Loma

Palasin töihin työurani ensimmäiseltä viiden viikon yhtäjaksoiselta lomalta. Käytön tuki naureskeli loman tehneen työstäirtauttamistehtävänsä, kun jouduin nolona tiedustelemaan koneeni käyttäjätunnusta. Vaihtuvan salasanan olin kaukaa viisaasti raapustanut paperille, mutta pysyvän tunnarin olin kuvitellut muistavani.

Tähänastisen it-urani olen lomaillut tutkijoiden suosittelemalla tavalla lyhyissä pätkissä. Ihan alussa lomia jäi pitämättäkin, koska pelkäsin tauoilla kadottavani tatsin. Freelancevuosina lähimmin lomaa muistutti oikeastaan työ. Vapaa-aika oli totista keikkojen etsimistä.

On aikaista arvioida pitkän ja pätkän paremmuutta, mutta ainakin vielä tuntuu mukavalta. Onnistuin varsin hyvin välttelemään huomisesta huolehtimista. Lomalle ei osunut edes remonttia, ja kovaa juoksutreeniäkin välttelin. Telkku ja netti pyvyivät nekin hyvin kiinni.

Aluksi reissasimme pariksi päiväksi Tallinnaan. Sitten piipahtelimme erilaisissa sään suosimissa tapahtumissa Helsingissä ja lähiseudulla. Tapasimme tuttuja ja sukulaisia. Tai vain häpeättömästi vetelehdimme. Jossain vaiheessa vietin retriittiviikon vanhempieni mökillä saunoen, lueskellen, marjastaen ja soudellen. Lomani viimeiset päivät ryhmämatkailimme Etelä-Viroon, Setumaahan ja Võrumaahan.

En yleensä piittaa suosikkilistoista, mutta nyt teen julkeassa markkinointitarkoituksessa sellaisen ihan itse. Seuraavat seitsemän asiaa ovat mielestäni kokemisen arvoisia. Elleivät tänä kesänä niin ainakin tuonnempana.

7. Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö

Luin lomalla vain yhden romaanin. Sitäkin paremman. Monika Fagerholmin Säihkenäyttämö suisti arkiset ajatukseni omaääniseen ja rikkaaseen, yhtaikaa epätodelliseen, mutta psykologisesti hyvin toteen maailmaan. Ellei laaja, vaelteleva ja aikatasoja yhdistelevä kudelma olisi ollut niin hyvin ja täsmällisesti kirjoitettu, olisin pitänyt sitä pelkkänä viihteenä. Viihdyttävähän se oli, päällisin puolin Bodom-järvihenkinen murhamysteeri, mutta oikeasti olennainen tapahtuu yhteisön jäsenten, pääasiassa nuorten naisten, pään sisällä. Fagerholm on selittämätöntä rikosta kiinnostuneempi rikoksen vaikutuksesta yhteisön ihmisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Mieleeni tuli David Lynchin Twin Peaks, vaikka nyt maisema onkin kotoisempi ja kuvasto lämpimämpi.

Postmoderneja kokeiluja kaihtava lukija muuten yllättyy lopussa iloisesti; tarinan monet langat kudotaan ihan oikeasti yhteen.

Ennen Säihkenäyttämöä kannattaa lukea Fagerholmin aiempi romaani, Amerikkalainen tyttö. Vaikka kirjat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, henkilöt ovat osin samoja. Amerikkalaisesta tytöstä tapahtumat varsinaisesti käynnistyvät, ja sen avulla myös Säihkenäyttämöstä saa enemmän irti.

6. Vain elämää. Teoksia Vexi Salmen kokoelmasta

Viihdesanoittaja Vexi Salmesta on kypsällä iällä tullut merkittävä nykytaiteen keräilijä. Osa hänen kokoelmastaan on 11.9. asti nähtävillä Rauman taidemuseossa (Kuninkaankatu 37). Pidin yllättävän monista töistä, vaikka vastaavanlaisia löytyy kyllä muualtakin. Elämyksen näyttelystä tekivät ennen kaikkea lipunmyynnistä lainattavat kuulokkeet, joiden kautta Salmi sanailee töiden taustoista ja merkityksestä itselleen. Hän esiintyy arkisesti, huumorintajuisesti, lapsekkaan innostuneesti, mutta kuitenkin ytimekkäästi. Hän kertoo mikä töissä häntä itseään kiinnostaa, miten hän ne tulkitsee ja millaisia koettuja tai kuultuja tarinoita niihin liittyy.

Taidemaailman eteerisestä puppupuheesta ei voitaisi olla kauempana. Vanhaan Raumaan kannattaa suunnata ainakin niiden, joille nykytaiteen mainitseminenkin aiheuttaa näppylöitä. Salmen tarinoidessa työt muuttuvat kuin varkain merkityksellisiksi perusreiskallekin.

5. Alppipuisto Jazz

Upea kesä-Hesa tarjoaa kaikenlaista kivaa, usein myös ilmaista tekemistä, näkemistä ja kuulemista. Reitilleni osuivat tällä kertaa mm. Maailma kylässä -tapahtuma Kaisaniemen puistossa, Kallio kukkii -kaupunginosajuhla, Espan lavan ja Alppipuiston ilmaiskonsertit. Alppipuistossa, Linnanmäen kupeessa, poikkesin kahdesti: ensin onnetonta putki- ja lattiaremonttiaan luokseni paenneen äitini kanssa kuulemassa Dave Lindholmia. Olimme vanhin ja toiseksi vanhin yleisössä, mutta ei se leppeässä kesäillassa haitannut.

Kaikkiaan liikun Helsingissä nykyään yhtä turistina kuin ennen ulkomailla. Kun kaverit ovat kadonneet arkeensa, tutuimmat naamat kuuluvat romanialaisille pullonkerääjille. Alppipuisto Jazzissa törmäsin kuitenkin nurmikolla loikoilevaan vanhaan opiskelukaveriin ja tämän muusikkoystävään. Vaihdoimme hetken kuulumisia. Muusikko kertoi viettäneensä jo vuosia talvet Thaimaassa soitellen. Hän yltyi siunailemaan yhteiskuntamme holhoavuutta, kun juontaja motkotti tupakoinnista lavaa ympäröivällä alueella. Turhan monet asiat ovat hänen mielestään Suomessa kiellettyä tai ainakin luvanvaraista, mikä passivoi. Thaimaassa sen sijaan kaikki lapsesta vaariin yrittävät jotakin. Lupia ei tarvita vaan kadunkulmaan voi pistää pystyyn vaikka tilapäisen ruokapaikan, jos siltä tuntuu. Epäilin, josko lapsia ja vaareja ajaa oikeasti pakko, mikä johtuu sosiaaliturvan puuttumisesta, mikä taas johtuu verotulojen puutumisesta.

En saanut muusikkoystävääni kannalleni. Lienevät hänen omatkin sotunsa maksamatta. Kevensimme juttua. Nautimme nurtsilla oluet, kuuntelimme Jukka Perkoa. Sitten jätin ystäväni suunnittelemaan katusoittokeikkoja kauppatorille. Oli mukavaa viivähtää menneessä, mutta helpotti poistuakin.

4. Kalasatama

Vaeltelin eräänä leppeänä kesäiltana Helsingin kalasatamaan. Markkinoiden näkymätön käsi rakentaa sen kohta täyteen toimistorakennuksia ja merinäköalallisia luksusasuntoja, joten siellä kannattaa poikeata vielä, kun elämälle on tilaa. On tilapäistä kahvilaa, luvallista graffitiaitaa, Dodon kaupunkiviljelijää ja ennen kaikkea avaruutta ja monenlaista tilaisuutta. Kyseisen illan isoimman tilaisuuden järjesti tosin virallinen instituutio, eli Helsingin kaupunki, mutta kaksi muuta näytti innokkaiden nuorten spontaanisti pystyyn taikomalta.

Settilistalla tänään Aikuinen nainen.

3. Mustikat

Lapsuuden marjastusmuistoni ovat ikäviä. Hyttyset purivat, selkä väsyi, eikä pieni kippo koskaan täyttynyt, ämpäristä puhumattakaan. Pari vuotta sitten elämänkumppani houkutteli minut kuitenkin vuosikymmenten jälkeen mustikkaan. Yllätyin miten kivaa metsässä vaeltelu olikaan, ja poimurilla tuli myös tulosta.

Tämän kesän sato ei ollut mitenkään loistava, mutta kohtuullinen kuitenkin. Pieni ponnistelu ei välttämättä ollenkaan vähennä retken nautinnollisuutta, kunhan lopussa odottaa palkinto. Kun maisema tuloksettoman metsässä harhailun jälkeen varoittamatta muuttuu siniseksi, tuntuu kuin olisi löytynyt seikkailukirjojen salainen aarre. Seikkailu jatkunee sienestyksen merkeissä.

2. Patarein vankilamuseo

Patarein vankilamuseoon (Kalaranna tn 2, Tallinna) on vaikea löytää, vaikka se on valtavan kokoinen, vaikka se sijaitsee sataman lähellä ja vaikka sillä on selkeä osoite. Tie loppuu uimarannalle vievään kävelytiehen, jonka päästä taas alkaa mereltä pois vievä toinen tie. Kannattaa kuitenkin jatkaa, sillä vasta tuo tie vie perille.

Museo itsessään on metka paikka. Virallisesti se nimittää itseään kulttuurikeskukseksi, mutta oikeasti se näyttää enemmän hylätyltä teollisuuslaitokselta. Vuoteen 2002 vankilana toiminut tsaarin entinen merilinnoitus on ehostamatta, ja juuri siinä on sen kammottava viehätys. Ei vitriinejä, opastettuja kierroksia, turistikrääsää, taustalla pyöriviä videoita. Ei mitään totuttua mikä panisi homman pakettiin ja tekisi historiasta turvallisen. Henkilökuntanakin on vain ummikkovirolainen mummo, joka myy lippuja piharakennuksessa.

Vankila ulkoa...

... ja sisältä.

Joistain selleistä on merinäköala.

Terveydenhoitoa talon tapaan.

Saimme vaellella alueella omaan tahtiimme. Kukaan ei ajatellut puolestamme. Teimme sen itse, mikä tunnetusti on vaarallista. Heti lipunmyynnin jälkeen olin ajatuksissani luiskahtaa monttuun huteralta vanerinpalalta, ja epäilyttäviä rakenteita oli muuallakin. Homeelta haisevia hämäriä käytäviä vaellellessani ja selleihin kurkkiessani aloin epäillä selvisikö yksikään vanki tuberkuloositta. Kunnon kansalaisuuteen palasi varmaan harva, eikä se liene ollut tarkoituskaan.

Äkkiä aavemaista tunnelmaa lisäsivät kaikuvaan labyrinttiin seuraksemme ilmestyneet harhailijat surisevine säteilymittareineen. Onneksi he vain harjoittelivat performanssiaan. Elämänkumppania ahdisti, ja hän halusi nopeuttaa lähtöämme. Seikkailunhaluinen seitsemäntoistavuotias sen sijaan palaisi järjestelmäkameroineen mielellään uudelleen. Matkaa odotellessa vankilakierroksen voi tehdä myös virtuaalisesti.

Sosialistisen realismin absurdimman puolen koimme Miehitysmuseossa (Toompea 8), joka esitteli muun muassa niitä rajattoman luovuuden tuotoksia, joilla esivalta valvoi kansalaisiaan. Fiksuimmat tajusivat toki koomisuuden jo omana aikanaan. Jollei meno yltynyt ihan törkeäksi, kissa ja hiiri -leikki saattoi olla kierolla tavalla hauskaakin. Sensuuri synnytti hienovireisen älyllisen pelin, jossa jokaisen sanan jokaisella vivahteella oli oma merkityksensä. Kun esimerkiksi Tsekkoslovakian myöhempi presidentti, mutta tuolloinen vanki, kirjailija Václav Havel täytti 50 vuotta, ystävät onnittelivat häntä puolueen lehdessä hänen näytelmästään poimitulla nimellä. Oikean kuva livahti lehteen, koskeivat sensorit tunnistaneet epähenkilöksi julistetun Havelin naamaa. Havel lienee ilahtunut. Tarina löytyy myös täältä.

Shoppailen museoissa harvoin, mutta tästä museosta ostin sen perustajiin kuuluneen Heinz Valkin hienon pilapiirroskorttisarjan. Kortteja selatessa reaalisosialismia tuli vähän ikäväkin. Kun vastapuoli yhtäkkiä katosi, eikä sanomisilla oikeastaan enää ollut väliä, myönsi ainakin animaattori Priit Pärn kokeneensa tyhjyyttä.

Tasan eivät käy onnen lahjat, tuumasimme rankan päivän päätteeksi, kun buukkausvirheen takia päädyimme hotellin sviitteihin. Ennen uneen vaipumistamme saatoimme saunoa, seuralaisemme joutuivat tyytymään porealtaaseen. Parin päivän reissun hinta laivamatkoineen oli 65 euroa per nasse.

1. Setukaisten Kuniigrii

Elämänkumppanini houkutteli minut loman lopuksi vielä bussailemaan Etelä-Viroon. Ihan tavanomaisesta kiertoajelusta ei ollut kyse, sillä oppaamme, Tarton yliopiston professori, arkeologi Aivar Kriiska hallitsi suvereenisti paitsi kaikki aikakaudet kivikaudesta nykyaikaan myös sopivasti vinon huumorin. Yli tuhannen kilometrin mittaiseen retkeen mahtui monta huippukohtaa, muun muassa käyntejä linnavuorilla ja yöpyminen Viron Sangasten kartanossa, jota isännöi pitkään sikäläinen suurmies Friedrich Georg Magnus von Berg.

Vastseliinan piispanlinnan rauniot.

Suuri osa Võrun pikkukaupungin johtoa hukkui Estonian onnettomuudessa 1994.

Lõhaveren linnavuori.

Sangasten brittiläistäkin brittiläisempi kartano.



Setumaan kuningas Ahto Raudoja kampanjoi.

Ylitse muiden pidin kuitenkin setukaisten Kuniigrii- tapahtumasta, joka tänä vuonna pidettiin Obinitsan kylässä. Setukaiset ovat pieni, omaa murrettaan puhuva ryhmä Koillis-Virossa ja Venäjällä. Joka elokuu he kokoontuvat kansanjuhlaan valitsemaan itselleen kuningasta, hedelmällisyyden jumala Pekon sijaista. Sootska valitaan demokraattisesti hyvin suoralla vaalilla siten, että kunkin ehdokkaan kannattajat asettuvat hänen eteensä jonoon ja pisimmän jonon kerännyt voittaa. Loppua kohden riehakoituneessa kampanjoinnissa poliittiseen peliin kaapattiin turistitkin. Lopulta entinen kuningas Ahto Raudoja päihitti haastajansa niukasti. Voitto ei kuitenkaan tainnut olla tärkeintä vaan hyvät bileet. Patarein vankilan kolkoissa huoneissa järkkynyt ihmisusko sai vahvistusta näiden kaikenikäisten rajamaan ihmisten vilpittömästä ilonpidosta. Kulttuurilla ja yhteisöllisyydellä näyttää olevan erityistä merkitystä siellä, missä ne ovat olleet uhattuna.

Viron Yleisradion videoraportin juhlasta pääset katsomaan tästä ja kuninkaan Facebook-sivuille puolestaan tästä. Muinaismatkat Oy:n kustannus-hyötysuhteeltaan loistavia retkiä suosittelen kaikille, joita esi- ja lähempikin lähialuehistoria kiinnostaa.

Setukaisnaiset leelottavat.

Osaavat miehetkin.

Laulua kuningaskunnan päivänä.

Tanssia kuningaskunnan päivänä.