Insinööristä humanistin silmin

Olen työskennellyt pitkään insinöörien kanssa olematta insinööri.

Yleisesti ottaen pidän insinöörejä kelpo työkavereina. Hommat hoituvat asiallisesti ja ajallaan. Esimerkiksi työpaikkakiusaamista on mahdotonta ajatellakaan.

Minua kiinnostavat kuitenkin enemmän miksi-kysymykset ja insinöörejä miten-kysymykset.

Palavereissa tuskastun, kun insinöörit suistavat keskustelun kolmi- tai nelikirjaimisiin lyhenteisiin, joista muut joko eivät ymmärrä mitään tai joita he pitävät tappavan tylsinä. Insinöörit puolestaan ärsyyntyvät, jos muistutan heitä mielestäni tärkeistä, mutta projektin ulkopuolelle rajatuista yksityiskohdista. Kuten tavoitteesta helpottaa loppukäyttäjän elämää. Heidän mielestään huomio tulisi kiinnittää siihen, mistä maksetaan.

Yleisesti ottaen insinöörien mielenrauhaa on hankala järkyttää. Opiskeluaikanani olin kuulemassa ylioppilaiden mielenterveydestä vastaavaa psykiatria (jonka nimen olen valitettavasti unohtanut). Halusin tietää, miten eri alojen opiskelijoiden psyykkinen tila poikkeaa toisistaan. Yllätyin kuullessani, että teekkarit olivat tasapainoisimpia, taideopiskelijat ongelmallisimpia. Eroa ei kuulemma selittänyt eri opiskelijaryhmien erilainen alttius hakea apua. Teekkarien harvatkin mieleneterveysongelmat kun olivat muiden ongelmia lievempiä. (Syy- ja seuraussuhteista psykiatri ei olettanut mitään, joten teknologiaterapia odotuttaa yhä itseään.)

Myöhempi arkihavaintoni tukee psykiatrin havaintoa. Vaikeissakaan tilanteissa insinöörit eivät ryhdy paiskomaan tavaroitaan tai syyttelemään toisiaan, vaan pohtivat maltilla yhdessä keinoja tilanteen selvittämiseksi.

Insinöörien levollisuutta edesauttaa myös humanistille vieras omahyväisyys. Humanisti ei ikinä kertoisi juttua, jossa vain muille kuin hänelle itselleen nauretaan. Teekkari ei estoja tunne. Teekkarihuumori pilkkaa estoitta blondeja, pihtiputaan mummoja, humanisteja ja kaikkia muita ei-teekkareita. Vitsinkertoja kuvittelee olevansa vielä hauskakin.

Monet humanistit pitävät insinööriä silti tylsänä. Siinä missä muut sammaltavat juhlien päätteeksi syvimpiä tunteitaan, insinööri kaivaa salkustaan vastikään hankkimansa digitaalikameran ja esittelee sen mullistavia ominaisuuksia ja osia satunaisen vieruskaverinsa nukahtamisen jälkeenkin. Humanistin mielestä kamerassa on ihan liikaa osia. Sen sijaan insinööristä itsestään tuntuu puuttuvan montakin osaa. Hänen tulkintansa todellisuudesta vaikuttavat sosialistiselta realismilta; tuotannon kasvuluvuilta tai laajakaistojen nopeuksilta vailla syvempiä merkityksiä.

Pieniä (seuraavassa versiossa korjattavia?) puutteitaan insinööri toki tunnistaa itsessäänkin. Hän esimerkiksi aliarvioi luovuuttaan ja taiteellisia kykyjään. Välillä turhaan, sillä ainakin musikaalisuus ja insinööreihin liitetty matemaattinen lahjakkuus yhdistyvät aivoissa usein toisiinsa. Itseään alentavaa insinööriä olen myös lohduttanut muistuttamalla, että Leonardo da Vincikin oli insinööri.

Insinöörin tasapainoisuus johtunee ainakin osittain uskosta kaikkien ongelmien tekniseen ratkaistavuuteen. Siinä missä me muut jurnutamme ja jahkailemme, insinööri pohtii, mitä voisimme tehdä tilanteen parantamiseksi. Ahdistus vähenee, kun ongelmille ryhdytään oikeasti tekemään jotakin. Insinööri on se reilu kaveri, joka on ensimmäisenä tarttumassa toimeen.

Insinöörit ovatkin monella tavalla helpottaneet elämäämme. Tie- , rautatie- ja tietoverkkoista on tullut meille itsestäänselvyyksiä. Keskuslämmitys, viemäröinti ja puhdas vesi kelpaavat meille myös. Blogatessammekin nautimme insinöörityön hedelmistä.

Valitettavasti halu ratkaista ongelmia lienee vain sivutotuus insinöörien tasapainoisesta mielenlaadusta. Kokemukseni mukaan insinööri hyötyajattelee korkeintaan poikkeustilanteissa. Muuten nippelit ovat itsetarkoitus. Mitä enemmän laite välkkyy ja vilkkuu, mitä enemmän siinä on nappuloita ja säätimiä, sitä kiehtovampi se on. Viis siitä mihin sitä käytetään, vai käytetäänkö mihinkään.

Ei olekaan yllättävää, että monet arkemme helpottajat ovat peräisin aseteollisuudesta, josta ne ovat enemmän tai vähemmän sattumalta päätyneet koteihimme ja rauhanomaisemmille työpaikoille. Insinöörit eivät tietysti riennä asetehtaisiin isänmaallisuutensa tai minkään muunkaan ideologian takia, vaan siksi että saavat sieltä hauskimman ja teknisesti haastavimman leikkipuiston. Ratkaisut ongelmiin, kuten uudet ongelmatkin, syntyvät moraalin tuolla puolen olevan leikin sivutuotteena.

Insinööri ei ole hyvä tai paha vaan nimenomaan leikkivä lapsi.

Insinööri on myös suosittu pariutumiskumppani. Biologisen kellonsa tikityksen valvottama nainen vaistoaa luotettavan perheenisän. Arjen teoissa hän ei joudu pettymään. Insinööri hoitaa digiboksien asennukset ja kodin pikkuremontit ammattilaisen varmuudella. Lastensa kanssa legoilla leikkivä puoliso näyttää naisesta myös lapsirakkaalta. Ainakin aluksi. Puolisoiden erilleen kasvamisen vaara lisääntyy, kun naiselle selviää insinöörin suurempi kiinnostus legoihin kuin lapseen. Idylli rikkuu viimeistään, kun insinöörin ajanlaskukin paljastuu määräytyvän perheen tila-auton vuosimallien eikä lasten varttumisen perusteella.

Putkiaivoisuutta on helppoa ja välillä aiheellistakin pilkata. En silti haaveile elämästä insinöörittä. En haaveile kokonaisvaltaisten sisäisen rauhan etsijöiden tai onnellisuuspupun hallitsemasta maailmasta siitäkään huolimatta, että nimenomaan insinöörin takia meidät hukutetaan päivittäin ikäviin uutisiin. Sellaisiin kuin että lentokone putosi tai että laiva upposi tai että silta romahti. Myönteisten uutisten lisääntyminen olisi vielä kauheampaa. Lentokone pysyi ilmassa, laiva pysyi pinnalla, silta pysyi muuten vain paikallaan... Ikävät uutiset kertovat asioiden olevan pääosin mallillaan. Ne kertovat insinöörin tehneen hyvää työtä.

Insinööri on kuitenkin rationaalinen vain tietyn tehtävänannon sisällä. Totutusta elämänpiiristään suistettuna hän käyttäytyy horoskooppiuskovaisen tavoin. Tämä paljastui minulle, kun vuosia sitten lähdimme kaupungille viettämään yrityksemme pikkujouluja. Koska aioimme nauttia alkoholia, perheautot jätettiin työpaikan parkkiin. Parikymmentä tietotekniikkainsinööriä nousi poikkeuksellisesti raitiovaunuun. Moni sai ensikosketuksensa julkiseen liikenteeseen. Lipun ostaminen sujui vielä jotenkuten, mutta sovittautuminen täyteen kulkuneuvoon tuotti sitä suurempia ongelmia. Päättömästi parveilevat insinöörit muodostivat oville hankalasti kierrettäviä tukkeita, joita vakio-asiakkaat, mummot, blondit ja humanistit, joutuivat jupisten kiertämään.

Ydinvoimaa ja insinööriä on erityisen hankala yhdistää. Ydinvoima kiinnostaa insinööriä kuten kaikki muukin tekniikka. Luonnolleen uskollisena hän näkee siinäkin kuitenkin vain teknisen ongelman. Miljoonan vuoden mittakaava on hänelle yhtä vierasta kuin sijoittuminen raitiovaunussa. Hän ottaa annettuna myös toisen peruskysymyksen, eli tarvitaanko energiaa lisää vai ei.

Ei hän silti ydinvoimaa intohimoisesti aja. Mikä muu yhtä kiva tuuli- , vesi- tms. leikki kävisi hänelle yhtä hyvin. Pikemminkin insinööri on kuin suuren lapsikatraansa kanssa viikonloppuostoksille markettiin pakotettu, arjen ahdistama ja kypsymätön teiniäiti. Ydinvoimakarkkihyllyn kohdalla me natiaiset potkaisemme pystyyn harkitun kohtauksen; itkemme, kieriskelemme lattialla, puimme nyrkkiä, kiljumme kurkku suorana. "Tahtoo, tahtoo!!! Lisää, Lisää!!! Yksi voimala, kaksi, kolme, kymmenen..." Insinööri tietää ylensyönnin meille pahaksi. Hän tietää valheeksi myös asettautumisemme mittaamattoman mitaksi. Hän ei kuitenkaan rakasta meitä tarpeeksi. Hän ei jaksa itkettää meitä saati vetää meille rajoja. Niinpä hän antaa periksi jälleen kerran, päästäkseen nolosta tilanteesta ja rauhoittaakseen meidät edes hetkeksi.

Hän on insinööri, ei enempää. Tulen tavoin hyvä renki, mutta huono äiti tai isäntä. Yhtä lailla pedanttina ja levollisena hän on vuosisatojen saatossa virittänyt tehokkaaksi kaupunkien vesijohtoverkot kuin ihmisten tuhoamisleiritkin. Käskyt tulevat isännältä. Rengin tehtävä on vain hoitaa homma, jonka tekemisestä isäntä on päättänyt.

Jumalan ja Kekkosen kuoltua meidän pitäisi löytää isäntä itsestämme ja toisistamme. Tyhmät, isot kysymykset olisi kansalaisyhteiskunnassa kysyttävä ajoissa. Valloilleen päässeeltä insinööriltä meitä ei pelasta kukaan.