Työttömyys ja ihmissuhteet

Työ ja ihmissuhteet -tekstissä kirjoitin työntekijän ihmissuhteista. Totesin, että absraktisoituva työ mahdollistaa yhä puutteellisemmin teollisesta ajasta periytyvän me-hengen ja korvaa sen konsulttivetoisella pakkoyhteisöllisyydellä. Aidompaa yhteisöllisyyttä haetaan kodista ja perheestä, vaikkei niille juuri aikaa liikenekään. Työyhteisö tarjoaakin monelle edelleen merkittävää elämänsisältöä.

Olen ollut vailla työn tarjoamaa yhteisöllisyyttä jo kohta kahdeksan kuukautta, joten on aika kirjoittaa työttömän ihmissuhteista.

Työttömyys on suuri muutos jokaiselle. Asemamme yhteisössä muuttuu elättäjästä elätiksi. Aika lisääntyy, raha vähenee.

Kukin kokee työttömyytensä tavallaan. Yksityinen kokemus riippuu paljon ajan ja rahan tarpeestamme. Jos elämme ehyessä perheessä, velattomassa kodissa, hyväksyvien ystävien keskellä ja aikaa vievän halvahkon harrastuksen pauloissa, se saattaa tuntua aluksi piristävältäkin. Myös vanhuus- tai sairauseläkkettä odotteleva tai vuosien yt-putkessa sätkytellyt työntekijä saattaa kokea työttömyyden edes jonkinlaisena varmuuden saavuttamisena. Suoranaisena mahdollisuutensa sen näkee vuosia briljanttia bisnesideaa hautonut innovaattori.

Työnsä sisältöön kiintyneille, uratietoisille, korkeaan kulutustasoon tottuneille, velallisille ja niille, joille työ on merkinnyt pääasiallista sosiaalisuutta yllättävät potkut saattavat merkitä suistumista syväänkin epätoivoon ja häpeään.

Itse asetun ääripäiden väliin. Ajan kulumisen ongelmaa en tunnista. En lapsenakaan koskaan ruinannut tekemistä äidiltä. Elämänkumppani ihmettelee, miten ylipäätään olen kerinnyt töihin juoksemisteni, kirjoittamisteni ja muiden tekemisteni välissä. Mahdollisuus ajatella ajatuksensa loppuun on ollut tervetullutta vaihtelua.

Rahapulasta en kärsi välittömästi. Olen terve, elatusvelvoitteeton ja asuntovelaton. Kulutuskeskeisyyttä karsastan. Ansiosidonnaisella työttömyysturvalla selviän hyvin päivittäisistä kuluistani, ja pienten säästöjeni ansiosta vältän leipäjonon tovin vielä työmarkkinatuellakin.

Ongelmallisimpana koen elättinä olemisen tunteen, joka viekottelee vetäytymään. Ulkopuolelta katsoen tiedän häpeän aiheettomaksi. Kohtalotovereita riittää. Potkuni olivat osa ison organisaation isoa järjestelyä, johon en voinut mitenkään vaikuttaa. Kukaan ei ole mistään syyttänytkään. Virallisen jargonin katveessa moni muukin, työtön tai työllinen, pohdiskelee koko talouskasvun tai työn tekemisen mielekkyyttä. Jopa tuorein käyntini te-toimistossa oli jälleen täysin asiallinen.


Ahdistus oli voimakkainta heti potkujeni jälkeen. Olisin halunnut koota itseäni omissa oloissani. Tehdä kuten Mika Häkkinen Monzan F1-osakilpailun munauksensa jälkeen, itkeä vähän aikaa yksin metsässä. Elämänkumppani riuhtoi minut kuitenkin säälittä jo seuraavana viikonloppuna suuriin maalaishäihin toiselle puolelle Suomea. Sain esittäytyä kymmenille ihmisille, hääpariakaan en tuntenut. Hämmennyksen jälkeen hypin tanssilattialla loppuillasta niin villisti, että nuorempaa polvea näkemiseni hymyilyttää edelleen.

Työnhakuunkin tottuu. Kielteisiin päätöksiin osasin varautua, eivätkä ne järkytä mielenrauhaani. Kymmenien hakijoiden joukossa on yleesnä nuorempia ja koulutetumpia. Olen totuttautunut siihenkin, ettei rekrytoija tiedota valinnoistaan mitenkään. Läheltä piti -tilanne joulun alla kyllä harmitti. Ennakoin itseni jo työhön, joka olisi ollut kiinnostavaa ja palkallista. Kuvittelin tuovani ilosanoman joulupöytään, mutta toisin kävi.

Tuostakin on kulunut kuukausia. Ahdistus lisääntyy jälleen toivon hiipuessa ja aktivointien lähetessä. Eihän näin voi loputtomiin jatkua. EK:n hyväksymään eläkeikään on miltei kaksikymmentä vuotta. Miten nöyryttävään viimeisten vuosien kujanjuoksuun ajaudun? Millaisen esimerkin annan murrosikäiselle?

Työttömänä voisin tietysti kehittää itseäni ja luoda uusia tuttavuuksia.

