Milloin on oikein noudattaa esimiehen ohjeita? Milloin pitää kyseenalaistaa?
Pari dokumenttielokuvaa sai minut taas kerran pohtimaan näitä asioita.
Eyal SivaninSpecialist, Portrait of a Modern Criminal käsittelee 1960-luvun alussa Jerusalemissa käytyä Adolf Eichmannin tunnettua oikeudenkäyntiä. Eichmann organisoi natsi-Saksan vankikuljetukset keskitysleireille, ja häntä syytettiin myöhemmin mm. rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Eichmann kiisti syytteet ja korosti vain totelleensa käskyä, pyrkineensä kunnon ammattilaisen asenteella tekemään hommat mahdollisimman hyvin. Kuolemantuomio pätkähti, kuten sodassa hävinneille tapaa käydä.
Vastaavia kysymyksiä pohtii kambodžalainen Thet Sambath dokumentissa Enemies of the People. Sabath, jonka vanhemmat Pol Potin punakhmerit telottivat 1980-luvulla, lähtee selvittämään miksi ja keiden toimesta kahden miljoonan ihmisen verikekkerit järjestettiin. Pol Pot kuoli jo vuonna 1998, mutta Sabath ujuttautuu "veli numero kakkosen", Nuon Cheanin, perheystäväksi, ja onnistuu haastattelemaan tätä kymmenen vuoden ajan. Kiinnostavampia ovat kuitenkin Sabathin maaseudun rauhaan tekemät haastattelumatkat. Riisipeltojen laidalla hän onnistuu jututtamaan verilöylyn käytännön toimeenpanijoita. Nämä nyt jo vanhat miehet kertovat varsin avoimesti tekemisistään. Sen, millä otteella kurkku katkesi parhaimmin. Sen, mihin riisipeltoon ruumiita on kätketty. Monia vaivaa syyllisyys, mutta samaan hengenvetoon vanhat soturit sysäävät vastuuta komentoketjussa ylöspäin.
En aina koe olevani porvarin kanssa samassa veneessä, mutta samaan hissin päädyin viikolla.
Kuulin tarinasta vain katkelman, mutta päättelin porvarin palanneen shoppailumatkalta New Yorkista.
"Mitä useammin siellä käy, sitä enemmän sinne haluaa", hän totesi seurueelleen. Ja edelleen: "Teini pommitti koko viikonlopun tekstiviestein, joissa kertoi sen, mitä kaikkea merkkitavaraa tahtoi tuliaisiksi."
Onnellinen perhe? Ehkä. Ehkä teini halusikin jäädä kotiin kavereidensa kanssa, tai ainakin välttää boutiqueiden kiertämisen äitinsä kanssa. Ja ehkä porvari pitää ilmastonmuutosta pelkkänä huuhaana, eikä siksi koe tekevänsä mitään törkeää ja tyhmää.
Mikä minä olen moralisoimaan?
Porvari toivotti hyvää päivänjatkoa ja poistui hissistä. Muut jatkoimme ylempään kerrokseen. Seurue siirtyi luontevasti seuraavaan asiaan.
Ammattiliittoon en, kun en tiedä mihin liittoon liittyä. Työni ei asetu vakiintuneiden nimikkeiden alle. Työskentelen myös talossa, joka pääasiassa tarjoaa ihan muuta kuin niitä ICT-palveluja, joita minä tarjoan. Peruskoulutukseni mukaista työtä en ole tehnyt päivääkään.
En ihmettele yksin. Myös moni muu uuden työn tekijä tuntee ammattiyhdistysliikkeen vain median kautta.
Media antaa teistä mekaanisen ja vuodesta toiseen samanlaisen kuvan.
Työmarkkinaneuvotteluissa teitä edustaa tuima keskusjärjestö- tai liittojohtaja, joka uhkaa itkupotkuraivarilla, ellei saa mitä tahtoo. Lopulta lakonuhkaa edeltävän yön valvonut punasilmäinen kenraalikokelaanne toteaa, ettei väännön tulos ollut tavoiteltu, mutta sen kanssa voi kuitenkin elää.
