Laajennan seuraavassa tekstiäni, Ruumiin kontrollista mielivaltaan, työpaikoilta koko yhteiskuntaan.
Arvelin aiemmin valvonnan työelämässä lisääntyvän ja hienovaraistuvan. Vaikka syynääminen pikemminkin kyynistää kuin innostaa luovan työn tekijää, se kasvavien maailmanlaajuisten tuottavuusvaatimusten vuoksi kuitenkin lisääntyy. Työn tilaaja ja sijoittaja haluavat välitöntä näyttöä siitä, että saavat vastinetta rahoilleen. Teollisen ajan muodolliset hierarkkiat, käskytys ja yhtenäinen työaika väistyvät kuitenkin hienovaraisimpien menetelmien tieltä.
Työn ja vapaa-ajan limittyminen tuo valvonnan kaikkialle. Kaikki tila ja aika alkavat olla yhtaikaa omaa ja kontrolloitua. Työn ostajaa kiinnostaa valitseeko ohjelmistosuunnittelija iltalukemisekseen Java-oppaan vai Da Vinci-koodin. Paljastaako hän ehkä salaisia tietoja kilpailijoille hilpeissä illanvietoissa? Vahingoittavatko hänen vapaa-ajan mielipiteensä ja toimensa firmaa vai kiillottavatko ne peräti julkikuvaa? Nukkuuko hän tarpeeksi, käyttääkö alkoholia, tupakkaa, huumeita tai lääkkeitä? Harrastaako hän riittävästi liikuntaa? Onko hänellä alttiutta perinnöllisiin sairauksiin?
Työn ostaja muistuttaa valvonnan hyödyttävän työn myyjääkin. Asiantunteva reaaliaikainen palaute auttaa duunaria kehittymään. Kun jokainen työskennelty hetki dokumentoidaan, voidaan tehtävät myös jakaa tasapuolisemmin työntekijöiden kesken. Jos töitä on liikaa, pomo auttaa priorisoinnissa ja pelastaa uupumukselta. Vain tietämällä todellisen tilanteen hän voi myös puuttua ylipitkiksi venyviin työpäiviin.
Valvonnan pimeästä puolesta työn ostaja mieluummin vaikenee. Vajaatyöllistetyimmät lomautetaan tai irtisanotaan. Kekseliäs alainen oppii tarvittaessa tietysti pelaamaan aikaa. Ellei oikeita töitä ole, työn tekemistä esitetään. Tuntiseurantajärjestelmään tunnit kirjataan esimerkiksi "Yleinen hallinto" tai vastaavan otsikon alle. Orastavan luppojakson alla voi työskentelyä ainakin hitusen hidastaa.
Valvonnan perimmäinen tarkoitus on kuitenkin ohjata työn myyjää kohti työn ostajan osoittamia oikeita tekoja ja asenteita. Ihanteellisimmillaan työn myyjä sisäistäisi maksajan arvot, tavallisimmin maksimaalisen tuoton tavoittelun, omiksi ylimmiksi arvoikseen. Tällöin hän valvoisi ja arvioisi itse itseään.
Altistumme monenlaiselle valvonnalle työn ulkopuolellakin. Olemme tottuneet siihen, että lääkäri säilöö sairautemme potilastietokantoihin, että raha-asiamme tallennetaan pankin tietokantoihin ja että viranomaisilla on omat julkiset ja vähemmän julkiset rekisterinsä. Astuessamme kotikadullemme olemme välittömästi Googlen kuvausauton tai vastaantulijan kamerakännykän mahdollinen kohde. Maksaessamme julkisessa kulkuneuvossa henkilökohtaisella lipullamme jätämme jäljen liikennelaitoksen tietojärjestelmään. Julkisissa tiloissa, ainakin kaupoissa, kauppakeskuksissa ja liikenteessä, entistä enemmän kouluissakin, törmäämme erilaisiin turva- ja valvontakameroihin. Kotona nettisuffaillessamme vasta kerrytämmekin tiedonkerääjien varastoja. Eikä tässä tietenkään ole vielä kaikki. Syntymässä olevassa ubiikkiyhteiskunnassa tietoa kokoavia ja niitä langattomasti keskenään vaihtavia digitaalisia laitteita on kodinkoneissamme, käyttöesineissämme, yllämme, sisällämmekin.