1990-luvulla tein juuri näin. Kurssittauduin vuodessa uuteen ammattiin, millä tiellä olen edelleen. Ei ainoastaan kurssi vaan myös ihmiset olivat kiinnostavia. Eri syistä työttömäksi tai uhkan alle päätyneitä oli jännittävämpää kuunnella kuin narkoottisessa työputkessa puurtavia taviksia. Tsemppasimme toisiamme henkisesti ja konkreettisin vinkein. Ensimmäisen työni sain toiselta kurssilaiselta. Paikka jäi häneltä yli, kun hän ennättänyt lupautua muualle.

Nykyistä työvoimapoliittista päivähoitoa pelkään kuitenkin kuin ruttoa. Eihän verkostoituminen auta, jos yhteen kokoonnutaan viranomaisten pakottamina ja kyynisinä. 1990-luvulla sain harjoitteluajalta palkkaa markoissa kymppitonnin. Nyt tapellaan ilmaisharjoittelupaikoista.

Voisinhan myös rekisteröityä työttömäksi ja ryhtyä nyrkki pystyssä vaatimaan herroilta työtä kaikille. Harrastaa ohessa kaikenlaista kivaa kaltaisteni kanssa. Suhteeni työn mielekkyyteen on kuitenkin tähän liian monimutkainen. En myöskään halua oppia viihtymään tilanteessani liian hyvin. Jos tietäisin työttömyyden pysyväksi, vapaaehtoistyö kiinnostaisi. Kääntymässä en halua käydä.

Vanhoihin tuttuihin olen yrittänyt pitää yhteyttä, vaikkei se kamalan luontevalta aina tunnukaan. Osallistuin juuri pitkällä kaavalla järjestettyyn vanhojen opiskelukavereiden ravintolaillanviettoon, sunnuntaipäivällisille tuttavaperheessä ja kiekko-otteluun vanhan ystävän kanssa. Naapurikin poikkesi parantamassa maailmaa, kun pilkoin puita pihalla. Lauantaina kyläilevät vielä elämänkumppanini sukulaiset.

Eri seurueissa on erilaista. Jos ystävyys alkaa lapsuudesta tai opiskeluajoilta, työ on sille aika alisteista. Puolituttujen, kuten entisten työkavereiden, tutuntuttujen, monien sukulaisten tai elämänkumppanin ystävien ja sukulaisten, seurassa työttömyyden "aura" vaikuttaa enemmän. Aikuinen ihminen esittäytyy tavallisesti juuri työnsä kautta. On ikävää esittäytyä työttömäksi, ja vielä pahemmalta tuntuu, jos esittelyvuorosi kokonaan hienotunteisesti sivuutetaan. Kaikkein pahimpia ovat toisten vaivautuneet katseet heidän olettaessaan sinun pyrkivän hyötymään heidän suhteistaan. Näinhän kuitenkin pitäisi tehdä. Tutun kautta työllistyy, jos työllistyy. Ainakaan työttömyyttään ei saisi salata.

Kyse on luonnollisesti enemmän kuvitelmistani kuin todellisista asenteista. Muutama vuosi sitten istuin 50-vuotissyntymäpäivillä pöydässä, jonka vieraat olivat tuntemattomia toisilleen. Seurasi esittelykierros. Kerroimme nimemme ja tietysti työmme. Lapsekkaat esittelivät jälkikasvunsa. Toimin porvarillisessa ammatissa, joten tilanne ei ollut minulle kiusallinen. Jännitin kuitenkin työttömän ystäväni puolesta. Miten hän esittäytyisi? Jännitin turhaan. Hänen vastauksensa "Olen viime vuodet yrittänyt opetella soittamaan kitaraa", erosi raikkaasti edukseen meidän tylsimysten tittelikokoelmasta. Kevensipä tunnelmaakin.

Tuoreessa ravintolatapaamisessamme roolini oli muuttunut. Olin porukan ainoa työtön. En olisikaan välittänyt kertoa mitään itsestäni. Yleensä ratkaisen vastaavat tilanteet lyöttäytymällä seurueen pahimman narsistin seuraan. Hän puhuu illan mieliaiheestaan, eli itsestään, ja minä saan vaieta ja tarkkailla. Näin äärimmäisiä keinoja ei kuitenkaan nyt tarvittu. Lama oli kouraissut keskiluokkaisia tuttujanikin. Työ oli edelleen kaikilla tallella, mutta yhden firma oli tarjonnut eropakettia, toisen esimieheksi oli palkattu saneeraaja. Kolmas koki työkavereidensa silmissä olevansa jo liian vanha tehtäväänsä. Neljäs etsi yt-uhattuna organisaatiostaan kiireesti uutta roolia. Kun kuka tahansa voi tulla syödyksi koska tahansa, haaveiltiin uran ohella ihan julkisesti myös palkkatyöstä vetäytymisestä. Joku kertoi tutustaan, joka jouduttuaan syyttään musertaviin velkoihin oli ihan oikeasti tehnyt katoamistempun.

Työttömyyteni pitkittyessä vetäytyminen viettelee minuakin. Työnhaun virallinen lopettaminen ja mummonmökkiin muuttaminen tarkoittaisi puolittaista luotaistaloutta, aineellisesti ja henkisestikin vaatimatonta tulevaisuutta. Se tarkoittaisi kuitenkin myös ainakin suhteellista varmuutta, varmuutta niukkuudesta. Lähimpiä kohtaan olisin tietysti paskamaisen itsekäs.