perjantai 31. joulukuuta 2010

Todellisuus on kulloisenkin kertojan tarina

Ensin juhlin itsenäisyyspäivää. Sitten kävin hautajaisissa. Äsken vietin joulua läheisten seurassa. Nämä seremoniat ja muutama joutilas hetki ovat suistaneet minut murrosikäisiin ajatuksiin. Sellaisiin kuin: keitä olemme, mistä tulemme, minne menemme. Mitä kaikki tarkoittaa?

Useimmat tarvitsevat kukoistaakseen tarkoitusta. Ainakin minä tarvitsen. Iän myötä olen sentään lakannut etsimästä perimmäisiä tarkoituksia. Riittää, että esimerkiksi työssä on edes välillä vähän järkeä.

Uskon silti psykiatri Viktor E Franklin tavoin, että kaipaamme tarkoitusta enemmän kuin mitään muuta. Tarinoimalla viestimme näistä tarkoituksista. Tarina selittää nykyisyyden johdonmukaisen kehityksen lopputuloksena. Tarinoiden avulla haaveillaan myös tulevasta. Oman aikamme suosittuja tarinoita ovat esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa.

Koti. Jo pieni lapsi katsoo vanhempiensa kanssa mielellään perhealbumia, josta hän löytää itsensä osana suurempaa sukukokonaisuutta. Ihan erityisen kiinnostuneesti hän kuuntelee, miten hänen vanhempansa tapasivat toisensa. Tämän tarinan tuloshan on hän itse. Harva vanhempi tarinoi lapselleen inhorealistista siitä, miten humalassa kohdanneet isä ja äiti päätyivät valomerkin jälkeen suojaamattomaan seksiin. Tarina stilisoidaankin tilanteeseen sopivaksi, ja lapsi saa tilaamansa tarkoituksen. Myöhemmin hän tosin kärsii ainakin hitusen syyllisyydestä huomatessaan, ettei hänen oma viettielämänsä täysin vastaa sitä ihanteellista kaavaa, jota hän kuvittelee vanhempiensa "vanhoina kunnon aikoina" noudattaneen.

Uskonto. Joulun tarina opettaa meidät näkemään itsemme kristikunnan, hybriksessä peräti ihmiskunnan, osana. Raamattuhan sinänsä, kuten suurelta osin ihan maallinen historiankirjoituskin, on tositapahtumiin perustuvaa aikuisten satuilua, jonka tarkoitus on torjua tarkoituksettomuutta ja auttaa meitä näkemään nykyinen tilanteemme kertojan tai tulkitsijan mielen mukaisena vääjäämättömänä tuloksena.
(Uskonnollista paatosta kaihtaville joulu tarjoaa nykyään myös kevyemmän, tavarataivaallisen tarinan pukkeineen ja tonttuineen. Tämä tarina julistaa kulutusyhteiskunnan merkittävyyttä. Ainakin mainoksissa joku vielä ilahtuu uusista tavaroista).

Isänmaa. Lipun liehuessa tarinoimme tarkoitustuksestamme kansakuntana. Sodassa rikkunut veteraani kuuntelee väsymättä vakuutteluja siitä, että unissa edelleen jatkuva silmitön tappaminen oli välttämätöntä ja arvokasta. Kirjallisuudesta ja elokuvista lohtua löytyy lisää. Toisaalla keskikaljabaarien pudokkaat ja pilottitakkiset nahkatukat takertuvat kansallisuhoon ja muukalaisvihaan, kun muutakaan ei ole tarjolla. Ja hoilaammehan me tavitsektin välillä olevamme sankareita ihan kaikki, kun oikein silmät suljetaan. Mitättömimmänkin vaihetyön tekijä voi samaistua menestyneeseen kiekkojoukkueeseen, oikaista hetkeksi kipeää selkäänsä rispaantuneella Suomi-soffallaan, ja todeta tippa silmässä: hyvä me.

Tarinoinnin tauottua jää kuitenkin jäljelle hauras yksilö. Ruumiimme vääjäämätöntä heikkenemistä emme voi paeta, mikä latistaa tarinamme lopun ennustettavaksi. Yritämme syödä terveellisesti, hölkätä tai leikellä itseämme lisää käyttöikää, mutta lahjomattomat madot haluavat silti ruokansa ajallaan. Hautajaisissa paketoidaan päivänsankarin lisäksi hänen elämänsä tarkoitus. Syntyi. Kytki muutaman tuhatta sähköjohtoa. Kuoli pois. Eihän sitä näin voi kertoa. Tunteisiin vetoavaa muistelijaa surijat arvostavat enemmän, sillä hän auttaa heitäkin torjumaan tarkoituksettomuutta.

Sinne tänne sinkoilevien atomien todellisuudessa valmiita merkityksiä ei kuitenkaan ole. Yritämme sellaista vähän kai epätoivon vimmallakin hahmottaa, samaan tapaan kuin aivomme pelkistävät kaottisia havaintojamme säännönmukaisiksi muodoiksi. Emme taida muuta voikaan.

Yksi tapa yrittää saada otetta kaaoksesta on työ. Puheissa haaveilemme muka vapautuvamme raadannasta, mutta sen hetkeksikään lakatessa moni on heti vaikeuksissa. Vähänkään pidemmistä juhlapyhistä selvitään vain poliisin ja sosiaaliviranomaisten avulla.

Työ ei ehkä anna tarkoitusta, mutta se auttaa kuitenkin unohtamaan tarkoituksen puuttumisen. Mitäpä muuta ylistetty flow, mielen ja käden ykseys, on lopulta kuin tarkoituksettomuuden onnistunutta pakenemista? Keskitymme johonkin yksityiseen niin tiiviisti, että unohdamme kokonaan elämän ahdistavan monimutkaisuuden.

Nykyaikainen työ on monella tapaa luovaa ja kivaa. Samanlaista myönteistä kehityskertomusta se ei kuitenkaan tarjoa kuin teollisen ajan ikävystyttävä rutiinityö. Päinvastoin se uhkaa vallata kaiken aikamme ja syrjäyttää kaikki muut tarinat, niin kodin, uskonnon kuin isänmaankin. Globaalissa talouskilvassa onkin käynyt yhä haastavammaksi luoda yhteisiä, yleviä merkityksiä. Ylimmäksi arvoksi nostettu talouskasvu ei monien mielestä enää lisää hyvinvointia. Monista se on jopa haitallista, hallitsemattomasti leviävä syöpä, joka tuhoaa luonnon ja lopulta ihmisenkin. Talouskasvu näyttää myös hyödyttävän yhä harvempia. Enemmistön osaksi jää työskennellä alenevilla palkoilla globaalissa hikipajassa, joka siirtyy aina halvimpia kustannuksia ja väljempiä ympäristönormeja tarjoavaan maailmankolkkaan.

Yrityskouluttajat ja monet poliitikotkin yrittävät silti vimmaisesti vakuutella meille, että juuri työtä tekemällä pääsemme mukaan johonkin paljon suurempaan kuin oma mitätön elämämme. Organisaatiollakin on luomiskertomuksensa, jolla yritetään osoittaa sille loisteliasta paikkaa maailmankaikkeudessa. Ahkeroimalla pääsemme mukaan sen suureen tarinaan. Samalla suojelemme tietysti myös hyvinvointivaltiota, puramme eläkepommia. Vakuuttelu on kuitenkin yhä hankalampaa historiattomassa kvartaalikapitalisimissa, jonka ainoa tarkoitus on jauhaa voittoa omistajille. Mitään ei yritetä tehdä hyvin, vaan ainoastaan kustannustehokkaammin. Harva enää oikeasti uskoo tai sitoutuu.

Abiturientti Jessica Ekholm tulkitsee Helsingin Sanomien nuoren palstan kirjoituksessaan mielestäni oivallisesti ajan henkeä:

Vaikuttaa, että tulevaisuudellani on ennalta määrätty yhteiskunnan luoma kaava: lukion jälkeen yliopistoon, yliopiston jälkeen töihin ja siitä seuraavat viisikymmentä vuotta työntekoa. Sitten vanhainkodin kautta hautaan. Toivoisin, että elämälläni olisi jokin muu vaihtoehto kuin se, jonka yhteiskunta on minulle sanellut. Mutta tätä toivetta on hankala ilmaista ääneen. Varsinkin vanhemman polven suomalaiset, joihin vanhempanikin kuuluvat, uskovat vakaasti, että koulu ja työt on hoidettava vastaan haromatta, koska sellaista elämä vain on.
(Ekholm)

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett kertoo työlleen omistautuneesta it-alan menestyjästä, Ricosta, jolla on kauhistuttavan vähän vastauksia Jessican epäilyille:

Rico oli kuin olikin täyttänyt isänsä toiveet sosiaalisesta kohoamisesta, mutta samalla hylännyt isänsä tien. Hän halveksii "ajan vankeja" ja muita byrokratiaan kiinni jääneitä; hän itse haluaa olla avoin muutoksille ja uskoo riskinottoon. Kaikkein eniten Ricoa huolestuttaa, että hänen omassa elämässään ei ole mitään sellaista sisältöä, joka voisi toimia eettisenä ohjenuorana hänen lapsilleen. Hyvän työn määreet eivät ole hyvän ihmisen määreitä. Työelämässä pärjääminen tai edes menestyminen ei siis anna Ricolle juurikaan eväitä toimia vanhemman roolissa. Hän haluaisi päinvastoin suojella omaa perhettään tämän päivän työelämälle ominaisen lyhytjänteisyyden, palaverimaisuuden ja ennen kaikkea heikon lojaaliuden ja sitoutumattomuuden vaikutuksilta. Uuden talouden jatkuvasti muuttuvien arvojen sijaan perheessä pitäisi Ricon mielestä korostaa velvollisuudentuntoa, luotettavuutta, sitoutumista ja määrätietoisuutta, jotka kaikki edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Millä tavalla lyhytjänteisessä, nopeatempoisessa yhteiskunnassa voi pyrkiä pitkäjänteisiin päämääriin? Millä tavalla kestäviä sosiaalisia suhteita voi ylläpitää? Millä tavalla ihmiset voivat luoda omaa identiteettiään ja elämänhistoriaansa koskevan kertomuksen näin pirsteleisessa, katkelmallisessa yhteiskunnassa? Ymmärtääkseni Rico tunnistaa itsessään sen, että hän on paitsi elämässään menestynyt myös jossain määrin hämmentynyt. Se joustavuus, jonka ansiosta hän on menestynyt, on samalla heikentänyt hänen luonnettaan, mutta tähän ei ole mitään käytännön parannuskeinoa. (ks. Sennett, 13 - 29)

Miksi ihmeessä me sitten olemme vedätettävissä? Miten työtön saadaan lietsottua paniikkiin heti, kun hän vapautuu työstä, jota on koko ikänsä inhonnut? Miksi eläkkeelle "pääseminen" suistaa monet syvään masennukseen?

Ajattelen, että temppu tehdään, tai se syntyy, kolmella tavalla. Kitisemällä, rutisemalla ja häivyttämällä. Kaikki nämä tavat iskevät kimppuumme luonnollisen ymmärrysmaailmamme ulkopuolelta. Siksi kohtaamme ne niin valmistautumattomana.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Nyt se on valmis!

Sain albumin tänään painosta, joten se näyttää ehtivän tilaajille jouluksi!

Jotkut ovat kyselleet näytteen perään, koskeivät halua ostaa sikaa säkissä. En varmaan haluaisi minäkään, joten lisäsin muutaman sivun sarjakuvaportaali kvaakiin.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Joululahjavinkki: painotuore sarjakuva-albumi

Inhoatko kaupoissa tungeksimista? Tuskailetko, mitä antaisit jouluna hänelle, jolla kaikkea jo on? Tämä tärppi on juuri sinulle!

Sisyfos Kivi: Oletko valmis?
ISBN: 978-952-92-8350-7.

68 sivua, 19 x 26 cm, nidottu, neliväri.
Painopaikka: Kirja kerrallaan. Helsinki, 2010.
Sarjakuva-albumi, Oletko valmis?, 68 nelivärisivua, vaivainen 150 kappaleen painos, takuuvarma keräilyharvinaisuus jo syntyessään. Kukaan ei ole voinut tätä vielä lukea, sillä sitä vasta painetaan.

Omakustanteeni kertoo työstä, kuinkas muutenkaan. Se täydentää tämän blogini. Molemmat syntyivät puolentoista vuoden takaisista potkuistani, jotka keskeyttivät opintoni. Blogitekstit syntyivät opinnäytteen teoriaosuudesta. Tutkiskelin mitä ja miksi työelämässä tapahtuu. Albumi kertoo ihmisestä rakenteissa, siitä miltä muutosten keskellä eläminen tuntuu. Omien kokemusteni lisäksi hyödynsin käymiäni keskusteluja ja nimettömänä minulle kerrottuja tarinoita ja ajatuksia.

Ketkä tästä sarjiksesta sitten luultavimmin pitävät? Uskoisin, että ainakin pätkätyöläiset, ja kaikki muutkin, joita työn epävarmuus jollain tavalla koskettaa. Lisäksi ne, jotka yrittävät ymmärtää mahdollisuuksien ja uhkien keskellä työskentelevien "luovien" ammattilaisten sielunelämää. Ja jos olet pitänyt blogiani edes ajoittain täysjärkisenä, saatat sinäkin tykätä. Lapsille teemat ja vähän vino huumori sen sijaan jäänevät avautumatta. Isovanhemmillekaan en tätä välttämättä ostaisi.

Mutta tilata siis saa. Hinta on 18 euroa plus postikulut (Suomeen 2 euroa. Lähetä postiosoitteella varustettu tilaus sähköpostiini: sisyfos.kivi ät hotmail.com. Saat vastausviestinä pankkitilin numeron ja tarkemmat ohjeet. Rahan tultua tilille postitan albumin, joka onnen suosiessa ehtii perille jouluksi.