Valvoja ei kuitenkaan enää ole tulevaisuudentutkija Mika Mannermaan mukaan George Orwellin romaanista 1984 tuttu kaikkivaltainen valtiollinen isoveli vaan pikemminkin Adam Smithin klassisen liberalismin markkinoita ohjaavan näkymättömän käden kaltainen, mutta koko yhteiskuntaan ulottuva jokuveli. Jokuveli ei ole yksittäinen toimija, vaan kokonaisuus, johon kuuluvat julkiset toimijat, kuten poliittiset päättäjät ja viranomaiset, yritykset työnantajina ja tuotteiden sekä palvelujen tarjoajina ja viime kädessä me kaikki kansalaiset, kukin omine intresseinemme. Mannermaan mielestä kaikki kolme keskeistä vaikuttajaryhmää, valtio (kratos) ja markkinat (oikos), kansalaisyhteiskunta (demos), toimivatkin ihanteellisimmin, ellei mikään niistä saa ehdotonta valta-asemaa. Valvomalla siis kaikki toinen toisiamme vältämme niin valtiojohtoisen isoveli-yhteiskunnan, markkinavaltaisen timokratian kuin fundamentalistisen uskonnollisen kansalaisyhteisön yksinvallankin.
Valvonnasta on meille parhaimmillaan suurta hyötyä. Se myydään meille usein ihan aiheellisesti arkemme helpottamisena ja turvallisuutemme lisääntymisenä. Henkemme pelastuminen saattaa joskus riippua siitä, että potilastietomme kulkevat viiveettä lääkäriltä toiselle. Minä "äänestän" mielelläni myös tutun ratikkareitin puolesta, vaikkei aikaperusteista lippua ratikassa tarvitsisikaan vilauttaa lukulaitteessa. Netissä koen kirjaa tai levyä ostaessani saavani hyvää palvelua, kun minulle kerrotaan mitä muuta muut samasta tuotteesta kiinnostuneet ovat ostaneet. Google-hakuuni liittyvistä hillityistä mainoksistakin iloitsen.
Useimpien muiden tavoin haluaisin kuitenkin itse päättää siitä, mitä tietoja minusta kerätään ja miten niitä käytetään. Helppoa se ei kuitenkaan ole. En ole esimerkiksi päässyt eroon eräästä valtakunnallisesta telemarkkinointiketjusta, vaikka olen tehnyt puhelinmyynnin rajoittamispyynnön Suomen Asiakkuusmarkkinointiliittoon (0600 13404 klo 8.30-18.00, hinta 0,39 euroa/min + ppm). Myös iki-sähköpostini täyttyy monenmoisista viagra- , rolex- ja diplomimainoksesta, vaikken ole koskaan julkisesti jaellut osoitettani.
Meistä kerätty tieto on hajallaan eri toimijoiden tietokannoissa, joten sen käyttäminen järjestelmälliseen vahingoittamiseemme on ainakin vielä toistaiseksi epätodennäköistä. Mahdollisuus kuitenkin kasvaa tietojenkäsittelyn kehittymisen myötä. Ikuinen säilyvyys tekee digitaalisesta tiedosta erityisen hankalaa. Tänään vähäpätöiseltä tuntuva yksityiskohta voidaan jo huomenna tarvittaessa kaivaa esiin. Harva murrosikäinen tulee ajatelleeksi, että nettiin kavereille ladattu, nykyisiä tai jonkun myöhemmän ajan sopivaisuussääntöjä haastava valokuva tai video voisi aiheuttaa hänelle ongelmia myöhemmässä elämässä. Aikuisetkin saatamme kiivastuksissamme kirjoittaa kärkeviä keskustelupalstoille ja katua jo lähetä-nappulaa painaessamme. Siinä missä pienet hairahdukset aiemmin painuivat unholaan, ne saattavat vastaisuudessa putkahtaa raskauttavina esiin esimerkiksi työnhakutilanteessa. Mitä korkeammasta virasta tai poliittisesta asemasta on kyse, sitä antaumuksellisemmin ammattimainen media revittelee vuosikymmenten takaisilla synneillämme. Julkisen kuvan hallinnasta on jo tullut haastavaa strategiapeliä. Vanhemman polven poliitikot törmäsivät tähän viimeistään tekstiviestikohujen myötä.