Saneerausten yhteydessä televisioon pääsee myös tuohtunut pääluottamusmies. Hän toteaa irtisanomisten tulleen täytenä yllätyksenä ja joka tapauksessa ylimitoitettuina. Marssitatte joukkonne "spontaanisti" iltapäiväksi ulos työpaikalta, koska kapitalistin ahneudella ei ole rajoja.
Eikä siinä mitään. Perinteistä edunvalvontaakin tarvitaan.
Visio siitä kuitenkin puuttuu. Ainakin minulle toimintanne näyttäytyy toivottomana tarrautumisena työpaikkoihin, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin katoavat halvempien kustannusten maihin.
Mikä muka on tarjoamanne myönteinen vaihtoehto? Suojattu tuotanto, jota kysynnän ja tarjonnan lait eivät pääse häiritsemään? Pohjois-Korea?
Kehittämispäällikkö Pekka Myrskylän Elinkeinoelämän valtuuskunnalle tekemän raportin mukaan 50 000 nuorta, kokonainen ikäluokka, on vaarassa syrjäytyä. 30 000 näistä nuorista ei enää näy missään rekisterissä. He eivät ole sen paremmin koulun penkillä, työnhakijoina, sairaana, eläkkeellä kuin työvoimakoulutuksessakaan.
Syrjäytyminen on minusta vähän hankala sana. Sen käyttäjä olettaa seuransa niin kiehtovaksi, että kaikki sitä automaattisesti tavoittelevat. Jollei tavoittele, on tuen tarpeessa. Oletettavasti nämäkin nuoret ovat silti valinneet kannaltaan parhaimman vaihtoehdon ja pyrkivät ihan aidosti sitä kohti.
Epäilemättä he ovat ainakin jossain vaiheessa olleet "työvoimapoliittisten toimenpiteiden" kohteina. Jos he ovat kokeneet "palvelun" uhkailuna tai nöyryyttävänä palkattomana pakkotyönä, ei pakoon pinkomisessa ole mitään ihmeteltävää. Epäreiluuteen ei kannata sitoutua. Moni nuori elää tässä ja nyt. Hän ei kykene järkeilemään, että orjatyö voisi vuosien kuluttua johtaa pysyvään työsuhteeseen ja aitoon elämänhallinnan paranemiseen. Varsinkin, kun terapiapajastelu on ansioluettelossa pikemmin rasite kuin suositus kunnon töihin.
Kannan minäkin kyllä huolta näistä nuorista. Ymmärrän heidän pakonsa ahdistavista olosuhteista, mutta hyväksyn sen vasta, kun kaikki muut vaihtoehdot on tutkittu. Vetäytymispäätöstä ei saisi tehdä pelkkien mielikuvien perusteella, edes tutustumatta yhteisössä elämisen tarjoamiin vaihtoehtoihin.
Siksi muuten kannattamani perustulo ei näitä nuoria auttaisi. Se kun mahdollistaisi liian helpon vetäytymisen.
Ellei sitten olisi toisinpäin. Työnteko auttaisi perustulolle. Jos esimerkiksi kahden vuoden yhteenlaskettu työhistoria olisi perustulolle pääsyn edellytys, minkä tahansa työn tekeminen muuttuisi nuorelle kannattavaksi.
Nuori saattaisi ensin ajatella huijaavansa yhteiskuntaa, paukuttavansa vasaraa jossain nyrkkipajassa nuo pari vuotta ja palaavansa sitten peräkammariin tapailemaan kitaraansa. Näissä kahdessa vuodessa olisi kuitenkin tilaisuutemme. Jos nuori saisi onnistumisen kokemuksia, työ olisi mielekästä, työyhteisö reilu, liksa kohtuullinen, hän unohtaisi vähitellen alkuperäisen penseytensä ja pikemmin suunnittelisi jatko-opintoja, perheen perustamista, asunnon hankintaa. Kaikkea, mitä työllä voi hankkia, mutta mitä nuori ei koskaan ole tullut ajatelleeksikaan. Pahimmassakin tapauksessa pienipalkkainen pätkätyö löytäisi tekijänsä ainakin hetkeksi, ja nuori saavuttaisi elämässään jotain, vähintään sen perustulon.
Onneksi olen huolineni arvovaltaisessa seurassa. Myös virkaan astuva tasavallan presidentti on ilmaissut erityishuolensa nuorten syrjäytymisestä. Ainakin uusi työryhmä on tekeillä. Se on minulle vähän pettymys, sillä tutkittua tietoa ja hankkeitakin piisaa. Jos olisimme halunneet vielä yhden komitean, olisimme valinneet presidentiksi vielä yhden demarin. Olisiko aika aloittaa itse työt?
Presidentti Sauli Niinistö on julistanut taistelevansa myös ahneutta vastaan. Odotan kiinnostuksella, keitä hänen mielestään ovat ne kaikkein ahneimmat. Etteivät vain juuri nämä nuoret? Nollasta on joka tapauksessa enää vaikea vähentää, joten perinteiseen tapaan etuja karsimalla syrjäytyjiä ei enää voi "kannustaa".
Käyn nykyään harvoin leffassa. Useimmat elokuvat noudattavat laskelmoivia lajityyppejä, enkä enää kuulu romanttisten komedioiden tai eroottisten trillereiden kohderyhmään. Katastrofielokuvakeskustelukaverini kauhisteli, kun murjaisin toivovani dinosaurusten tai ulkoavaruuden hirviöiden popsivan suihinsa samastumiskohteeksi tarkoitetun, epäekologisesti elävän yhdysvaltalaisen perheen isosilmäiset lapset.
Pettymyksen tahtovat tuottaa taide-elokuvatkin. Kuten Aki KaurismäenLe Havre. Valmiiksi samanhenkisiä nostalgikkoja elokuvahistoriallisten viittausten bongaileminen varmaan viehättää. "Elämää suurempi" pateettinen loppurepliikki: Kirsikkapuut kukkivat, ei kuitenkaan tee yhdestäkään maahanmuuttokriitikosta suvaistevampaa. Elokuvateatterin ulkopuolista todellisuutta palkintoraateja kosiskeleva eteerinen humanismi ei tavoita.
Paremmin on onneksi dokumenttielokuvien laita. Toisin kuin fiktioissa, niissä aiheet yllättävät, samoin käsittelytavat, tavat ymmärtää maailmaa. Parhaimpien oivallusten ääressä riemastun ja ällistyn. Harvemmin törmään totiseen sormella osoitteluun tai edes sensaation tavoitteluun. Aiheet saattavat olla rankkoja, mutta rankkaa on sitten käytetty huumorikin.
Onneksi pimeintä talvea valaisee täällä Helsingissä myös tänä vuonna Docpoint-festivaali, jossa dokumentteja pääsee katsomaan oikein urakalla. Olin myös minä kerrankin lippuluukulla ajoissa. 24.-29.1.2012 välillä aion ehtiä kahteentoista näytökseen. Niiden avulla vauhditan kunnolla kaavoihin kangistuneita keski-ikäisiä aivojani. Enkä onneksi ainoana, sillä yleisössä istuu lupaavan paljon muitakin, joille ihan kaikki ei näytä olevan ihan samantekevää.
Voisipa presidentinvaaleissa äänestää aikuisuuden puolesta.
Eli kannattaa koko instituution lopettamista. Mielestäni vastuuseen kasvanut kansalainen ei enää vuonna 2012 kaipaa isää eikä äitiä, ei unilukkaria eikä arvojohtajaa. Heikkenevässä huoltosuhteessa meidän pitäisi päinvastoin käyttää järkeämme ja priorisoida tekemisiämme. Tuomitsemmeko kansakunnan parhaat aivot kuudeksi vuodeksi kuuntelemaan sotilasmusiikkia?
Mennyt on kaiku ehdokkaiden askelissa. Mustiin autoihin voisi palkata valkotakkiset kuljettajat. Lohtua loskaan tuo sentään se, että todellisuudentajultaan ylivertaisin on joukosta poissa: http://kimjongillookingatthings.tumblr.com/
Etenkin jouluaikaan kuuluu vastustaa kaikkialta pursuavaa moukkamaista kaupallisuutta.
Julistan minäkin inhoavani shoppailua, ja iloitsin, kun tänä vuonna selvisin yhdellä lyhyellä tavaratalokeikalla. Suurimman osan lahjoista ostin netin kautta.
Hehkulamppuhuijaus (Light Bulb Conspiracy). Tuotanto: Mediapro, 2010. Eurooppalainen yhteistuotanto
Vielä shoppailuakin enemmän karsastan puhelinmyyjiä ja kaduilla väijyviä hyvän asian kaupustelijoita. Kun jotakin joudun ostamaan, mikä on väistämätöntä tässä järkyttävässä maailmassa, jossa tavarat ohjelmoidaan hajoamaan määräajoin, haluan vertailla rauhassa kilpailevia tuotteita ja hintoja.
Näen kaupallisuudessa silti enemmän hyvää kuin huonoa. Se synnyttää parhaimmillaan aitoa riippuvuutta, kun sekä myyjä että ostaja hyötyvät. Kun riiputaan, ei sodita. Edellyttäen reilua riippuvuutta. Näkisi vielä sen.
Kaupallisuuden hyvät puolet korostuvat myös venäläisen huippudokumentaristin Andrei Nekrasovin sosialismin ajan lopusta kertovassa Hyvästi toverit -sarjassa. Angry Birds -ärtymykseni helpottaa, kun näen miten tavara elähdyttää ihmisiä ihan oikeasti, kun se puuttuu. Viisaan kuusiosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa näkyvät vielä hetken YLE:n Areenassa.
Raha on monen asian hyvä mittari. Se muun muassa kohtuullistaa itsetunnon. Omanikin. Kavereiden (tai äidin) kehujen jälkeen saattaisin minäkin jättää työni ja ryhtyä rustaamaan sarjakuvia. Myyntiluvut kehottavat kuitenkin tarraamaan leipätyöhön täysillä ja nöyrästi. Tosiasiallisen kysynnän mittaaminen järkiinnyttää myös monen muusikon, runoilijan ja muun haaveiljan aiheuttamasta tragediaa itselleen ja lähipiirilleen.
Sama pätee hulluihin bisnesideoihin. Olin markka-aikaan kuulemassa konsulttia, jonka toimenkuvaan kuului yllyttää yrittäjyyteen. Hän puhui pitkään maksajansa suulla, mutta paalutti silti lopuksi mittakaavan ja varoitti starttirahanäpertelystä. Hän julisti sanasta sanaan: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan teidän ideaanne". Lepsut puheet ja vastuuton kannustavuus taitavat aiheuttaa enemmän murhetta kuin totuuksien laukominen suoraan päin naamaa.
Rahassa mittaaminen tervehdyttää myös työpaikan ilmapiiriä. Kun firman pitää tuottaa voittoa, pätevyys ratkaisee uralla etenemisen, ei esimerkiksi pärstäkerroin, sukulaisuussuhde, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen. On aina surullista, kun joku saa potkut, mutta vielä surullisempaa, kun saneerataan pätevin.
Neuvostoliitto voidaan tosin rakentaa pörssiyhtiönkin sisälle. Yhdettoista yyteet kymmeneen vuoteen kokenut, ja lopulta potkut saanut, tuttuni kertoi irtisanomisten jatkuneen hänen jälkeensäkin. Viheliäisessä ilmapiirissä onnistuneimmin ovat sinnitelleet ovelimmat nuoleskelijat ja toisten töiden sabotoijat. Vaan silti, jos raha saisi tietää, se oikaisisi vääryyden jämäkämmin kuin Kekkonen.
Lapsuus ja kaupallisuus on erityisen arka aihe. Onko esimerkiksi joulupukki viaton satuolento, vai levittääkö hän jälkikasvuumme vaarallista kertakäyttöajattelun virusta? Ukossa lienee vaaransa, mutta jään silti miettimään vaihtoehtoja. Ja omaa lapsuuttani 1970-luvulla.
Olin naiivin viaton kaupallisen kulttuurin ihailija. Erityinen suosikkini oli Pätkis-lastenohjelma, jossa seikkailivat lennokkaasti animoidut, anarkistiset piirrossankarit. Tom ja Jerry, Repe Sorsa, Maantiekiitäjät. Ajan ammattikasvattajat saivat päähänsä, että toisiaan mäiskivät hahmot veisivät lapsen empatian ja kyvyn ymmärtää väkivallan seurauksia. Yhdysvaltalainen väkivaltaviihde korvattiin kasvattavilla, verkkaan nykivillä itäblokin pala-animaatioilla. Unettavaa sosialistista festivaalipalkintoviihdettä ahdistavammaksi koin silti puolelta toiselle vaivalloisesti vaappuvan Babar-norsun tartuntakyvyttömät raajat. Onneksi minulle jäi Aku Ankan tarjoama kulttuuri-imperialismi.
Nykyään en ole yhtä jyrkkä. On todella lapsia, ja aikuisiakin, joille valmiiksi pureskeltu turva on tarpeen. Oma lapsuuteni oli tylsyyteen asti turvallinen, joten janosin tarinoilta vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kasvattavuuden sen sijaan vaistosin, ja kavahdin sitä jo pienenä. Ei kaupallinen massatuotantokaan yleensä ollut kummoista, mutta se kopeloi sentään vain säästöpossua ja jätti sielun rauhaan. Kasvattajien minulle, ja todellisuudelle, vieraat ideologiset tarkoitusperät sen sijaan pelottivat ihan oikeasti.
Bisnes on tunteettoman objektiivista. Raaka rahastaja ei ole sovinisti eikä rasisti. Hän ei erottele meitä hyviin eikä huonoihin (esim. terveisiin ja (mieli)sairaisiin) kuten ammattikasvattaja, vaan kyselee ainoastaan bisnesmahdollisuuksien perään.
Rahan rakastaja on reilu, mutta toisaalta kauhistuttava hahmo. Periaatteellisimmillaan hän tuhoaa vaikka itsensä, jos sen voi tehdä voitolla. Seuraavan dekkari-idean saa vapaasti varastaa, sillä mediamahona en saisi sitä kuitenkaan itse julki.
Tarinassa juorulehden toimittaja toisensa jälkeen murhataan salaperäisesti. Syylliseksi paljastuu (jos halutaan poliittisuutta) ekologisesti valveutunut terroristi tai (viihteellisessä versiossa) kirjottelusta suivaantunut julkkisblondi. Grande finalessa sarjamurhaaja iskee lehden toimitukseen surmaten hurjissa verikekkereissä kaikki muut paitsi pääomistajan. Viimeisillä voimillaan tämä räpsii graafisesti huikeita kuvia tapetuista kollegoistaan ja julkaisee ne suuressa muistonumerossa. Julkaisu myy kuin häkä, ja loppukohtauksessa pääomistaja itkee koko matkan hautajaisista pankkiin.
Bisneksen huonoin puoli on kylmyyden sijasta kuitenkin sen lyhytjänteisyys. Ilman julkista sääntelyä bisnes ei piitaa rahattomista. Lapset, vanhukset, sairaat, vammaiset, syrjäisten sähköverkkojen käyttäjät saavat pärjätä ominensa. Kakkein vähiten bisnes piittaa luonnosta tai tulevista sukupolvista.
Sananvapaus on ylimpiä arvojani, ja vastustan kovasti muun muassa nimimerkkien kieltoa nettikeskustelussa. Olen silti leikitellyt ajatuksella, josko iltapäivälehtien tai vaikka Seiskan painamisen voisi kieltää ekologisin syin. Puuta säästyisi, mutta mielipiteenvapaus säilyisi, jos juoruja saisi vain netistä. Ellei maksajaa löydy, juorutoimittaminen palaisi sähköisessä maailmankylässä siksi ämmien talkootyöksi, jota se oli agraaritaloudessakin.
Sitten on tietysti vielä se bisneksen viimeinen huono puoli. Raha itsessään on puhdas fiktio, enemmän uskontoa kuin tosiolevaa. Toivotan Ismo Leikolan myötä kaikille onnellista uutta vuotta!
Vanhempieni tarina on ajalleen tyypillinen. Isä, Karjalan evakko, ajatui länsirannikolle, astui pieneen parturiliikkeeseen ja ihastui kauniiseen tukanleikkaajaansa. Lyhyen seurustelun jälkeen nuoret menivät naimisiin ja hankkivat kaksi lasta. Kodiksi he rakensivat punatiilisen omakotitalon, jossa asuvat vieläkin. Äiti hoiti siskoa ja minua. Isä raatoi vuorotyöuransa yhden yrityksen palveluksessa terveytensä pettämiseen saakka. Niukkuus vaihtui vähitellen suhteelliseksi vauraudeksi.
Vanhempiini verrattuna elämäni on ollut vaatimaton. Isälläni oli kunnon työ, perhe ja koti, kun minä vielä kärvistelin poikamiehenä opiskelijasolussa ja viimeistelin opinnäytettä. Toistaiseksi voimassa olevat työ- ja parisuhteet solmin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Lastentekoon en uskaltautunut ollenkaan.
Tuttavapiirissäni on sentään oltu rohkeampia. Vanhempieni kaltaiset ehjät parisuhteet ovat kuitenkin olleet harvinaisempia kuin mutkikkaat uusperhekuviot.
Nykynuorille varmuutta tarjoillaan vielä niukemmin. Vaikka työ on parhaimmilaan palkitsevaa ja hyvin palkattua, spekulantin aivastus toisella puolella planeettaa voi hetkessä pyyhkäistä unelmat mennessään.
Onko perheinstituutiolla enää tulevaisuutta? Onko kirkon ja Hollywoodin kauppaama elinikäinen parisuhde pikemmin jäänne maatalousyhteiskunnasta, jossa nainen ja mies kohtasivat myötä- ja vastoinkäymiset mielekkäänä talousyksikkönä? Kummallakin oli selkeä roolinsa, jota ilman toinenkaan ei tullut toimeen. Ne parjatut miesten ja naisten työt.
Olen viime ajat blogannut harvakseltaan, sillä olen ihan kurssilla yrittänyt opetella kirjoittamaan. Lapsuusmuisteloiden kaltaiset harjoitukset eivät tietysti sovi blogiin, mutta tätä humoristista irrottelua kolumniksi ehkä malta pitää pöytälaatikossa. Se muuten sai kurssilla murskakritiikin.
--------------
Länsimaiset demokratiat perustuvat valistusfilosofi Montesquieun 1700-luvun puolivälissä kehittämään vallan kolmijako-oppiin. Lainsäädäntövallan (parlamentti), toimeenpanovallan (hallitus) ja tuomiovallan (oikeuslaitos) erottamisen estää valtaa keskittymästä liiaksi. Eri toimijoiden vastakkaiset pyrkimykset kumoavat toisensa, ja saamme kelvollista demokratiaa.
Pelkkiä instituutioita tarkastelemalla kolmijako-oppi tuntuisi pelittävän varsin hyvin. Mutta kun ryhdymme tutkimaan, keitä instituutioissa puuhaa, huomaamme samojen naamojen toistuvan eri yhteyksissä. Toiset paljastuvat toisia tasa-arvoisemmiksi.
Eliittiin pääsee kyvyillä, mutta kovin usein myös rahalla. Rahavaltaa kolmijako-oppi ei tunne. Mielestäni sen pitäisi. Mitä jos tunnustaisimme taloudellisen vallan vallankäytön muodoksi ja laajentaisimme kolmijaon nelijaoksi?
Ehdotan kolmea tapaa:
1. Verotetaan ankarammin palkkatulon ylittävää osaa pääomatulosta
Jo nyt progressiivinen verotus ottaa rikkailta ja antaa ainakin periaatteessa köyhille. Mutta voisimme ottaa rikkailta enemmänkin. Esimerkiksi työikäisten pääomatuloja voisimme verottaa ankarammin siltä osin, kun ne ylittävät heidän palkkatulonsa. Näin kannustaisimme rikkaitakin paiskomaan töitä pidempään. Tämän etevän porukan siirtyminen golfin pariin on paljon suurempi kansantaloudellinen onnettomuus kuin rappioalkoholistin "palveluiden" saamatta jääminen.
2. Annetaan köyhille lisää valtaa vaaleissa
Nalle Wahlroosin tai Jorma Ollilan äänioikeuteen emme koske. Heille jää eduskunta-, kunta- ja presidentinvaaleissa edelleen yksi ääni.
Kultalusikkaa vaille jääneiden poliittista valtaa sen sijaan lisäämme. Iiro Insinööri saa kaksi ääntä, Pirjo Perusduunari kolme. Asunnottoman sinolistin Reiska Ryystörannan baritoni vastaa viittä ääntä. Tämä kompensoi köyhien rikkaita laiskemman äänestämisen.
Rikkauden mittaaminen ei tietysti ole helppoa. Onko esimerkiksi velkakurimuksessa elävä suurituloinen rikas vai köyhä? Entä peruskorjausta vaativan kartanon perijä? Yksiselitteiseen oikeudenmukaisuuteen emme koskaan pääse. Käyttämällä palkkatuloja, pääomatuloja ja omaisuutta kertoimen laskemiseen saavutamme kuitenkin säällisen kompromissin. Jos palkkatulo vähentäisi äänivaltaa vähemmän kuin pääomatulo, itse hankittu omaisuus vähemmän kuin peritty, tämäkin järjestely kannustaisi työntekoon.
3. Tasataan ehdokkaiden vaalirahat
Viime vaaleissa valitut kansanedustajat maksoivat saamastaan äänestä keskimäärin 6,3 euroa. Kokoomussenaattorille eduskuntapaikka oli kallein, 9,3 euroa. Kukkaisrahastojen kuihduttuakin keskustalaisilla oli varaa pulittaa 8,1 euroa. Seuraavaksi eniten rahaa käyttivät kristilliset (6,9) ruotsalaiset (5,9), vihreät (5,7), demarit (5,3) ja Vasemmistoliitto (5,2). Ryysyköyhälistön asialla olivat ainoastaan perussuomalaiset, joille ääni maksoi vaivaiset 3,2 euroa.
Kun kaikki ehdokkaat jatkossa kilvoittelevat samalla euromäärällä, eduskunnasta tulee kovin toisenlainen (suluissa nykyinen paikkamäärä):
Perussuomalaiset 67 edustajaa (39)
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 43 (42)
Kansallinen Kokoomus 26 (44)
Suomen Keskusta 24 (35)
Vasemmistoliitto (sisältäen ryhmästä irtautuneet kaksi kansanedustajaa) 15 (14)
Suomen ruotsalainen kansanpuolue 10 (10)
Vihreä liitto 10 (10)
Suomen Kristillisdemokraatit 5 (6)
En ole varma, iloitsenko eduskunnan uudesta kokoonpanosta. Kun vielä lisäämme äänioikeusmuutoksen vaikutuksen, voimme olla varmoja, että kansan valitsema Suomi eroaa EU:sta, sulkee rajat maahamuuttajilta, lopettaa kehitysavun ja sallii vain isänmaallisen näköistaiteen. Naisen paikka on keittiössä, homon kaapissa.
Huomaan symppaavani filosofi Platonia, joka nähtyään postmoderneihin tekotieteellisiin kokeiluihin kyllästyneiden perusateenalaisten tuomitsevan Sokrateen kuolemaan, ryhtyi kannattamaan valistunutta harvainvaltaa. Ehkä meidän aikanamme vain todella rikkailla on varaa ajatella sallivasti ja oman etunsa sijasta kokonaisuutta?
Juhannusaattona, muutama vuosi sitten, tuttuni äiti liukastuu suihkussa. Ensiavun keikkalääkäri kysyy kivusta, mutta osin puhekyvytön vanhus ei kykene valittamaan. Vasta viikonlopun jälkeen tehdään tarkempi tutkimus. Toisen jalan luiden huomataan olevan täysin katki. Jalka kipsataan ja nainen jää osastolle toipumaan. Kun kipsi säädetyn ajan kuluttua avattaan, luutumisen huomataan tapahtuneen väärässä kulmassa. Seuraa korjaavia leikkauksia. Sairaalassa nainen välillä toipuu, mutta avohoidon puolella kunto heikkenee nopeasti uudelleen. Hoito ei herätä luottamusta. Olen itse paikalla, kun hoitaja iltatoimien yhteydessä peittää kipsiin hengittämisen takia tehdyn reiän. Kun huomautamme asiasta, hoitaja alkaa olkapäitään kohautellen vielä sovitella irroitettua kipsinpalaakin reikään. Jalka joka tapauksessa tulehtuu, diabetesta sairastava nainen heikkee, vaipuu koomaan, saa vielä sairaalabakteerinkin ennen kuin syyskuun lopussa kuolee. Juttua puidaan oikeudessa, joka huomauttaa alkuperäisen väärän diagnoosin tehnyttä keikkalääkäriä, muttei havaitse kuukausien hutilointipotpurissa muuta moitittavaa.
Toinen tuttuni, idealisti, kouluttautuu auttaman vanhuksia ja pestautuu töihin kivaan perheyritykseen. Pieni hyvähenkinen porukka tekee työtä terveellä järjellä, huolella ja antaumuksella. Muutaman vuoden kuluttua suuri kotimainen hoivapalveluyritys ostaa perheyrityksen, ja meininki muutuu. Alkaa hiostus ja inhimillinen meininki korvautuu liukuhihnamaisella suorittamisella. Viime kesälomalla tuttuni saa sitten lomallaan tekstiviestin, jossa kerrotaan se, mikä kohta on lehdissäkin; kansainvälinen sijoittajataho ostaa yrityksen osake-enemmistön. Jo yhtiön nimestä päättelemme tarkoituksen olevan jauhaa omistajille maksimaalista voittoa taylorisoimalla toimintaa entisestään.
Väestön vanheneminen ei ole eläkepommi vaan ennen kaikkea iloinen asia. Se tarkoittaa sitä, että olemme terveempiä ja elämme vanhemmiksi kuin ennen. Jopa kalastaja Pentti Linkola, joka muuten poistaisi ihmiset koko maapallolta, ylistää vanhenemisen (ja viisastumisen) mahdollistavaa lääketiedettä. Se, etteivät vanhukset "vanhoina hyvinä aikoina" lojuneet vaipoissaan laitosten käytävillä, johtuu vain siitä, että tuolloin kuoltiin aikaisemmin.
Ikääntyminen aiheuttaa kuitenkin kuvitellun eläkepommin lisäksi todellisen ongelman, josta en juuri ole huomannut julkisesti puhuttavan.
Meille keski-ikäisille väestön vanheneminen tarkoittaa omien vanhempiemme konkreettista vanhenemista. Meidän on ihan käytännössä ratkaistava se, miten toimimme, kun he eivät enää pysty tulemaan toimeen omillaan. Luotammeko siihen, että he saavat laitoksissa ammattilaisten järjestämää laadukasta ja inhimillistä hoitoa? Vai haluammeko vastata hoivasta itsekin, mahdollisesti työuramme kustannuksella?
Olen heinäkuussa 2009 kesäpotkut saanut ja huhtikuussa 2010 jälleen palkkatyöt aloittanut keski-ikäinen it-humanisti.
Pohdin blogissani työn ja työttömyyden kysymyksiä suoraan ja vinosti. Myös politiikka, kulttuuri ja urheilu saanevat epäortodoksisen osansa.
Esiinnyn nimimerkillä, vaikkei se kovin rohkeaa olekaan. Haluan kuitenkin työni vuoksi pitää oman nimeni hajuttomana ja mauttomana.
Voit lähettää suoria kommentteja osoitteella sisyfos.kivi ät hotmail.com
Eyal Sivanin Specialist, Portrait of a Modern Criminal käsittelee 1960-luvun alussa Jerusalemissa käytyä Adolf Eichmannin tunnettua oikeudenkäyntiä. Eichmann organisoi natsi-Saksan vankikuljetukset keskitysleireille, ja häntä syytettiin myöhemmin mm. rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Eichmann kiisti syytteet ja korosti vain totelleensa käskyä, pyrkineensä kunnon ammattilaisen asenteella tekemään hommat mahdollisimman hyvin. Kuolemantuomio pätkähti, kuten sodassa hävinneille tapaa käydä.
Saneerausten yhteydessä televisioon pääsee myös tuohtunut pääluottamusmies. Hän toteaa irtisanomisten tulleen täytenä yllätyksenä ja joka tapauksessa ylimitoitettuina. Marssitatte joukkonne "spontaanisti" iltapäiväksi ulos työpaikalta, koska kapitalistin ahneudella ei ole rajoja.
Tekstit
