti "ydinvoimakertoimen", joka olisi hänen vanhempiensa kertoimien keskiarvo. Periaatteessa olisi ihanteellista, että jokainen voisi itse valita sähkönsä tuotantotavan muidenkin lähteiden osalta, ja eri tavoin tuotetun sähkön hinta muodostuisi kysynnän ja tarjonnan mukaan.

2. Kannattajille ja vastustajille oma verotus
Blogi- ja yleisönosastokirjoittajat purnaavat usein verorahojensa käyttöä typeriin kohteisiin. Toteutetaan siis ainakin talouskasvun kannattajille ja vastustajille oma verotus. Syntyessämme kuuluisimme kaikki talouskasvun kannattajiin. Täysi-ikäinen kansalainen voisi erota kasvutaloudesta valtion virastoista saatavalla lomakkeella tai vaivattomasti irtitalouskasvusta.fi -sivuston kautta. Allekirjoittaessaan lomakkeen hän siirtyisi muiden kasvutalouskriitikoiden kanssa erilliseen verotuksen. Veroprosenteista ja kerättyjen verojen käytöstä päättäisivät kasvun vastustajat itse, mutta vastaavasti he joutuisivat erikseen maksamaan esimerkiksi moottoriteiden käytöstä, jos ne on rakennettu kannattajien varoilla. Velvoite toimisi toisinpäinkin, jos kasvun vastustajat tarjoaisivat kannattajille palvelujaan. Mikään ei tietysti estäisi myös yhteisrahoittamasta hankkeita, jotka molemmat kokevat hyödylliseksi. Kasvun vastustajat olisivat todennäköisemmin kannattajia vähävaraisempaa porukkaa, mikä nostaisi heidän veroprosenttiaan niin, ettei superrikkaiden kannattasi veroteknisistä syistä suosia Monacon sijasta köyhäilyä.

3. Erilaisten arvojen kunnioittaminen työelämässä
Ketään ei pitäisi pakottaa työskentelemään syvimmän vakaumuksensa vastaisesti esimerkiksi mainostoimistoissa tai ydinvoimaloissa. Eri ihmisille moraalisesti arveluttava merkitsee kuitenkin hyvin eri asioita. Aktiiviuskovaisella olisi kova paikka työllistyä vapaa-ajattelijoiden toimistolle. Vastaavasti vegaani saattaisi mieluummin työskennellä prostituoituna kuin kettutarhalla tai sikatilalla. Viranomaisten voisikin käytännössä olla hankala ratkaista kenen vakaumus riittäisi mistäkin työstä kieltäytymiseen. Tosin tulkintoja tehdään tänäkin päivänä. Harvaa korkeakoulutettua pakotetaan ammattisuojan umpeuduttua harjan varteen, vaikka laki sen sallisikin. Itsekin kieltäydyin nuorena pestistä ydinvoimalassa, ymmärtävän virkailijan ansiosta ilman seuraamuksia. Jottei silti suistuttaisi muinaisen asevelvollisten tutkijalautakunnan kaltaisen vakaumuksia tutkivan "asiantuntijaelimen" elvyttämiseen, kannattaisi kasvukriitikoiden puolella harkinnanvaraiset tuet korvata pääosin yleisellä ja yhtäläisellä perustulolla.

Ydinvoiman kannattaminen olisi peruuttamatonta, koska ydinjätteet ovat peruuttamattomia. Talouskasvun kannattamisen ja vastustamisen välillä sallisin sen sijaan häilymisen. Todennäköisesti vain uskossaan varmat kestäisivät pitemmän päälle valitsemaansa ankarampaa elämää. Heille se olisi sitäkin tärkeämpi väylä aitoon itsekunnioitukseen. Luultavimmin useimmat vaihtaisivat nuoruuden köyhäilyn viimeistään keski-iän kynnyksellä bemariin palatakseen ehkä eläkeiän kynnyksellä omistusasunnon turvin vaatimattomampaan ja ihmisläheisempään elämäntapaan. Paluuta kasvutalousjärjestelmän kannattajaksi en kuitenkaan tekisi ihan helpoksi, vaan asettaisin sille esimerkiksi vuoden siirtymäajan. Kun "kevytvihreä" hiukan kärsittyään hipsisi hissukseen takaisin ruotuun, hän arvostaisi talouskasvulle perustuvaa hyvinvointiaan todennäköisesti ihan toisella tavalla kuin kapinaretkeään aloittaessaan. Nöyryys syventää ja kaunistaa meitä jokaista.

Lähde:
Joutsenvirta, M. (8.8.2010). Haluammeko talouskasvua vai hyvinvointia? Helsingin Sanomat.

Pikkujoulut - viisi plus yksi vinkkiä selvitä kunnialla

2010-11-03T09:11:00.001+02:00

Pikkujoulut huipentavat monen vuoden. On kerrankin tilaisuus rentoutua ja antaa muidenkin ottaa vähän rennommin. Jos työt sujuvat ja porukka on sopivan letkeää, pieni tonttuilu voikin olla parasta mahdollista alkavan kaamosmasennuksen torjuntaa.

Kaikki eivät yhdy riemuun. Irtisanomisuhatun irroittelu on keinotekoista. Pätkätyöläisenkin on vaikea osallistua sisäpiiriläisten riehaan. Monet vakituisetkin kokevat pomon joka vuosi toistuvat tekohauskat nokkeluudet ja jokaiselle jotakin -tyyppisen "harmittoman" ohjelmiston vitsauksena, jolla työantaja varastaa työntekijän aikaa perheeltä ja harrastuksilta. Ahdistuneimmat kehittelevät jo alkusyksystä kunniakkaita tekosyitä laistaa koko kännipäinen ääliöinti.

Pikkujouluihin osallistuminen on vapaaehtoista, mutta käytännössä poissaolijalta tivataan perusteluja. Ellei tivata, se merkitsee, että kohde on lopullisesta luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi.

Pikkujouluihin kannattaakin mielestäni mennä, jos suinkin mahdollista. Illasta voi selvitä hengissä, ja kunniallakin, kunhan pidät mielessä muutaman tervejärkisen periaatteen.

1. Älä juo liikaa. Älä juo liikaa, edes ilmaista viinaa. Viina vie harkintakyvyn, mikä on vaarallista kun ollaan herrojen kanssa baarissa. Jos olet autoilija, ja jos lähdette hummaamaan "kylille", voit tarjota kyytiä ja laistaa tyylillä juopumisvelvoitteesi. Selvä ikävystyy seuratessaan humaltuvan keskustelun yhä tankkaavampaa poljentoa. Tee illastasi viihtyisämpi omaksumalla "Korkeasaari"-asenne. Tarkkaile puheen sisältöjen sijasta humaltuvien ilmeitä ja eleitä kuin olisit eläintarhassa. Sitkeällä havainnoinnilla saattaa "luontodokumenttiisi" loppuillasta tarttua jotakin, jonka tyylikkäästä vaikenemisesta sinua myöhemmin arvostetaan. Tai sulje kokonaan silmäsi ja nauti yleisestä melutason kohoamisesta puhtaana äänimaailmana. Pidä sitä halki avaruuden kantautuvana ainutlaatuisena viestinä syrjäiseltä karvattomalta nisäkkäältä nimeltä ihminen. Kun pääset kotiin, täydennä elämys soittamalla cd:ltä valaiden ääntelyä.

2. Älä avaudu liikaa. Kehotus liittyy edelliseen. Toisin kuin yritysvalmentajat väittävät, kaikesta ei kannata avoimesti puhua kaikkien kanssa. Työelämän tanssiaskeleet ovat suoraan Ludvig XIV:n hovista, ja niitä tuntemattoman kannattaa pitäytyä perusteisiin. Säilytät työsi ja etenet urallasi varmemmin, jos vältät julistamasta kantaasi politiikkaan, talouteen tai uskontoon. Korkeatasoisesta kirjallisuudesta ja kuvataiteesta puhuminenkin saattaa ahdistaa monia. Varmista ainakin, että ajatuksesi ovat linjassa työkavereidesi ja esimiestesi ajatusten kanssa. Työelämän rentoudessa tärkeintä ei ole sisältö vaan vaikutelma. Kun vaikenet, muut täyttävät tyhjyyden omilla ajautuksillaan. Etenkin vauhtiin päästyään he sijoittavat sinut automaattisesti omaan joukkoonsa. Varo silti vaikenemasta liikaa. Heti Suomen ulkopuolella vaikenijaa pidetään usein tyhmänä. Puhu siis vuorollasi, mutta pitäydy turvallisissa aiheissa. Sellaisia ovat: urheilu, matkustelu, lastenkasvatus, lasten harrastukset, sää (ei kuitenkaan ilmastonmuutos), viime vuoden pikkujoulujen harmittomat mokailut, lemmikkieläimet, ruoka, puutarhanhoito jne. Rasistiseen tai sovinistiseen huulenheittoon ei tarvitse tempautua mukaan, mutta vastapiikit kannattaa verhota lempeään huumoriin. Jos joku käy inttämään, puuteroi nenääsi pitkän kaavan mukaan. Kännisen muisti on lyhyt ja aihe vaihtuu seuraavaan. Kunhan maltat odottaa.

3. Vältä romansseja, jotka kaduttavat jo aamulla. Minulla oli opiskeluaikanani ystävä, jonka tuolloista habitusta saattoi vääristelemättä luonnehtia sanalla kaniini. Utelin häneltä, miten hän romanssiensa ristitulessa onnistui ainakin näennäisesti säilyttämään sovun kaikkien kanssa. Hän paljasti pitävänsä lähipiirin naiset, ne herkuimmatkin, aina vain ystävinä. Kun romanssit löytyivät vähän kauempaa, arjen sotkut ja irtautumisetkin sujuivat sulavammin. Pidin ystäväni, joka muuten nykyään on moitteeton perheenisä, neuvoja vähän kyynisinä. Haluan edelleen uskoa, että löydämme luontevimmat kanssakulkijat niistä, jotka jo valmiiksi tekevät matkaa samaan suuntaan. Etenkin jos olemme valinneet suuntamme itse, kuten esimerkiksi kutsumusammateissa toimivat ovat tehneet. Yhtä kaikki, rohkaistunut nousuhumala lienee kaikissa tapauksessa onnettomin mahdollinen ajoitus ratkaisevalle lähentymiselle.

4. Rentoudu. Kaikesta huolimatta. Ainakin jos olet tavallinen duunari, selviät illasta varsin vähällä. Esiintymis- ja hauskanpitovastuu on pomolla, jonka pitäisi miellyttää teitä kaikkia ja kaiken kukkuraksi edistää vielä omien esimiestensä bisnestäkin. Sinulle sen sijaan riittää, että riisut avokonttorissa käyttämäsi korvalappustereot ja hymähtelet kutakuinkin oikeissa kohdissa. Ihan aidostikin voit välillä kuunnella, sillä jutustelu saattaa sisältää kiinnostaviakin hetkiä. Rivien välistä löytyy myös usein heikkoja signaaleja työpaikan, eli sinun, tulevaisuudestasi. Karaoken ja tanssimisen onnistut yleensä välttämään, ellet niistä pidä.

5. Ellet viihdy, poistu ensimmäisten joukossa. Yleensä et ole ainoa, joka vilkuilee kelloaan. Poistuminen virallisen osuuden jälkeen on yleensä ihan hyväksyttävää. Olet ottanut osaa yhteiseen riittiin, ja se riittää työyhteisöllesi. Kaikki panivat merkille, että olit paikalla alkuillasta, mutta juuri kukaan ei muista sitä, ketkä roikkuivat jonon jatkona, kun sitkeimmät puhuivat itseään sisään kolmanteen jatkopaikkaan. Kun puoliltapäivin hymyilet viimeiselle, kalpealle ja vähän vapisevalle, työhöntulijalle, olette molemmat osa yhteistä tarinaa, kuten oli tarkoituskin.

Sama mikä pätee pikkujouluihin, pätee oikeastaan kaikkeen työpaikan tyhy-toimintaan. Parhaassa tapauksessa vaihtelu virkistää, mutta pahimmillaan hyvinvointitoiminnasta tulee aikamoista pahoinvointitoimintaa. Hyvä tahtokaan ei aina riitä, etenkään jos työyhteisö on hyvin heterogeeninen. Mitä yhteishenkeä kasvattavaa sinä osaisit järjestää työntekijöille, joista yksi haluaisi ajaa cartingia, toinen vaeltaisi kansallispuistossa ja kolmas suuntaisi oopperaan? Ainakaan minä en ole kadehtinut esimiehiä, jotka tätä joutuvat pohtimaan.

Kunnes törmäsin pomoon, joka osasi delegoida. Teki sen työsopimukseni allekirjoitustilaisuudessa niin, etten kehdannut kieltäytyä. Minusta tuli siis ensimmäisestä työpäivästäni lähtien myös työpaikkani hupitoimikunta.

Olen kuitenkin viihtynyt lisäroolissani. Olen päässyt tutustumaan niihinkin työtovereihin, joiden kanssa en muuten ole työskennellyt. Mukavaa on myös ollut ihan luvan kanssa surffailla teatterien, liikuntapaikkojen, konserttijärjestäjien ja muiden palveluntarjoajien sivuilla etsimässä mukavaa tekemistä, jolle löytyy isompi maksaja. Tullessani noin 15 vuotta sitten töihin japanilaisomisteiseen yritykseen pelkäsin päätyväni hoilaamaan karaokea. Nyt en joudu pelkäämään. Vaikken ohjelmasta yksin päätäkään, voin kuitenkin varmistaa, että ainakin minä viihdyn tyhy-tilaisuuksissa.

Työelämä ei tietysti ole koko elämä, eikä työyhteisöön pidä kiintyä liikaa. En ole unohtanut miltä minusta tuntui puolitoista vuotta sitten, kun sain yllätyspotkut. Ilman muuta elämää olisin tuskin selvinnyt järjissäni. Tuskin enää koskaan pystyn luottamaan työn jatkuvuuteen. Loppu voi tulla minä hetkenä hyvänsä, mistä syystä hyvänsä.

Silti pidän hätävarjelun liioitteluna torjua varmuuden vuoksi kaikki työyhteisön kanssa koettavat elämykset, jotta mahdollinen ero kävisi tuskattomasti. Työttömyyden perua arvostan hetkellistäkin työyhteisöä. Joka tapauksessa, tapahtuipa huomenna mitä tahansa, vietän tässä ja nyt kahdeksan tuntia arkipäivistäni juuri näiden ihmisten kanssa. Ovat työkaverit ainakin yhden tai kahden vuosittaisen kiireettömän yhteisen aterian arvoisia.

6. Eli vielä kuudes vihje: Varaudu siihenkin, että pikkujouluissa voi olla hauskaa. Joku työkavereista voi vapaalla osoittautua ihan huipputyypiksi. Tai ohjelma voi vastoin kaikkia odotuksia yllättää laadukkuudellaan. Minulle näin kävi vuosia sitten, kun hyvin syötyämme ja vähintään kohtuullisesti juotuamme katsoimme Linnanmäen Peacock-ravintolassa Eero Saarisen tähdittämän Luolamies-näytelmän. Naisen ja miehen ikiaikaisia eroja älykkään hauskasti ruotineen esityksen yleisönä istui pikkujouluseurueita eri työpaikoilta. Miesporukoita, naisporukoita, sekaporukoita. Välillä yleisö suorastaan ulvoin naurusta. Ensin hyrskähdys kuului naisten pöydästä, seuraavalla hetkellä miesten puolelta, harvoin koko salista. Minusta tuntui, että projektisuunnitelmien ja laskutustavoitteiden takaa tuossa aaltoilevassa stereonaurussa ihan oikeasti hetkeksi pilkisti itse elämä. Luolamies oli myöhemmin pakko katsoa elämänkumppanin kanssa uudelleen. Hauskaa oli tuolloinkin, vaikka tietysti eri syistä.

Elämäni siivoojana

2010-10-14T08:44:00.001+03:00

Rahoitin opintojani ja sittemmin unelmiani pitkään siivoojana.

Nuo ajat tulivat mieleen, kun luin Kreeta Onkelin kolumnin siivoamisesta.

Onkeli toteaa osuvasti, ettei siivoojia arvosteta, siisteyttä kyllä. Oikeudenkäynnissä, jossa vaimoa epäiltiin miehensä taposta, häntä vastaan todistanut poliisi kertoi, kuinka kotona oli ollut siivotonta. Siivottomuus tarkoitti, että kotona meni huonosti. Suhteen tukipilari ei Onkelin mukaan olekaan läheisyys vaan siivoaminen.

Silti siivoojaksi ei pyritä vaan joudutaan. Syrjäytymiskeskusteluissakin siivooja on Onkelin mielestä pahin esimerkki. Kun rokkarilla meni huonosti, hän siivosi Tukholmassa.

Juuri tuon alhaisen arvostuksen takia minä ryhdyin aikanaan siivoamaan. Vain asuntoni nähneet ymmärtävät koko vitsin. Halusin mieltä vaivaamattoman työn, jossa voisin urakoida, jossa välttyisin työtä hidastavilta ihmissuhteilta ja jota en perfektionismissani innostuisi tekemään kunnolla. Pidin työtäni myös jalkapohjien rasitusvammoilta suojaavana juoksun oheisharjoitteena. Olin tyytyväinen, vaikka kadehdinkin erään julkisyhteisön yövahtimestaria, joka työajalla saattoi kirjoittaa graduaan. Minä sain tyytyä sanelemaan siivouskärryissä kulkevaan sanelukoneeseen hajamietteitä, ja niitäkin vasta konttorien tyhjennyttyä.

Ei kohteissani sentään allergiasta kärsitty. Puhelimen luurin sisäpinnan pyyhkimisessä ja muussa pipertämisessä huijasin minkä taisin, mutta lattiat pidin puhtaana. Vaikka halusinkin tehdä minimin, halusin myös välttää ikävyydet. Asiakkaiden tai pomojen rutina kun olisi sekin häirinnyt keskittymistä omiin juttuihin. Laskin, että saisin olla rauhassa, koska tilalleni tulija tekisi homman joka tapauksessa vielä huonommin. Eikä niitä tulijoita oikein ollut. Liikkui huhu, että siivousfirma harkitsi epätoivoissaan ostavansa matkustajalaivan, jonne voisi majoittaa halpaa virolaista ja venäläistä työvoimaa. Palkkojen korottaminen ei tullut mieleen.

Tyhjissä konttoreissa saatoin rymytä vauhdikkaammin kuin ihmisten jaloissa, joten aloitin työni yleensä vasta muiden lähdettyä. Aina se ei onnistunut, ja sain välillä tuta myös paikkani hierarkkiassa. Mielikuvituksellisista paikoista löytyneisiin lappusiin, tyyliin "pöntönkin SAA pyyhkiä", olin toki itsekin syyllinen. Tavallaan harmittomia olivat myös ne ylitöihin jääneet jaarittelijat, joille urakointini ei ollut syy olla valittamatta minulle elämän kovuutta tai hehkuttamatta Matti Nykäsen mäkihyppyvoittoa. Yritin pää kallellani näyttää ymmärtävältä cockerspanielilta, kun mielessäni kirosin ansaan jäämistäni.

Urakatkin olivat välillä alttiita uustulkinnoille. Muutto- ja remonttisiivouksen saatettiin ilman muuta kuvitella kuuluvan päivittäissiivoukseen. Joskus minua taas odotti parikymmentä jätesäkkiä tupaten täynnä poistettavia kirjoja ja mappeja. Työnjohtaja totesi, ettei moinen kuulu sopimukseen, mutta kehotti silti hoitamaan homman, tietysti palkatta, jotta asiakas olisi tyytyväinen.

Useimmille vastaantulijoille olin niin ilmaa kuin halusinkin. Suoranainen vittuilu oli harvinaista, muttei tavatonta. Eräs riemukkaasti "herra siivouspäällikköä" tervehtinyt, työyhteisöstään epäilemättä tarkoituksella yötä valaisemaan siirretty päivystäjä kehitteli joka ilta uuden kujeen. Toisinaan hän tyytyi vain sanailemaan, mutta välillä hänestä oli hauskaa esimerkiksi tyhjentää tuhkakuppi lattialle silmieni edessä.

Konttoritilojen kosteissa pikkujouluissa muuten asialliset rivipuurtajatkin intoutuivat ilonpitoon. Siivoja tiesi palkattomien ylitöiden lisäksi pääsevänsä varmuudella nauttimaan maailmanluokan huumorista. Kerran tarjolla oli enemmänkin, kun juhlinut herrasmies odotti minua pimeän toimistohuoneen lattialla mahallaan housut kintuissa, takapuoli paljaana. Kunnon panoa pääsin silti seuraamaan vain kerran, eräässä valtion virastossa.

Hyväksyin ammatin varjopuolet pääosin nurkumatta, koska ajattelin pestini tilapäiseksi. Toki ikävimpinä hetkinä fantasoin vaikka mistä, ja tunsin solidaarisuutta niitä kollegoitani kohtaan, jotka oikeasti yrittivät tienata perheelleen leipää ja vielä tehdä työnsäkin hyvin. Unelmoin muun muassa koko maan kattavasta jätehuoltoalan lakosta. Kuinka visuaalinen se olisikaan, hyvin käsikirjoitettuna suorastaan loistava dokumenttielokuvan aihe. Lakon aluksi puuttumistamme ei huomaisi juuri kukaan. Olisimme vain osa yleistä, turruttavaa uutisvirtaa. Neuvotteluasemamme paranisi kuitenkin täyttyvien jäteastioiden tahtiin. Ne tursuttaisivat sisältönsä koteihin, konttoreihin, kaduille, kaikkialle. Lopulta kaupungit velloisivat valtavana jätemerenä. Silloin olisi hyvä puhua rahasta. Voisimme vaatia vaikkapa 25 lisämarkkaa tunnilta. Pieni summa, mutta prosentteina ikimuistettava tasan 100. Esimerkki muillekin matalapalkkaraatajille.

Näistä mietteistä havahduttuani tartuin kuitenkin aina kiltisti moppiini. Tosiasiassa en ay-toimintaa tai ammattiliittoon kuulumista edes harkinnut. Olin kuin kuka tahansa, ikuisesti parempaa huomista odottava "Hollywoodin tarjoilija", joka alistuu vaatimattomaan asemaansa, koska haaveilee ennemmin tai myöhemmin kuitenkin kuuluvansa voittajiin. Arkea ei kannattanut yrittää muuttaa, koska se minä tahansa hetkenä vaihtuisi johonkin suurempaan.

Tavallaan olin arkeenkin tyytyväinen. Pääsinhän kohtuulliseille tuntipalkoille. Nousukauden ja kesälomien aikaan urakoin ennätyksekseni kahdeksassa tunnissa 23,5 tunnin työt. Potkuja eí tarvinnut pelätä, joten pidin myös palkatonta lomaa koska tahdoin.

Kunnes iski lama.

Lama ei virallisesti laskenut palkkoja, mutta kun urakat kilpailutettin uudelleen, ne käytännössä tuplaantuivat. Leikkinä alkanut työura vaihtui vakavaksi, kun vaihtoehtoja ei enää ollut ja irtisanoutuminenkin olisi johtanut pitkään karenssiin. Tahti töissä kiristyi kuukausi kuukaudelta. Iltavirkut työnjohtajat odottivat minua kohteissani kehittääkseen työnkuvaani. Tuli kellokorttia ja erilaista seurantaa. Kauhukseni tajusin, että saisin palvelusvuosistani kohta mitalin, ellen toimisi nopeasti.

Silkan kauhun ajamana onnistuin lopulta pyristelemään muihin töihin. Jätin uppoavaan laivaan ne, joilla ei ollut vaihtoehtoa: kouluttamattomat, vanhat, ylipainoiset, vakuutuslääkärien vainoamat tukielinsairaat, liian kunnolliset. Näiden eläkettä odottavien kuluneiden naisten viimeisen kierroksen on täytynyt olla pitkä, kun en edes minä alle kolmen tunnin maratoonarina enää loppuaikoina kyennyt pysymään ulkoa pisteytetyssä tahdissa. En tiedä jaksoivatko he maaliviivan yli. En ole kuullut kenestäkään lähtöni jälkeen. Kukaan ei ole tullut vastaan lenkkipolulla, kulttuuririennoissa tai edes marketeissa sattumalta. Googlaamalla saan selville vain, että johtaja on myynyt firmansa jo kauan sitten ja pelaa nykyään golfia Espanjan aurinkorannoilla.

Nykyistä työpaikkaani siivosi vielä viime keväänä isokokoinen ja myös suustaan rehevä nainen, joka käytännössä pysäytti muun työnteon avokonttorin siinä osassa minne kärrynsä parkkeerasi. Hänen jäätyään eläkkeelle tilalle on tullut uuden ajan asiakaspalvelija; pieni, hiljainen, tunnollinen, vain eteensä tuijottava aasialainen nainen.

Näkymättömyydessään hän on ainakin minulla häkellyttävän näkyvä. Sietämättömän ahkera. Haluaisin keskeyttää hänet, ja antaa hänelle muutaman tilipussia kasvattavan vinkin. Jos vain olisi yhteinen kieli.

Lähde:
Onkeli, K. (13.9.2010). Siivous - esimerkki kaikkiin tarpeisiin. Helsingin Sanomat.

Miten uudistaisin koulun?

2010-10-10T11:33:00.001+03:00

Viipyilen vielä hetken peruskoulun tuntijakouudistuksessa.

Jotten edellisen kirjoitukseni tavoin vain kritisoisi, kehittelen lyhyesti omien toiveideni mukaisen peruskoulun, lähinnä yläkoulun.

Tarkkoihin tuntimääriin en puutu, enkä kaikkiin oppiaineisiinkaan. Oppilaiden kokonaistuntimäärän pitäisin kuitenkin ehdottomasti ennallaan. Lisättäköön vapaaehtoisten, tai jopa puolipakollisten kerhojen määrää, jos niin halutaan, mutta oppivelvollsuuteen en lisälaitostumista sisällyttäisi. Peruskoulu alkaa mielestäni riittävän varhain, kestää riittävän pitkään, eikä päiviäkään ole nykyisestään syytä pidentää. Luovuus ja eheys edellyttävät niin nuorella kuin aikuisellakin myös joutilasta luppoaikaa ilman tulostavoitteita ja raportointia. Koulua ei saa käyttää nuorten välivarastona, jonka todellinen tarkoitus on mahdollistaa vanhempien pitemmät työpäivät.

Alakoulun valinnaisuutta en lisäisi, koska se johtaisi osaamiseltaan hyvin erilaisiin yläkoululaisiin ja myös alueelliseen eriarvoisuuteen. Yläkoulussakin äärimmilleen viety valinnaisuus vaikeuttaa opetuksen suunnittelua, koska osallistujamäärät voivat vuosittain vaihdella kovastikin. Pätevää henkilökuntaa on vaikea rekrytoida lyhyellä aikavälillä ja toisille päteville on ikävä jakaa pikapotkuja.

Todellisille lahjakkuuksille yksi tai kaksi lisäviikkotuntia ei myöskään merkitse juuri mitään. Jos lapsinerokas viulisti, juoksija, kuvataiteilija tai matemaatikko oikeasti haluaa kehittää taitojaan, tarvitaan ylivirkamiesmäistä intohimoa ja tuhatkertainen tuntimäärä koulun tarjoamaan oppiin nähden.

Järjestettäköön näille superlahjakkuuksille siis laadukasta yksityisopetusta eikä sotketa kaikkia Suomen kouluja. Me tavikset voimme ainakin yläkouluun asti mennä yhtenäisenä ikäluokkana samassa tuubissa.

Mutta niihin muutoksiin. Aloitan karsimalla.

Siirtäisin vastuun uskonoppien siirtämisestä kokonaan uskontokunnille. Yhteiskunnan velvollisuus on mielestäni vain turvata edellytykset uskontojen harjoittamiseen kulloisenkin lainsäädännön puitteissa. Filosofinen ongelma on monikulttuuristumisen myötä muuttunut myös taloudelliseksi. Jos samaan kouluun sattuu luterilaisia, ortodokseja, muita kristittyjä, muslimeja, buddhalaisia, hinduja, ateisteja jne uskonnonopetuksen järjestäminen vie kohtuuttoman osuuden opetuksen voimavaroista.

En kuulu niihin, jotka näkevät uskontojen kuihtuvan tieteellisen maailmankuvan tieltä. Käsiteltäköön niitä silti yleisen historian- ja yhteiskuntaopin kokonaisuudessa. Sukupolvia yhdistävät, tiernapoikien ja suvivirren kaltaiset kristilliset traditiot säilyisivät nekin minun koulussani. Rikastettakoon niitä tilaisuuden tullen muiden kulttuurien keskeisillä traditioilla.

Kielten tuntimääriin en puuttuisi, mutta opetustapaan kyllä. Draama tuotakoon niin äidinkieleen kuin muihinkin kieliin korvaamaan Seitsemän veljeksen lukkarikoulusta periytyvä ulkoa opettelu. Korvatkoon kielen käyttäminen nykyisen tarkkaile (kielioppivirheitä) ja rankaise -periaatteen opetuksessa ja ennen kaikkea myös arvioinnissa. Ei riitä, että opetus tunnilla on mielekästä, jos kokeissa kuitenkin palkitaan helposti mitattavasta irtotiedosta. Sen sijaan riittää mainosti, että viesti menee perille riittävän hyvin, muodon täydellisyyttä ei tarvita. Jos uskallus käyttää omaa tai vierasta kieltä pilkkusääntöjä viilaillessa katoaa, katoaa opetuksesta kaikki mieli. Jollei muu auta, lähetettäköön "vanhan liiton" opettajat selviytymisopintomatkalle vieraalle kielialueelle. He palaavat joko kieltä rikkaampana tai kiloja keveämpänä. Joka tapauksessa possessiivisuffikseista valoon kasvaneena.

Muodikkaassa pakkoruotirutinassa on pienemmän kimppuun käymisen epämiellyttävä vivahde. Suomenruotsalaiset ovat ihan yhtä suomalaisia kuin me muutkin, he ovat läpäisseet samat sotaisat initiaatioriitit kuin hämäläiset, karjalaiset ja savolaisetkin. Kulttuuriamme he ovat rikastuttaneet lukumääräänsä nähden hämmästyttävästi, olkoonkin että otollisten apurahajärjestelyjen avittamana. (Kulttuurieliittiin hamuavien ummikkosuomalaistenkin kannattaisi opetella ainakin auttava ruotsin kielen taito.) Silti pohtisin, onko ruotsia puhuvan ihan välttämätöntä saada palvelua äidinkielellään ihan ensimmäiseltä virkailijalta ihan jokaisessa kiteeläisessä virastossa? Vai voisiko hän odottaa, kunnes virkailija hakee takahuoneesta paikalle kielitaitoisemman kollegan? Kaksikielisillä paikkakunnilla säilyttäisin ehdottomasti ruotsin pakollisuuden. Itärajalla olisi tärkeämpää osata venäjää. En ymmärrä, miksi periaatteellisesti haluamme edelleen olla tietämättä mitään Venäjästä tai venäläisyydestä. Pelkäämmekö menettävämme rakkaan pelkomme, jos naapurista jotain oikeasti tietäisimme?

Matematiikkaan ja luonnontieteisiin oma suhteeni on traumaattinen. Luonnontieteiden opiskelun tärväsi jo peruskoulussa edessäni istunut luokan kaunein tyttö, jonka selän kaaren linjojen tuijottelu esti kemian teoretisoinnin. Lukion pitkässä matematiikassa kohtasin kovasta yrittämisestä huolimatta aidot älylliset rajani ja opiskelu jäi ahdistavasti lukuvuoteen. Silti, tai ehkä siksi, pidän matematiikkaa edelleen jollain selittämättömällä tavalla tosiolevan perustana. Jos me karvattomat nisäkkäät täällä maailmankaikkeuden laidalla eloonjäämiseen ja lisääntymiseen sopeutuneine aivoinemme mitään häviävänkään pientä voimme todellisuudesta tavoittaa, kuvittelen sen olevan mahdollista juuri matematiikkaan perustuvin keinoin. Ihan varma en kyllä ole siitä, auttaako valmiiden kaavojen ulkoaopettelu tässä kilvoittelussa. Ainakaan minä en ikinä tajunnut mitä oikeasti tein kun derivoin tai integroin. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt minua toimimasta pitkään matemaattisena pidetyllä ICT-alalla. Onko matematiikka lopulta työelämässä tärkeää aika harvalle?

Tietotekniikan nopeasti vanhenevaa opetusta pikemmin vähentäisin kuin lisäisin. Koulun on toki tarjottava perusvalmiudet niille oppilaille, jotka eivät syystä tai toisesta opi niitä kotona. Diginatiivinatiaisille kouluopetuksella ei sen sijaan ole juuri annettavaa. Sijoitettakoon heidän tunneilla istuttamisestaan säästyneet eurot heidän opettajiensa mediaymmärryksen ja tietoteknisten taitojen kehittämiseen. Edistyneimmät oppilaat voisivat toimia kouluttajana.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, uskon menestymisemme kansainvälisessä talouskilvassa olevan nimenomaan taito- ja taideaineiden opetuksesta kiinni. Tarvitsemme taistoon paitsi luovia "neroja" myös valistuneita ostajia. Lisättäköön siis yläkoulussa sekä pakollisuutta että valinnaisuutta. Taideaineita ei saa asettaa vastakkain, vaan oppilaan on voitava valita sekä musiikki että kuvataide että käsityö.

Kuvataideopettajia kehottaisin palauttamaan aineensa nimeksi kuvaamataito, tai yksinkertaisemmin: kuva. Kuva kattasi käsitteenä epämääräisen taiteen lisäksi koko räjähdysmäisesti kasvavan kuva- ja merkityskulttuurin. Tällöin puhuttaisiin paremmin myös jääkiekkokaukaloiden reunoilta reväistyjen rahoittajien kieltä. Kuvan merkityksen nämä päättäjät saattavat ymmärtää, mutta (ainakaan vähänkään uudempaa) taidetta he pitävät vielä pitkään pelkkänä karsittavana kustannuksena. Raha, raha, raha. Vain rahalla kannattaa valitettavasti mitään perustella. Kehittyyhän siinä samalla oppilaiden kokonaispersoonakin, mutta pidetään se meidän välisenä salaisuutena.
Liikunnan määrää lisäisin maltillisesti, mutta samalla varmistaisin, että tunneilla todella liikutaan. Olen aikuisiällä juossut miltei 20 maratonia, mutta koulussa olin yksi heikoimmista. Osin laiskuuttani, mutta osin myös siksi, että opettaja suosi nopeutta vaativia lajeja. Lajivalikoimaa pitäisikin laajentaa kansanterveydellisesti arvokkaaseen hikoilu-urheiluun. Keilailu ja golf ehditään opiskella eläkkeelläkin.

Tämäkin uudistus pitäisi kuitenkin suorittaa ilon kautta, kilpailua ja nolaamista vähentäen. Aivan liian moni tuttuni vetää natsi-kortin esiin, kun puhe kääntyy kouluaikaiseen liikunnanopettajaan. Vain mielihyvänä koettu liikuntaharrastus säilyy koko elämän.

Kaikkiaan peruskoulun pitäisi säilyä paikkana, jossa kaveria ei jätetä eikä nolata.

Peruskoulu ja ponilla ratsastamisen taito

2010-09-30T20:09:00.001+03:00

Maailman muuttuessa ja maailman muuttamiseksi kouluakin on muutettava. Enää se ei entiseen tapaan tuota tottelevaista tykinruokaa massa-armeijan tarpeisiin vaan itseohjautuvia taistelukärkiä kansainväliseen talouskilpaan.

Uuteen peruskoulun tuntijakouudistukseen päättäjiä innostivat talouden vaateiden lisäksi huoli nuoren tulostentekijöiden mielenterveydestä. Kouluammuskelujen jälkeisessä mediapaniikissa he julistivat suosivansa jatkossa taito- ja taideaineita. Huippuunsa tiedolla doupattujen pisa-päiden pelättiin muuten räjähtävän koulujen ja kauppakeskusten seinille.

Uudistus on edennyt ripeästi. Opetusministeriön muistio hämmentää kuitenkin minua ja monia muita. Se sisältää hienoja periaatteita. Nukkatiedon ulkoa opettelun sijaan se korostaa oppiaineet ylittäviä kokonaisuuksia, verkostoitumista ja oppimaan oppimista.

Periaatteet eivät kuitenkaan ole siirtyneet mietinnön käytäntöihin.

Paisuttaminen on helpompaa kuin järkeistäminen, joten siinä onnistuttiin nytkin. Mietintö ehdottaa oppilaan viikottaisen minimioppituntimäärää korottamista neljällä. Laitoksessa lapsen on hyvä olla, tuntuvat muuten yksilönvapauteen uskovat suomalaiset tuumivan. Näinhän vanhemmat voivat käyttää lapsiltaan säästyneen ajan kaikkein pyhimpään, eli työntekoon.

Pyrkimys suosia taito- ja taideaineita epäonnistui erityisen kurjasti. Pienimmät lapset saavat sentään edellään taiteilla ja taituroida. Alakoulussa heitä ohjaavat kuitenkin yleisen koulutuksen saaneet luokanopettajat eivätkä oppiaineeseensa vuosia erikoistuneet aineopettajat kuten yläkoulussa.

Uudistuksessa yläkoulun taito- ja taideopetus vähenisi. Oppilas valitsisi seiskaluokan päätteeksi Taide- ja käsityö -nimisestä kokonaisuudesta (musiikki, kuvataide, käsityö, draama) kaksi ainetta, joihin jatkossa syventyisi. Kaksi muuta olisi kokonaan lopetettava. Kun pottia tuodaan jakamaan uusi oppiaine, draama, nykyisten taide- ja taitoaineiden tuntimääriä tosiasiassa vähenee.

Draamasta mietintö toivoo tiukat oppiainerajat ylittävää sillanrakentajaa, mikä olisikin hyvä juttu. Draaman avulla moni päässee esiintymiskammostaankin. Itsekehua suosivassa ajassamme ulospäin suuntautuminen on edellytys menestymiselle tai edes mäkkärin myyjäksi pääsemiselle. Me kaikki myös miellämme maailman tarinoina, emme tilastoina tai vuosilukuina. Tarinoissa keskeisinä pidetyt asiat nostetaan esiin ja turhanaikaiset häivytetään. On tärkeää opettaa nuoret ymmärtämään niitä mekanismeja, joilla valinta tapahtuu. Miksi entisen missin silikonit päätyvät lööppeihin ohi kokonaisten kansanmurhien? Ketkä määrittävät keskeiset tarinamme, keiden osaksi jää niiden kuluttaminen?

Draama sopii kuitenkin mielestäni enemmän metodiksi kaikkeen opetukseen kuin itsenäiseksi oppiaineeksi. Lisättäköön draaman käyttöä siis "dramaattisesti" ainakin äidinkielenopetuksessa (ei kuitenkaan yhdyssanasääntöjen opettamisen kustannuksella), ja sivuuttakoon se detaljitietojen ulkoluvun muissakin aineissa.

Itsenäisenä oppiaineena draama aiheuttaisi kahdenlaisia ongelmia: Ensimmäinen on pätevien opettajien puute. Resursseja, eli valtion rahaa, ei kouluttamiseen luvata, minkä vuoksi uudistus toteutuisi aiotulla tavalla vain Kauniaisissa. Köyhät kunnat joutuisivat sysäämään uudet tunnit muiden aineiden haluttomalle vakiväelle. Tai sitten ne palkkaisivat työttömäksi kansanopistojen kursseilta valmistuneita laulavia näyttelijöitä. Pelkään, etteivät köyhien paikkakuntien pienten koulujen nuoret tule vuosiin, jos koskaan, saamaan pätevää draaman opetusta.

Toiseksi uusi oppiaine myrkyttäisi koulujen työilmapiirin, kun opettajat kamppailisivat keskenään samoista, vähenevistä tunneista, eli työpaikoistaan. Oppimistulosten sijaan he alkaisivat pohtia sitä, miltä asiat ulospäin markkinointimielessä näyttävät. Isokaan koulu ei pystyisi takaamaan pitkäjänteistä laatua, kun teinien ailahtelut aloittaisivat ja lopettaisivat kursseja sattumanvaraisesti. Pätevistä aineenopettajista tulisi kiertolaisia. He sukkuloisivat kulloistenkin tuulien mukana koulusta toiseen, haja-asutusalueella pitkiäkin matkoja. Kunnes epäilemättä löytäisivät paremmat työehdot joitain toiselta alalta. Viimein muitakin taide- ja taitoaineita kuin draamaa opettaisi epäpätevä sijainen. Kaikkiaan uudistus veisi yläkouluakin aineopettajuudesta luokanopettajuuteen.

Tuntijakouudistus tuntuu miltä tahansa kannalta tarkastellen niin pähkähullulta, että ryhdyin pohtimaan tällaisten uudistusten syntytapaa. Millaisesta todellisuudesta ovat kotoisin ne suunnittelijat, joiden kädestä syntyy tällaista jälkeä?

Oikeastaan mietimme tätä murkkuporukalla jo 1970-luvulla, kun yläasteellamme vieraili kouluhallituksen tarkastaja. Olimme hyvähenkinen porukka, ja yritimme antaa tarkastajalle itsestämme edullisen vaikutelman. Harmaapukuinen herra kierteli ja kaarteli vakavana muutaman päivän kädet selän takana eikä puhunut sanaakaan kenenkään kanssa. Päättelimme hänen syvästi keskittyvän tarkastamisen tärkeään tehtävään.

Tehtävän valmistuttua tarkastaja poistui. Kuulimme tulokset luokanvalvojaltamme. Hän kertoi, että tarkastaja oli ollut kouluumme muuten verraten tyytyväinen, mutta antoi meille kuitenkin nuhteet siitä, ettemme olleet avanneet hänelle ovia, kun hän oli vaellellut käytävillä meitä tarkastamassa.

Muistan, että olimme aika hämmentyneitä, opettajaa myöten. Ulkoavaruudessa ei äkkiä tuntunut asuvan vihreitä vaan harmaita miehiä.

Harmaat miehet palasivat mieleeni, kun näin Yleisradion katsomisen arvoisen A talk -keskustelun koulujen tuntijakouudistuksesta.

Keskusteluun osallistuivat opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen, opetusministeri Henna Virkkunen, lohjalaisen Anttilan koulun rehtori, teknisen työn opettaja Niku Tuomisto ja demarikansanedustaja Tuula Peltonen. Viimeksi mainittu toisteli opposition ennustettavia fraaseja, mutta kolme ensimmäistä olivat kiinnostavia. Nimimerkkeilijän ei pitäisi arvioida nimellään esiintyviä ihmisiä. Koen kuitenkin puhuvani yleisemmästä lainalaisuudesta, joten liukastelen tämän kerran lestistäni.

Hallitusneuvos Timo Lankinen on tehnyt suuren osan uraansa opetushallituksen hallinnollisissa tehtävissä. "Kentällä", eli koulun arjessa, hän ei liene työskennellyt lainkaan. Hänen asiantuntemuksensa onkin puhtaasti teoreettista laatua. Kasvatustieteen teoriasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kasvatustieteen tohtori Lankinen ei ole vaan oikeustieteen kandidaatti. Lukiessani Lankisen mietintöön liitettyjä eriäviä mielipiteitä, mieleeni tulee väkisin norjalaisen rauhantutkijan Johan Galtungin vuosikymmenten takainen ajatus erimielisyyksien ratkeamiseesta pikemminkin psykologialla kuin juridiikalla. Vai mitä pitäisi ajatella tuntijakouudistuksesta, jota vastustavat Suomen kuntaliitto (maksajan edustajana), Opettajien ammattijärjestö OAJ. (eli siis kaikki opettajat kollektiivina oppiaineesta riippumatta!), hallituspuolueistakin (!) Suomen Keskusta ja Vihreä liitto ja jopa Lankisen omaa puoluetta, Kansallista Kokoomusta, lähellä oleva Elinkeinoelämän keskusliitto?

Lankisen ja arjen välistä kuilua ei kuro umpeen myöskään kymmenvuotiaana oman ponin saanut opetusministeri Henna Virkkunen. Hevostalleilla vietetyt viisi välivuotta ovat jalostaneet hänet paitsi pohtimaan opiskeluaikojen lyhentämistä, myös kummasti pätevöittäneet ihmistenkin kasvattajaksi. Ohi kaikkien niiden kympin tyttöjen ja poikien, jotka ovat päntänneet välivuositta ensin kasvatustieteen teoriaa yliopistolla ja sitten käytäntöä koululuokissa. Virkkusen lisensiaattityö käsitteli ministerien mediaskandaaleja, joten onneksi tärkein, eli esiintyminen, on hallussa:

Pääjohtajan ja ministerin päät nyökkyvätkin levolliseen tasatahtiin, kun rehtori Tuomisto yrittää hillitysti tuoda esiin opettajanhuoneen täysin tyrmistyneet tunnot. Vallanpitäjät ovat kuuntelevinaan, mutta lopulta heistä jää auki vain suu, eivät silmät eivätkä korvat. Mitkään käytännön elämän argumentit eivät tavoita niitä, joiden mielen teoria on sumentanut.

Lankinen ja Virkkunen ovat puoluekannaltaan kokoomuslaisia, joten tuntuisi luontevalta syyttää tästä ruumiista irtautumiskokemuksesta juuri Kansallista Kokoomusta. Mutta eihän se tietysti niin mene. He nyt vain sattuvat olemaan vallassa. Asiat olisivat aivan yhtä, vaikka ehkä toisin, kurjasti, jos keskusta, vihreät, demarit tai kuka muu tahansa toisi omat arjesta vieraantuneet paperinpyörittäjänsä nykyisten tilalle. Mitä enemmän vasemmalle mennään, sitä pimeämmäksi käy teoriausko, ja sitä varmemmin silmien edessä olevat tolkuttomuudet hyväksytään välttämättömänä uhrauksena kohti kangastuksena taivaanrannassa siintävää lopullista onnelaa.

(Jos perussuomalaisuuden nousussa on häviävänkään verran hyvää, niin se hyvä on tässä: Persu on se sadun estoton lapsi, joka kajauttaa iloisesti ilmoille sen, mitä me hienotunteisemmat kieltäydymme näkemästä: keisari on yläkäsitteidensä sfääreissä tosiasiassa alasti!)

Mutta mikä itse tuntijakouudistuksesta sitten perimmiltään tekee niin kurjan?

Demokratiahan toteutuu aivan ihanteellisesti. Saamme juuri sellaisen uudistuksen, jota valitsemiemme edustajien välityksellä haluamme. Voimme seuraavissa vaaleissa vaihtaa mielipiteemme ja edustajamme - ja tehdä toisenlaisia uudistuksia, jos alamme katua valintojamme.

Uudistuksen merkittävin ongelma ei mielestäni ole sen kalleus. Eikä kalleudesta seuraava eriarvoisuus kuntien ja koulujen välillä. Eikä sekään, että aineopettajuudesta siirrytään yläkoulussakin tosiasiassa kohti luokanopettajuutta, eli saavutetaan suuremmalla tuntimäärällä vaatimattommat tulokset. Eikä edes kouluhengen hukkuminen opettajien väliseen kilpailuun "asiakkaidensa" suosiosta. Elämä kyllä jatkuu näistä hölmöyksistä huolimatta.

Kolme oikeasti tärkeintä syytä ovatkin: talous, talous ja talous.

Uudessa taloudessa insinöörihyveet eivät enää riitä. Intia ja Kiina tuottavat briljantteja, nälkäpalkkoihin valmiita, teknologian osaajia, joita nopeammin emme kerta kaikkiaan pysty koodaamaan. Koodista on jo tullut mekaanista bulkkitavaraa. Esimerkiksi Nokian kriisissä on kyse muusta kuin insinööriosaamisen puutteesta. Oma toivomme, jos sitä on, on muotoilussa, paketoinnissa, huippusoveltamisessa. Jos luovumme luovuudestamme, tuotekehityskin seuraa tuotantoa suurempien markkinoiden äärelle.

Tulevassa työssä ja globaalissa talouskilvassa ei siten riitäkään, että valmiiksi hyväosaiset ponitytöt jalostavat taito- ja taidelahjojaan erityiskursseilla. Ei, vaikka muutama köyhä lahjakkuus nostettaisiinkin stipendiaattina pitämään heille seuraa.

Ihan tavallisen peruskoulun pitäisi tarjota taito- ja taideaineita ihan tavallisille perusnuorille. Ja vielä ennen kaikkea niille kaikkein kamalimmille häiriköille; koulukiusaajaille, ADHD-oireyhtymästä kärsiville jne.

Eikä ainoastaan syrjäytymistä ehkäisevänä sosiaalityönä, vaan ihan tosissaan. Tosissaan siksi, että nämä tuittuilevat välivuosien viettäjät nousevat joka tapauksessa tulevaisuuden päättäjiksi ja yritysjohtajiksi ohi kympin tyttöjen ja poikien. Lyhyesti: he tekevät ostopäätökset, joita ilman kukaan ei onnistu myymään oikein mitään.

Kun määrä pitäisi muuttaa laaduksi, valistunut ostaja on aivan yhtä tärkeä kuin teoksiaan loihtiva taiteliijanerokin. Ilman valistunutta ostajaa Finnish Designista tulee vitsi ja suomalaisesta laadusta taantuvaa bulkkituontantoa. Maailman paraskaan muotoilija, kuvanveistäjä, arkkitehti tai jazzmuusikko ei voi menestyä, jos häntä ostajana odottaa pelkkiä näköispatsaita, homehtuvia laatikkotaloja, Suomi-iskelmää ja formuloiden katselua ymmärtävä kansallinen katastrofi. Esimiehiämmekään emme enää voi rekrytoida tästä pölkkypäiden kauhukabinetista, vaan yritysten johdon pitäisi aidosti ymmärtää niitä prosesseja, joissa innovaatiot ja raha syntyvät.

Suomalaista hulluutta voimme vitsipäissämme hetken kaupitella, mutta pitkäjänteiseen menestymiseen suojalkapallo, eukonkanto tai saunomisen mm-kilpailut eivät meitä avita. Draamantajuiset talk show -isännät, iskelmätähtöset ja lehtien palstoilla avautuvat missit eivät talouttamme pelasta hekään, olkoonkin, että luovia ja kielitaitoisia markkinahenkilöitä aina tarvitaan.

Jos meiltä loppuvat ostajat ja mahdollistajat, taannumme epäkiinnostavaksi pussinperäksi maailman loskaisella laidalla. Kun viimeinen sammuttaa valot, ja nälkä on, on isiltä saatu ponikin pakko jalostaa meetvurstiksi.

Lähteet:
A-talk. (9.9.2010). Koulu myllerryksessä. YLE TV1.
Kangasniemi, S. (10.9.2010 - 16.9.2010). Hyvin kiivetty. NYT 36/2010.
Perusopetus 2020 – yleiset valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:1.Yliopistopaino
Rutonen, M. (21.12.2007). Opetushallituksen asiantuntemus arvossaan. Opettaja 51-52/2007.
Tolsa, T (30.9.2010). Nokia tarvitsee ahnasta luovuutta. Tekniikka &Talous.

Muutosjohtajan kuolema

2010-09-06T08:16:00.001+03:00

Aika usein haluan pysäyttää ajan kulun.
Elinajastani on millä tahansa kertoimella mitaten kulunut yli puolet, ehkä kaksi kolmannesta. Tuntuu ikävältä.

Vanheneminen ei ole viisastuttanut, mutta kärsimättömäksi se on tehnyt. Turhuuksiin en viitsisi syventyä, kun kaikki tärkeäkin tuntuu tekemättömältä, jopa aloittamattomalta.

En ole käännynnäinen, joka havahtuu rajallisuuteensa vanhenemisen myötä. Jo lapsuuden sairaudet opettivat sitä tavalla, jota terve aikuisuuskaan ei ole pyyhkinyt muistoista. Jokainen juoksulenkki tuntuu edelleen ihmeeltä, vaikka olen tahkonnut maratoneja jo yli 20 vuotta.

Tietoisuus kuolevaisuudesta ei valitettavasti kuitenkaan auta pysäyttämään aikaa. Aikaa ei voi säästää. Se kuluu meistä huolimatta. Ajan suhteen olemme pakosta kuluttajia. Vain kuluttamisen tapaan voimme vaikuttaa.

Kauhein tietämäni ajan kuluttamisen tapa on ajankulu. Ikään kuin aika ei kuluisi liian nopeasti ilmankin. Lomalla syvennyn aikakauslehtiä ja dekkareita mieluummin juuri niihin vaikeisiin kirjoihin, joihin en työn ohessa pysty keskittymään. Shoppailemista, rantalomailua ja hömppäsarjoja kavahdan yli kaiken.

Tärkein elämättä jättämisen tapa on mielestäni kuitenkin elämän ahnehtiminen, eli jatkuva kiire. Kiireellä kun ei oikein ehdi mihinkään. Ei työssä eikä vapaalla. Nuorempana kaikkialla kaiken aikaa olemista vielä jotenkin sieti. Iän myötä poukkoilusta on tullut yhä vastenmielisempää. Ja mitäpä muuta nykyinen työ yleensä on kuin poukkoilua asiasta toiseen?

Moni tuntuu ajattelevan samoin. Jo viime nousukauden aikaan kyselin digitalisoituvan työn tekijöiltä, siis muutoksen ammattilaisilta, mikä heitä työssä eniten häiritsi. Yleisesti ottaen työnteosta pidettiin, mutta jatkuvat muutokset ottivat päähän. Aika moni tuntui tempoilevien hallinnollisten ohjeiden, yhteensopimattomien ohjelmistopäivitysten, organisaatiomuutosten, vaihtuvien pomojen, tyhjänpäiväisten kokousten, sähköpostiviestien, puhelujen ja sermin takaa kantautuvan pälätyksen pyörteessä haaveillen kokonaisista päivistä, jolloin voisi uppoutua ihan vain yhteen asiaan.

Edellisten sukupolvien kaltaisesta urasta, jossa tiedot, taidot ja ansiotaso kehittyivät vuosi vuodelta, harva enää haaveilee. Ura voi katketa milloin tahansa, ja tiedot ja taidot vanhenevat joka tapauksessa muutamassa vuodessa.

Viisastumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Mitäpä kerrottavaa meillä jää lapsillemme vanhentuneiden ohjelmistojen tai ohjelmointikielien hallinnasta? Mitäpä merkitsee C++ ja cobol-guruna oleminen edellisten sukupolvien sota- tai jälleenrakennusjuttujen rinnalla? Viisaus ei enää nosta vanhuuden arvoa, sillä sekin on googlattavissa suoraan netistä.

Levottomuus on ainakin minulla tihkunut vapaa-aikaankin. Kun työpuhelin mökillä muutamaksi tunniksi kesällä vaikeni, aloin epäillä, että työsuhteeni oli koeajalla purettu. Ehkeivät pomot enää lähetä sähköpostiakaan, kun potkut voi hoitaa sulkemalla kännykkä. Viimeisellä kesälomaviikolla rauhoituin, mutta sitten olikin jo aika palata päätteelle ja palavereihin.

Ei siis ihme, että ne joilla on taloudelliset mahdollisuudet valita, pohtivat yhä enemmän sitä, mitä elämästään tosiasiassa haluavat. Eläkeiän nostoaikeet tuskin innostavat nuoriakaan oravanpyöräilemään.

Entäpä jos onnistuisimme pysäyttämään tuon iänikuisen muutoksen?

Eräänä aamuna herätessämme huomaisimme kaiken olevan ennallaan, samoin kuin viikko, kuukausi tai vuosi sitten. Muutosjohtaja olisi tervattu ja höyhennetty saunan takana eikä hänestä sen koommin kuultaisi. Kuuntelisimme hiljaisuutta. Ottaisimme ylimääräisen kupin kahvia tai teetä, sulkisimme hetkeksi silmämme, nojaisimme tuolissamme taaksepäin, ja vasta sitten aloittaisimme päivän työt. Tekisimme hommamme omaan tahtiimme, niin hyvin kuin osaamme, ja kuten olemme aina halunneet. Hosumatta ja vielä vähemmän raportoimatta.

Jatkan ajatusleikkiä. Lakattuamme meuhkaamasta muutoksen välttämättömyydestä voisimme luopua turhasta touhuamisestakin. Puhelinmyyjän, moottoriurheilijan ja iltapäivätoimittajan kaltaiset haitalliset ammatit kieltäisimme kokonaan. Koska useimpia tavaroita ja palvelujakin jo on kyllin, voimme me tarpeellisetkin hellittää tahtia.

Työurien pidentämisen sijaan siirtyisimme asevelvollisuuden kaltaiseen vuoden tai kaksi elämästä vievään yleiseen työvelvollisuuteen. Sen hoitaisimme "alta pois", kun se itsellemme parhaiten sopisi, mieluummin kuitenkin ennen kolmattakymmentä ikävuotta. Kantahenkilökuntaan kuulumattomat muodostaisimme työvoimareservin, joka kutsuttaisiin palvelukseen, jos työn kysyntä syystä tai toisesta yhtäkkisesti kasvaisi. Muuten keskittyisimme taiteiluun, vapaaehtoistyöhön, ystävien kanssa kokkaamiseen, kitaransoittoon, viihteen kuluttamiseen, hölkkään tai puutarhanhoitoon, joista toimista meidät repäistäisiin irti korkeintaan muutaman viikon mittaisten kertausharjoitusten ajaksi. Kertausharjoituksissa palauttaisimme mieleen työelämätaitoja ja tapaisimme tuttuja työvelvollisuutemme ajalta.

Radikaaleimmat vaatisivat yleisestä työvelvollisuudestakin luopumista. Heidän mielestään työnteon voisivat kokonaan hoitaa vapaaehtoiset palkkatyöläiset, jotka valittaisiin tehtäviinsä psykologisin testein. Haluttomien ja lahjattomien työllistäminen olisi heistä käynyt liian kalliiksi, muun muassa koska yhä useammat keskeyttävät työvelvollisuusaikansa joko henkisen paineen tai fyysisen rasituksen takia.

Olisimmeko onnellisia tällaisessa täystyöttömyyden utopiassa, jossa kukin puuhaisimme vapaasti omiamme?

Ainakin minä huomaan pelkääväni tällaista Jehovan todistajien kitch-paratiisia muistuttavaa elämänmuotoa.

Ellemme ollenkaan joutuisi kamppailemaan, meidän ei juurikaan tarvitsisi sitoutua toisiimme. Jos kaikki ponnistelumme olisivat oikeastaan vain leikkiä, urheilukilpailua tai iskelmävisaa, myös suhteemme toisiimme muuttuisivat kevyeksi leikiksi. Koska mikään ei oikeasti olisi tärkeää, kaikki muuttuisi lopulta yhdentekeväksi.

Muuttumattomuus saattasi itsessäänkin pidemmän päälle käydä ahdistavaksi. Norjalainen kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen kertoo tehneensä kenttätöitä pienessä kylässä tropiikissa. Elämä soljui rauhallisesti eteenpäin, mikä aluksi tuntui kovinkin mukavalta. Jo parin kuukauden oleskelun jälkeen Eriksen oli kuitenkin jo pitkästyä järjiltään. Hän huomasi monien kylän nuorten tuntevan samaa levottomuutta. Koska he joka tapauksessa jo elivät modernin kulttuurin tuntumassa, nopeiden elokuvien ja isoista kaupungeista kertovien tarinoiden ulottuvilla, oli kuin he olisivat odottaneet elämän nopeutumista syntymästään asti. (ks. Eriksen, 224)

Taidan lopulta itsekin olla muutosaddikti. Kun kymmenisen vuotta sitten sain päätökseen erään vuosia kestäneen ponnistukseni, päätin viettää kokonaan velvoitteista vapaan kesän. Päätin, että vain istuskelisin joutilaana aurinkoisilla terasseilla ja tarkkailisin huolettomana ohi kiiruhtavia työn orjia. Ensimmäisenä vapaapäivänä riensinkin toteuttamaan haavettani. Ostin oluen ja asetuin mukavasti sitä nautiskelemaan. Viidentoista minuutin kuluttua ikävystyin ja aloin kaivata uutta tekemistä.

Epäilenkin unelmiemme toteutumisen olevan pientä stressiä vaarallisempi olotila.

Hetkellinen vapautuminen työstä voi kyllä joskus olla tarpeen, jotta voimme kysyä itseltämme keitä oikeasti olemme. Tauot ovat sitä tärkeämpiä mitä tylsempää työtä teemme ja mitä alistetumpia koemme olevamme.

Täydellinen vapautuminen on kuitenkin hankalampi juttu. Epäilen, että opimme itsestämme tuskin mitään omaan napaamme tuijottamalla; passiivisesti kuluttamalla, rinkkamatkailemalla Intiassa tai valitsemalla vain mieluisia työtehtäviä. Ehkä tärkeämpää kuin kuka minä olen olisi kysyä missä minä olen, kuten kulttuurin ja bisneksen moniottelija Raoul Grünstein 50-vuotishaastattelussaan esittää (ks. Luukka). Uskon, että saamme vastauksen kuka-kysymykseen vain vastattuamme missä-kysymykseen. Se taas onnistuu vain uskaltautumalla avoimeen suhteeseen ympäristön kanssa, tässä ja nyt.

Työ, vaikkei tietysti ihan mikä tahansa työ millä tahansa ehdoin, on yksi tärkeä suhteen luomisen tapa.

Opiskelu on toinen. Eräs yt-neuvotteluissa uupunut tuttuni ryhtyi juuri miltei viisikymppisenä kouluttautumaan uuteen ammattiin ja on elämästään innostuneempi kuin ehkä koskaan.

Eläköön siis muutos! Omalla rytmillä, rytminvaihdoksia unohtamatta.

Aina samana toistuvasta muutospuheesta meidän sen sijaan pitää luopua. Se vaarantaa muutoksen.
Lähteet:
Eriksen, T H (2003) Hetken tyrannia. Helsinki. Johnny Kniga.
Luukka, T. (23.8.2010). Lehtimies, turkismies, taidemies. Helsingin Sanomat.

Etätyöllä eroon työmatkoista?

2010-08-19T02:13:00.004+03:00

Olen ylpeydekseni aina sinnitellyt autotta. Ennen reissasin töihin bussin, metron ja junan hankalillakin yhdistelmillä. Nykyään työmatkailen enää neljästä kahdeksaan minuuttia riippuen siitä, vilkuttavatko ainoat kävelyvalot vihreää vai punaista.

Olen poikkeuksellisen onnekas. Useimpien suomalaisten työmatka on pidentynyt. Kun keskimääräinen matka vuonna 1980 oli noin 6 kilometriä, se oli vuonna 2007 kasvanut 13 kilometriin.

Yhteiskunta on tukenut muutosta niin kannustein (työllisten työmatkavähennykset) kuin pakotteinkin (työttömien työssäkäyntialueen suurentaminen), enkä oikein ymmärrä miksi.

Taloudellista hyötyä työmatkailusta ei näyttäisi koituvan kenellekään. Aikainen herääminen ja stressaava mataminen jonoissa väsyttää työntekijän jo ennen kuin hän pääsee työpaikalleen riistettäväksi. Kukaan ei kerro saaneensa briljantteia ideaa bussia räntäsateessa odottaessaan tai omassa peltilaatikossa tööttäillessään. Pitkät työmatkat lisännevät sairauspoissaolojakin.

Sosiaaliset haitat ovat ilmeisiä. Parisuhteet kärsivät. Ystävyyssuhteet kärsivät. Lapset kärsivät, kun äitiä ja isiä pitää odotella töistä. Kun vanhemmat huonotuulisina lopulta kotiutuvat, he lysähtävät tylsämielisenä sohvalle kuluttamaan big brotheria tai idolsia.

Pieni fyysinen matka voi toki auttaa henkisestikin siirtymään kotoa töihin ja töistä kotiin. Pidemmän matkankin voi ainakin periaatteessa hyödyntää lukemalla kirjaa tai päivän sanomalehden. Ainakin jos matkan voi taittaa yhtäjaksoisesti julkisella kulkuneuvolla. Harva näistä onnekkaistakaan silti sisällyttää työmatkoja elämyksellisiin huippuhetkiinsä.

Matkat ovat myös työpäivän vaarallisinta aikaa. Liikenneturmat tulevat työnantajalle jopa kuusi kertaa kalliimmaksi kuin työpaikalla sattuvat tapaturmat.

Ekologisesti työmatkailu on tietysti sulaa hulluutta.

Etätyötä ehdottaa ratkaisuksi muun muassa sosiaalineuvos Veikko Simpanen Helsingin Sanomien yleisönosastolla. Simpanen luettelee ansiokkaasti etätyöstä työntekijälle, työnantajalle ja julkiselle taloudelle koituvia hyötyjä.

Työntekijä saisi työmatkailemansa ajan lepoon, läheistensä kanssa olemiseen ja harrastamiseen.
Työnantaja säästäisi työ- ja sosiaalitilojen investointi-, energia-, puhtaanapito-, vuokra-, vartiointi- ja muissa kuluissa. Työntekijän tai tämän lapsen nuhakuume ei etätyössä välttämättä estäisi työntekoa, joten säästöä syntyisi todennäköisesti vähenevien poissaolojenkin ansiosta. Työpäivän kevetessä ja työmatkatapaturmien vähetessä myös pitkät poissaolot vähenisivät..
Yhteiskunta säästäisi liikenneväylissä ja -välineissä, energian kulutuksessa, päästöjen määrässä, sairaudenhoitokuluissa. Etätyö auttaisi myös purkamaan (mielestäni kyllä vähän kuvitteellista) eläkepommia, kun ihmisten hinku eläkkeelle pienenisi työn kokonaiskuormituksen vähetessä.
(ks. Simpanen)

"Etätyö on perseestä", puuskahti kuitenkin erään yrityksen vetäjä meille it-alan opiskelijoille 1990-luvun loppupuolella. Etätyöläistä ei hänen mielestään koskaan tavoittanut tarvittaessa. Yhteydet pätkivät, eivätkä ihmisetkään sitoutuneet samoin kuin naamakkain ollessaan. Ilmeiden ja eleiden puuttuessa suurtenkin väärinymmärrysten vaara kasvaa. Sain vaikutelman, että turhautunut toimitusjohtaja perusti kantansa vankkoihin käytännön kokemuksiin.

Yhteydet, välineet ja työmenetelmät ovat vajaassa viidessätoista vuodessa kehittyneet, joten en yllättyisi vaikka tämänkin teejiin firmassa nykyään etätyöskenneltäisiin ainakin osittain. Ihan silkkaan etänä työskentelyyn en silti minäkään usko. Työnteko on sosiaalinen tapahtuma, jota kaikki välineellinen kommunikaatio ainakin jossain määrin vieraannuttaa. Kokemuksestani ainakin it-projektit on hyvä aloittaa kasvotusten. Vasta kun naamat ovat tulleet tutuiksi ja yhteinen käsitys asioiden edistämisestä luotu, on luontevaa siirtyä kännykän, mesen ja sähköpostin varaan.

Ei etätyö toki kaikkeen työhön sovi. Opettajat, sairaanhoitajat, poliisit, palomiehet ja monet muut taittavat työmatkaa jatkossakin.

Eikä etätyö sovi kaikille. Heikolla asenteella työpaikalle löntystävä nuori ei rivakoidu, vaikka saisikin jäädä kotiin virittelemään iPodiaan. Moni meistä kunnon puurtajistakin kokee työskentelevänsä tehokkaammin työkavereiden sparratessa.

Paljon on kuitenkin myös niitä, jotka saisivat aikaan enemmän kotona kuin hälyisessä avokonttorissa.

Ja vielä enemmän meitä tasapainoilijoita, jotka mieluusti tekisimme keskittymistä vaativat työmme kotona, mutta kävisimme kuitenkin säännöllisesti työpaikallakin päivittämässä todellisuudentajumme. Uskon ainakin useimpien pienten lasten vanhempien kuuluvan tähän ryhmään.

Esimiehet suhtautuvat etätyöhön kuitenkin edelleen varsin epäillen. He pelännevät ainakin työn valvonnan ja ohjaamisen vaikeutumista. Tämä on mielestäni aika hoopoa, koska tulokset lopulta ratkaisevat niin etä- kuin lähityössäkin. Eikä siitä valvovan silmän alla päätettään tuijottavasta työntekijästäkään oikein taida tietää, pohtiiko hän työasioita vai ihan omiaan.

Oman etätyöanomukseni taannoinen pomoni torjui vetoamalla yhdenvertaisuuteen. "Tiedänhän minä, että sinä vanhana, ahkerana työtekijänä työskentelisit kotonakin, mutta mitä minä sanon näille muille hulivileille, kun he esimerkkiisi vedoten vaativat samaa", kuului hänen perustelunsa. Minä tulkitsen yhdenvertaisuusperiaatetta toisin. Etätyöoikeus voitaisiin mielestäni liittää esimerkiksi kolmeen palvelusvuoteen, jolloin se edelleen olisi kaikkien työntekijöiden saavutettavissa ja lisäksi myös sitouttaisi työn ostajaan.

Ihan empimättä etätyömahdollisuuteen ei kuitenkaan kannata tarttua. Poissa silmistä oleva etätyöntekijä on nimittäin helposti myös poissa pomojen mielestä. Kun vain tuloksia mitataan, etätyöntekijän työtaakka saattaa kuin varkain riistäytyä kohtuuttomaksi. Esimies pystyy paremmin puuttumaan toimistossa ahertavan työtekijän uupumukseen kuin etätyöntekijän, josta hän saa tietoa vain numeroina ja sähköisten kommunikaatiovälineiden kautta.

Huonoina aikoina etätyöntekijöiden joukosta valitaan usein myös lähtijät. Ihan inhimillisistä syistä johdon on helpompi irtisanoa heitä kuin kasvokkain kohtaamiaan työntekijöitä.

Etätyöntekijän saattaa työpaikan sosiaalisen vuorovaikutuksen kadottua yllättää myös yksinäisyys. Keskustanuori Kristiina Ruuskanen palauttaisi yhteisöllisyyden kiinnostavalla uudella tavalla. Etätyö ei hänelle tarkoita yksinäistä puurtamista kotona, toimistohuoneeksi muutetun vierashuoneen nurkassa. Hänen visiossaan lähekkäin asuvat eri alojen etätyöläiset muodostaisivat oman työyhteisön. Voisimme "matkata" muutaman sadan metrin päässä kodistamme sijaitsevaan työpisteeseen, jossa kukin tekisi töitä omalle työnantajalleen. Työ ja yhteys työantajaan hoituisivat omasta huoneesta tai työpisteestä tietokoneen tai muun teknologian avulla, mutta fyysinen työyhteisö muodostuisi samalla alueella asuvien kesken. (ks. Ruuskanen) Ei paha.

Lyhentäisin työmatkoja muillakin keinoin. Kustannukset voisi esimerkiksi jakaa työn myyjän ja työn ostajan välillä. Ainakaan minä en koe olevani vapaa-ajallani, jos autoni vankina joudun kuuntelemaan radiosta mainoskanavan soittolistaa tai tekopirteää talk show -juontajaa, joten maksattaisin onnettomuuden mieluusti palkkaajallani. Hänenhän syytään jamani lopulta on. Koska kuitenkin ymmärrän, ettei työn ostajakaan varsinaisesti hyödy istuskelustani, hyväksyn, että hän maksaa matka-ajalta vain puolta palkkaa, ja vain tunnin ylittävältä ajalta päivässä. Ja koska työn ostajaa ei lamassa pidä kiusata uusilla kuluilla, poistettakoon työmatkavähennys ja jaettakoon yhteiskunnalta näin säästyneet rahat täysimääräisinä työn ostajille palkattujen nuppiluvun suhteessa.

Näin toimien työmatkoja teettävä työn ostaja kärsisi pienen taloudellisen vahingon, mutta etätyötä suosiva, lähialueeltaan rekrytoiva ja ihmisten keskelle sijoittuva työn ostaja pääsisi vastaavasti voitolle. Vähänkään avarammin ajatellen olisimme kuitenkin voittajia kaikki.

Lähteet:
Ruuskanen, K, (25.7.2010). Eri alojen etätyöläiset voisivat muodostaa oman työyhteisön. Helsingin Sanomat.
(Kirjoituksen laajempi versio Kristiina Ruuskasen blogissa).
Simpanen, V. (21.7.2010). Etätyö hyödyttäisi niin työntekijää, työnantajaa kuin yhteiskuntaakin. Helsingin Sanomat.

Leikkauksia 9!

2010-08-03T22:06:00.000+03:00

Viisaammat pohtivat tapaa merkitä ydinhaudat jälkeemme tulevia lajeja varten. Oma ehdotukseni on tässä:

Pieni suuri päivä ja suuri pieni päivä

2010-07-31T21:29:00.000+03:00

Palasin lomalta. Lähiesimies kysyi kollegan ja minun kuulumisia. Käytyään läpi kollegan työtilannetta hän pyysi minut huoneeseensa. Aloin odottaa pahinta.

Hätkähdin kertaalleen jo palkattoman lomani aikana. Työkännykkäni vaikeni mökillä, ja epäilin työsuhteeni koeajan puitteissa puretun. Jos pääministerillinen ero hoituu tekstiviestillä, rividuunari potkittaneen pois vain katkaisemalla yhteys.

Mökki sijaitsee katveessa, jossa häiriöitä on usein. Yhteys palautuikin seuraavana päivänä. Aiheettomasti tuskailin eilenkin. Esimies ilmoitti koeajan päättyneen, toivotti tervetulleeksi taloon ja esitteli syksyn haastavia ja kiinnostavia työtehtäviäni.

Olen nyt siis niin vakituisessa työssä kuin tänä päivänä voi olla.

Ihmisen muisti on lyhyt. Kohta kai minäkin alan uskoa kaiken olevan itsestä kiinni ja jokaisen työttömän olevan vastuussa tilanteestaan.

Työttömyyden aika alkoikin unohtua nopeammin kuin olin uskonut. Keskipäivällä vastasin puhelimeen ja yritin samalla tallentaa tietokoneella käsittelemääni tiedostoa painamalla ctrl+s. Taisin kumminkin tehdä jotain muuta. En ole ihan varma. Kun palasin koneelle, tiedosto oli tyhjä.

Se sisälsi henkilökohtaiset muistiinpanoni puoleltatoista vuodelta. Ne kaikki ovat kadonneet. Fiiliksiä, mutta myös konkreettisia asioita, joiden selvittäminen tuntuu nyt lähes mahdottomalta. Varmuuskopiota ei tietysti ole.

Olin ajatellut hyödyntää muistiinpanoja muun muassa kirjoittaakseni fiktiota työttömyydestä. Siltä nyt säästytte. Harmittaa. Olen kärsinyt taiteeni takia. Teidän ei tarvitse.

Puh, pah, poh - pelistä (hetkeksi) pois?

2010-07-19T22:02:00.001+03:00

IT-urani alussa uskalsin lomailla korkeintaan viikon kerrallaan. Osan lomista halusin siirtää seesteisempiin vuosiin, sillä pelkäsin lomalla unohtavani kaiken oppimani. Osin siirsin lomia toki vaativampaa perhetilannetta ennakoiden ja myös vaellellakseni tuonnempana vähän pitempään. Viikon tai kahden mittaiset ympäristörikokset aurinkorannoille eivät nuorempanakaan innostaneet.

Lykätty tarpeentyydytys ei kohdallani kannattanut. Kun sihteeri muutaman kerran vaihtui, pitämättömät lomat muuttuivat hankaliksi osoittaa. Lopulta lahjoitin ne hiljaisesti työnantajalle.

Työ muuttuu yhä nopeammin, joten voisi ajatella, ettei itsetuhoisinkaan työntekijä kohta uskaltaudu irtautumaan työstään muutamaa päivää pitemmäksi ajaksi.

Työpsykologi Anne Hyvénin mukaan on onneksi päinvastoin: "Ennen ihmiset miettivät, että voinko jäädä hetkeksi pois, olenko ihan pihalla, kun palaan. Nykyään muutos on niin nopeaa, että kaikki ovat joka tapauksessa pihalla." (ks. Pulkkinen 2)

Ennemmin kuin asioiden syvällistä hallintaa, uusi työ vaatii kykyä omaksua nopeasti mitä tahansa uutta: uutta teknologiaa, uusia työtapoja, uusia organisaatiomalleja jne. Uuden oppimisen kannalta taas on tärkeää, että olemme levänneitä ja motivoituneita, ei niinkään se, että sinnittelemme jatkuvasti läsnä, vaikka uupuneina tai sairaina.

Milloin pitäisin breikin -kysymykseen voikin vastata kuten kysymykseen: Milloin ostaisin uuden tietokoneen. Koska uudet tietokoneet ovat aina monin verroin edeltäjiään nopeampia ja suorituskykyisempiä, aina on periaatteessa yhtä oikea tai väärä hetki uuden hankkimiselle. Ainakin minä hankin koneen juuri tarvitessani, en etukäteen, jolloin kone ehtii vanheta tai myöhässä, odoteltuani hintojen näennäistä laskuja. Työelämätauonkin sijoittaisin elämätilanteeseen, jossa rahasta ei ole pulaa, mutta jossa ajalle on käyttöä. Ulkoiset olosuhteet ovat joka tapauksessa aina yhtä hyvät tai huonot.
Työn ostajakaan ei enää pidä työelämästä poissa olemisen jaksoja yhtä epäilyttävänä kuin edellisen laman ja pysyvämpien työsuhteiden aikaan. Huomasin tämän oman työttömyyteni aikana. Saman on pannut merkille myös vuonna 2008 lääkealan myynti- ja markkinointitehtävistä eettisten syiden takia irtisanoutunut ja sittemmin uutta työtä etsinyt ja löytänyt 46-vuotias Jan-Henrik Mäkelä. Suurin osa työnantajista pitää Mäkelän mukaan jo ihan normaalina sitä, että työnhakija on poissa työelämästä jonkin aikaa omasta tahdostaan. Tämä konkretisoitui Mäkelän omissa työhaastatteluissa: hän ehti havaita entisten haastattelijoidensa hakevan hänen kanssaan yhtaikaa samoja uusia pestejä. (ks. Pulkkinen 1)

Kuvittelisin, että työn ostaja jatkossa jopa suosisi työntekijän omaehtoisia breikkejä, joiden ansiosta levon ja uudelleenkouluttautumisen kustannukset ulkoistuvat työntekijälle. Pienet työpaikat pystyvät yleensä maksamaan vain työsuorituksesta, eivätkä isotkaan oheiskuluja rakasta.

Työnhakutilanteessa on kuitenkin kerrottava uskottava tarina poissaolon syystä. Pelkkä bissen juominen terassilla ei riitä. Esimerkiksi Mäkelän välivuoden selittivät pienet lapset ja opiskelu. Kouluttautuminen jopa ihan toiseen ammattiin, tai hetkellinen omistautuminen harrastukselle alkavat nekin jo nykyään kelvata työantajalle. Levon tarpeenkin voi tunnustaa, mutta mahdolliset jaksamisen tai mielenterveyden syvemmät ongelmat ainakin minä salaisin. Nuoret tosin kuuluvat puhuvan jo psykoterapiastaankin "woodyallenilaisen" avoimesti.

Uskottavan tarinan kertominen vaikeutuu työttömyyden pitkittyessä. Oma luovuuteni ehtyi puolen vuoden tietämillä, kun olin mielestäni saanut akkuni ladatuksi ja rästiin jääneet pikkutekemiset hoidetuksi. Kiinnostavaa tekemistä olisin toki keksinyt vuosikausiksi, jopa sellaista, johon olisi riittänyt pieni pääomasatsaus. Pitkäaikaiseen uppoutumiseen työttömyys tarjosi kuitenkin liian epävarman perustan. Se kun saattoi keskeytyä milloin tahansa.

Valinta on joka tapauksessa vaikea. Lähdit tai jäit, voi käydä hyvin tai voi käydä huonosti. Sorvin ääressä pysytteleminen saattaa osoittautua viisaaksi, sillä työvoimaa vähennettäessä läsnäolijat ovat etätyöntekijöitä ja sapattivapautettuja vahvemmalla. Toisaalta tyytyminen tylsiin ja mekaanisiin tehtäviin saattaa suistaa liian kiltin työntekijän ansaan, jossa hänen ammattitaidollaan ei enää ole kysyntää työmarkkinoilla. Hurmioon tai turmioon voi johdattaa välivuosikin. Toinen uudistaa koko elämänkatsomuksensa, toinen tuhlaa tilaisuutensa tissutellen ja televisiota tuijottaen. "Teet niin tai näin, aina kadut", taisi kirjailija-filosofi Sören Kierkegaard "lohduttaa" meitä valitsemaan vapautettuja jo 1800-luvulla. Valitsematta jääneiden vaihtoehtojen seurausta on joka tapauksessa mahdotonta saada selville.

Niitä, jotka pelkäävät monimutkaistuvan ja nopeutuvan työelämän karkaavan tavoittamattomiin pienenkin herpaantumisen myötä, haluan kuitenkin rauhoittaa parilla omaelämäkertaisella "paljastuksella". Muistan jo vuonna 1984 tietokonekurssilla, vähän yli kaksikymppisenä, pelänneeni olevani liian vanha omaksumaan näitä uusia asioita. Miltei 15 vuotta myöhemmin en edelleenkään ymmärtänyt tietokoneiden syvintä sielunelämää (joka tosin oli yksinkertaistunut), mutta työskentelin kuitenkin yhdessä maailman merkittävimmistä alan konserneista.

Välissä ehdin syrjähypätä ihan toisaallekin. Valmistuttuani ryhdyin "oikeiden" töiden sijaan toteuttamaan taloudellisesti ja jopa ammatillisesti turhanaikaista, mutta itselleni tärkeää projektia, jonka rahoitin pakertamalla iltaisin hanttihommia. Kun projekti vuosia myöhemmin valmistui, sain sen avulla ensin muita töitä, ja päädyin lopulta opiskelemaan uuden ammatin. Yhtä hyvin tai huonosti olisi varmaan käynyt siinäkin tapauksessa, että olisin valinnut viitoitetumman urapolun.

Jos ja kun siis olet pätevä työhösi nyt, ei haittaa, vaikka jokin organisaatiomuutos, ohjelmistoversio tai yksittäinen projekti jäisikin sinulta väliin. Kykenet kyllä pitkänkin tauon jälkeen oppimaan muuttuneen työn, kunhan viitsit nähdä vähän vaivaa.

En silti uskalla jaella kenellekään konkreettisia neuvoja. Paljon on kiinni puhtaasta sattumasta. Omia "hyppyjäni" en ole katunut. Tärkein perusta elämälle tulee edelleen hulluimmista valinnoistani. Rohkeampikin olisin voinut olla. En uskalla edes ajatella, minne olisin henkisesti päätynyt, jos olisin valinnut vielä nykyistäkin illuusiottomamman normielämän. Nyt puuttuvan autotallin ja sieltä puuttuvan mersun perään en haikaile.

Suhtaudun lomiinkin toisin kuin IT-urani alussa. En enää lykkää niitä tai jätä niitä pitämättä. Lomailen päinvastoin sen minkä pystyn. Kesälomapäiviä ei uudesta työstäni ole ennättänyt kertyä, joten tätä tekstiä rustailen verkkaisesti palkattomalla vapaalla. Kiireellä emme ehdi minnekään. Laiskana olemme luovimmillamme. Ainakin keskimäärin.

Lähteet:
Pulkkinen, P. (7.3.2010). Sivuun, vähäksi aikaa. Helsingin Sanomat.
Pulkkinen, P. (7.3.2010). Työttömyyttä ei enää koeta yhtä kauheana asiana kuin ennen. Helsingin Sanomat.

Annatko palautetta?

2010-07-09T13:50:00.000+03:00

Lomailen minäkin, vaikkei oikeutta olekaan kertynyt. Kesä on liian kallis kokonaan sivuutettavaksi. Palkanmaksajakin säästää hiljaisina kesäkuukausina.

Loman aluksi elämänkumppanini saattoi minut täydentämään vaatevarastoani, mistä urakasta palkitsin itseni pakenemalla hellettä Kiasmaan. Yläkerrassa on ruotsalaisen Denise Grünsteinin valokuvia. Kokonaisuus on hieno, joskin ehkä vähän yllätyksetön. Elämänkumppanini piti enemmän Susanna Majurin taannoisesta kuvista, joihin Grünsteinin työt temaattisesti ja jopa osin värillisestikin minustakin vertautuvat. Pari Majurin vedosta on esillä Kiasman kokoelmanäyttelyssä, joten vertailla voi paikan päälläkin.

Kun vauhtiin pääsimme, sukelsimme myös Urho Kekkosen ajan "hovimaalari" Ilja Glazunovin ihmeelliseen maailmaan. Yleisvaikutelmani oli kummastus. Kiasman edellisen johtajan Bernt Arellin vino huumorintaju lienee ainoa syy tuoda Glazunov nykytaiteen yhteyteen. Muuta varsinaista pointtia en näyttelylle keksinyt. Toritaidetasoisten piirrosten ja maalausten yhdistäminen autenttiseen filmi- ja lehtimateriaaliin poliittisen eliitin "innostuksesta" antaa kuitenkin vaikuttavamman kuvan suomettumisen ajasta kuin mikään kuviteltavissa oleva yksittäinen tutkimus tai Ben Zyskowiczin tulikivenkatkuisinkaan palopuhe. Ainakin nuorille näyttelyä voi siis suositella. Tuollaista on oikeasti ollut olemassa.

Kaiken kohkaamisen keskellä itse juhlakalu vaikuttaa video- ja lehtikuvissa oikeastaan aika sympaattiselta hepulta. Minun kävikin häntä sääliksi. Kun nuorena olin mielisairaalassa, (olin töissä, en hoidossa (tämä toimii aina, huomaatko kuinka jo otit etäisyyttä?)) meille korostettiin, ettei potilaan harhoja pidä pönkittää, vaan että hänen todellisuudentajuaan on kaikin tavoin vahvistettava. Mutta mitä voi tehdä nuori Glazunov, Väyrynen, Kanerva ja lopulta itse Kekkonenkaan, kun maailman kaikki mahtavat ympärillä tukevat hänen yhä harhaisemmiksi muuttuvia fantasioitaan?

Mieleeni vertautuu jokin oman aikamme surkea idols-tyrkky, jolle tuomarit kohti ja kovaa lyömisen sijaan päättävät antaa hymistelevää toivoa: "Ääni ei tällä erää ollut kaksinen, ja moni nuottikin vielä haki osoitettaan, mutta kokonaisuus on kyllä kehityskelpoinen." Ja ei kun ilmoittautumaan Big Brotheriin, jos sitä kautta ura urkenisi.

Olisiko nimenomaan kollegoiden pitänyt jo vuosikymmeniä sitten välittää Glazunovistakin enemmän? Eikö heidän, sen sijaan että pitivät nuorta Iljaa vain vaiettavana, harmittomana hölmönä, olisi pitänyt rutata hänen töherryksensä niin suoraan, että hän olisi ennättänyt hankkia itselleen jonkun muun, todennäköisesti ihan hyvän elämän? Nyt tirskahtelemme hänen maneristisille ja kömpelöille figuureilleen, eikä hän vielä kypsässä iässäkään tajua olevansa häpeällisen pilailumme kohteena. (Tosin monet museovieraat tuntuivat tyytyvän näkemäänsä, mikä ylistää heidän rehellisyyttään mutta kertoo kauheaa heidän taidekäsityksestään).

Glazunov lienee kuitenkin asemaansa itse pyrkinyt, joten tyytyköön osaansa. Luin myös jostain, että hän olisi ollut julkikuvaansa ovelampi ja hyödyntänyt asemaansa "virallisena" toisinajattelijana auttamalla vaikeuksiin joutunutta oikeaa älymystöä. En osaa ottaa huhuihin kantaa, eikä se liene tärkeääkään.

Tärkeitä ovat sen sijaan omat valintamme tässä ja nyt.
Meillä taitaa nimittäin useimmilla olla oma ajankohtainen "Glazunov-ongelma" työpaikoillamme. Ainakin minun työpaikallani palautteen antamiseen kannustetaan. Välillä sitä tunnutaan annettavan liikaakin. Uskon samoin olevan muuallakin. Vähintään projektien jälkeen ja kehityskeskusteluissa joudumme arvioimaan omaa, kollegoidemme, esimiestemme ja alaistemme onnistumista.

Saamamme ja antamamme palaute vaikuttaa hyvin paljon käyttäytymiseemme ja käsitykseemme omasta itsestämme. Olisikin tärkeää saada rehellistä palautetta. Jos parhaansa yrittänyttä vain haukutaan, hän voi masentua, mutta myös kehittää työtapojaan tai hakeutua toisiin, hänelle soveltuvampiin tehtäviin. Myönteinen palaute taas kannustaa jatkamaan samaan malliin. Sitä on mukavampi sekä antaa että saada, mutta aiheettomana se saattaa silata tietä katastrofiin, kun emme tajua tehtävästä selviämisen edellyttävän jotain aivan muuta kuin kuvittelemme.

Rehellisen palautteen antaminen esimiehille vaatii erityistä uskallusta. Koston pelossa olemme taipuvaisia mietteitämme myönteisempiin arvioihin heidän onnistumisestaan. Joko pidämme mölyt mahassamme tai intoudumme ylistyksiin Glazunovin aikalaisten hengessä.

Palautteen rehellisyys tuli mieleeni, kun VATT:in tutkimus osoitti henkilöstön tyytyväisyyden valtion virastoissa yllättäen lisääntyneen, vaikka väkeä oli tuottavuusohjelman nimissä potkittu pois (ks. Seuri). Asiaa oli selvitetty mm. työtyytyväisyyskyselyin, joihin vastaamisesta nimimerkki Tottelevainen toteaa Helsingin Sanomien yleisönosastossa seuraavasti:

"... omalla työpaikallani työilmapiirikyselyt etenevät seuraavasti: Ennen kyselyä esimiehet pitävät henkilökunnalle palavereja asian tiimoilta. Keskeinen painotettu sanoma on: 'Jos ette vastaa hyvillä numeroilla, tämä toimipaikka suljetaan tai siirretään tai teille tulee tupenrapinat.'
Jos ja kun joku onneton ei usko, mitä on sanottu, seurauksena on kollektiivinen rangaistus. Työaikajoustot loppuvat ainakin määräajaksi, lomia siirretään, työtehtääviä vaihdetaan. Ja psykologi kutsutaan kertomaan, miten meidän pitää 'katsoa peiliin' ja olla tyytyväisiä."
(Tottelevainen)

Julistan minäkin tyytyväisyyttäni, jos

minua uhataan aseella
pomo kyselytilanteessa kurkkii olkani yli
kyselyn otos on niin pieni, että minut voidaan jäljittää
minua etukäteen briiffataan kuten nimimerkki Tottelevaisen työpaikalla

Pelkurimaisuudella tarraamme ehkä hetkeksi työhömme ja asemaamme. Samalla kuitenkin suistamme esimiehemme tilanteeseen, jossa työyhteisöä on oikean tiedon puuttuessa enää mahdotonta järkevästi hallita. Olemmeko siis osin itsekin vastuussa, jos sorrumme työtaakkaamme ja keskinäisiin ristiriitohimme, jotka olemme johdolta itse salanneet? Keitä me olemme esimiestämme arvostelemaan, jos hän toimii päättömästi antamamme päättömän tiedon perusteella?

Itse ratkaisen ongelman niin, että yritän tarvittaessa mahduttaa eläviin tilanteisiin korusanakäänteistä kritiikkiä ja kehitysideoita. Kaava voisi mennä vaikka näin: "Tilanteemme on nytkin varsin hyvä, mutta jos dynaamisena työyhteisönä haluamme kehittyä edelleen, voisimme..."

Varsinaisessa kyselyssä annan sitten sellaiset numerot, etteivät pomon bonukset jää ainakaan niistä kiinni.

Lähteet:
Pääkkönen, J & Kangasharju, A. (2010). Mainettaan parempi tuottavuusohjelma? Katsaus valtion virastojen ja laitosten työn tuottavuuteen ja työhyvinvointiin. VATT-tutkimuksia 159.
Seuri, V. (30.6.2010). Valtion työntekijät viihtyvät töissä leikkauksista huolimatta. Helsingin Sanomat.
Tottelevainen. (5.7.2010). Työilmapiirikyselyihin on pakko vastata "oikein". Helsingin Sanomat.

Hui, meitä testataan!

2010-07-01T21:49:00.001+03:00

Meitä testataan nykyään läpi elämämme. Alkuverryttelyksi pituuttamme ja painoamme tarkkaillaan. Kunnon rumba alkaa koulussa. Kurssimuotoiseksi muutetut peruskoulu ja lukio viestivät, ettei luokkaan tulla olemaan vaan suorittamaan. Sitten omien kouluaikojeni Jumala ja opettaja ovat ulkoistaneet arviointivelvoitettaan myös nuorelle itselleen. Voi sitä, joka joutuu hormonihyökkäyksen tai sairauden uhriksi ja jää tahdista. Meno kiihtyy korkeakouluopinnoissa.

Kannatan silti testaamista, noin yleensä. Ensimmäiset kyvykkyystestit kehitettiin monen muun innovaation tavoin armeijassa. Ne olivat osa renessanssista alkanutta ajattelua, joka haastoi yläluokan perinnölliset oikeudet ja vaati lahjakkuuden ottamista huomioon virkoja täytettäessä. Tänäkin päivänä testit saattavat auttaa ylittämään monia rotua, luokkaa ja sukupuolta koskevia ennakkoluuloja, joiden takia yhteiskunta ei hyödynnä kaikkien jäsentensä lahjakkuutta. Sinänsä epämiellyttävissä Mensan testeissäkin moni alemman yhteiskuntaluokan rivitallaaja on saanut uskoa kykyihinsä. On myös hyvä, että lääkäri solutyyppimme tarkasteltuaan kertoo meille heti kannattaako meidän harjoitella painonnostoa, telinevoimistelua vai kestävyysjuoksua.

Ei koulua vaan elämää varten. Koulussa testataan, koska elämässä testataan. Elämä ei ainakaan tällä hetkellä onneksi viime kädessä tarkoita sotaa, johon koulu ennen pyrki kasvattamaan auktoriteettiuskoista ja sokeasti tottelevaa tykinruokaa. Kenraalit ja Jorma Ollilat ovatkin syystä huolissaan varushenkilöiden fyysisestä rapistumisesta. Koulun tehtävän kannalta fyysinen suorituskyky on kuitenkin sivuasia. Hiihtämisen ja puun takaa ampumisen sijaan se valmistaa sotimaan hienovaraisemmin, kansainvälisen talouskilpailun tantereella. Viime kädessä koulu valmistaa meitä palkkatyöhön.