Edellä totesin valvonnalla pyrittävän aina ohjaamaan käyttäytymistämme valvojan toiveiden suuntaisesti. Työssä meitä valvotaan tehokkuuden tähden. Liikennevalvonnalla meitä patistetaan noudattamaan nopeusrajoituksia ja välttämään vaarallisia ohituksia. Useimmat hyväksymme ilomielin, että muita valvotaan. Onhan vain oikeus ja kohtuus, että hurjastelijat saadaan aisoihin ja kahviautomaatilla lörpöttelevät kollegamme ahkeroimaan. Itseemme kohdistuvaa valvontaa siedämme huonommin. Pitikö sakkorysän sattua tuohon juuri nyt, kun minulla tämän ainoan kerran oli kiire? Ja pakkoko sen pomonkin oli heti ensimmäisestä virheestäni ruveta motkottamaan? Lisääntyvää vapauttamme pidämme vastaavasti suuressa arvossa. Valvonnan puuttuminen merkitsee valvojien luottamusta siihen, että asiat kanssamme hoituvat valvomattakin.
Meitä hankalampien tapausten osa on karumpi, heidän valvontaansa lisätään. Työpaikoilla heidät ehkä irtisanotaan kokonaan. Yhteiskunnasta ei irtisanota, joten suljemme heidät vankiloihin pois silmistämme. Nykyteknologian mahdollisuuksien äärellä tämä on mielestäni aika tyhmää.
Vankiloilla on perinteisesti pyritty kahteen asiaan, rankaisemiseen ja parantamiseen. Molemmissa ne onnistuvat varsin vaatimattomasti.
Ensimmäinen tavoite on ollut toimia pelotteena: ellet ole kunnolla, joudut vankilaan.
Pelotteen teho vaihtelee ongelmatapauksittain. Nakkivarkaan tai humalaisen kapakkatappelijan touhuja eivät rangaistukset rajoita. Känniporukassa heiluu ensin pullo ja sitten puukko jos on heiluakseen. Siksi juuri rikoksiaan uusivat pikkurosvot kansoittavat vankilat. Ajan myötä vankilan pelottava vaikutus myös vähenee. Vuosien saatossa lusimisesta tulee helposti elämäntapa niille, jotka ovat sen makuun päässeet. Osa hakee jopa tarkoituksella suojaa köyhyydeltä ja talvelta. Rikosten vaatimattomampikin ammattilainen pystyy ennakoimaan rangaistuksensa niin, että pääsee nauttimaan kylmimmät kuukaudet yhteiskunnan täyshoidosta, mutta vapautuu heti kevään tullen. Suuremmassa mittakaavassa askelmoivia talousrikollisia ja muita isompia herroja vankila saattaa pelottaa ihan oikeasti. He ovat kuitenkin näihin päiviin asti selvinneet ensikertalaisina yleensä ehdonalaisella tuomiolla.
Toinen ylevä tavoite on muuttaa vangit kunnon kansalaisiksi.
Tässä tavoitteessaan vankila onnistuu pelotteena toimimistakin huonommin. Kun ansioluetteloon liitetään rikosrekisteri, on peli yleensä pelattu. Luultavammin rikollinen päätyy uusimaan tekonsa yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen on enää vaikea löytää töitä tai asuntoa, vaikka oma tahto ryhdistäytymiseen olisikin rautainen. Oman elämänsä sankarit ovat lisäksi aika harvinaisia. Tavallisemmassa tarinassa valmiiksi heikko, esimerkiksi päihderiippuvainen ressukka joutuu ensin vankilassa velkoihin. Vapautuessaan hän sitten rientää ensi töikseen rötöstelemään maksaakseen velkansa. Perinnän tehokkuus motivoi lainkuuliaisuutta enemmän.
Ei liene liioittelua puhua vankilasta rikollisten korkeakouluna. Sen paremmin vilkas yksityiselämä kuin toimeentulohuoletkaan eivät siellä pääse hidastamaan opintojen etenemistä toisin kuin "siviilipuolen" oppilaitoksissa. Se on todellinen huippuyksikkö, jossa kokeneemmat ja osaavammat kollegat siirtävät tietotaitoaan uusille tulokkaille. "Valmistumisen" jälkeen mentorit usein tarjoavat ensimmäisen työharjoittelupaikankin.