Varmaa jouluksi ehtiminen ei valitettavasti ole. Paino lupaa tehdä parhaansa ja on tähän asti työskennellyt kuin unelma. Ihan varmaksi he eivät silti muilta kiireiltään uskalla valmistumista luvata. Ilmoita siis viestissäsi, onko jouluksi ehtiminen tilauksesi ehto. Jos on, lähetän maksuohjeet vasta albumin tultua painosta. Jollei se näytä ehtivän ajoissa, perutaan kauppa.

Hypistelen tätä kirjoittaessani painotuoretta tarkistusvedosta. Pysyn hädin tuskin tuolillani. Eihän tuo hullummalta näytä. Ajallamme on ikävät puolensa. Palvelutyössä olemme välillä lähes orjuudessa, kun yritämme miellyttää asiakkaan pienintäkin oikkua. Mutta kun pääsemme itse asiakkaan asemaan, mahdollistaa tekniikan ja talouden villi paritanssi vastaavasti aikamoisen kivoja asioita. En olisi 10 vuotta sitten kuvitellut painattavani täysimittaista nelivärialbumia ihan omin voimin.

Palkkatyöstä tosin pitää pitää kiinni, jotta saan kulut katetuksi. Tosin juuri nyt avokonttorissa on innostukselta vaikea keskittyä.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Uralla etenemisestä

Esimies kysyi kiinnostuksestani haastavampiin tehtäviin.

Nykyisessä työssäni maksaja tai projektipäällikkö kertovat varsin täsmällisesti mitä minulta kulloinkin odotetaan. Voin periaatteessa odottaa ohjeita, pysyä asiantuntijuus- ja mukavuusalueeni sisällä. Vastata vain kun kysytään.

Uudessa roolissani minulta odotettaisiin kokonaisvaltaisempaa vastuuta. Joutuisin välillä vaikka väkisin jyräämään aikaan päätöksiä. Minun pitäisi myös itsenäisemmin vastata asiantuntemukseni kehittämisestä. Aina ei olisi ketään, jolta kysyä neuvoa. Minulta kysyttäisiin, välillä vieraalla kielellä ja mahdollisesti vieraassa maassa.

Mitä vastaisin?

Itse tarjous tuli yllättäen ja tilaamatta. Ilman muuta lyhyessä ajassa saavuttamani luottamus imartelee. Vuosi sitten olin ikääntyvä pitkäaikaistyötönkandidaatti vailla tulevaisuutta. Tallailin työttömänä pitkin viimaisia katuja ja vain haaveilin tällaisesta tilaisuudesta. Nyt teen vaativaa ja tärkeää työtä kivassa porukassa. Minulle on tarjottu vielä vaativampaa ja tärkeämpää. Ohittaisin pari talossa jo vuosia ollutta. Palkka nousisi. Tukenani olisi fiksu pomo.

Ihan hetkeen en ilmeisesti joudu pelkäämään potkuja. Oikeastaan ensimmäisen kerran, nyt lähes viisikymppisenä, luotan työsuhteen jatkuvan vielä puolen vuoden kuluttuakin. Lasten tekemisen kannalta varmuus tulee liian myöhään, mutta tuntuuhan se hyvältä näinkin.

Oikeastaan on hassua päätyä käytännössä pohtimaan hetki sitten fiktiossa pyörittelemääni. En tosiaan ollut ajatellut asian enää mitenkään koskevan itseäni. Tuo fiktio, sarjakuva, on toinen puoli samaa työttömyyden takia keskeytynyttä opinnäytettäni, jonka faktapuoli sisältyy tähän blogiin, ja on kirjoituskokoelmana luettavissa oikean palkin Kootut työjutut -bannerin kautta.

Faktaosuus summasi muuttuvan työn aikalaiskeskustelua. Pääosassa oli järki. Fiktio täydentää toivoakseni kokonaisuuden. Yritän siinä omia kokemuksiani ja ammattilaisilta keräämääni aineistoa yhdistellen hahmottaa miltä työn tekeminen uusien mahdollisuuksien ja epävarmuuksien keskellä tekijästään tuntuu.

Sarjis on nyt valmis, ja julkaisen sen omakustanteena. Tämän sivun ulkoasusta saa jonkun tolkun tyylistä. Nelivärisivuja tulee olemaan noin 70 ja hinta asettunee hiukan alle 20 euroon. Markkinoisin tekelettäni innolla joululahjaksi kaikille, joita kaupoissa tungeksiminen tympii, jos olisin varma painamisesta ennen joulua. Paino ei tätä kuitenkaan uskalla luvata.

Mutta palaan markkinointiviestintään tuonnempana. Nyt riittää pohdittavaa tuossa uralla etenemisessä.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Vastakkainasettelun ajan paluu?

Seuraava pohdintani on leikkiä, enkä edes toivo sitä todeksi. Ehkä syysflunssa sai itsekritiikinkin aivastelemaan. Varsinaisen innoituksen antoi vanhasta hesarista löytämäni kauppatieteen tohtori Maria Joutsenvirran talouskasvun ja hyvinvoinnin suhdetta pohtiva mielipidekirjoitus. Joutsenvirta tuskailee, että päättäjämme tarjoavat talouskriisiin ratkaisuksi yksinomaan talouskasvua. Ellemme paisu vähintään muiden tahtiin, seuraa työttömyyttä, alenevia verotuloja, kasvavia kuluja. Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan romahdus.

Useimmat meistä uskonevat, kun päättäjät lupaavat tieteen ja teknologian ratkaisevan väestön ja kuluttamisen kasvun aiheuttamat ongelmat. Tietoisesti tai tiedostamattaan he äänestävät valinnoillaan. Hulluilla päivillä, ideaparkeissa ja joulumarkkinoilla paljastuu millainen ajattelu on voitolla. Muutama kasvukriittinen blogi ei valtavirtaa patoa.

Yhä useammat epäilevät kuitenkin Joutsenvirran tavoin, ettei talouskasvu enää turvaa hyvinvointia. Joskus on jopa päinvastoin. Tietyn tulotason jälkeen tulojen merkitys hyvinvoinnille vähenee. Oravanpyöräilijät alkavat haluta vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa. Oikeudenmukaisuuskaan, jos sillä tarkoitetaan säällistä elämää kaikille, ei näytä kasvun myötä toteutuvan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhä etsii harkinnanvaraista onneaan toimeentulotukiluukulta, keskiluokka jouluvalojen loisteesta, rikas rottweilerin vartioimasta bunkkeristaan. Kukaan ei löydä.

Kasvukriitikon ylivertaisin pointti on tietysti ekologinen. Hän uskoo, että yhdistetty väestön- ja talouskasvu ulosmittaa kaikki tieteen ja teknologian hedelmät, ja enemmänkin. Jatkuva talouskasvu on kuin pahenevien pikavippien sarja, jonka katkeraksi lopuksi luonnonvarojen kulutus ja ilmastokriisi käyvät kestämättömäksi. Palellumme pakkaseen tai paistumme eläviltä tai pyörremyrky vie tai hukumme vedenpinnan noustessa. Ellemme tee parannusta tänään, menetämme koko huomisen.

Tekoihin valmiita kasvuideologian vastustajia, jos unohdetaan suunpieksijät, on aika vähän. Pentti Linkola ja muutama muu. Valinta kasvun ja siitä eroon pyristelyn välillä lienee kuitenkin aikamme keskeisin. Kun toinen haluaa pelastaa maailman jarruttamalla, toinen kaasuttamalla, kompromissia ei oikein taida löytyä.

Fanaattisuudessaan kasvun vastustajat lähentelevät mielestäni välillä fundamentalistiuskovaisia. Me olemme hyviä, muut kadotettuja, kuuluu tämänkin lahkon sanoma. Usko omaan asiaan on järkkymätön. Kasvutalousihminen nähdään narkomaanilta, jota arvaamatonta sekoilua ohjaa silkka silmitön seuraavan piikin tarve. Huomenna on jo saatava uusi annos, uutta kasvua. Yhä enemmän, yhä isompaa.

Vakavimmin sairaita ovat tietysti yhteisöstään itsensä irti repäisseet superrikkaat, joille mikään raha ei riitä tarjoamaan onnea. Heille kasvukriitikko tarjoaa joko nappia otsaan (kun kaikkia ei voi auttaa, älköön autettaako yhtäkään) tai yhteiskunnan kustantamaa psykiatrista hoitoa (pahimmasta alennustilastakin on mahdollista palata ihmiseksi). Nimenomaan maksuttomuuden tarjoama kontakti muihin ihmisiin voisi rohkaista veropakolaisenkin tarttumaan kukkaronsa sijaan jälleen toisen ihmisen käteen.

Miten näihin kiihkeisiin Jumalan hulluihin pitäisi suhtautua?

Pitäisikö heidät kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä palauttaa ruotuun ryhtymällä rankaisemaan talouskasvun vastustamisesta? Vai olisiko meillä varaa antaa heidän elää uskonsa mukaisesti? Täydellisesti se ei tietysti onnistuisi, kuten ei mikään muukaan epätäydellisessä maailmassamme. Uusin teknologia tarjoaisi kuitenkin, ehkä paradoksaalisesti, aiempaa parempia edellytyksiä vaatimattomaan elämään palaamiseksi.

Keksin ainakin kolme tapaa helpottaa kasvukriitikoiden vaellusta maan päällä.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Pikkujoulut - viisi plus yksi vinkkiä selvitä kunnialla

Pikkujoulut huipentavat monen vuoden. On kerrankin tilaisuus rentoutua ja antaa muidenkin ottaa vähän rennommin. Jos työt sujuvat ja porukka on sopivan letkeää, pieni tonttuilu voikin olla parasta mahdollista alkavan kaamosmasennuksen torjuntaa.

Kaikki eivät yhdy riemuun. Irtisanomisuhatun irroittelu on keinotekoista. Pätkätyöläisenkin on vaikea osallistua sisäpiiriläisten riehaan. Monet vakituisetkin kokevat pomon joka vuosi toistuvat tekohauskat nokkeluudet ja jokaiselle jotakin -tyyppisen "harmittoman" ohjelmiston vitsauksena, jolla työantaja varastaa työntekijän aikaa perheeltä ja harrastuksilta. Ahdistuneimmat kehittelevät jo alkusyksystä kunniakkaita tekosyitä laistaa koko kännipäinen ääliöinti.

Pikkujouluihin osallistuminen on vapaaehtoista, mutta käytännössä poissaolijalta tivataan perusteluja. Ellei tivata, se merkitsee, että kohde on lopullisesta luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi.

Pikkujouluihin kannattaakin mielestäni mennä, jos suinkin mahdollista. Illasta voi selvitä hengissä, ja kunniallakin, kunhan pidät mielessä muutaman tervejärkisen periaatteen.

torstai 14. lokakuuta 2010

Elämäni siivoojana

Rahoitin opintojani ja sittemmin unelmiani pitkään siivoojana.

Nuo ajat tulivat mieleen, kun luin Kreeta Onkelin kolumnin siivoamisesta.

Onkeli toteaa osuvasti, ettei siivoojia arvosteta, siisteyttä kyllä. Oikeudenkäynnissä, jossa vaimoa epäiltiin miehensä taposta, häntä vastaan todistanut poliisi kertoi, kuinka kotona oli ollut siivotonta. Siivottomuus tarkoitti, että kotona meni huonosti. Suhteen tukipilari ei Onkelin mukaan olekaan läheisyys vaan siivoaminen.

Silti siivoojaksi ei pyritä vaan joudutaan. Syrjäytymiskeskusteluissakin siivooja on Onkelin mielestä pahin esimerkki. Kun rokkarilla meni huonosti, hän siivosi Tukholmassa.

Juuri tuon alhaisen arvostuksen takia minä ryhdyin aikanaan siivoamaan. Vain asuntoni nähneet ymmärtävät koko vitsin. Halusin mieltä vaivaamattoman työn, jossa voisin urakoida, jossa välttyisin työtä hidastavilta ihmissuhteilta ja jota en perfektionismissani innostuisi tekemään kunnolla. Pidin työtäni myös jalkapohjien rasitusvammoilta suojaavana juoksun oheisharjoitteena. Olin tyytyväinen, vaikka kadehdinkin erään julkisyhteisön yövahtimestaria, joka työajalla saattoi kirjoittaa graduaan. Minä sain tyytyä sanelemaan siivouskärryissä kulkevaan sanelukoneeseen hajamietteitä, ja niitäkin vasta konttorien tyhjennyttyä.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Miten uudistaisin koulun?

Viipyilen vielä hetken peruskoulun tuntijakouudistuksessa.

Jotten edellisen kirjoitukseni tavoin vain kritisoisi, kehittelen lyhyesti omien toiveideni mukaisen peruskoulun, lähinnä yläkoulun.

Tarkkoihin tuntimääriin en puutu, enkä kaikkiin oppiaineisiinkaan. Oppilaiden kokonaistuntimäärän pitäisin kuitenkin ehdottomasti ennallaan. Lisättäköön vapaaehtoisten, tai jopa puolipakollisten kerhojen määrää, jos niin halutaan, mutta oppivelvollsuuteen en lisälaitostumista sisällyttäisi. Peruskoulu alkaa mielestäni riittävän varhain, kestää riittävän pitkään, eikä päiviäkään ole nykyisestään syytä pidentää. Luovuus ja eheys edellyttävät niin nuorella kuin aikuisellakin myös joutilasta luppoaikaa ilman tulostavoitteita ja raportointia. Koulua ei saa käyttää nuorten välivarastona, jonka todellinen tarkoitus on mahdollistaa vanhempien pitemmät työpäivät.

Alakoulun valinnaisuutta en lisäisi, koska se johtaisi osaamiseltaan hyvin erilaisiin yläkoululaisiin ja myös alueelliseen eriarvoisuuteen. Yläkoulussakin äärimmilleen viety valinnaisuus vaikeuttaa opetuksen suunnittelua, koska osallistujamäärät voivat vuosittain vaihdella kovastikin. Pätevää henkilökuntaa on vaikea rekrytoida lyhyellä aikavälillä ja toisille päteville on ikävä jakaa pikapotkuja.

Todellisille lahjakkuuksille yksi tai kaksi lisäviikkotuntia ei myöskään merkitse juuri mitään. Jos lapsinerokas viulisti, juoksija, kuvataiteilija tai matemaatikko oikeasti haluaa kehittää taitojaan, tarvitaan ylivirkamiesmäistä intohimoa ja tuhatkertainen tuntimäärä koulun tarjoamaan oppiin nähden.

Järjestettäköön näille superlahjakkuuksille siis laadukasta yksityisopetusta eikä sotketa kaikkia Suomen kouluja. Me tavikset voimme ainakin yläkouluun asti mennä yhtenäisenä ikäluokkana samassa tuubissa.

Mutta niihin muutoksiin. Aloitan karsimalla.

torstai 30. syyskuuta 2010

Peruskoulu ja ponilla ratsastamisen taito

Maailman muuttuessa ja maailman muuttamiseksi kouluakin on muutettava. Enää se ei entiseen tapaan tuota tottelevaista tykinruokaa massa-armeijan tarpeisiin vaan itseohjautuvia taistelukärkiä kansainväliseen talouskilpaan.

Uuteen peruskoulun tuntijakouudistukseen päättäjiä innostivat talouden vaateiden lisäksi huoli nuoren tulostentekijöiden mielenterveydestä. Kouluammuskelujen jälkeisessä mediapaniikissa he julistivat suosivansa jatkossa taito- ja taideaineita. Huippuunsa tiedolla doupattujen pisa-päiden pelättiin muuten räjähtävän koulujen ja kauppakeskusten seinille.

Uudistus on edennyt ripeästi. Opetusministeriön muistio hämmentää kuitenkin minua ja monia muita. Se sisältää hienoja periaatteita. Nukkatiedon ulkoa opettelun sijaan se korostaa oppiaineet ylittäviä kokonaisuuksia, verkostoitumista ja oppimaan oppimista.

Periaatteet eivät kuitenkaan ole siirtyneet mietinnön käytäntöihin.

Paisuttaminen on helpompaa kuin järkeistäminen, joten siinä onnistuttiin nytkin. Mietintö ehdottaa oppilaan viikottaisen minimioppituntimäärää korottamista neljällä. Laitoksessa lapsen on hyvä olla, tuntuvat muuten yksilönvapauteen uskovat suomalaiset tuumivan. Näinhän vanhemmat voivat käyttää lapsiltaan säästyneen ajan kaikkein pyhimpään, eli työntekoon.

Pyrkimys suosia taito- ja taideaineita epäonnistui erityisen kurjasti. Pienimmät lapset saavat sentään edellään taiteilla ja taituroida. Alakoulussa heitä ohjaavat kuitenkin yleisen koulutuksen saaneet luokanopettajat eivätkä oppiaineeseensa vuosia erikoistuneet aineopettajat kuten yläkoulussa.

Uudistuksessa yläkoulun taito- ja taideopetus vähenisi. Oppilas valitsisi seiskaluokan päätteeksi Taide- ja käsityö -nimisestä kokonaisuudesta (musiikki, kuvataide, käsityö, draama) kaksi ainetta, joihin jatkossa syventyisi. Kaksi muuta olisi kokonaan lopetettava. Kun pottia tuodaan jakamaan uusi oppiaine, draama, nykyisten taide- ja taitoaineiden tuntimääriä tosiasiassa vähenee.

Draamasta mietintö toivoo tiukat oppiainerajat ylittävää sillanrakentajaa, mikä olisikin hyvä juttu. Draaman avulla moni päässee esiintymiskammostaankin. Itsekehua suosivassa ajassamme ulospäin suuntautuminen on edellytys menestymiselle tai edes mäkkärin myyjäksi pääsemiselle. Me kaikki myös miellämme maailman tarinoina, emme tilastoina tai vuosilukuina. Tarinoissa keskeisinä pidetyt asiat nostetaan esiin ja turhanaikaiset häivytetään. On tärkeää opettaa nuoret ymmärtämään niitä mekanismeja, joilla valinta tapahtuu. Miksi entisen missin silikonit päätyvät lööppeihin ohi kokonaisten kansanmurhien? Ketkä määrittävät keskeiset tarinamme, keiden osaksi jää niiden kuluttaminen?

Draama sopii kuitenkin mielestäni enemmän metodiksi kaikkeen opetukseen kuin itsenäiseksi oppiaineeksi. Lisättäköön draaman käyttöä siis "dramaattisesti" ainakin äidinkielenopetuksessa (ei kuitenkaan yhdyssanasääntöjen opettamisen kustannuksella), ja sivuuttakoon se detaljitietojen ulkoluvun muissakin aineissa.

Itsenäisenä oppiaineena draama aiheuttaisi kahdenlaisia ongelmia: Ensimmäinen on pätevien opettajien puute. Resursseja, eli valtion rahaa, ei kouluttamiseen luvata, minkä vuoksi uudistus toteutuisi aiotulla tavalla vain Kauniaisissa. Köyhät kunnat joutuisivat sysäämään uudet tunnit muiden aineiden haluttomalle vakiväelle. Tai sitten ne palkkaisivat työttömäksi kansanopistojen kursseilta valmistuneita laulavia näyttelijöitä. Pelkään, etteivät köyhien paikkakuntien pienten koulujen nuoret tule vuosiin, jos koskaan, saamaan pätevää draaman opetusta.

Toiseksi uusi oppiaine myrkyttäisi koulujen työilmapiirin, kun opettajat kamppailisivat keskenään samoista, vähenevistä tunneista, eli työpaikoistaan. Oppimistulosten sijaan he alkaisivat pohtia sitä, miltä asiat ulospäin markkinointimielessä näyttävät. Isokaan koulu ei pystyisi takaamaan pitkäjänteistä laatua, kun teinien ailahtelut aloittaisivat ja lopettaisivat kursseja sattumanvaraisesti. Pätevistä aineenopettajista tulisi kiertolaisia. He sukkuloisivat kulloistenkin tuulien mukana koulusta toiseen, haja-asutusalueella pitkiäkin matkoja. Kunnes epäilemättä löytäisivät paremmat työehdot joitain toiselta alalta. Viimein muitakin taide- ja taitoaineita kuin draamaa opettaisi epäpätevä sijainen. Kaikkiaan uudistus veisi yläkouluakin aineopettajuudesta luokanopettajuuteen.

Tuntijakouudistus tuntuu miltä tahansa kannalta tarkastellen niin pähkähullulta, että ryhdyin pohtimaan tällaisten uudistusten syntytapaa. Millaisesta todellisuudesta ovat kotoisin ne suunnittelijat, joiden kädestä syntyy tällaista jälkeä?

maanantai 6. syyskuuta 2010

Muutosjohtajan kuolema

Aika usein haluan pysäyttää ajan kulun. Elinajastani on millä tahansa kertoimella mitaten kulunut yli puolet, ehkä kaksi kolmannesta. Tuntuu ikävältä.

Vanheneminen ei ole viisastuttanut, mutta kärsimättömäksi se on tehnyt. Turhuuksiin en viitsisi syventyä, kun kaikki tärkeäkin tuntuu tekemättömältä, jopa aloittamattomalta.

En ole käännynnäinen, joka havahtuu rajallisuuteensa vanhenemisen myötä. Jo lapsuuden sairaudet opettivat sitä tavalla, jota terve aikuisuuskaan ei ole pyyhkinyt muistoista. Jokainen juoksulenkki tuntuu edelleen ihmeeltä, vaikka olen tahkonnut maratoneja jo yli 20 vuotta.

Tietoisuus kuolevaisuudesta ei valitettavasti kuitenkaan auta pysäyttämään aikaa. Aikaa ei voi säästää. Se kuluu meistä huolimatta. Ajan suhteen olemme pakosta kuluttajia. Vain kuluttamisen tapaan voimme vaikuttaa.

Kauhein tietämäni ajan kuluttamisen tapa on ajankulu. Ikään kuin aika ei kuluisi liian nopeasti ilmankin. Lomalla syvennyn aikakauslehtiä ja dekkareita mieluummin juuri niihin vaikeisiin kirjoihin, joihin en työn ohessa pysty keskittymään. Shoppailemista, rantalomailua ja hömppäsarjoja kavahdan yli kaiken.

Tärkein elämättä jättämisen tapa on mielestäni kuitenkin elämän ahnehtiminen, eli jatkuva kiire. Kiireellä kun ei oikein ehdi mihinkään. Ei työssä eikä vapaalla. Nuorempana kaikkialla kaiken aikaa olemista vielä jotenkin sieti. Iän myötä poukkoilusta on tullut yhä vastenmielisempää. Ja mitäpä muuta nykyinen työ yleensä on kuin poukkoilua asiasta toiseen?

Moni tuntuu ajattelevan samoin. Jo viime nousukauden aikaan kyselin digitalisoituvan työn tekijöiltä, siis muutoksen ammattilaisilta, mikä heitä työssä eniten häiritsi. Yleisesti ottaen työnteosta pidettiin, mutta jatkuvat muutokset ottivat päähän. Aika moni tuntui tempoilevien hallinnollisten ohjeiden, yhteensopimattomien ohjelmistopäivitysten, organisaatiomuutosten, vaihtuvien pomojen, tyhjänpäiväisten kokousten, sähköpostiviestien, puhelujen ja sermin takaa kantautuvan pälätyksen pyörteessä haaveillen kokonaisista päivistä, jolloin voisi uppoutua ihan vain yhteen asiaan.

Edellisten sukupolvien kaltaisesta urasta, jossa tiedot, taidot ja ansiotaso kehittyivät vuosi vuodelta, harva enää haaveilee. Ura voi katketa milloin tahansa, ja tiedot ja taidot vanhenevat joka tapauksessa muutamassa vuodessa.

Viisastumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Mitäpä kerrottavaa meillä jää lapsillemme vanhentuneiden ohjelmistojen tai ohjelmointikielien hallinnasta? Mitäpä merkitsee C++ ja cobol-guruna oleminen edellisten sukupolvien sota- tai jälleenrakennusjuttujen rinnalla? Viisaus ei enää nosta vanhuuden arvoa, sillä sekin on googlattavissa suoraan netistä.

Levottomuus on ainakin minulla tihkunut vapaa-aikaankin. Kun työpuhelin mökillä muutamaksi tunniksi kesällä vaikeni, aloin epäillä, että työsuhteeni oli koeajalla purettu. Ehkeivät pomot enää lähetä sähköpostiakaan, kun potkut voi hoitaa sulkemalla kännykkä. Viimeisellä kesälomaviikolla rauhoituin, mutta sitten olikin jo aika palata päätteelle ja palavereihin.

Ei siis ihme, että ne joilla on taloudelliset mahdollisuudet valita, pohtivat yhä enemmän sitä, mitä elämästään tosiasiassa haluavat. Eläkeiän nostoaikeet tuskin innostavat nuoriakaan oravanpyöräilemään.

Entäpä jos onnistuisimme pysäyttämään tuon iänikuisen muutoksen?

torstai 19. elokuuta 2010

Etätyöllä eroon työmatkoista?

Olen ylpeydekseni aina sinnitellyt autotta. Ennen reissasin töihin bussin, metron ja junan hankalillakin yhdistelmillä. Nykyään työmatkailen enää neljästä kahdeksaan minuuttia riippuen siitä, vilkuttavatko ainoat kävelyvalot vihreää vai punaista.

Olen poikkeuksellisen onnekas. Useimpien suomalaisten työmatka on pidentynyt. Kun keskimääräinen matka vuonna 1980 oli noin 6 kilometriä, se oli vuonna 2007 kasvanut 13 kilometriin.

Yhteiskunta on tukenut muutosta niin kannustein (työllisten työmatkavähennykset) kuin pakotteinkin (työttömien työssäkäyntialueen suurentaminen), enkä oikein ymmärrä miksi.

tiistai 3. elokuuta 2010

Leikkauksia 9!

Viisaammat pohtivat tapaa merkitä ydinhaudat jälkeemme tulevia lajeja varten. Oma ehdotukseni on tässä:

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Pieni suuri päivä ja suuri pieni päivä

Palasin lomalta. Lähiesimies kysyi kollegan ja minun kuulumisia. Käytyään läpi kollegan työtilannetta hän pyysi minut huoneeseensa. Aloin odottaa pahinta.

Hätkähdin kertaalleen jo palkattoman lomani aikana. Työkännykkäni vaikeni mökillä, ja epäilin työsuhteeni koeajan puitteissa puretun. Jos pääministerillinen ero hoituu tekstiviestillä, rividuunari potkittaneen pois vain katkaisemalla yhteys.

Mökki sijaitsee katveessa, jossa häiriöitä on usein. Yhteys palautuikin seuraavana päivänä. Aiheettomasti tuskailin eilenkin. Esimies ilmoitti koeajan päättyneen, toivotti tervetulleeksi taloon ja esitteli syksyn haastavia ja kiinnostavia työtehtäviäni.

Olen nyt siis niin vakituisessa työssä kuin tänä päivänä voi olla.

Ihmisen muisti on lyhyt. Kohta kai minäkin alan uskoa kaiken olevan itsestä kiinni ja jokaisen työttömän olevan vastuussa tilanteestaan.

Työttömyyden aika alkoikin unohtua nopeammin kuin olin uskonut. Keskipäivällä vastasin puhelimeen ja yritin samalla tallentaa tietokoneella käsittelemääni tiedostoa painamalla ctrl+s. Taisin kumminkin tehdä jotain muuta. En ole ihan varma. Kun palasin koneelle, tiedosto oli tyhjä.

Se sisälsi henkilökohtaiset muistiinpanoni puoleltatoista vuodelta. Ne kaikki ovat kadonneet. Fiiliksiä, mutta myös konkreettisia asioita, joiden selvittäminen tuntuu nyt lähes mahdottomalta. Varmuuskopiota ei tietysti ole.

Olin ajatellut hyödyntää muistiinpanoja muun muassa kirjoittaakseni fiktiota työttömyydestä. Siltä nyt säästytte. Harmittaa. Olen kärsinyt taiteeni takia. Teidän ei tarvitse.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Puh, pah, poh - pelistä (hetkeksi) pois?

IT-urani alussa uskalsin lomailla korkeintaan viikon kerrallaan. Osan lomista halusin siirtää seesteisempiin vuosiin, sillä pelkäsin lomalla unohtavani kaiken oppimani. Osin siirsin lomia toki vaativampaa perhetilannetta ennakoiden ja myös vaellellakseni tuonnempana vähän pitempään. Viikon tai kahden mittaiset ympäristörikokset aurinkorannoille eivät nuorempanakaan innostaneet.

Lykätty tarpeentyydytys ei kohdallani kannattanut. Kun sihteeri muutaman kerran vaihtui, pitämättömät lomat muuttuivat hankaliksi osoittaa. Lopulta lahjoitin ne hiljaisesti työnantajalle.

Työ muuttuu yhä nopeammin, joten voisi ajatella, ettei itsetuhoisinkaan työntekijä kohta uskaltaudu irtautumaan työstään muutamaa päivää pitemmäksi ajaksi.

Työpsykologi Anne Hyvénin mukaan on onneksi päinvastoin: "Ennen ihmiset miettivät, että voinko jäädä hetkeksi pois, olenko ihan pihalla, kun palaan. Nykyään muutos on niin nopeaa, että kaikki ovat joka tapauksessa pihalla." (ks. Pulkkinen 2)

Ennemmin kuin asioiden syvällistä hallintaa, uusi työ vaatii kykyä omaksua nopeasti mitä tahansa uutta: uutta teknologiaa, uusia työtapoja, uusia organisaatiomalleja jne. Uuden oppimisen kannalta taas on tärkeää, että olemme levänneitä ja motivoituneita, ei niinkään se, että sinnittelemme jatkuvasti läsnä, vaikka uupuneina tai sairaina.

Milloin pitäisin breikin -kysymykseen voikin vastata kuten kysymykseen: Milloin ostaisin uuden tietokoneen. Koska uudet tietokoneet ovat aina monin verroin edeltäjiään nopeampia ja suorituskykyisempiä, aina on periaatteessa yhtä oikea tai väärä hetki uuden hankkimiselle. Ainakin minä hankin koneen juuri tarvitessani, en etukäteen, jolloin kone ehtii vanheta tai myöhässä, odoteltuani hintojen näennäistä laskuja. Työelämätauonkin sijoittaisin elämätilanteeseen, jossa rahasta ei ole pulaa, mutta jossa ajalle on käyttöä. Ulkoiset olosuhteet ovat joka tapauksessa aina yhtä hyvät tai huonot.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Annatko palautetta?

Lomailen minäkin, vaikkei oikeutta olekaan kertynyt. Kesä on liian kallis kokonaan sivuutettavaksi. Palkanmaksajakin säästää hiljaisina kesäkuukausina.

Loman aluksi elämänkumppanini saattoi minut täydentämään vaatevarastoani, mistä urakasta palkitsin itseni pakenemalla hellettä Kiasmaan. Yläkerrassa on ruotsalaisen Denise Grünsteinin valokuvia. Kokonaisuus on hieno, joskin ehkä vähän yllätyksetön. Elämänkumppanini piti enemmän Susanna Majurin taannoisesta kuvista, joihin Grünsteinin työt temaattisesti ja jopa osin värillisestikin minustakin vertautuvat. Pari Majurin vedosta on esillä Kiasman kokoelmanäyttelyssä, joten vertailla voi paikan päälläkin.

Ilja Glazunovin maalaama Urho KekkonenKun vauhtiin pääsimme, sukelsimme myös Urho Kekkosen ajan "hovimaalari" Ilja Glazunovin ihmeelliseen maailmaan. Yleisvaikutelmani oli kummastus. Kiasman edellisen johtajan Bernt Arellin vino huumorintaju lienee ainoa syy tuoda Glazunov nykytaiteen yhteyteen. Muuta varsinaista pointtia en näyttelylle keksinyt. Toritaidetasoisten piirrosten ja maalausten yhdistäminen autenttiseen filmi- ja lehtimateriaaliin poliittisen eliitin "innostuksesta" antaa kuitenkin vaikuttavamman kuvan suomettumisen ajasta kuin mikään kuviteltavissa oleva yksittäinen tutkimus tai Ben Zyskowiczin tulikivenkatkuisinkaan palopuhe. Ainakin nuorille näyttelyä voi siis suositella. Tuollaista on oikeasti ollut olemassa.

Kaiken kohkaamisen keskellä itse juhlakalu vaikuttaa video- ja lehtikuvissa oikeastaan aika sympaattiselta hepulta. Minun kävikin häntä sääliksi. Kun nuorena olin mielisairaalassa, (olin töissä, en hoidossa (tämä toimii aina, huomaatko kuinka jo otit etäisyyttä?)) meille korostettiin, ettei potilaan harhoja pidä pönkittää, vaan että hänen todellisuudentajuaan on kaikin tavoin vahvistettava. Mutta mitä voi tehdä nuori Glazunov, Väyrynen, Kanerva ja lopulta itse Kekkonenkaan, kun maailman kaikki mahtavat ympärillä tukevat hänen yhä harhaisemmiksi muuttuvia fantasioitaan?

Mieleeni vertautuu jokin oman aikamme surkea idols-tyrkky, jolle tuomarit kohti ja kovaa lyömisen sijaan päättävät antaa hymistelevää toivoa: "Ääni ei tällä erää ollut kaksinen, ja moni nuottikin vielä haki osoitettaan, mutta kokonaisuus on kyllä kehityskelpoinen." Ja ei kun ilmoittautumaan Big Brotheriin, jos sitä kautta ura urkenisi.

Olisiko nimenomaan kollegoiden pitänyt jo vuosikymmeniä sitten välittää Glazunovistakin enemmän? Eikö heidän, sen sijaan että pitivät nuorta Iljaa vain vaiettavana, harmittomana hölmönä, olisi pitänyt rutata hänen töherryksensä niin suoraan, että hän olisi ennättänyt hankkia itselleen jonkun muun, todennäköisesti ihan hyvän elämän? Nyt tirskahtelemme hänen maneristisille ja kömpelöille figuureilleen, eikä hän vielä kypsässä iässäkään tajua olevansa häpeällisen pilailumme kohteena. (Tosin monet museovieraat tuntuivat tyytyvän näkemäänsä, mikä ylistää heidän rehellisyyttään mutta kertoo kauheaa heidän taidekäsityksestään).

Glazunov lienee kuitenkin asemaansa itse pyrkinyt, joten tyytyköön osaansa. Luin myös jostain, että hän olisi ollut julkikuvaansa ovelampi ja hyödyntänyt asemaansa "virallisena" toisinajattelijana auttamalla vaikeuksiin joutunutta oikeaa älymystöä. En osaa ottaa huhuihin kantaa, eikä se liene tärkeääkään.

Tärkeitä ovat sen sijaan omat valintamme tässä ja nyt.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Hui, meitä testataan!

Meitä testataan nykyään läpi elämämme. Alkuverryttelyksi pituuttamme ja painoamme tarkkaillaan. Kunnon rumba alkaa koulussa. Kurssimuotoiseksi muutetut peruskoulu ja lukio viestivät, ettei luokkaan tulla olemaan vaan suorittamaan. Sitten omien kouluaikojeni Jumala ja opettaja ovat ulkoistaneet arviointivelvoitettaan myös nuorelle itselleen. Voi sitä, joka joutuu hormonihyökkäyksen tai sairauden uhriksi ja jää tahdista. Meno kiihtyy korkeakouluopinnoissa.

Kannatan silti testaamista, noin yleensä. Ensimmäiset kyvykkyystestit kehitettiin monen muun innovaation tavoin armeijassa. Ne olivat osa renessanssista alkanutta ajattelua, joka haastoi yläluokan perinnölliset oikeudet ja vaati lahjakkuuden ottamista huomioon virkoja täytettäessä. Tänäkin päivänä testit saattavat auttaa ylittämään monia rotua, luokkaa ja sukupuolta koskevia ennakkoluuloja, joiden takia yhteiskunta ei hyödynnä kaikkien jäsentensä lahjakkuutta. Sinänsä epämiellyttävissä Mensan testeissäkin moni alemman yhteiskuntaluokan rivitallaaja on saanut uskoa kykyihinsä. On myös hyvä, että lääkäri solutyyppimme tarkasteltuaan kertoo meille heti kannattaako meidän harjoitella painonnostoa, telinevoimistelua vai kestävyysjuoksua.

Ei koulua vaan elämää varten. Koulussa testataan, koska elämässä testataan. Elämä ei ainakaan tällä hetkellä onneksi viime kädessä tarkoita sotaa, johon koulu ennen pyrki kasvattamaan auktoriteettiuskoista ja sokeasti tottelevaa tykinruokaa. Kenraalit ja Jorma Ollilat ovatkin syystä huolissaan varushenkilöiden fyysisestä rapistumisesta. Koulun tehtävän kannalta fyysinen suorituskyky on kuitenkin sivuasia. Hiihtämisen ja puun takaa ampumisen sijaan se valmistaa sotimaan hienovaraisemmin, kansainvälisen talouskilpailun tantereella. Viime kädessä koulu valmistaa meitä palkkatyöhön.

Jo työhön päästäksemme meidän on alistuttava testeihin. Itse kävin hiljan läpi sekä soveltuvuus- että huumetestin. Yksityiseltä valtion leipiin vaihtanut tuttuni sai yhtä perusteelliseen kohteluun. Yt-neuvotteluihin kyllästynyt toinen tuttuni päätti vaihtaa kokonaan alaa ja joutui koulutukseen hakiessaan hänkin testattavaksi.

Virallisesti löydämme testien avulla kukin oman paikkamme kokonaisuudessa. Tämä on tietysti täyttä puppua. Kaikki eivät ole hyviä jossain vaan lahjakkuus kasautuu. Muutamalla harvalla on valittavaa haaskattavaksi asti. Me muut tyydymme siihen mitä saamme.

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett antaa kirjassaan Uuden kapitalismin kulttuuri työelämän testeihin uuden näkökulman. Työelämän testit ovat hänen mukaansa luonteeltaan hyvin erilaisia kuin koulussa tehtävät testit.

Koulussa voimme yleensä tekemisellämme vaikuttaa menestykseemme. Riittävä pänttääminen parantaa tuloksiamme seuraavassa testissä. Ahkeruus palkitaan viimeistään ylioppilaskirjoituksissa tai yliopiston pääsykokeissa. Ahkera tekee myös laiskaa verrokkiaan paremman gradun ja väitöskirjan.

Työelämän testien laita on Sennettin mielestä toisin. Vanhassa käsityöläismäisessä ammattilaisuudessa, jossa asiat tehtiin niin hyvin kuin osattiin, oli kyse jonkin tiedon tai taidon syvällisestä hallitsemisesta ja omistamisesta. Lahjakkuuden uusi versio ei kuitenkaan enää ole sisällöllistä eikä sisällöistä riippuvaisia. Uuden työn ostaja ei ole kiinnostunut tämänhetkisestä osaamisestamme, joka vanhenee joka tapauksessa nopeasti. Paneutuminen, "ylilaatu", on passé, pinnallinen kiinnostus kaikkeen uuteen on puolestaan in. Kärkiyritykset ja joustavat organisaatiot tarvitsevat ihmisiä, jotka oppivat uusia taitoja eivätkä roiku sidoksissa vanhoihin osaamisiinsa. Ne edellyttävät meiltä myös kykyä työskennellä tehokkaasti tiimeissä, joiden elinkaari on lyhyt ja joiden jäseniin emme ehdi kunnolla tutustua. Uusi lahjakkuus on potentiaalista kyvykkyyttä.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Musiikki ja globalisaatio

Pistäydyin toissa viikonloppuna Maailma kylässä -festivaaleilla.

Päälavajumputukseen olen jo vähän kyllästynyt, mutta sivummalta löydän edelleen elämyksiä, tänä vuonna kaksin kappalein.

Brittiläinen musiikillinen "tutkimusmatkailija" ja multi-instrumentalisti Andrew Cronshaw ja dukukia soittanut armenialainen Tigran Aleksanyan esittivät huikean kauniin, kansanmusiikista ammentavan kokonaisuuden. Meditatiiviselle esitykselle hauska vastakohta olivat Cronshawn rasavillit välispiikit. Vivahteikkaan esityksen kuulisi mieluusti uudelleen hälyttömässä konserttisalissa. Onneksi elämänkumppani onnistui ostamaan Cronshawin hienon Ocre-levyn. Artisti sattui paikalle samanaikaisesti ja vannotti omistuskirjoituksessaan kauppaamasta levyä kirpputorilla.

UrJazz
Maininnan ansaitsee myös nepalilais-espanjalainen UrJazz-kokoonpano, joka yhdisteli taitavasti nepalilaista kansanmusiikkia jazziin ja flamencoon.

Ei tällaista tarjontaa ole aina ollut, kuten me keski-ikäiset hyvin muistamme. Vasta 1980-luvun loppupuolella Helsingin henki tuulettui hengittäväksi Helsingiksi. Kaivarin konsertit, Hasse Walli senegalilaisrytmeineen ja monet muut ihmeelliset asiat toivat käännösiskelmien, Tero Heinäsen Agit Prop -sävelradioiden ja Jaakko Janhukaisen Levyraadin mustavalkoiseen maailmaan värit. Kovin erilaiseen todellisuuteen kasvavat nykyiset netissä ja festareilla viihtyvät nuoret kuin me umpiopakatut 1960-luvulla maailmaan parkaisseet.

Ehkä juuri musiikissa globalisaatio on ymmärrettävimmillään. Voisimme ajatella siitä, kuten Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ajattelee (kuva)taiteesta: se on globalisaation hyvä puoli. Vaikka kovasti nautin toissaviikonlopun tapahtumasta, en jahkailevaan tapaani osaa olla kyseenalaistamatta tätäkään.

Pessimismini perusteet ovat onneksi tavallista hatarammat. Olen epämusikaalinen. Pimputin lapsena pakotettuna pianoa. En oppinut viidessä vuodessa kunnolla nuottejakaan. Jääräpäät, isä ja poika, ottivat yhteen, enkä tänäänkään tiedä voittiko kumpikaan. Fanikulttuurikin on minut sivuuttanut. John Lennonin kuoltua Mark Chapmanin luoteihin 8.12.1980 (kiinnittäkää huomiota yksityiskohtiin!), sain lukiossa kivisydämen maineen tokaisessani, että mitäpä yhdestä Lennonista, samanmoisia kuolee kehitysmaissa kuin kärpäsiä ihan joka päivä. Tiedän, että ihan järkeviksi luulemani ihmiset reissaavat maailmalla kuullakseen suosikkiaan, mutten voi ymmärtää, että he ottavat ulkomusikaalisetkin lausahduksetkin niin tosissaan.

Sen minä kyllä ymmärrän, että musikaalinen ja ajatteleva ihminen ryhtyy mieluummin musisoimaan kuin vaikkapa bloggaamaan. Miksi kohdistaa sanomansa sadoille jos voi tavoitella miljoonia?

Ennen kaikkea minua mietityttää omaehtoisen, omasta arjesta syntyvän kulttuurin kohtalo.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Kaverini taisi saada potkut

Sain alkuviikosta sähköpostin, jossa hyvä kaverini kertoi lähtevänsä duunista.

Lähdön syy oli kirjoitettu rivien väliin, ja ympäripyörittelin omien rivieni väliin tarvittaessa voimassa olevan vertaistukitarjouksen. Näkyvässä osassa muistelin tuoreen työttömyyteni hyviä puolia, joutilasta kesää ja lähimmille järjestynyttä aikaa. Mahdollisuutta lueskella ja ajatella. En saanut itsestäni puristettua mitään kovin fiksua, mutta tuntui tärkeältä reagoida välittömästi edes jotenkin.

Eilen puolilta päivin kaverini yritti soittaa kotikännykkääni. Kotiuduttuani soitin vastapuhelun.

Vaiteliaat miehet vaihtoivat muodolliset kuulumiset. Sain kuulla lähdön olleen yllätys, mutta en juuri muuta. Sovimme ottavamme yhteyden muutaman viikon päästä hänen palattuaan aiemmin varaamaltaan lomamatkalta. Sitten hänen oli kiiruhdettava pienten lastensa luo.

Mietin komeaa uraa tehneen kaverini tilannetta. Hän on huonosti valmistautuneena pudonnut niin korkealta, etten minä pysty sinne näkemäänkään. Vuosia sitten headhunterit löysivät hänet tehtäväänsä. Nyt on huonommin. Työttömäksi jääneelle rekrytoijat eivät soittele. Aloite olisi pitänyt pitää omissa käsissä. On kaverillani sentään muutakin elämää. Perhe ja laaja ystäväpiiri voivat tukea, mutta voivat ne ahdistaakin. Asuntovelka ahdistaa takuulla.

Mietin myös omaa rooliani. Emme ole enää pitkään kuuluneet samaan yhteiskuntaluokkaan. Opiskelimme kuitenkin hetken yhdessä, ja hänen ansiostaan yhteys on kestänyt vuosikymmenet. Mitään konkreettista en kaverini puolesta pysty tekemään. Siunailu ja jaarittelu eivät häntä auta. Ainakin haluaisin välttää ne latteudet, joita en itsekään vielä hetki sitten jaksanut kuunnella.

Mitä siis teen? Päädyn voimatonta oloa helpottaakseni rustailemaan yhdentekevän tekstin blogiini. Se minun suuruudestani.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Köyhät ja huolettomat?

Käpylän kyläjuhlat 2010Ennätin viikonloppuna kyläjuhlimaan Kallioon ja Käpylään. Vastaan konserteissa ja kirpputoreilla tulvi rentoja nuoria, Käpylässä varttuneempaakin väkeä. He näyttivät ainakin yhden viikonlopun perusteella kesyttäneen stressin elämässään. Lauantaina yllättänyt raekuurokaan ei tärvännyt yhteisöllisyyden tunnetta.

Slow life -ideologiasta on tullut trendikästä. Yhä useammat työn ja suorittamiseksi muuttuneen vapaa-ajan oravanpyörässä uupuneet pohdiskelevat mitä virkaa kaikella rahalla ja tavaralla oikeastaan on heidän elämässään. Vaikka festivaaleilla näkemäni kiireetön vaeltelu olisikin ollut näköharhaa, eli hippivaatteet vaihdetaan bisneskuosiin jo heti maanantaiaamuna, monet myös ryhtyvät tekoihin.

Vaikeasta sairaudesta toipuminen tai uskoontulo synnyttävät monessa kokijassaan vimmaisen jakamisen tarpeen. Hitauteen liittyy vastaavaa löytämisen riemua. Maailma näyttäytyy niin kerta kaikkiaan uutena ja ihmeellisenä, että kokijasta toistenkin on se oivallettava. "Ennen tein pitkää päivää, mutta nyt ymmärrän antaa aikaa perheellekin", julistaa herätyksen kokenut. Tämänkin ilosanoman jakamisesta on tullut tuottoisaa bisnestä. Elämäntaitokirjallisuutta painetaan ja luetaan miltei siinä missä johtamisoppaitakin. Bloggaajatkin "hidastelevat". Itse seuraan kursorisesti muutamaa suoraan tai etäisemmin aihetta sivuavaa blogia; Leon Stranius, Leppoistaminen (hauska uudissana), Vehmas Assembly. Kiintoisimpina pidän blogeja, joiden tekijät tarjoavat yleisempien elämäntotuuksien sijaan konkreettisia vinkkejä. Tällaisia ovat mm. Saituri.org ja Tarkan markan blogi.

Itsekin sivusin teemaa aiemmassa kirjoituksessani. Epäilin tuolloin sen paremmin hitauden kuin nopeudenkaan lopullisesti onnellistavan. Arvioin ideaalin löytyvän väliltä, vähän eri paikasta kullakin. Tärkeintä olisi ajalehtimisen sijaan pysyä itse puikoissa. (ks. Eriksen)

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan, Marjut Lindbergin kirjoitus Onnellisuus ei poista köyhyyttä saa minut palaamaan aiheeseen. Lindbergin tekstistä oivalsin, miksi olen aina hiukan vaivaantuneesti lukenut haltioituneita kymmenen kohdan ohjelmia sisäisestä kasvusta ja onnellistumisesta ilman rahaa.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Tarinaa säätykierron vaikeudesta - ja siitä, miksei minusta tullut Sitä

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Kari Raivio puolustaa innokkaasti korkeakoulujen lukukausimaksuja. Hänen mielestään ilmainen, eli verorahoitettu, koulutus suosii rikkaita eikä köyhiä, kuten yleensä kai ajattelemme. Näin on siksi, että herrojen lapset korkeakouluttautuvat seitsemän kertaa narrien lapsia todennäköisemmin, ja narrien vanhemmat maksavat enemmän veroja kuin heidän lapsensa koulutusta hyödyntävät. Eli kohtuulliset lukukausimaksut olisivat vain oikeus ja kohtuus.

Jäin pohtimaan Raivion perusteita ja säätykierron vaikeutta yleensäkin. Miksi herrojen lapsista tahtoo tulla herroja ja narrien lapsista narreja? Ihmettelen asiaa kannaltanikin. Olen saamaani yltäkylläiseen, maksuttomaan koulutukseen erittäin tyytyväinen ja työnikin on sopivan haastavaa. Vaatimattomammillakin papereilla on kuitenkin edetty paljon pidemmälle. Miksi siis suuri tulevaisuus solmioammatissa jäi kohdallani toteutumatta?

Uskon säätykierron vaikeuteen olevan useita syitä, joista seuraavassa.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Välillä vapaalla

Vietin viikonlopun kevätleskenä. Elämänkumppanini juhli äitienpäivää vanhempiensa luona, jonne en eläinallergikkona voi mennä. Oma äitini asuu kaukana, ja onnittelin häntä tänäkin vuonna vain puhelimitse. Lopun ajan harrastin urheilua ja kulttuuria.

Lauantaina avasin juoksukauteni Helsingin puolimaratonilla, joka taisi olla osallistujamäärältään kaikkien aikojen suurin suomalainen juoksutapahtuma. Uhkaava vesisade huuhtoi ilmasta siitepölyt ja vaihtui miellyttäväksi pilvipoudaksi kisan alla. Kymmenen asteen lämpötila helli liikkujia eikä tuulikaan puistoisella reitillä sanottavammin kiusannut. Kolme viikkoa sitten sairastin flunssan, ja siihen nähden olin omaan suoritukseeni tyytyväinen. Aluksi etenin suunnittelemaani tasaista vauhtia. 14 kilometrin kohdalla kiristin, kun sain vetoapua hyvällä tekniikalla juosseelta nuorukaiselta. Loppukirissä puristin niukasti ohi, mutta varmaankin viimeistä kertaa. Jos nuori mies malttaa harjoitella, hänessä on ainesta oikeaksikin juoksijaksi.

Tiedän intoiluni olevan lapsellista. Olisin voinut viettää päiväni hyödyllisemmin vaikka vastustamalla ydinvoimaa samanaikaisessa mielenosoituksessa. Tällainen kuitenkin olen, ja läheisteni on hyväksyttävä minut myös numerolappu rinnassa. Kaltaisestani ihmistyypistä Miika Nousiainen on kirjoittanut riemukkaan Maaninkavaara-kirjan. Juoksuun hurahtaneiden tulisi ehdottomasti lukea Nousiaisen kirja.

Sunnuntain lepuuttelin ruumista ja ravistelin sielua. Ensin vierailin Helsingin Taidehallin Isä, poika ja Pyhäjärvi -näyttelyssä.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Kenestä tulee pomo?

Pohdin kirjoituksessani Aika astua johtoon? pomoilun pulmia.

Vapunpäivän Helsingin Sanomissa Mikael Jungner kirjoittaa aiheesta ärhäkkäästi. Artikkelissa, joka vaikuttaa väliin työnhakuilmoitukselta (tai vaalikampanjan avaukselta) hän toteaa viisaasti, ettei menneen ajan valvominen ja käskyttäminen enää asiantuntijatyössä vetele. Etäisen kabinettijohtajan tulisi väistyä keskustelevan ja innostavan asenteen tieltä.

Jungnerin mukaan suunnitelmataloudellinen meininki, jossa johtaja näyttää tietä apaattisille alaisilleen on muuttunut tehottomaksi. Johtajan on saarnaamisen sijaan aloitettava muutos itsestään. Lahjakkainkin osaaja tarvitsee alalla kuin alalla muiden apua pystyäkseen hahmottamaan kokonaisuuden. "Yhtiön henkilöstö on kuin tuhansien antureiden verkko ympäröivässä maailmassa", Jungner julistaa, ja ottaa esimerkiksi avoimen lähdekoodin liikkeen, sosiaalisen median ja Googlen menestyksen. Hyvä johtaja hyödyntää verkostoaan.

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Lakko

Työn juhla innostaa pohtimaan suhdettani lakkoon.

Kuluvana keväänä työmarkkinoilla on ollut sen verran "kitkaa", että työn ostajat ovat kiiruhtaneet vaatimaan lakko-oikeuden rajoittamista. Niinhän he tosin aina tekevät. Niin mitätöntä lakkoa ei olekaan, etteivät he julistaisi vaivalla rakennetun Suomi-kuvan turmeltumista ja kansallista murhenäytelmää. Vähintään vienti kärsii ja yritykset ulkoistavat tuotantonsa autuaammille metsästysmaille.

Muualla ei lakkoilla? Reppureissatessani Italiassa onnistuin kahdessa viikossa junailemaan itseni kahteen lakkoon. Ensimmäisellä kerralla pysähdyimme kesken matkan. Koko konkkaronkka saatettiin selityksittä väliaseman laiturille. Paikalliset viuhtoivat ja huitoivat, ja turistilta meni aikansa selvittää, että oltiin Veronassa vaikka piti päästä Venetsiaan. Toisen lakon koin öisellä Napolin rautatieasemalla. Huligaanit pärisyttelivät mopojaan hallin sisätiloissa ja me turistit yritimme mitenkuten varjella tavaroitamme. Ikäviä kokemuksia. Ei entuudestaan varsin epäilevä italokuvani niistä silti erityisemmin hötkynyt. Suomessahan italialaiset junat seisovat ilman lakkoakin.

Romahtaako oma maineemme siis tosiaan italialaisten silmissä, jos ahtaajat ovat muutaman päivän facebookissa tai jos kaupat ovat hetken kiinni tai vartioimatta?  Ne lakottomat maathan vasta imago-ongelmissa kamppailevatkin.

En jaksakaan kantaa huolta maineestamme. Vaikka ilmeisesti lakkoilemmekin hieman enemmän kuin muut eurooppalaiset keskimäärin, meininki on kuitenkin kesyä verrattuna vaikkapa 1970-lukuun.

Välillä minusta vaikuttaa, että osapuolet täsmälakkoilevat nykyään yhä enemmän medialle. Medialakoissa ne pyrkivät maksiminäkyvyyteen minimivahingoilla, mikä tietysti on hyväkin. Vain muutos on uutinen, ja päivän tai parin seisauksilla asia pysyy uutisissa pidempään kuin yhtäjaksoisella lakolla. Pitkittyessään lakko väistyy nopeasti iskelmälaulukilpailun, tekstiviestisotkun tai jonkun muun kiinnostavamman puheenaiheen tieltä. Elintarvikealalla työn myyjät ja ostajat ovatkin yltyneet lakkoilemaan ja sulkuilemaan suorastaan vuorotahtia. Riidellään aika pienistä asioista, mutta sitäkin kovemmalla metelillä. Riitapukarit vetoavat kilvan ulkopuolisiin vuoroin uhreilta anteeksi pyydellen, vuoroin toisiaan ahneudesta syytellen.

Luulen myös, että osapuolet hakevat nyt uusia, keskitetyn sopimisen jälkeisiä, asetelmia. Voimia mittaillaan ja ilmiriitaa ainakin vielä vältellään.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Kansa bloggaa - Google kertoo

Uuden työn opettelu vaatii nyt ajan, jonka aiemmin bloggasin. Onneksi tärkein tuntuukin tulleen puolessa vuodessa sanotuksi. Tahti harvennee siis syystäkin.

Tyystin en lopeta. Viimeistään syksyllä saatan yltyä kaupittelemaan työaiheista viihdepläjäystäni, jos vain saan sen valmiiksi.

Juuri nyt mielisin tulikivenkatkuilla ydinvoimasta, mutta suutuksissaanhan ei kannata kirjoittaa. Tulee sanotuksi asioita, joita ei oikeasti tarkoita.

Tutkin sen sijaan mitä Google Analytics kertoo blogistani. Tämän mainion ilmaisohjelman voit milloin tahansa liittää myös omaan sivustoosi.
Aloitin bloggaamisen syyskuun puolivälissä 2009. Osin tein sen terapiamielessä, mutta myös koska työttömyyteen keskeytyneen opinnäytteen aihiot tuntui mielekkältä saattaa edes jotenkin julki. Tämä blogini kestävin sisältö löytyy jäsenneltynä oikean palstan Kootut työjutut -banneria klikkaamalla. Kuluvan vuoden aikana olen kirjoitellut lähinnä alaviitteitä aiempaan tai aikalaishuomioita, välillä muustakin kuin tiukasti työstä.

Arvelin yksinpuhelevani. Työnhakuni (ja nyttemmin työntekoni) takia kirjoitan nimimerkillä, ja olen aika harvalle tutullekaan kertonut bloggaavani. Elämänkumppani moittii kirjoituksia myös pitkiksi ja vaikeiksi. "Kuka tuollaista jaksaa näytöltä lukea", hän ihmettelee.

Silloin tällöin joku on lukenut, ja jopa kommetoinut, mikä erityisesti ilahduttaa.

Google Analyticsin mukaan kävijöitä on syyskuun 15. päivästä huhtikuun 20:een ollut yhteensä 4752, joista 1434 on vieraillut vähintään kahdella sivulla. Vierailijoita on Suomen lisäksi tullut 33 muusta maasta. 167 kaupungista edustetuimmat ovat Helsinki, Oulu, Joensuu, Tampere ja Kauniainen.

Luettujen juttujen top 10 on seuraava:
  1. Miksi teemme työtä?
  2. Käytännön eloonjäämisohjeita
  3. Työttömän joulu
  4. Minä, laiskuri?
  5. Työn vallasta rahan valtaan?
  6. Kolmas valintamme: onko työ sisältö vai väline?
  7. Protestanttisen työetiikan synty
  8. Hidastamalla elämänhallintaan?
  9. Palikkatestissä
  10. Sain töitä

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Uskonnosta, omasta uskonnollisuudestani ja taloudesta uskontona

Pohtiessani työskentelymme motiiveja viittasin psykiatri Viktor E. Frankliin, jonka mukaan tarve löytää tarkoitus on elämämme primäärinen voima ja samalla aikamme suurin ongelma (ks. Frankl, 22).

Uskovainen vältti vuosisadat moisen ahdistuksen. Hänelle Jumala, tai jokin muu kosminen periaate, tarjoasi perimmäisen tarkoituksellisuuden tunteen mielettömässä maailmassa. Koska Jumalan eksaktia tahtoa oli vaikea päätellä, sitä riensivät tulkitsemaan maalliset edusmiehet. Jumalan auktoriteettiin nojaten he opastivat uskovaista harrastamaan seksiä vain silmät kiinni ja heteroliitossa, työskentelemään nöyrästi, kunnioitamaan auktoriteetteja ja testamenttaamaan omaisuutensa kirkolle. Tai mitä milloinkin. Hyvien aikojen muuttumaton ja ikuinen Jumala oli yleensä lama-ajan Jumalaa sallivampi.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Jääkiekko työn ja elämän kuvana

En ole koskaan tempautunut poliittiseen puolueeseen, ammattiyhdistykseen tai edes urheiluseuraan. Karismaattisia johtajia pelkään, olivat he sitten poliitikkoja, guruja tai rokkareita. Vierastan myös vappumarsseja, kansallista ja uskonnollista paatosta. Muotia seuraan vain sen verran, että revin yltäni rättifirmojen logot.

Tuttuni pitävät minua immuunina massailmiöille.

Kerran vuodessa petän heidät. Nyt kai myös blogini lukijat.

Jääkiekon ratkaisupelien aikaan sulaudun nimittäin ehdoitta villinä mylvivään ihmislaumaan.

On vaikea selittää syytä.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Insinööristä humanistin silmin

Olen työskennellyt pitkään insinöörien kanssa olematta insinööri.

Yleisesti ottaen pidän insinöörejä kelpo työkavereina. Hommat hoituvat asiallisesti ja ajallaan. Esimerkiksi työpaikkakiusaamista on mahdotonta ajatellakaan.

Minua kiinnostavat kuitenkin enemmän miksi-kysymykset ja insinöörejä miten-kysymykset.

Palavereissa tuskastun, kun insinöörit suistavat keskustelun kolmi- tai nelikirjaimisiin lyhenteisiin, joista muut joko eivät ymmärrä mitään tai joita he pitävät tappavan tylsinä. Insinöörit puolestaan ärsyyntyvät, jos muistutan heitä mielestäni tärkeistä, mutta projektin ulkopuolelle rajatuista yksityiskohdista. Kuten tavoitteesta helpottaa loppukäyttäjän elämää. Heidän mielestään huomio tulisi kiinnittää siihen, mistä maksetaan.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Viesti toisesta maailmasta

Silloin tällöin sekoitan tarkoituksella pääni. Hiljan vaelsin Valokuvataiteen museoon, Susanna Majurin Vedentutkijan tytär -näyttelyyn.

Veden ympärille kietoutunut fantasia oli muodollisesti, värillisesti ja teemallisesti ehyt ja vaikuttava. Muuten se oli mielestäni ajallemme tyypillistä, sisäänpäin käpertynyttä, anoreksiaan vivahtavaa naistaidetta, jossa nuori taiteilija kuvaa pääasiassa itseään ja omaa seksuaalisuuttaan (Majurin kohdalla ei kuitenkaan aina). Ei siis varsinaisesti kaltaiseni lihansyöjauroksen juttu.

Seurasinkin sivusta, kun opas kertoi kuvista pääosin nuorista naisista koostuvalle yleisölle. Jokaikinen kuunteli hiljaa ja tarkkaavaisesti, mikä on nykyään harvinaista. Majurilla näytti siis olevan todellista sanottavaa kohdeyleisölleen. Seuralaisenikin silmät kostuivat, kun hän katsoi näyttelytilassa pyörivän Majuri-dokumentin. Hän ihmetteli, ettei se kiinnostanut minua. Olin paennut Antero Takalan mielenmaisemiin, kun dokumentti alkoi esitellä Majurin liikkumista "maailmalla" ja hänen sieltä saamaansa "arvostusta". "Hyväksykää minut! Nostakaa minut establishmenttiin!", näytti Majurikin monien muiden tavoin perimmiltään vain huutavan.

Oma taidekäsitykseni on paitsi ulospäinsuuntautuneempi myös kyseenalaistavampi. Sanaa taide olisin mieluummin kokonaan käyttämättä. Alansa "Finlandian" vastaanottava puudeli voi jo heittää pensselit santaan.

Mieleeni palaili Hesarin taannoinen Suomi 2017 -kirjoitussarja, jossa maamme mahtiurokset visioivat talouttamme nykykriisin jälkeen. Omassa tykityksessään kansakunnan ykkösjorma toivoi meidän joka aamu vaativan itseltämme ja toisiltamme partiopojan asennetta talouskasvun saavuttamiseksi (ks. Ollila).

Voivatko Susanna Majuri ja Jorma Ollila kohdata? Olisiko Majurista partiopojaksi?

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Sain töitä

"Sisyfos Kivi" palaa tuoteselosteensa mukaisesti työelämään. Allekirjoitin viime viikon lopuksi työsopimuksen.

Uusi työni kiinnostaa minua kovasti. Se sisältää tuttuutta ja haasteita sopivassa suhteessa. Palkka ja muut ehdot ovat kohdallaan. Työsuhde on voimassa toistaiseksi. Työt alkavat huhtikuussa.

Asian varmistuttua ostin pitkäripaisesta yllätyskuoharin.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Työttömyys ja ihmissuhteet

Työ ja ihmissuhteet -tekstissä kirjoitin työntekijän ihmissuhteista. Totesin, että absraktisoituva työ mahdollistaa yhä puutteellisemmin teollisesta ajasta periytyvän me-hengen ja korvaa sen konsulttivetoisella pakkoyhteisöllisyydellä. Aidompaa yhteisöllisyyttä haetaan kodista ja perheestä, vaikkei niille juuri aikaa liikenekään. Työyhteisö tarjoaakin monelle edelleen merkittävää elämänsisältöä.

Olen ollut vailla työn tarjoamaa yhteisöllisyyttä jo kohta kahdeksan kuukautta, joten on aika kirjoittaa työttömän ihmissuhteista.

Työttömyys on suuri muutos jokaiselle. Asemamme yhteisössä muuttuu elättäjästä elätiksi. Aika lisääntyy, raha vähenee.

Kukin kokee työttömyytensä tavallaan. Yksityinen kokemus riippuu paljon ajan ja rahan tarpeestamme. Jos elämme ehyessä perheessä, velattomassa kodissa, hyväksyvien ystävien keskellä ja aikaa vievän halvahkon harrastuksen pauloissa, se saattaa tuntua aluksi piristävältäkin. Myös vanhuus- tai sairauseläkkettä odotteleva tai vuosien yt-putkessa sätkytellyt työntekijä saattaa kokea työttömyyden edes jonkinlaisena varmuuden saavuttamisena. Suoranaisena mahdollisuutensa sen näkee vuosia briljanttia bisnesideaa hautonut innovaattori.

Työnsä sisältöön kiintyneille, uratietoisille, korkeaan kulutustasoon tottuneille, velallisille ja niille, joille työ on merkinnyt pääasiallista sosiaalisuutta yllättävät potkut saattavat merkitä suistumista syväänkin epätoivoon ja häpeään.

Itse asetun ääripäiden väliin. Ajan kulumisen ongelmaa en tunnista. En lapsenakaan koskaan ruinannut tekemistä äidiltä. Elämänkumppani ihmettelee, miten ylipäätään olen kerinnyt töihin juoksemisteni, kirjoittamisteni ja muiden tekemisteni välissä. Mahdollisuus ajatella ajatuksensa loppuun on ollut tervetullutta vaihtelua.

Rahapulasta en kärsi välittömästi. Olen terve, elatusvelvoitteeton ja asuntovelaton. Kulutuskeskeisyyttä karsastan. Ansiosidonnaisella työttömyysturvalla selviän hyvin päivittäisistä kuluistani, ja pienten säästöjeni ansiosta vältän leipäjonon tovin vielä työmarkkinatuellakin.

Ongelmallisimpana koen elättinä olemisen tunteen, joka viekottelee vetäytymään. Ulkopuolelta katsoen tiedän häpeän aiheettomaksi. Kohtalotovereita riittää. Potkuni olivat osa ison organisaation isoa järjestelyä, johon en voinut mitenkään vaikuttaa. Kukaan ei ole mistään syyttänytkään. Virallisen jargonin katveessa moni muukin, työtön tai työllinen, pohdiskelee koko talouskasvun tai työn tekemisen mielekkyyttä. Jopa tuorein käyntini te-toimistossa oli jälleen täysin asiallinen.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Nimellistä osallistumista?

Rasistinen vihakirjoittelu koettelee netin sananvapauden rajoja. Yksi jos toinen tahtoo nimettömät keskustelijat kuriin.

Mielipaha on aiheellista, suitsiminen ei. On toki väärin, että tutkijoita pelotellaan niin, etteivät he uskalla osallistua julkiseen keskusteluun. Väärin on myös maahanmuuttoministerin uhkailu, vaikka polittisen päättäjän onkin demokratiassa kestettävä välillä alatyylistäkin kritiikkiä. "Maahanmuuttokriitikoiden" lisäksi sosiaalisessa mediassa vilistää kouluammuskelijoita, pedofiileja ja muitakin pahiksia. Meidän kunnon kansalaisten lisäksi mukana on alusta asti ollut aimo annos anonyymiä aggeressiivisuutta. Ei se kuitenkaan ole netin olemus.

Uhkailun kohteeksi joutuminen tuntuu ymmärrettävästi pahalta. Erityisesti, jos uhatulla on sukua, puoliso tai pieniä lapsia. Tiedän kokemuksesta. Omaakin kuolemaani on aikuisikäni aikana kertaalleen toivottu.

Uskon netin viharyhmien kuitenkin lisäävän enemmän mielipahaa kuin todellista uhkaa. Pikemminkin uhka vähenee. Äkkipikaisimmat purkavat paineitaan jo kirjoittamiinsa teksteihin. Samalla he paljastavat meille muille, viranomaisillekin, mitä "kansan syvät rivit" oikeasti ajattelevat. Ilman sensuroimatonta nettiä tätä olisi hankala selvittää.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Leikkauksia 8! Ydinvoimailemalla Suomi nousuun?



Piti saada työpaikkoja ja halpaa sähköä. Kepulaisille risupakettikin.

Pieni risupaketti taidettiin saada. Kovapalkkaisia töitä vain juristeille. Muut hommat menivät EU-maiden kieli- ja lukutaidottomalle jämäjoukolle, joka kilpailuttajien kantaisää, Sulo Viléniä, siteeraten saatiin tänne halvalla (ks. Nieminen). Sähköä laitos ei tuota vielä pitkään aikaan. Sellu- ja paperitehtaat ennätetään siihen mennessä siirtää säteilyltä turvaan.

Vanhatestamentillinen päätös fiaskolle olisi purkaa koko Baabelin torni ja tuomita syylliset ankarimman mukaan.

Suomen päättäjien ja Helsingin Sanomien päätoimittajan Janne Virkkusen johtopäätös on kuitenkin myöntää lisää lupia. Mahdollisesti jopa kolme, voimalaitosteknologian biodiversiteetin turvaamiseksi kukin eri toimittajalle. (ks. Virkkunen)

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Vähään tyytymisen sietämätön keveys

Työttömänä totuttelen tyytymään vähempään. Se ei ole minulle ollenkaan vaikeaa. Olen tähänkin asti vältellyt kalliita, addiktoivia riippuvuuksia. Hintavat autot ja hotellit, Michelin-ravintolat ja trendivaatteet olen jättänyt itseäni paremmille ihmisille. Niiden sijaan olen haalinut ilmaisia tai lähes ilmaisia nautintoja; kirjastoista, lenkkipoluilta, kirpputoreilta, reppumatkoilta. Mistä ei hyvinä aikoina mitään tiedä, sen perään ei hädän hetkelläkään ruikuta.

Oikeastaan en itse koe työttömyyteni takia luopuneeni juuri mistään, sillä en suhteellisen vaurauteni päivinäkään nauttinut kuluttamisesta. Herkkyttä vai tyhmyyttä, mutta kaupallinen yhteisöllisyys, jossa ihmisten väliin tuupataan tavara, ei vain koskaan tuntunut "jutultani". Koen hälytyslaittein rajatussa markkinavetoisessa itseilmaisussa vain alistamista ja hiljaista kärsimystä. Tavarasta turhaan onnea tavoittavat kuluttajat ja väkinäinen hymy kasvoillaan heitä minimipalkalla mielistelevät palvelijat näyttelevät kaikki makaaberia näytelmää, josta puuttuu aito sisältö kuten muustakin prostituutiosta. Prostituutio taas on olemisemme tapa kaikkialla, missä talouspuhunta on mädättänyt kohtaamisemme. Mitä epäystävällisempää siis on saamani palvelu, sitä paremmin yleensä viihdyn. Töykeys viestii matalapalkkakusetetussa asiakaspalvelijassa vielä piilevästä elinvoimasta. Shoppailun harrastuksekseen ilmoittava pimu taas on minulle täysin vieras elämänmuoto, talvisodan tulimereen heitetyn veteraanin kaltainen, luonnollisen mukavuusalueensa ulkopuolelle kamppaileva sankari. Eikö näitä muotibloggareita kukaan auta?

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Ukko istui ikkunalaudalla ja piirsi









Katselin ympärilleni: kaikkialla kuohui ja pulppuili, sanoja sinkoili joka suuntaan kuin näkymättömiä johtoja pitkin; ideat, tarjoukset, suunnitelmat ja toiveet hyppelehtivät päästä toiseen kuin vilkkuvat sähkönpurkaukset. Tuona hetkenä ymmärsin jääneeni kaiken yhteisen tuotannon ja kulutuksen, koko maailman valtavan aineenvaidunnan ulkopuolelle; kohtaloni oli sillä ratkaistu. En kuluta enkä ole kulutettavissa.
"Minun on mentävä", nousin pöydästä.
He eivät juuri estelleet.
Nyt istun kotona.
(Kertész, 134)
Ei ole yhtä kunniakasta syrjäytyä rivisaneerattuna kuin epäsuosioon suistettuna kirjailijanerona. Silti Imre Kertészin Tappion selaileminen tuo lohtua. Maailma on kuten on. Jos kärsimme tappion, itsekunnioutuksemme säilyttämiseksi riittää, ettei se ollut omaa syytämme.

Ja ehkä kokonaan oma aikamme voi olla parempi kuin se, jonka olisimme viettäneet projektiaikatauluja noudatellen? Ehkä rooleista vapaana on helpompi olla tosissaan?

Lähde:
Kertész, I. (2006). Tappio. Otava.
(Unkarinkielinen alkuteos: A kudarc. 1988)

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Tarkkailla ja rangaista - vai rangaista tarkkailemalla?

Laajennan seuraavassa tekstiäni, Ruumiin kontrollista mielivaltaan, työpaikoilta koko yhteiskuntaan.

Arvelin aiemmin valvonnan työelämässä lisääntyvän ja hienovaraistuvan. Vaikka syynääminen pikemminkin kyynistää kuin innostaa luovan työn tekijää, se kasvavien maailmanlaajuisten tuottavuusvaatimusten vuoksi kuitenkin lisääntyy. Työn tilaaja ja sijoittaja haluavat välitöntä näyttöä siitä, että saavat vastinetta rahoilleen. Teollisen ajan muodolliset hierarkkiat, käskytys ja yhtenäinen työaika väistyvät kuitenkin hienovaraisimpien menetelmien tieltä.

Työn ja vapaa-ajan limittyminen tuo valvonnan kaikkialle. Kaikki tila ja aika alkavat olla yhtaikaa omaa ja kontrolloitua. Työn ostajaa kiinnostaa valitseeko ohjelmistosuunnittelija iltalukemisekseen Java-oppaan vai Da Vinci-koodin. Paljastaako hän ehkä salaisia tietoja kilpailijoille hilpeissä illanvietoissa? Vahingoittavatko hänen vapaa-ajan mielipiteensä ja toimensa firmaa vai kiillottavatko ne peräti julkikuvaa? Nukkuuko hän tarpeeksi, käyttääkö alkoholia, tupakkaa, huumeita tai lääkkeitä? Harrastaako hän riittävästi liikuntaa? Onko hänellä alttiutta perinnöllisiin sairauksiin?

Työn ostaja muistuttaa valvonnan hyödyttävän työn myyjääkin. Asiantunteva reaaliaikainen palaute auttaa duunaria kehittymään. Kun jokainen työskennelty hetki dokumentoidaan, voidaan tehtävät myös jakaa tasapuolisemmin työntekijöiden kesken. Jos töitä on liikaa, pomo auttaa priorisoinnissa ja pelastaa uupumukselta. Vain tietämällä todellisen tilanteen hän voi myös puuttua ylipitkiksi venyviin työpäiviin.

Valvonnan pimeästä puolesta työn ostaja mieluummin vaikenee. Vajaatyöllistetyimmät lomautetaan tai irtisanotaan. Kekseliäs alainen oppii tarvittaessa tietysti pelaamaan aikaa. Ellei oikeita töitä ole, työn tekemistä esitetään. Tuntiseurantajärjestelmään tunnit kirjataan esimerkiksi "Yleinen hallinto" tai vastaavan otsikon alle. Orastavan luppojakson alla voi työskentelyä ainakin hitusen hidastaa.

Valvonnan perimmäinen tarkoitus on kuitenkin ohjata työn myyjää kohti työn ostajan osoittamia oikeita tekoja ja asenteita. Ihanteellisimmillaan työn myyjä sisäistäisi maksajan arvot, tavallisimmin maksimaalisen tuoton tavoittelun, omiksi ylimmiksi arvoikseen. Tällöin hän valvoisi ja arvioisi itse itseään.

Altistumme monenlaiselle valvonnalle työn ulkopuolellakin. Olemme tottuneet siihen, että lääkäri säilöö sairautemme potilastietokantoihin, että raha-asiamme tallennetaan pankin tietokantoihin ja että viranomaisilla on omat julkiset ja vähemmän julkiset rekisterinsä. Astuessamme kotikadullemme olemme välittömästi Googlen kuvausauton tai vastaantulijan kamerakännykän mahdollinen kohde. Maksaessamme julkisessa kulkuneuvossa henkilökohtaisella lipullamme jätämme jäljen liikennelaitoksen tietojärjestelmään. Julkisissa tiloissa, ainakin kaupoissa, kauppakeskuksissa ja liikenteessä, entistä enemmän kouluissakin, törmäämme erilaisiin turva- ja valvontakameroihin. Kotona nettisuffaillessamme vasta kerrytämmekin tiedonkerääjien varastoja. Eikä tässä tietenkään ole vielä kaikki. Syntymässä olevassa ubiikkiyhteiskunnassa tietoa kokoavia ja niitä langattomasti keskenään vaihtavia digitaalisia laitteita on kodinkoneissamme, käyttöesineissämme, yllämme, sisällämmekin.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Lökäpöksypakko työpaikoille?

"Onko se joku noista iloisista nuorista," elämänkumppanini kysyi, kun kerroin Suomen ensimmäisestä mitalista. Hän väitti arvanneensa asian jo etukäteen. Katsoimme molemmat iloiten, kun olympiahopeamitalisti Peetu Piiroinen laukoi välittömiä muutaman sanan hämillisiä vastauksiaan toimittajan kysymyksiin. Hienoa, että pallilla seisoo juuri hän, eikä esimerkiksi eliniäkseen dopingryvettynyt Virpi Kuitunen, joka jatkaa tyhjää, katumatonta ja kylmää hymyilemistään kuin mitään ei Lahdessa aikanaan olisi tapahtunutkaan.

Lumilautailu ei liene halpa laji, ja epäilen lautailijoiden huolettomuudessa olevan paljon "pappa betalar" -tyyppistä kypsymättömyyttä elämän raskaammista puolista. Läpikaupallinen laji ainakin on, ja olen joidenkin lautailijoiden lausunnoista ollut ymmärtävinäni, että viimeisten vuosien aikana osa alkuaikojen viattomuudestakin on katoamassa. Silti uskon heidän asenteessaan olevan opittavaakin meille vanhoille jäärille, jotka olemme tottuneet suhtautumaan kaikkeen vähän varauksellisesti.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Palikkatestissä

Päätäni ei aikuisiällä ole testattu. Hakemani työpaikka kustansi tilaisuuden. Osallistuin testiin eilen.

Olin toiveikas. Nuorena yleensä pärjäsin testeissä. Syntymäkaupungin työvoimatoimiston virkailija jopa venytti palautetilaisuuden koko työpäivänsä mittaiseksi, kun ei ollut ennen törmännyt vastaaviin tuloksiin. Myöhemminkin olen hupimielisissä nettitesteissä pommitellut mensan rajaa. Joka tapauksessa ylittänyt keskimääräistohtorin ääoon. Mieluisa työpaikka tuntui olevan miltei näpeissäni.

Testi päätyi katastrofiin ennen kuin kunnolla alkoi.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Minulta anottiin armoa taloyhtiön saunassa

Minulla on saunavuoro keskiviikkoisin yhdeksästä kymmeneen Helsingin Kalliossa. Kymmenen asteen pakkasessa tehdyn tunnin lenkin jälkeen mikään ei rentouta kuin kunnon löylyttely.

Kylpytakki päälläni, saunatarpeet kassissani, avaan vilvottelutilan oven. Sytytän valot ja huomaan ettei kaikki ole kunnossa. Mies istuu täysissä pukeissa vilvoitteluhuoneen penkillä. Hän tuijottaa niska kyyryssä eteensä. Ei reagoi minuun tai valoon. Vain istuu. On.

Haisee.

- Hei, mitä sä täällä teet?
Mies hätkähtää, katsoo hitaasti minuun.
- Et sä voi olla täällä, tämä on taloyhtiön sauna.
- Anteeksi... anna anteeksi...
- Ymmärrätkö sä? Mulla on saunavuoro, tää on sauna. Et sä täällä voi olla.
- Anteeksi, anna armoa... mua ei päästetty pelastusarmeijaan.
- Miksei päästetty?
- Oon kuulemma humalassa... anteeksi...
- Ei sun multa tartte anteeksi pyytää... Mutta et sä tännekään voi jäädä... Mene nyt vaikka tuohon eteiseen.
- Armoa... älä heitä mua pakkaseen..Kaveri päästi mut tänne, kun mulla ei oo muutakaan paikkaa...
- En heitä, mutta täältä sun on lähdettävä... Jos musta on kiinni niin voit nukkua tuossa eteisessä... Ymmärrätkö sä?
Kulkija nousee verkkaan ja katsoo minua.
- Anteeksi...
- No niin, mene nyt... Kun oot siinä rauhassa, niin en ilmoita kenellekään...
- Anteeksi...
Hän astuu viimein eteiseen. Salpaan oven.

Saunon ja peseydyn lyhyesti. Rentoutuminen ei oikein onnistu.
Mitä pitäisi tehdä? Mitä poliisi tekee hänelle, jos teen ilmoituksen. Vie putkaan vai jättää pakkasen armoille Pidän lupaukseni, etten ilmoita. Mutta entä jos hän saa päähänsä söhliä tulitikuilla ja sytyttää koko talon? Ehkei. Kaikki muut maailman hajut hänessä oli, mutta tupakkaa ei... Olisiko pitänyt tivata kuka se kaveri on, joka hänet oli tänne päästänyt. Joku talon asukas?

En jää pistävään hajuun vilvoittelemaan vaan poistun lyhyen kuivaamisen jälkeen. Eteisessä on pimeää. Hissin valossa näen miehen makaavan hiljaa kyljellään. En häiritse. Ajan omaan kerrokseeni ja asetan saunatarpeeni paikoilleen.

Käyn uudelleen suihkussa. Huomisen työhaastattelun takia yritän saada hajun lähtemään itsestäni.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Maahanmuutto ja työmarkkinat

Viime laman aattona pääkaupunkiseutulainen siivousfirma meinasi ostaa laivan. Visiona oli torjua työvoimapulaa ja polkea hintoja majoittamalla hytteihin vähään tyytyvää virolaista ja venäläistä väkeä. Lama torpedoi laivan ennen sen rantautumista, kun 25 markan tuntipalkan ottajia löytyi omastakin takaa.

Suomessa maahanmuutto ei tuolloin ollut eikä vieläkään ole merkittävää kuin paikallisesti. Täysin merkityksetöntä se ei silti ole. Olen kierrellyt aihetta tarkoituksellisesti, kun olen pelännyt päätyväni vänkäämään siitä, vievätkö ulkomaalaiset työpaikkamme vai loisivatko he ruhtinaallisella sosiaaliturvallamme. Usein nämä väitteet kuulee samalta ihmiseltä.

Perussuomalaista olutsieppoa kohtaan tunnen kyllä sympatiaa. Pudokkikavereidensa seurassa hän jurnuttaa vääränväristen invaasiota kapakassa, jonka ainoat veronmaksajat puhuvat suomea kovin murtaen. Hän sentään kokee arjessaan monikulttuurisuuden ongelmat. Kuulunee systeemin surulliseen luonteeseen, että köyhät käyvät toistensa kimppuun, vahtivat roskamedian viitoittamina sääntöjen noudattamista, sen sijaan, että kyselisivät krakamiesten junailemien oikeiden rahavirtojen perään. Voimme siis heidän ajatustensa kuulemisen sijasta siirtyä suoraan pitämään heitä kädestä.

Onnekkailta odottaisin enemmän. Jo lukioaikojeni viisas äidinkielenopettaja epäsi porvarispojilta oikeuden rasistiseen mölinään. Hänestä heillä oli jo kuusitoistavuotiaana liian korkea yhteiskunnan maksama koulutus populistisiin selityksiin. Arjessaan korkeintaan diplomaatteja kohtaava "uppoavasta Lännestä" kirjoitteleva superkoulutettu eiralainen onkin arkijärjelleni jo täysin käsittämätön olento. Käsittämätöntä ei ole maahanmuuton ongelmiin puuttuminen. Niitähän riittää, kuten ongelmia elämässä muuallakin. Yhteisresurssit, kuten laidunmaat, kalavedet, tieverkko tai vaikkapa sosiaaliturva, voidaan todella ryövätä käyttökelvottomaksi, ellei kukaan valvo yhteisön kannalta tuhoisaa itsekkyyttämme (ks. Rheingold, 38 - 41). Eiralaisenkaan ei tarvitse siis olla naiivi. Minäkin tarjoaisin yhtä yhteisresurssia, perustuloa, uusille tulijoille, eli nuorille ja maahanmuuttajille, vasta työn kautta tapahtuvan initiaatioriitin jälkeen. Käsittämätöntä on kuitenkin se, että nämä maahanmuuton ongelmat näyttäytyvät koulutetulle mielelle ja kylläiselle vatsalle niin keskeisenä, että ne läpäisevät kaiken ajattelun.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Työvoimapula. Hui kauhistus!

Jo kirjoituksessani perustulosta epäilin koko yleistä työvoimapulaa. Kyse on valinnoistamme. Mitä oikeasti haluamme saada tehdyksi ja mitä olemme valmiit maksamaan? Jos tekijöitä puuttuu, voimme jättää vähemmän tärkeän tekemättä. Edes Osmo Soininvaaran peräänkuuluttamaan veronmaksajapulaan en huoltosuhteen heikkenemisestä huolimatta oikein usko. Ymmärtääkseni tuotannon automatisoiminen johtaa kannattavuuden paranemiseen, eli kasvaneista voitoista (kuten myös kulutusveroista jne.) yhteiskunta voi kerätä saman rahan kuin on tähän asti kerännyt työntekijöiden palkoista.

Mielikuvitusongelmaan on kuitenkin ainakin neljänlaisia reaalisia ratkaisuja.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Nuoret ja työ

Pähkäilin iän merkitystä työelämässä kirjoituksessa "Onko suomalainen työnantaja ikärasisti?". Sivuan aihetta vielä ainakin työvoimapulaa ja maahanmuuttoa käsittelevässä kirjoituksessani. Ennen sitä kuitenkin muutama lisähuomio lähinnä tuohon aiempaan kirjoitukseeni.

Kirjassaan Yksinäisyyden äärellä Paul Auster liittää mielestäni osuvasti tilalliseen havaitsemisemme näköaistiin ja ajallisen havaitsemisemme muistiin (ks. Auster, 245). Tuon ajallisen havaitsemisen tuotokset, muistot, ovat historiattomana internet-aikamme ongelma. Ne kun antavat meille perspektiiviä arvioida uusimpien muutosten järkevyyttä. Iän myötä osasta meistä tulee siis viisaampia. Kun osaamme erottaa tärkeän turhasta, emme enää hötkyile kaiken uuden perään.

Työnantajalle olemme kuitenkin ylhäältä osoitettujen tavoitteiden ja menetelmien kannalta vaarallisia. Onko nimittäin mitään hankalammin hallittavaa, kuin elämäänsä tyytyväinen, velaton, perheellinen keski-ikäinen, joka osaa hommansa, ja jolle riittää se, että tekee sen hyvin? Meidän onkin väsymättä todisteltava "vaarattomuuttamme". Meidän on Lenitan, Speden tai Arja Samulinin tavoin osoitettava olevamme hetkessä kiinni olevia ikuisia lapsia. Ollaksemme uskottavia, meidän on hamuttava muiden hyväksyntää ja velkarahalla uusimpia kulutusmahdollisuuksia. Ne saavuttaaksemme haluamme pärjätä työssämme sen tavoitteita millään tavoin kyseenalaistamatta. Tämä on työnantajalle tärkeää. Meidän on vaikka hampaat irvessä otettava muutos tosissaan.

Varminta työantajalle on kuitenkin palkata nuori, jolla muistoja ei vielä ole ollenkaan.

torstai 28. tammikuuta 2010

Sosialistisen ja kapitalistisen työn sankarit

Poikkesin työnhaun lomassa Helsingin DocPoint-festivaaleilla katsomassa puolalaisen veteraaniohjaajan Marcel Łozińskin (s.1940) dokumentin How To Live (Jak żyć).

Elokuva kertoi kommunistisen puolueen järjestämästä kesäleiristä nuorille perheille. Mukaan oli valittu perheitä, jotka puolue koki tavalla tai toisella kadottaneensa. Virkistäytymisen lomassa opastettiin takaisin oikeanlaiseen elämään. Leiriajan kestävässä "leikkimielisessä" kilpailussa valittiin sosialistinen malliperhe. Luvassa oli mahtava palkinto, täysautomaattinen jääkaappi.

Kilpailun julistamisen jälkeen seurasi näennäisrentoa meininkiä auktoriteetin valvonnan alla. Tanssiaiset, tietokilpailu, pulikointia uimarannalla, tapakoulutusta, lasten runonlausuntaa. Arvioitsijoiden keskustelua lasten kanssa. Kulissien takaista peliä. Kukin perhe pisteytettiin päivittäin, ja perheet seurasivat edistymistään tulostaululta. Ja kuten ohjaaja Łoziński tilaisuuden jälkeen totesi, ihmiset eivät nousseet vastustamaan sortajaa vaan sitä, joka rikkoi sääntöjä.

Vuosi oli 1976. Łozińskin mukaan jo seuraavana vuonna osa osallistujista kieltäytyi valmiista käsikirjoituksesta. Reaalisosialismi alkoi vähittäinen murentua.

Łoziński onnitteli vuolaasti meitä suomalaisia päätymisestämme rautaesiripun vapaammalle puolelle. Vaikka niin oli epäilemättä parempi, poimin elokuvasta silti pelottavan tuttuja piirteitä.

torstai 21. tammikuuta 2010

Miten perustulo muuttaisi oman elämäni?

Etsittyäni töitä turhaan puolisen vuotta päivittäiset rutiinini ovat vakiintuneet.

Arkiaamuisin tutustun Jobsafari.fi -palvelun sähköpostiini lähettämiin avoimiin työpaikkoihin. Enemmistön sivuutan yleensä suosiolla, sillä esimerkiksi suunnittelija-hakusanani tuottaa paljon epärelevanttejakin osumia. Jos olen onnekas, joukkoon osuu alanikin töitä tai sitten muuten vain kiinnostavia mahdollisuuksia.

Kunnollisen hakemuksen tekemiseen kuluu helposti koko päivä. Pelkkä osaamisen luettelointi ei riitä, vaan hakemuksen pitäisi visioida uniikki, harha-askeleeton tarina kehdosta nimenomaan vain ja ainoastaan avoimena olevaan tehtävään. Työnhaun "veteraanina" voin hyödyntää hakemuspohjia ja ajantasaista ansioluetteloa, mutta kussakin hakemuksessa nostan ja sivuutan asioita tilanteen mukaan. Tyyliä vaihtelen tapauskohtaisesti toteavasta asiallisuudesta räväkkään myyntihenkisyyteen.

Liekö syy iässä vai osaamisessa, mutta olen aniharvoin edennyt edes haastatteluun. Monesti rekrytointi on tyssännyt näytetöihin. Vaikka olen ollut alalla pitkään, voin harvoista yhteistyöprojekteista signeerata mitään selkeästi omaa. Monista en voisikaan, sillä ne sijaitsevat suljetuissa verkoissa. Välillä en saisikaan, sillä vaitiolovelvollisuus kieltää. Toisinaan en halua, sillä ennalleen jääneet kokonaisuudet ovat niitä, joita ei vuosikausiin ole kehitetty. Ylpeyden aiheet on puolestaan moneen kertaan jo päivitetty uudelleen. "Leikkinäytteiden" laadintaan en ainakaan vielä ole intoutunut. Osaksi työsaran loputtomuuden vuoksi; näytteetkin kun pitäisi osata ennalta räätälöidä nimenomaan tietylle työnantajalle. Pitkäaikaistyöttömyyden houkutellessa tämäkin vaihtoehto alkaa kuitenkin houkutella enemmän ja enemmän.

Nyt kun olen ennättänyt haastatella entiset työantajat ja useimmat tututkin jo ainakin kertaalleen, ovat päiväni usein työnhaullisesti varsin toimettomia. Sisältöä elämään antaa perhe, ainakin vielä, vaikka nuukailla täytyy. Jonkin verran seuraan myös alani kehitystä, ennen kaikkea netin välityksellä. Blogikirjoittelu, juoksu, lueskelu ja kaikenlainen arjen pikkupuuhastelu täyttävät muita vapaita hetkiä. Isoja omia projekteja en ole aloittanut, koska en voi suunnitella ajankäyttöäni muutamaa päivää pidemmälle.

Miten edellisessä kirjoituksessani luonnostelemani perustulo muuttaisi elämääni?

tiistai 19. tammikuuta 2010

Perustuloni - ja sen seuraukset

Alustava idealistinen luonnokseni perustuloksi olisi kuukausittainen veroton rahasuoritus, joka maksettaisiin kaikille Suomessa kaksi vuotta työskennelleille ja tänne veronsa maksaneille työikäisille. Sen käyttöä ei valvottaisi mitenkään. Eläkeläisten talouden varmistaisin takuueläkkeellä, kuten SATA-komitea jo tekikin. Vastaavasti lapsilisät ulottaisin vähintään täysi-ikäisyyteen asti, tai alenevana  kunnes perustulon saamisen ehdot täyttyvät. Näistä ehdoista lisää vähän myöhemmin.

Perustulo olisi osittainen eli se korvaisi vain nykyisen sosiaaliturvan vähimmäisetuudet (esim. työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha, opintotuki ja hoitotuki) kansaneläkettä lukuun ottamatta. Harkinnanvarainen toimeentulotuki ja asumistuki säilyisivät "hätävarana", vaikka niiden tarve esimerkiksi opiskelijoilla vähenisikin. Vasemmistolle rakas ansiosidonnainen työttömyysturva jäisi sekin, sillä kuten Ville Kopra toteaa, sillä on itsessään merkittävä työntekoa kannustava ja työntekijän taloutta vakauttava merkitys (ks. Kopra, 43). Heikoimmista kannettaisiin edelleen huolta, mutta ketään ei ohjattaisi pakkotyöhön tai turhaan koulutukseen.

Perustulon suuruus on mutkikas juttu. Vastikkeeton raha ei saisi houkutella liian monia kokonaan runoilemaan tai perhokalastamaan. Päinvastoin, sen tulisi innostaa työntekoon, kokeiluihin ja riskinottoonkin. Onneksi suuruutta ei tarvitse hakata kiveen, vaan se voi hiukan elää yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Liikaa se ei kuitenkaan saa vaihdella, sillä kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että perustulo turvaa heidän perustoimeentulonsa kaikissa tilanteissa.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Miksi kannatan perustuloa?

Hämmennyksekseni huomaan kannattavani niin monia hajanaisen prekariaattiliikkeen ajatuksia, että kiirehdin heti sanoutumaan irti osasta heidän keinojaan. "Proleshoppailulla", eli köyhyyden verukkeella ryöstelyllä, pummilla matkustamisella ja muilla laittomuuksilla ei mielestäni ole mitään tekemistä kansalaisvaikuttamisen tai edes kansalaistottelemattomuuden kanssa. Kansalaistottelemattomuudella tavoitellaan aina oman edun tai anarkian (= vahvimman oikeus) sijaan lakien kehittämisestä. Avoimesti lakia rikkomalla vääryydeksi koettu asia kyseenalaistetaan. Kansalaistottelematon, toisin kuin pikkurikollinen, tarjoutuu itse tuomiolle ja ottaa vastaan vallitsevan lain hänelle langettaman rangaistuksen. Jos yhteisö pitää tuomiota vääränä, lakia tai ainakin sen tulkintaa todennäköisesti jatkossa muutetaan.

Mutta itse työ, ja samalla työttömyys, ne ovat muuttuneet. Koska työ on irronnut paikasta ja ajasta, ei enää pitäisi palkita vain työksi mielivaltaisesti määritellyistä hetkistä. Uudet innovaatiot kehittyvät joka puolella yhteiskuntaa, ei vain palkkatyössä. Vanha perusajatus, että ensin on tuotettava, jotta voisimme jakaa, ei uudessa taloudessa ainakaan ihan täysin enää päde. Tieto- ja palveluteollisuuden noustessa keskeiseksi tuotannon aloiksi voimme ajatella päinvastoinkin: on jaettava ennen kuin voidaan tuottaa yhtään mitään. Työtä ei enää tehdä tehtaiden liukuhihnoilla vaan erilaisissa tiimeissä, kaikkialla ja kaiken aikaa. Työntekijä organisoi itse itseään ja kommunikoi jatkuvasti työtovereiden ja asiakkaiden kanssa. Tieto ja uudet innovaatiot ovat yhä tärkeämmässä roolissa yhteiskunnan ja talouden kehityksessä. Tiedon arvo ei kasva pihtaamalla vaan jakamalla. Mitään tulosta ei synny ilman jakamista. Tietotaloudessa työn tuottavuus riippuu mahdollisuudesta hyödyntää erilaisia avoimia yhteisöresursseja, kuten sosiaalisia suhteita ja kulttuurisia taitotietoja. (ks. Korhonen et al, 97, 105)

Luovuudelle on siis oikeasti raivattava ajoissa tilaa.