Jo työhön päästäksemme meidän on alistuttava testeihin. Itse kävin hiljan läpi sekä soveltuvuus- että huumetestin. Yksityiseltä valtion leipiin vaihtanut tuttuni sai yhtä perusteelliseen kohteluun. Yt-neuvotteluihin kyllästynyt toinen tuttuni päätti vaihtaa kokonaan alaa ja joutui koulutukseen hakiessaan hänkin testattavaksi.

Virallisesti löydämme testien avulla kukin oman paikkamme kokonaisuudessa. Tämä on tietysti täyttä puppua. Kaikki eivät ole hyviä jossain vaan lahjakkuus kasautuu. Muutamalla harvalla on valittavaa haaskattavaksi asti. Me muut tyydymme siihen mitä saamme.

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett antaa kirjassaan Uuden kapitalismin kulttuuri työelämän testeihin uuden näkökulman. Työelämän testit ovat hänen mukaansa luonteeltaan hyvin erilaisia kuin koulussa tehtävät testit.

Koulussa voimme yleensä tekemisellämme vaikuttaa menestykseemme. Riittävä pänttääminen parantaa tuloksiamme seuraavassa testissä. Ahkeruus palkitaan viimeistään ylioppilaskirjoituksissa tai yliopiston pääsykokeissa. Ahkera tekee myös laiskaa verrokkiaan paremman gradun ja väitöskirjan.

Työelämän testien laita on Sennettin mielestä toisin. Vanhassa käsityöläismäisessä ammattilaisuudessa, jossa asiat tehtiin niin hyvin kuin osattiin, oli kyse jonkin tiedon tai taidon syvällisestä hallitsemisesta ja omistamisesta. Lahjakkuuden uusi versio ei kuitenkaan enää ole sisällöllistä eikä sisällöistä riippuvaisia. Uuden työn ostaja ei ole kiinnostunut tämänhetkisestä osaamisestamme, joka vanhenee joka tapauksessa nopeasti. Paneutuminen, "ylilaatu", on passé, pinnallinen kiinnostus kaikkeen uuteen on puolestaan in. Kärkiyritykset ja joustavat organisaatiot tarvitsevat ihmisiä, jotka oppivat uusia taitoja eivätkä roiku sidoksissa vanhoihin osaamisiinsa. Ne edellyttävät meiltä myös kykyä työskennellä tehokkaasti tiimeissä, joiden elinkaari on lyhyt ja joiden jäseniin emme ehdi kunnolla tutustua. Uusi lahjakkuus on potentiaalista kyvykkyyttä.

Muutoksen myötä työelämän testeistä on tullut ainutkertaisia tilaisuuksia, joiden tuloksia emme voi enää myöhemmin korjata. Meille ei edes tarjota mahdollisuutta vaativampiin tehtäviin, jos testien tulokset todistavat meitä vastaan. Osaamisen sijaan testien katsotaan mittaavan synnynnäistä, muuttumattomaksi oletettua kyvykkyyttämme. Meistä tehdyt ensiarviot ohjaavat koko myöhempää uraamme. Työpaikkaa vaihtaessammekin meistä saatetaan tiedustella edelliseltä työantajalta.

Testeissä suoriutumista vaikeuttaa se, emmekä voi tarkkaan tietää, mitä meiltä milloinkin halutaan. Mietin omia keväisiä vastauksiani. Vastasin tietoisesti kaikkiin johtajuutta koskeviin kysymyksiin niin, ettei esimiesasemaa minulta jatkossa edellytettäisi. Jo nyt esimiestyöt ovat kuitenkin alkaneet vähän kiinnostaa. Onko mitään tehtävissä? Aktiivisinkaan ponnistelu nykyisessä työssäni ei välttämättä auta minua "etenemään", koska rekrytoinnin yhteydessä tehty testi kertakaikkisesti osoittaa minut dynaamisuutta vailla olevaksi johtajaksi. Anomalla uuteen testiin taas paljastaisin alkuperäisen vilpillisyyteni.

Sennett huomauttaa, että potentiaalista kyvykkyyttämme koskevat arviot ovat myös huomattavasti henkilökohtaisempia kuin suoritustemme arviointi. "Sinusta ei ole mihinkään" on väitteenä tylympi kuin se että "nyt mokasit". Se väittää jotain perustavanlaatuista siitä, mitä olemme, ei vain siitä, mitä teemme. Se viestittää syvällistä hyödyttämyyttä.

Lannistaminen voi olla yllättävän tehokasta ja nopeaa. En valitettavasti muista näkemäni dokumentin nimeä, jossa ala-asteikäiset oppilaat jaettiin luokassa sattumanvaraisesti kahteen ryhmään, joista toista kehuttiin ja toista haukuttiin. Vanhemmat seurasivat häkeltyneinä sivusta, kun heidän lapsensa omaksuivat uuden roolinsa, joko herran tai narrin, yhdessä ainoassa päivässä.

Kun lapsi tai nuori saa latistavaa palautetta vuosikausia, on helppo ennustaa hänen itsetuntonsa luhistuvan ennemmin tai myöhemmin. Ennuste alkaa toteuttaa itseään. Instituutioissa, jotka tosiasiassa palkitsevat kyvykkyyttä eivätkä saavutuksia, lahjattomaksi tuomituista tulee Sennettin mukaan näkymättömiä, he vain katoavat näkyvistä.

Testeihin pääseminenkin on silti pieni voitto. Kaikkia ei vaivauduta testaamaan.

Jo nyt työn ostajat karttavat tupakoivia, ylipainoisia tai mahdollisesti raskaaksi tulevia työnhakijoita.

Meitä ikääntyviäkin alkaa olla turha testata. Pitenevä elinikä edellyttää populistipoliitikkojen julistuksissa pitempää työssä jaksamista. Työn ostajien vaatimus eläkeiän nostosta perustuu kuitenkin yksinomaan heidän toiveeseensa leikata eläköitymisestä itselleen koituvia kustannuksia. Työskennelköön tämä jämäsakki vaikka satavuotiaaksi, mutta jossain muualla kuin meidän yrityksessämme. Vanhusköyhälistö, joka menettää työnsä myötä täysimittaisen eläkkeensä muutamaa vuotta ennen korotettua eläkeikää, sopii työn ostajalle erinomaisesti.

Potentiaalisesti kyvykkäin on terve nuori, jo pelkästään odotettavissa olevien työvuosiensa ansiosta. Nuori tosin todennäköisesti vaihtaa työpaikkaa kohta taloon tultuaan, mutta tämä jää rekrytoinnista vastaavalta, historiattomasti kohteesta toiseen liihottavalta kolmikymppiseltä konsultilta huomaamatta. (Muita syitä nuorten "kapinallisten" suosioon pohdin kirjoituksessa Nuoret ja työ.)

Yhä useammat meistä saavat joka tapauksessa varautua tulevaisuudessa kuulemaan, ettemme kelpaa yhtään mihinkään, vaikka ponnistelisimme kuinka. Talous pyörii ja kasvaa vallan tehokkasti pelkkien huippuosaajienkin voimin. Meille muille tuputetaan yhteiskuntarauhaa turvaavaa palkatonta puhdetyötä tai pakkokoulutusta. Hyödyttömyyden aiheuttamaan ahdistukseen ne eivät auta, mutta pitävät joutilaat kätemme kuitenkin poissa pahanteosta. Perustulo lopettaisi nöyryyttämisen, mutta vapauttaisi eliitin mielestä myös pelottavan määrän vallitsevaa menoa kyseenalaistavia ajatuksia. Erityinen ongelma olemme me keski-ikäiset miehet, kun selkämme ei jousta pätkätöihin nälkäpalkalla.

Seuraavaksi aloitetaan epäilemättä geneettiset testit. Jos ne ennustavat huonoa, jos meitä uhkaa diabetes tai syöpä, kutsusta muihin testeihin on turha haaveilla.

Ainoa palautteemme on tällöin työn ostajan vakiomuotoinen kiitos osoittamastamme mielenkiinnosta. Se vastaa niihin viesteihin, joilla työvoimaviranomainen edellyttää meitä jatkossakin työn ostajia kiusaamaan.

Saamme mittaamamme maailman.

Lähde:
Sennett, R. (2007): Uuden kapitalismin kulttuuri. Vastapaino.
(Alkuteos: The Culture of the New Capitalism, 2006)

Musiikki ja globalisaatio

2010-06-10T01:53:00.000+03:00

Pistäydyin toissa viikonloppuna Maailma kylässä -festivaaleilla.

Päälavajumputukseen olen jo vähän kyllästynyt, mutta sivummalta löydän edelleen elämyksiä, tänä vuonna kaksin kappalein.

Brittiläinen musiikillinen "tutkimusmatkailija" ja multi-instrumentalisti Andrew Cronshaw ja dukukia soittanut armenialainen Tigran Aleksanyan esittivät huikean kauniin, kansanmusiikista ammentavan kokonaisuuden. Meditatiiviselle esitykselle hauska vastakohta olivat Cronshawn rasavillit välispiikit. Vivahteikkaan esityksen kuulisi mieluusti uudelleen hälyttömässä konserttisalissa. Onneksi elämänkumppani onnistui ostamaan Cronshawin hienon Ocre-levyn. Artisti sattui paikalle samanaikaisesti ja vannotti omistuskirjoituksessaan kauppaamasta levyä kirpputorilla.

Maininnan ansaitsee myös nepalilais-espanjalainen UrJazz-kokoonpano, joka yhdisteli taitavasti nepalilaista kansanmusiikkia jazziin ja flamencoon.

Ei tällaista tarjontaa ole aina ollut, kuten me keski-ikäiset hyvin muistamme. Vasta 1980-luvun loppupuolella Helsingin henki tuulettui hengittäväksi Helsingiksi. Kaivarin konsertit, Hasse Walli senegalilaisrytmeineen ja monet muut ihmeelliset asiat toivat käännösiskelmien, Tero Heinäsen Agit Prop -sävelradioiden ja Jaakko Janhukaisen Levyraadin mustavalkoiseen maailmaan värit. Kovin erilaiseen todellisuuteen kasvavat nykyiset netissä ja festareilla viihtyvät nuoret kuin me umpiopakatut 1960-luvulla maailmaan parkaisseet.

Ehkä juuri musiikissa globalisaatio on ymmärrettävimmillään. Voisimme ajatella siitä, kuten Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ajattelee (kuva)taiteesta: se on globalisaation hyvä puoli. Vaikka kovasti nautin toissaviikonlopun tapahtumasta, en jahkailevaan tapaani osaa olla kyseenalaistamatta tätäkään.

Pessimismini perusteet ovat onneksi tavallista hatarammat. Olen epämusikaalinen. Pimputin lapsena pakotettuna pianoa. En oppinut viidessä vuodessa kunnolla nuottejakaan. Jääräpäät, isä ja poika, ottivat yhteen, enkä tänäänkään tiedä voittiko kumpikaan. Fanikulttuurikin on minut sivuuttanut. John Lennonin kuoltua Mark Chapmanin luoteihin 8.12.1980 (kiinnittäkää huomiota yksityiskohtiin!), sain lukiossa kivisydämen maineen tokaisessani, että mitäpä yhdestä Lennonista, samanmoisia kuolee kehitysmaissa kuin kärpäsiä ihan joka päivä. Tiedän, että ihan järkeviksi luulemani ihmiset reissaavat maailmalla kuullakseen suosikkiaan, mutten voi ymmärtää, että he ottavat ulkomusikaalisetkin lausahduksetkin niin tosissaan.

Sen minä kyllä ymmärrän, että musikaalinen ja ajatteleva ihminen ryhtyy mieluummin musisoimaan kuin vaikkapa bloggaamaan. Miksi kohdistaa sanomansa sadoille jos voi tavoitella miljoonia?

Ennen kaikkea minua mietityttää omaehtoisen, omasta arjesta syntyvän kulttuurin kohtalo.

Miten käy paikallisuuden, kun se joutuu kohtaamaan kaiken maailman musiikin, sen suurella rahalla niskaamme syydetynkin? Mitä jää jäljelle, kun kaikkien maailmojen musiikki on lopulta sulautettu yhteen? Onko kyse evoluutiosta, joka karsii rönsyt, jotta parhaimmat osat voivat kukoistaa? Vai soittolistaudummeko vääjäämättä yhtenäiskulttuuriin ja pienimmän yhteisen nimittäjän diktatuuriin, kun nuoriso kautta maailman kuuntelee samoja markkinamekanismin sille seulomia renkutuksia? Viekö vahvin eikä paras huomion ja voitot? Kun musiikki on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään, moneen kertaan yhdistetty ja kierrätetty, ja lopulta alistettu festareiden oluttelttailijoiden kepeäksi viihteeksi, kesyyntyykö villi erämaa lopullisesti tylsäksi istutusmetsäksi? Jokaiselle yritetään tarjota jotakin, mutta kaikki jäävät ilman.

Onko parastakin tarkoittava stadionbändi vääjäämättä monokulttuuristumisen asialla? Onko mitään merkitystä U2:n tai Green Dayn ylevillä aatteilla, jos maailmanlevitykseen päätyminen nimenomaan itsessään tuhoaa paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneet tavat lähestyä todellisuutta ja näin repii ihmiset irti oman todellisuutensa ymmärtämisestä? Pitäisikö kysyä, mitä musiikin kuuljat eivät tee silloin, kun he ahmivat ulkoa tuotuja, sinänsä ehkä hienojakin vaikutteita?

Perussuomalainen varavaltuutettu kuulee murhemielisen muminani ja taputtaa olalle. Hän ilmoittaa ajattelevansa samoin kuin minä, haluavansa sulkea rajat ja torjua kaikki epämääräiset vaikutteet suomalaista elämänmuotoa turvatakseen. Ei EU:lle, ei pakolaisille, ei sosiaalipummeille, ei homoille, ei vääränvärisille, ei vääräuskoisille! Ei, ei, ei!

Rypistän varavaltuutetun käteeni tunkeman vaaliesitteen taskuuni ja vaikenen. Mietin mielessäni, että pizzaa ja Koffin olutta särpiessään häneltä jää huomaamatta, että häntä inspiroiva kansallisuusaatekin, ja sitä myöten kansallinen elämäntapa, on tuontitavaraa. Kansallisvaltiohan on puhdas sepite, yhdessä sovittu ja pönkitetty "tarkoituksenmukainen" tarina. Ja tosiaan vain yksi tapa selittää maailmaa.

Mitä se suojeltava aitous nyt sitten olikaan? Vain vuorovaikutuksessa meistä mitään kehittyy. Onko lopulta olemassakaan mitään paikallisesti tai kansallisesti omaa, jonka kadotamme maailmalta tulleiden vaikutteiden myötä?

Periaatteessa voisimme silti vastustaa ihmistä tyhmentäviä massamedioita ja kannattaa vaikutteiden vaihtoa vain konserttien myötä. Mutta bensaahan siinä palaisi. Ilmastonmuutoksen aikaan kaikilla asioilla on ekologinenkin puolensa.

Ekologisesti tulisikin toimia toisinpäin, pyrkiä hengen eikä lihan liikkuvuuteen. Pianistia pojastaan tehneellä visionäärisellä isälläni, joka kuunteli c-kasetilta vuoroin hammond-uruille, pan-huilulle ja Francis Goyan unelmoivalle kitaralle sovitettuja menestysiskelmiä, oli ohittamattoman oikeaoppiseksi osoittautunut visio tästäkin asiasta: "Televisiosta näkee paremmin kuin paikan päältä." Televisio on passé, mutta turvaisimmeko nettiin?

Netissä olisimme myös tasa-arvoisia, kunhan unohdamme enemmistön, jolta puuttuu sähkökin. Periaatteessa tekemämme ja verkkoon lisäämämme musiikki löytyy kuitenkin siinä missä megabändien tuotantokin. Musiikin tekeminen, jakelu ja bisneksen ansaintalogiikka ovat jo muuttuneet pienempiä yksiköitä suosiviksi internetin ja uuden teknologian myötä.

Äänentoistollakaan konsertteja ei voi perustella. Tavallinen perusharrastaja voi kohtuukustannuksin virittää kotinsa akustiikan konserttisaleja paremmaksi.

Oikeastaan elävät muusikotkin ovat käyneet vanhanaikaiseksi. Olin muutama vuosi sitten tilaisuuksissa kuulla säveltäjä Shinji Kankia, joka väitti koneen jo soittavan ihmistä paremmin. Koko laaja ja instituutiokeskeinen koulutusjärjestelmä keskittyy silti edelleen solistien ja säveltäjien (useimmiten käytännössä opettajien) tuottamiseen. Kanki kyseenalaistaa konserttitilanteiden ja kalliiden orkesteri-instituutioiden tarpeen. Oopperatalo näyttää hänestä suurelta ja kalliilta menneen ajan jäänteeltä, jossa käyvät näyttäytymässä ylemmän keskiluokan töölöläisrouvat ja maakuntien turistit. Jälkimmäisetkin vain koska käynti oopperassa sisältyy pääkaupunkiseudun matkailupakettiin.

Koneet pystyvät jo nyt soittamaan ihmisille ja perinteisille soittimille mahdottomia rakenteita ja ääniä. Tämän ne tekevät kuulostamatta "koneellisilta", sillä sopiva määrä inhimillistä "rosoa" voidaan ohjelmoida mukaan sointiin niin hyvin, ettei asiantuntijakaan erota ihmisen soittoa koneesta. Jopa säveltäminen on siirtymässä koneille, jotka pystyvät vaivatta omaksumaan erilaisia teoreettisia lähtökohtia. Tulevaisuudessa lienee mahdollista jopa stimuloida suoraan aivojen tiettyjä alueita oman musiikkimaun mukaisesti.

Shinji Kanki kysyykin, onko tulevaisuudessa ylipäätään konsertteja.

Uskon, että on, sillä ei pelkkä taito meitä oikeasti puhuttele. Kehumme täydellisen näköispatsaan veistäjää taitavaksi, mutta kohautamme silti olkapäitämme. Täydellisyys on lopulta tylsää.

Oikeasti olematon kiinnostaa meitä olevaa enemmän. Kun esimerkiksi työmatkailemme hurisevassa ruuhkabussissa, tuntemattoman vieruskaverimme katkonainen kännykkäkeskustelu valpastuttaa meidät välittömästi. Jotkut häiriintyvät niin paljon, että kokevat tarpeelliseksi kampanjoida "kailottamista" vastaan. Miksei samalla voimakkuudella käyty "oikea" keskustelu kuitenkaan häiritse heitä yhtä paljon?

Arvelen, että samasta syystä kuin tv-sarjojen jännittävimmät kohdat edeltävät aina mainoskatkoa tai samasta syystä kuin nauramme makeimmin vitseille, jotka ymmärrämme vasta viiveellä, tai samasta syystä kuin taidemuseon keskeneräinen remontti kiinnostaa meitä enemmän kuin esitellyt teokset. Mahdollisuus tai pakko täydentää tyhjät kohdat mielessämme on se, joka varsinaisesti aktivoi meidät. Tyhjä tila, ei sisältö, on tärkein. Naapurin kännykkäpuhelun "tyhjä tila", eli se että kuulemme vain toisen puhujan, häiritsee jopa niin paljon, ettemme pysty olemaan yrittämättä täydentää keskustelua vaikka haluaisimmekin. Äänentoiston tai edes soitannan laadulla ei siis ole kovinkaan suurta merkitystä myöskään konserttien onnistumisessa. Tokihan massatapahtumien varsinainen viehätys on yhdessäolossa, mutta sopiva hälyisyys pikemmin vahvistaa kuin latistaa elämystä, kunhan musiikki ei aivan puuroudu.

Todellisuus näyttää todentavan pohdintaani. Täydellisestä äänentoistosta ja netistä lähes ilmaiseksi ladattavasta musiikista huolimatta elävät esitystilanteet ovat lisääntyneet. Kyse on osaltaan muusikkoparkojen pyrkimyksestä kompensoida alenevaa levymyyntiään, mutta epäilemättä myös ihmisten aidosta halusta kokoontua yhteen.

Eräs tuttuni teilaa kaikki massailmiöt, liittyivätpä ne sitten musiikkiin, urheiluun tai politiikkaan. Hänen mielestään niissä kaikissa piilee alimpien laumavaistojen valloilleen pääsyn vaara. Suomi - Ruotsi -yleisurheilumaaottelussakin hän näkee kansalliskiihkoa, ilmeisesti Vihreiden vaalitilaisuudessakin uuden Hitlerin nousun vaaran. (Vaikka tuttuni jyrkkyytensä vuoksi mielestäni kaventaa elinpiiriään, hän on luullakseni silti elänyt varsin rikkaan elämän.)

Itse haluan uskoa laumojen aitoon erilaisuuteen. Ihmiset kokoontuvat yhteen eri syistä ja erilaisin tavoittein. On turvallisuushakuista yhteyteen käpertymistä, mutta on toisaalta myös yhteistä avoimuutta.

Uhatut turvaavat traditioaan. He kokevat tulevansa verisesti petetyksi, jollei bändi stadionilla soitakaan vuosikymmenten takaisia hittejään juuri täsmälleen entiseen tapaan sovitettuina. Järkkynyt turvallisuuden tunne ohjaa uhatut muutenkin hakeutumaan harmittoman viihteen pariin. He seuraavat television main stream -sarjoja, kuuntelevat radiosta Suomi-poppia, hankkivat puolisokseen poliisin ja järjestelevät viikkoja ennen suuria juhlapyhiä kaukaisimpienkin sukulaisten hautojen kukitusvuorot. Lanttulaatikkoa ja lipeäkalaa älköön joulupöydästä puuttuko, vaikkei kukaan niistä pidäkään.

Traditionalistin pahin vihollinen on toinen samanmoinen. Traditiot kun harvoin ovat kahdella ihmisellä täysin samanlaisia. Traditionalistit päätyvätkin helposti ilmiriitaan tradition oikeaoppisimmasta tulkinnasta. Elääkö Elvis? Oliko Marilyn maailman kaunein nainen? Mikä oli Beatlesin paras levy? Muunkin seurueen päivä on varmuudella pilalla, jos traditionalistit ryhtyvät inttämään uskonnosta tai politiikasta.

Traditionalisteja löytyy kaikista aatteista ja uskonnoista. Perusturvattomuus ei siis rajoitu pelkästään perussuomalaisuuteen. Yhtä lailla oman onnensa seppyyteen uskova uusliberaali, Stalinin toista tulemista odottava änkyräkommunisti kuin yliopiston pitkässä ruokajonossa keittäjän kanssa väittelemään juuttuva vegaani takertuvat yksinkertaistuksiin. Minulle ovat jääneet epäselväksi myös ne perusteet, joilla eläinten oikeuksia, ihmisoikeuksia, ilmastotalkoita tai ydinvoimatonta maailmaa aina samassa paikassa asema-aukiolla feissaavat paremmintietäjät kuvittelevat, että juuri heillä on oikeus tunkeutua tyrkyttämään totuuttaan pahaa aavistamattomalle ohikulkijalle. Minkälainen edes vähänkään arvokas silmien avautuminen voisi kenessäkään tapahtua muutaman minuutin satunnaisen propagandapaukun myötä?

Samanhenkisten porukassa tyhmyys tapaa tiivistyä riippumatta aatteen laadusta. Onneksi näin ei sentään käy ihan aina. Jos yhteisö luottaa itseensä, se uskaltaa ainakin hetkeksi avata suojaustaan ja ottaa vastaan riitasointuisiakin ärsykkeitä. Uuden iloinen yhteinen kohtaaminen julistaa yhteisön ja siihen kuuluvien yksilöiden voimakkuutta.

Uskon avoimuuden olevan myös kaiken vähänkään merkittävän luovuuden edellytys. Hiostettu ja yt-neuvotteluilla säikytelty työntekijä voi näennäisesti ahertaa, mutta suojaukseen vetäydyttyään hän innovoi enää korkeintaan kontrollin välineitä. Kun heikot johtajamme antavat omalakisen byrokratian karkoittaa venäläisen isoäidin Irina Andonovan, he vähentävät suoraan kansainvälistä kilpailukykyämme. Pelkomme tekevät meistä epämieluisan liikekumppanin niille, jotka kykenevät kohtaamaan maailman rohkeasti. Pelkurit kyllä keräämme joukkoomme.

Meissä kaikissa on myös yksilöinä molemmat puolet. Emme ketkään ole pysyvästi turvallisuushakuisia tai pysyvästi uutta etsiviä. Voittoisa puoli voi vaihtua äkistikin ja itsellemme yllätyksenä. Työllisinä ja vauraina suvaitsemme kaikenvärisiä ja -kokoisia ihmisiä, mutta potkut saatuamme säntäämme silmänräpäyksessä jahtaamaan avustuksilla keinottelijoita ja romanikerjäläisiä. (Hyvinvoivat Jussi Pajunen, Matti Vanhanen ja Eero Heinäluoma ovat säännön vahvistavia ällistyttäviä alisuorittajia). Se, että raskaan työpäivän päätteeksi rojahdamme kotisohvalle töllöttämään iskelmälaulukilpailuja, ei myöskään tarkoita, ettemmekö levättyämme kiiruhtaisi benji-hyppäämään tai lukemaan James Joycen Odyesseusta. Myös "ajan hengellä" on merkitystä. Laskukausi tuo muassaan vahvat johtajat ja suoraviivaiset toimintasankarit, nousukausi vivahteikkaamman oikean ja väärän ja psykologisemmat antisankarit. Jumaltenkin kannat heittelevät suhdanteiden mukaan.

Oman kantani alkuperäiseen kysymykseen omaehtoisen kulttuurin kohtalosta ratkaisen lopulta samoin kuin ratkaisin aikanaan kantani EU-jäsenyyteen. Myös tuolloin horjuin kahden vaiheilla. Jopa niin, että kävelin vaalihuoneistoon tavallista pidempää reittiä viime hetken valaistumisen toivossa. Ei, en perehtynyt EU:n olemukseen kahlaamalla läpi tuhansia sivuja dokumentteja. En myöskään kierrellyt vaalitilaisuuksissa kuulemassa asiantuntijoiden perusteita puolesta ja vastaan. Sen sijaan tyydyin silloin kuten nytkin peesaamaan viisaaksi luulemiani. Valitsen kenen joukossa haluan seistä.

Suljen silmäni, kuuntelen Andrew Cronshawia ja ihmettelen, että mikä hitto tässä alunperinkään oli vaikeaa. Pakkohan minun on epämusikaalisena vain luottaa siihen, että lahjakkaammat löytävät polkunsa ilman apuani. Suhteellisesti hukumme vapauden myötä varmasti aivottomaan "viihteeseen", kuten demokratiassa tapaa käydä. Absoluuttisesti vapaus tuottaa kuitenkin myös hyvää enemmän kuin millään muulla tavoin voimme saavuttaa. Valtavirtahömpän taustalla ajatellaan ja tehdään arvokkaita kokeiluja. Herkät, hapuilevat ihmiset ottavat käsitteellisesti haltuun tuntematonta. Nimenomaan heille teknologian tarjoamat verkostoitumismahdollisuudet avaavat aivan uusia näkymiä. Kukaan ei yksin löydä oikeita vastauksia, mutta ajan "soundi" löytyy tavallaan suunnittelematta, etsijöiden yhteisponnistuksena.

Ei ainoastaan musiikki, vaan myös se maailma, jota musiikki heijastaa ja luo, uudistuu globalisaatiossa. Kaikki vanhan maailman ulottuvuudet ovat myllerryksen jälkeenkin edelleen olemassa ja tosia. Sisäinen minuutemme, suhteemme läheisiin ja ystäviin, työtovereihimme, suomalaisuuteen tai vaikkapa Eurooppaan. Meidän on löydettävä tasapaino näiden välillä, sillä kaikkiin ulottuvuuksiin; omiin sisäisiin pakkomielteisiin, ydinperheumpioon, keskinäisen kehun kerhoihin, työnarkomaniaan, tunkkaiseen nationalismiin ja maailmaa syleilevään kukkaislapsellisuuteen, voi upota liian syvälle. Ihminen, joka keskittyy poimimaan rusinoita pullasta ja iloitsee esimerkiksi ilmastonmuutoksen Suomelle tuomista eduista, on ulkoistanut itsensä yhteisestä maailmassa.

Globaalista on tullut tosiolevaa, emmekä voi sulkea sitä tajunnastamme. Toimintakykymme säilyttämiseksi tarvitsemme paikallisen kulttuurin lisäksi fiksujen ihmisten tekemää globaalia kulttuuria, joka auttaa meitä näkemään globaaleja merkityksiä. Muusikoilla lienee meille keskimäärin vähemmän sanottavaa kuin teoreettisilla fyysikoilla, biokemisteillä tai kulttuuriantropologeilla. Olisikin ilman muuta fiksumpaa fanittaa tieteen suurihmisiä kuin pop-maailman idoleja. Se on kuitenkin arkijärjellä kovin vaikeaa. Edes paarhaat aivot eivät tieteenalojen yli kunnolla ymmärrä toisiaan. Musiikin voima on sen kyvyssä yhdistää muuten hyvin erilaisia ihmisiä. Teoreettinen fyysikko, biokemisti ja kulttuuriantropologi tuskin kohtaavat samassa seminaarissa, mutta samaan konserttiin he voivat hyvin osua.

Minäkin yritän voittaa ahdistukseni ja antaa vaikutteiden virrata ylitseni, ohitseni ja lävitseni. Syvennyn Ocre-levyn kuunteluun. Kyläilen mieluusti maailmassa ensi vuonnakin. Sitä ennen iloitsen mm. lipuistani Leonard Cohenin konserttiin. Mutta ihan ensin saa jalkapallo yhdistää maailman

Kaverini taisi saada potkut

2010-05-29T13:49:00.001+03:00

Sain alkuviikosta sähköpostin, jossa hyvä kaverini kertoi lähtevänsä duunista.

Lähdön syy oli kirjoitettu rivien väliin, ja ympäripyörittelin omien rivieni väliin tarvittaessa voimassa olevan vertaistukitarjouksen. Näkyvässä osassa muistelin tuoreen työttömyyteni hyviä puolia, joutilasta kesää ja lähimmille järjestynyttä aikaa. Mahdollisuutta lueskella ja ajatella. En saanut itsestäni puristettua mitään kovin fiksua, mutta tuntui tärkeältä reagoida välittömästi edes jotenkin.

Eilen puolilta päivin kaverini yritti soittaa kotikännykkääni. Kotiuduttuani soitin vastapuhelun.

Vaiteliaat miehet vaihtoivat muodolliset kuulumiset. Sain kuulla lähdön olleen yllätys, mutta en juuri muuta. Sovimme ottavamme yhteyden muutaman viikon päästä hänen palattuaan aiemmin varaamaltaan lomamatkalta. Sitten hänen oli kiiruhdettava pienten lastensa luo.

Mietin komeaa uraa tehneen kaverini tilannetta. Hän on huonosti valmistautuneena pudonnut niin korkealta, etten minä pysty sinne näkemäänkään. Vuosia sitten headhunterit löysivät hänet tehtäväänsä. Nyt on huonommin. Työttömäksi jääneelle rekrytoijat eivät soittele. Aloite olisi pitänyt pitää omissa käsissä. On kaverillani sentään muutakin elämää. Perhe ja laaja ystäväpiiri voivat tukea, mutta voivat ne ahdistaakin. Asuntovelka ahdistaa takuulla.

Mietin myös omaa rooliani. Emme ole enää pitkään kuuluneet samaan yhteiskuntaluokkaan. Opiskelimme kuitenkin hetken yhdessä, ja hänen ansiostaan yhteys on kestänyt vuosikymmenet. Mitään konkreettista en kaverini puolesta pysty tekemään. Siunailu ja jaarittelu eivät häntä auta. Ainakin haluaisin välttää ne latteudet, joita en itsekään vielä hetki sitten jaksanut kuunnella.

Mitä siis teen? Päädyn voimatonta oloa helpottaakseni rustailemaan yhdentekevän tekstin blogiini. Se minun suuruudestani.