Ennen muuta vankilassa verkostoidutaan. Verkostoituminen on kuulunut sen piilo-opetussuunnitelmaan jo vuosisatoja ennen it-buumia tai Nokian lanseeraamaa mainoslausetta connecting people. On siis todella vaikeaa kuvitella vankilaa kelvottomammin toimivaa keinoa rikollisuuden vähentämiseksi. Vankila on päinvastoin monelle pudokkaalle pettymystentäyteisten lapsuus- ja nuoruuskokemusten jälkeen ensimmäinen yhteisö, joka ylipäätään huolii heidät jäsenekseen. Yhteenkuuluvuuden tunteen myötä tuomittu kehittää itselleen vankila-identiteetin, jopa ammattiylpeyden, josta on myöhemmin enää vaikea luopua.
Mutta ehkei moraalia pidä vesittää hyötyajattelulla? Ehkä vankilan tulee takoa vangin ja meidän muidenkin kalloon pelkkä yksinkertainen viesti: rikos ei kannata. Jotta rankaisemisella kuitenkaan olisi mieltä, teon pitäisi olla sen avulla sovitettavissa. Vapautuneen vangin pitäisi siis voida palata keskuuteemme muuttuneena ihmisenä. Joskus harvoin tällaista tapahtuukin. Rosvo löytää Jeesuksen tai elämänsä naisen/miehen ja pysyttelee lopun ikänsä kaidalla tiellä. Valtaosaa tuomituista rikosrekisteri kiusaa kuitenkin koko elämän.
Vakavien tekojen anteeksiantaminen on erityisen hankalaa, jos pelkäämme niiden toistuvan. Useimpien oikeustajun mukaan kaksi pikkutyttöä murhannut Jammu Siltavuori ansaitsi ankaran rangaistuksen kauheasta teostaan. "Kansa" vaati jopa kuolemantuomiota, mutta onneksi tämä langettajansakin likaava rangaistusmuoto kuitenkin puuttuu keinovalikoimastamme. Passitimme Jammun siis kiven sisään. Näin tehdessämme tiesimme jo kuitenkin, ettei hän siellä tule paranemaan. Mitä hänelle siis pitäisi tehdä, kun hän on kärsinyt laissa säädetyn rangaistuksensa? Voimmeko päästää hänet elelemään rauhallista vanhuutta jossakin itähelsinkiläisessä lähiössä, ehkä päiväkodin naapurissa? Jääkö poliisin osaksi vain passiivisesti odottaa uutta murhenäytelmää, ennen kuin se voi puuttua asiaan?
Myös nuorisorikollisuutta nykyinen järjestelmä ehkäisee vaatimattomasti. Alaikäistä ei lähetetä lusimaan, ja hyvä edes niin. Ehdottoman vankeusrangaistuksen sijaan määrättävä ehdollinen tuomio on kuitenkin nuorelle aivan liian abstrakti seuraus. Ellei teosta koidu välitöntä, ymmärrettävää seurausta, nuori oppii oikean ja väärän eron oman tulevaisuutensa kannalta helposti liian myöhään.
Entäpä jos rikkomuksesta seuraisikin aina valvontaa? Pienestä rikkeestä pientä valvontaa, suuresta suurempaa.
Asteikon ankarassa päässä odottaisi edelleen vankila, mutta sinne (tai Jammu Siltavuoren tapauksessa lopulta vankimielisairaalaan) varastoitaisiin enää vain ympäristölleen todella vaaralliset ihmiset. Lempeimmillään valvonta voisi olla vaikkapa velvollisuutta ilmoittautua viranomaiselle kerran kahdessa viikossa. Keskivertokonnia varten kehittyvä teknologia ja lääketiede pystyvät loihtimaan laajan kirjon rikkomuksen ja rikkojan luonteen huomioon ottavia kontrollikeinoja. Espoon Sellon ampumatragedian yhteydessä mainittu, lähestymiskiellon noudattamiseen tarkoitettu jalkapanta on yksi tällainen, mutta tuskin tekniikan lopullinen huipentuma. Todennäköisesti ällistyisimme, jos aavistaisimme millaisen täsmävalvonnan jo nykykeinot mahdollistavat. Ala kukoistanee tulevaisuudessakin.
Näin homma toimisi käytännössä: Valvonnalla olisi aina kaksi muuttujaa, aste ja kesto. Tuomioistuin määrittäisi niille tapauskohtaisesti lakiin ja teon vakavuuteen perustuvat arvot. Jos rikkeen sovittaminen sujuisi tuomitun kannalta suotuisasti, valvontaa höllennettäisiin vähitellen ja se päättyisi kokonaan määräajan umpeutuessa. Jos taas tuomittu syyllistyisi tuomionsa aikana uusiin (yhteismitallisiin) rötöksiin, hänen valvontaansa tiukennettaisiin ja kestoa pidennettäisiin. Verkko olisi siis aidosti ohjaava; se höllenisi, kun käyttäydymme hyvin ja kiristyisi uusien rötöstemme myötä.
Keskeistä on se, mitä tapahtuu tuomion päättyessä. Nykyisin valvonta lakkaa kuin seinään, mutta rikosrekisterin leimaavan vaikutuksen vuoksi parannuksen tekeminen onnistuu harvalta. Uudistuksen myötä vapautuminen merkitsisi todellista uutta alkua, kun kaikki rikokseen viittaavat viralliset tiedot samalla tuhottaisiin. Järjestelmä olisi siis aidosti yhteiskunnan täysivaltaiseen jäsenyyteen "kannustava". Rikoksesta tuomitun kannattaisi itsenäiseen asemaan pyrkivän työntekijän lailla tavoitella kontrollin höllentämistä miltei kaikissa tilanteissa. Ei sentään ihan aina. Pahimmat väkivalta- ja seksuaali- ja ehkä myös ekologiset rikolliset joutuisivat alistumaan tarkkaan valvontaan loppuiäkseen.
Näen uudessa järjestyksessä muitakin etuja vanhaan nähden.
Rikollisuus todennäköisesti vähenisi merkittävästi, kun purkaisimme siihen valmistavat korkeakoulut. Kun vankiloissa jatkossa olisivat enää vain vaarallisimmat tapaukset, edellytykset nykyisen kaltaiseen verkostoitumiseen lakkaisivat. Vankiloihin ei enää myöskään pikkurötösteltäisi "sadetta pitämään".
Teko ja sen seuraukset olisi entistä helpompi mitoittaa vastaamaan toisiaan. Mäyräkoiravarasta ei enää tuomittaisi vankilaan eikä pyramidihuijaria ehdonalaiseen. Mäyräkoiravarkauteen syyllistynyt pyramidihuijari saisi puolestaan yksilölliset seuraukset kummastakin rötöksestään.
Nuorisorikollisuuteen olisi nykyistä helpompi puuttua ajoissa. Näin siksi, että räätälöityä valvontaa, toisin kuin monia muita rangaistuksia, voitaisiin määrätä alaikäisillekin. Kun rikoksesta olisi aina välitön, konkreettinen seuraus, kaidalle tielle palaamisen edellytykset paranisivat huomattavasti. Valvonnan rinnalla voidaan toki edelleen hyödyntää hyviksi koettuja vanhoja keinoja, kuten sakkorangaistusta tai yhdyskuntapalvelua, jonka avulla rikoksen tekijä pyrkii konkreettisesti hyvittämään tekonsa seuraukset. Ehdonalaiset tuomiot poistaisin kokonaan niin nuorilta kuin muiltakin.
Ennakoitavissa olevaan rikollisuuteen voitaisiin puuttua tehokkaammin. Nykyisin poliisi joutuu turhautumiseen asti puuttumaan samojen tapahurjastelijoiden, rattijuoppojen, lähestymiskiellon saaneiden ex-puolisoiden, kioskimurtajien jne. tekemisiin, ja aina jälkikäteen. Ellei kortin poistaminen tai auton takavarikointi saa moninkertaista rattijuoppoa tokenemaan, uusi valvontateknologia tarjoaa todennäköisesti ratkaisun, jossa hän voi jatkaa elämäänsä kunnollisena veronmaksajana siltä osin kuin pystyy, mutta jossa auton rattiin asettuminen ei vain kerta kaikkiaan enää onnistu.
Ongelmiakin riittää.
Valvontaa voidaan käyttää väärin. Siinä missä työnteon valvonnalla kasvatetaan viime kädessä täysin työn arvomaailman omakseen sisäistänyttä työntekijää, yhteiskunnallinen valvonta tavoittelee vallitsevat arvot sisäistänyttä kunnon kansalaista. Arvot kuitenkin muuttuvat ajan myötä. Mikä siis takaa, ettei valvontaa väärinkäytetä vastakin esimerkiksi rotu- tai seksuaalivähemmistöihin? Tai puhtaan poliittisesti, esimerkiksi toisinajattelijoiden nujertamiseen. Väärinkäytösten mahdollisuus nykyisessäkin järjestelmässä ei oikeuta ongelman vähättelyyn. Sen sijaan se kannustaa pohtimaan millaiseen valvontaan itse valvojat tulisi alistaa.
Läpeensä digitalisoituneessa maailmankylässämme maineen menetys voi olla kohtalokkaampaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Pelkkä rikosten jälkien poistaminen yhteiskunnan ylläpitämistä rekistereistä ei siis välttämättä takaa vapautujalle uutta alkua. Sensaatioista elävän median paisuttelemina jo sovitetut synnit voivat aiheettomien epäilyjen lailla jatkaa itsenäistä elämäänsä periaatteessa loputtomiin. Vain harva Matti Nykäsen kaltainen viihdejulkkis voi tuotteistaa todelliset tai oletetut töppäilynsä tasaiseksi kassavirraksi.
Julkisuus on kaiken kaikkiaan hankala juttu. Pitäisikö valvonnan olla näkyvää vai hienovaraista? Toimisiko julkisuuden uhka kaikille automaattisesti pelotteena vai voisiko se jopa yllyttää jotakuta rikoksen tekemiseen? Jopa häpeärangaistuksella saavutettu julkisuus voisi big brother tai idols-tyrkystä olla tavoittelemisen arvoista. Miten ylipäätään löydämme sellaisia valvonnan muotoja, joista kaikki haluaisivat vapautua? Ellei niitä löydy, vaan jokaiselle on räätälöitävä omansa, miten silloin käy yhdenvertaisuuden periaatteelle?
Kysymyksiä on varmoja vastauksia enemmän. Varmana pidän vain sitä, että meistä kerätään kiihtyvällä tahdilla yhä enemmän tietoa, ja että kaupallisten ja poliittisten toimijoiden kyky hyödyntää tätä tietoa kehittyy samanaikaisesti. Avoin keskustelu on tarpeen, jos haluamme itse olla määräämässä kehityksen suuntaa. Puhtaasti hallinnollisista asioista ei missään nimessä ole kyse. Kaikkiaan olen varovaisen toiveikas. Uskon vanhojen joko - tai -käytäntöjen korvaamisen joustavammalla otteella tuovan muassaan enemmän hyvää kuin pahaa.
Oma ikäluokkani sai koulussa käytöksestä aina kympin. Jos joku ei saanut, hänellä oli pahoja ongelmia. Sittemmin käyttöön tullut laajempi skaala näytti ensin osoittavan todeksi Aristoteleen päivistä jatkuneen nuorison rappion. Seiskaa ja kasia kun alkoi käytöksessä olla yhdellä jos toisellakin. Tosiasiassa kuitenkin vain arviointiperusteet muuttuivat. Kymppiä ei enää saanut tottelulla ja virheiden välttämisellä vaan se piti aktiivisuudella ansaita. Tulisiko meidän totuttautua vivahteikkaampaan asteikkoon koulun ulkopuolellakin? Siihen, ettemme enää ole kategorisesti puhtaita pulmusia tai kauheita kriminaaleja. Että jokainen meistä kärsii vuorollaan jonkinasteisesta valvonnasta, monet useammastakin kerrallaan. Mutta että tästä valvonnasta voimme teoillamme vapautuakin.
Jään pohtimaan, olisiko myös vapauttavampaa kertarysäyksellä julkistaa kaikki pienet syntimme. Vanhemmalla väellä olisi kyllä totuttelemista, kun "rikollisia" putkahtelisi peiliä myöten kaikkialta. Ehkä kuitenkin vähitellen oppisimme suhtautumaan itseemme ja toisiimmekin vähän armollisemmin. Luurankoja kun löytyisi vuorollaan ihan jokaisen kaapeista.
Loppuun vielä varaus. Olen koko ajan olettanut, että rikollisuudesta oikeasti halutaan eroon. Jos nykyisten rangaistusten perimmäinen tavoite onkin jokin muu kuin rikosten vähentäminen, olen pohdintoineni aika pielessä. Pikkurikollisten kouluttamisella voi nimittäin ajatella olevan itseisarvoakin. Työttömien tapaan vangitkin toimivat hyödyllisinä pelotteena meille vielä kunnollisille. Työttömien tapaan he myös muodostavat käyttökelpoisen työvoimareservin, joka kroonisesti hädänalaisena on valmis hoitamaan puolestamme ne kurjimmat hommat, joista emme halua tietää yhtään mitään.
Eihän se kuitenkaan näin voi olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti