sunnuntai 14. elokuuta 2016

Äitini Suomi

Lapsia oli ensin kolme. Suur-Suomi innosti tekemään neljä lisää. Aatteesta syntyi äitini kevättalvella 1936.

Kun äiti oli viiden, sota vei papan. Äidin äiti jäi leskeksi hoitamaan lapsikatrastaan ja isoa kotitilaa Länsi-Suomessa. Vastuu painoi, ja mummin hermot olivat välillä kireällä. Lapset saivat tulla ja mennä. Kasvatukseksi riitti, että oli pöydässä ruoka-aikaan. Maita ja mantuja piisasi. Tallia, navettaa, kanalaa, aittaa, pakaria, metsää, peltoa, jokea ja merenrantaa. Ja ihmisiä: tilanhoitajia, suomea ja ruotsia pulputtavia sukulaisia, sisaruksia ja kyläläisten lapsia, kansakoulunopettajaa, pappia ja muuta seurapiiriä, piikoja, renkejä, seppää pajoineen, kalastajapariskuntaa merenrantamökkeineen, inkeriläisiä pakolaisia, komeasti laulavia venäläisiä sotavankeja, evakkoja. Ja niin edelleen. Äidistä kasvoi äitinsä uskottu, joka päätyi kantamaan huolta varhain.

Teini-iässä terveys horjui ja oppikoulu jäi kesken. Mutta oli elämässä iloakin. Yhdessä sisarukset kävivät tansseissa. Äidistä kasvoi mykistävä, tumma, ampiaisvartaloinen kaunotar, jonka tyylitaju oli erehtymätön. Pyöriteltäviä riitti, Mölliä myöten. Jopa liiaksi asti. Keski-ikäistyttyään ja pyylevöidyttyään äiti totesi helpottuneensa, kun ventovieraat uroot lopettivat perään vislaamisen.

Viisikymmenluvulla äiti sai kurkistaa suureen maailmaan. Hän piikoi Ruotsissa, ja teki äitinsä ja tutun papin perheen kanssa automatkan sodasta toipuvaan Euroopaan: Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin, Italiaan ja Ranskaan. Perhealbumissa on viehättävä valokuvasuurennos äidistä kansallispuvussa taustanaan lumihuippuiset Alpit.

Sairaus hellitti. Äiti kävi kosmetologikoulun ja emäntäkoulun. Hän auttoi kotona, työskenteli hoitajana orpokodissa Ruissalossa, apuhoitajana sairaalassa Helsingissä, myyjättärenä tätinsä kangaskaupassa Uudessakaupungissa ja lopulta parturina Raumalla.

Kunnes eräänä päivänä 1960-luvun alussa asiakkaaksi istui isäni, pikimustatukkainen Antrean poika. Isä oli Hämeeseen, Kymenlaaksoon, Ruotsiinkin, ulottuneen kiertelynsä jälkeen moottoripyöräillyt töihin Rauman satamaan, kummallista kieltä puhuvien ihmisten keskelle. Tähän merikaupunkiin uimataidoton sisämaan kasvatti päätti asettua. Parturintuoliin hän ei istunut sattumalta. Hän oli kartoittanut paikallista tarjontaa, ja saanut kapakassa vinkin kauniista, vapaasta kartanon tyttärestä. Ensi käynnillä isä ei puhua pukahtanut. Jonain seuraavista hän kutsui äidin jääkiekko-otteluun. Kun kutsu oli muualle kuin ravintolaan, kutsuja oli kunnon mies, äiti päätteli. Kun ulkomuotokaan ei ollut hullumpi, äiti vastasi myönteisesti. Ottelun lopputulosta ei kumpikaan muista, mutta avotaivaan alla takuulla vilutti. Lähikontaktiin saattoi päästä tanssilavan ulkopuolellakin, oli isä oivaltanut.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Go, Pokémon Go, eli taskuhirviöt Töölönlahdella

Iltalenkilläni Töölönlahden ympäri tapahtui jotain hämmentävää. Neljä viidestä vastaan vaeltajasta kantoi raukeassa kesäillassa kännykkää käsissään. Kuin kotiseutuni prostituoidut tai naisrauhaa Pikku-Huopalahdessa turvaavat Odinit he harhailivat omassa verkkaisessa tahdissaan. Himokkaiden asiakkaiden tai mielikuvitusmukiloitavien sijasta nämä yksin ja ryhmässä kulkijat olivat kuitenkin vailla POKÉMONEJA. Kuin korostaakseen kuulumistaan uuden ajan airueisiin korskeat hanhetkaan eivät enää välittäneet väistellä menneessä ajassa puuskuttavaa juoksijaa.

Hätkähdin. Töölönlahti ei liene poikkeus. Epäilemättä sama tapahtuu paraikaa kaikkialla ympäri maailman.

Mietin, olinko nähnyt tulevaisuuteen. Jos yhä suurempi osa nuorista, ja meistä iäkkäämmistäkin, jää tulevaisuudessa osattomaksi reaalimaailman riemuista, kuten palkkatyöstä, tai kokee joutuvansa hyväksikäytetyiksi erilaisissa palkattomissa kokeiluissa, tarjoavatko Pokémonin kaltaiset todellisuuden laajentumat heille uuden yhteisön, arvostuksen ja identiteetin?

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Syystä tuntematon sotilas



Kaksikin sotaa käsittelevää upeaa elokuvaa on ohjelmistossa Helsingin elokuvateattereissa. Unkarilaisen László Nemesin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ansiosta voittanut Son of Saul on edelleen nähtävissä. Tanskalainen Martin Zandvlietin piinaava Land of Mine (Under sandet) on yhtä vahvahduttava, vaikka taipuu loppua kohden makuuni siirapiksi ja tanskalaisen vääpelin muodonmuutos tapahtuu turhan kerkiäksi.

Olennaista on kuitenkin, että tanskalaiset tarkastelevat omaa sotimistaan kriittisesti. Nuoret, miinoja raivaamaan pakotetut saksalaispojat pystytään kaiken tapahtuneen jälkeenkin näkemään yksilöinä ja tanskalaisten silmittömän koston viattomina uhreina.

Tarkoitukseni oli jatkaa keväistä sunnuntaipäivää näyttelykierroksella, mutta oli pakko vaeltaa puistoon istuskelemaan.

Mietin mitä samaan aikaan tapahtuu Suomessa. Osana isänmaamme pömpöösiä satavuotisjuhlimista suunnitellaan taas kerran uutta versiota Tuntemattomasta sotilaasta, pääosissa nelikymppiset suosikkinäyttelijät.

Kaikki kunnia Väinö Linnalle. Toipuvalle kansalle Sotaromaani oli traumaterapiaa, joka antoi mielen mielettömyydelle. Auttoi oikeasti pääsemään eteenpäin. Mutta kamoon. Hirveyksistä on yli 70 vuotta. Vielä ihan viimeisen kerran "veteraaneja kunnioittava" elokuva tuntuu ennakkotietojen perusteella Väinö Linnan alkuperäisen tarkoituksen raiskaamiselta, jolle Mannerheimkin jo puistelee päätään.

Ei verorahojani tällaiseen! Trauman aika on ohi, aikuistuminen käsillä. Jos Tuntematon 3 pitää tehdä, tehtäköön se vaikka suomalaisten sotilaiden toimista miehitetyssä Karjalassa ( http://epublications.uef.fi/…/u…/urn_nbn_fi_uef-20120051.pdf ). Tätä puolta Linna kuvasi epäilyttävän kainoin sanankääntein. Ottaen huomioon mitä tiedämme kaikista muista sodista, oliko "erillissota" tässäkään mielessä niin erillinen kuin haluamme uskoa? Olisiko monilla veteraaneilla muitakin syitä unohtaa kuin yhä aamuöisin ilmassa vinkuvat kranaatit? Kunnioittasimmeko heitä enemmän, jos nostalgisoinnin sijaan puhuisimme viimein ihan vaan totta?

Uskaltaisimme tehdä elokuvan: Syystä tuntematon sotilas.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Keskiluokan romahdus

Donald Trump, Nigel Farage, Timo Soini. Kansallinen rintama, Kultainen aamunkoitto, Jobbik. Odinin soturit.

Adolf Hitler?

Eipä liioitella. Ei Trump saati Soini ole uusi Hitler. Eivätkä Odinin soturit ainakaan vielä puhuttele juuri muita kuin pilottitakkisia koulupudokkaita.

Mutta eri aikojen populistisissa liikkeissä on yhtäläisyyksiä. Nykyisten liikkeiden kannatus kumpuaa samasta joukosta kuin Hitlerin kannatus, olonsa oikeutetusti epävarmaksi tuntevasta keskiluokasta. Syrjäytyjät eivät enää hetkeen ole olleet kylän baarissa olutta särpivää ja iltapäivälehtiä selaavaa harmitonta luuseriporukkaa, vaan entistä keskiluokkaa, tai niitä, jotka eivät sinne ponnisteluistaan huolimatta yltäneetkään.

Ei epävarmuus uutta ole. Näihin päiviin saakka siitä ovat kuitenkin kärsineet vain alemmat yhteiskuntaluokat. Tämän äänestyskopit kaukaa kiertävän porukan voimattomalla raivolla ei oikeastaan ole ollut väliä, koska se ei ole uhanneet meitä onnekkaampia millään tavoin. Olemme voineet kuitata somen capslock päällä kirjoitetut yhdyssanavirheilyt ylemmyydentuntoisella ironialla. Vasta kun epävarmuus on tavoittanut keskiluokan, meidät itsemme, esimerkiksi toimittajat, se on alkanut näkyä mediassa.

Turvattomuuden lisääntyessä alkaa kaikesta kasvatuksesta riippumaton syntipukin etsintä ja flirttailu vahvojen johtajien ja helppojen ratkaisujen kanssa. Islamilaisissa maissa ja Venäjällä syyllistä haetaan pahasta Lännestä. Lännen foobikot lietsovat pelkoa molemmista edellisistä, ja tietysti sotkun kaikkein heikoimmista uhreista eli pakolaisista. Tämä on mahdollisimman murheellista. Oli matkaan lähdön syy mikä tahansa, aito hätä, paremman elitason tavoittelu tai puhdas seikkailu, karmean huonosti ovat ihmispolon asiat, jos paras toivo on tunkea loskamme ja vihapuheemme keskelle.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Perustulohack

Sitran Perustulohack vaikuttaa niin fiksulta, että sitä on suorastaan pakko mainostaa:

Perustulohackissa kohtaavat perustulon kehittämisestä kiinnostuneet koodarit, tutkijat, aktivistit, yhteiskunnalliset keskustelijat, ajattelijat, poliitikot, graafikot, informaatiomuotoilijat ja viestijät.

Myös sinut ja ideasi on haastettu mukaan!
https://www.sitra.fi/tapahtumat/perustulokokeilu/perustulohack


Lisäys 11.3.2016: Perustulohackissa saavutetut tulokset:
http://perustulohack.fi/

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Turvapaikanhakija joulukalenterissa, ja ongelman ratkaisu

Avaan joulukalenterin itsenäisyyspäivän kohdalta. Luukusta katsoo keräyskampanjoiden kuvastosta tuttu pelokas pikkupoika suurine silmineen. Arviolta kahdeksanvuotias.

Poika on väsynyt ja kuumissaan. Lähtemään on jouduttu kiireesti, ja vaikka on keskikesä, päälle on puettu kaikki mahdollinen. Poika ei vielä itse osaa kertoa, mutta hän on paossa samaa sotaa, joka tappoi hänen isänsä jo vuosia sitten. Poika ei myöskään tiedä, että hän on onnekas. Jos hän, hänen äitinsä ja siskonsa olisivat myöhästyneet junasta, he olisivat joutuneet tulemaan seuraavalla. Sillä, joka joutui keskelle maansa sotahistorian tuhoisinta ilmapommitusta, jossa toista sataa, pääasiassa sotaa pakenevaa suojatonta siviiliä sai surmansa.

Katson poikaa ja näen hänessä muutakin tuttua kuin kärsivän lähimmäisen. Poika muistuttaa kovasti minua itseäni. Poika on isäni.

Poika pääsi turvaan. Perhe asettui Hämeenlinnan seudulle, sitten Tohmajärvelle. Sisämaan karjalaispoika kouluttautui satamatyönjohtajaksi ja päätyi tekemään työuransa omituista murretta puhuvien ihmisten keskelle Raumalle, josta löysi äitini. Muutama kuukausi sitten ostin isälle eläkepäivien ratoksi tabletin. Voi olla, että hän tälläkin hetkellä etsii kuvia kotiseuduistaan, rajan molemmilta puolilta.

Kun ajattelen Suomeen nyt tullutta noin 30 000 turvapaikanhakijaa, ajattelen väkisin isän kautta. Aivan oikein minua muistutetaan tilanteen erilaisuudesta. Isä ei ollut pakolainen paettuaan sotaa maansa sisällä. Turvapaikanhakija hän kuitenkin oli.

Ja aivan samoin kuin turvapaikanhakijoita tänään, myös evakoita karsastettiin aikanaan kovasti. Heidänkin asuttamisensa maksoi, ja raha oli jostain poissa. Muun muassa äitini äidiltä, joka oli jäänyt sotaleskeksi seitsemän lapsensa kanssa. Hänen kotitilastaan lohkottiin evakoille maatiloja samassa suhteessa kuin heillä oli ollut omistuksia Karjalassa. Helppo oli epäillä tulijoiden ilmoituksia ja todellista tarvetta. Eivät tainneet vapaamieliset suomenruotsalaisetkaan malttaa olla nimbyilemättä kummallisia mie- ja sie-ihmisiä kohdatessaan.

Sinänsä metka sattuma, että suurimman vastuun evakkojen asuttamisesta kantoi Perussuomalaisen puolueen edeltäjän, Suomen Maaseudun Puolueen, perustaja ja pitkäaikainen johtaja, "unohdetun kansan ääni", Veikko Vennamo. Veikon, perussuomalaisten todellisen isän poika Pekka Vennamo, myös puolueen pitkäaikainen johtaja, taas hiljan kauhisteli kansanedustaja Olli Immosen monikulttuurisuuslinjauksia Facebook-sivullaan:

Mutta mitä pitäisi tehdä turvapaikanhakijoille vuonna 2016? Ongelmahan meillä on. Sen myöntävät jo muutkin kuin maahanmuuttokriitikot.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Totuus Suomesta (ja Kiinasta?)

Tämä on päivän kuuminta hottia! Yhteisöllistä taidetta tekevät Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen ovat onnistuneet tiivistämään totuuden Suomesta!

Kymmenisen vuotta sitten taiteilijakaksikko lanseerasi Valituskuoro-nimisen konseptin, jossa entuudestaan toisiaan tuntemattomat ihmiset kokoontuvat yhteen purnaamaan. Kootuista valituksista muokataan sävelteos, jota sitten kajautellaan kuorossa julkisilla paikoilla. Konsepti on vapaa kenen tahansa käyttää. Riemastuttavia valituskuoroja onkin syntynyt kymmeniä eri puolella maailmaa.

Taitelijapari on nyt sukeltanut suomalaisuuden ytimeen Taidehallin komeassa näyttelyssä: 101 kaikkien puolesta. Näyttelyn pääteoksessa 100 suomalaista ottaa videolla kantaa noin 30 julkisesta keskustelusta poimittuun väitteeseen maahanmuutosta voin ja margariinin terveellisyyteen, tuloeroista eutanasian hyväksymiseen. Aiheena ovat myös perustulo ja teknologian kehityksen vaikutus työpaikkoihin. Kukin osallistuja on pyritty valitsemaan niin, että hän ikänsä, sukupuolensa, maakuntansa sekä tulo- ja koulutustasonsa puolesta edustaisi mahdollisimman hyvin yhtä prosenttia Suomen väestöstä. Viime eduskuntavaaleista lähtien taiteilijakaksikko onkin kiertänyt kameroineen Suomen koteja tekemässä haastatteluja kuin modernit lönnrotit.

Katselutilanne on järjestetty siten, että yksi museovieras kerrallaan toimii "seremoniamestarina" keskelle avointa tilaa sijoitetulta "valtaistuimelta" käsin. Häneen viittaa näyttelyn nimessä sadan perään tuleva ykkönen. Seremoniamestari valitsee intuitiivisesti ymmärrettävän käyttöliittymän avulla ensin itseään kiinnostavan väitteen ja sitten sille vastaajan jatkumolta, jolle vastaajat on järjestetty sen perusteella yhtyvätkö he väitteeseen vai ovatko sitä vastaan.

Mielipiteet ja niiden perustelut on kuunneltava loppuun, mistä eräs malttamaton museovieras esitti vastalauseen. Minusta perusteellisimmatkin vastaukset oli editoitu kohtuulliseen mittaan ja jaksoin kuunnella ne vaivatta. "Kanavasurffailun" estämisen ansiosta katselutilanne päinvastoin säilyy rauhallisena ja intensiivisenä. Poissa on television ajankohtaisohjelmista tuttu ylävireinen, vieraidensa päälle neuroottisesti puhuva "kriittinen" toimittaja. Pois on myös epäsosiaalisesta mediasta tuttu älämölö ja vihapuhe, vaikka esillä onkin koko mielipiteiden kirjo. Kaikkia haastateltavia kohdellaan kunnioittavasti. He istuvat mukavasti itse valitsemassaan ympäristössä. Välillä he esittävät epäkorrektejakin mielipiteitä, mutta kun he myös perustelevat ne, usein omalla henkilöhistoriallaan, on ajatuksen seuraaminen poikkeuksetta kiinnostavaa.

Mielipiteiden lisäksi on kiintoisaa tarkata seremoniamestareita. Eräs kävi järjestelmällisesti läpi yhtä väitettä henkilö henkilöltä. Toista kiinnostivat keskenään samankaltaiset (ilmeisesti omaa kantaa myötäilevät) mielipiteet. Kolmas päätyi klikkailemaan itsensä oloisia vastaajia. Oman hetkeni valtaistuimella hyödynsin hamuamalla etukäteen mahdollisimman kahjoina pitämiäni kantoja. Tutustuin mm. nuoreen maahanmuuttokriittiseen islam-foobikkoon ja myöhäisesti keski-ikäiseen vanginvartijaan, jolle taide ei koskaan ollut merkinnyt mitään. Jälkimmäinen oli puoliväkisin retuutettu oopperaan ja istutettu kahden rouvashenkilön väliin niin, ettei hän uskaltanut edes nukkua.

Koska teos sisältää noin 65 tuntia ajankuvaa, sitä olisi äärimmäisen kiinnostavaa kliksutella myös omalla ajalla. Valitettavasti se ei kuitenkaan ainakaan vielä ole saatavilla netissä vaan ainoastaan 22.11. asti Taidehallissa. Kannattaa varata hetki. Mieluummin arkena, jolloin muita vieraita on vähemmän. Näyttelyssä tulee hyvä olo.

Keihäänheiton matkan päässä Taidehallista, uudistetussa Helsingin kaupungin taidemuseossa, on mahdollista päästä hyvin toisenlaiseen hyvään fiilikseen. Yksi nykytaiteen suurimmista megatähdistä, kiinalainen Ai WeiWei on monumentaalisine puuveistoksineen vallannut koko laajennetun yläkerran. Vankilassa ja kotiarestissa kotimaassaan istunut ihmisoikeusaktivisti, hevimuusikko, arkkitehti, designeri, elokuvantekijä, valokuvaaja jne. Ai on tuonut Helsinkiin äärimmäisen meditatiivisen ja yhtenäisen kokonaisuuden. Puu materiaalina yhdistää lähtö- ja kohdemaat. Käden varmuus, jolla työ on tehty, on ällistyttävä. Käsityötaito yhdessä teosten valtavan koon kanssa herättää ainakin minussa tavatonta kunnioitusta ja luottamusta. Kaikki on takuulla kuten kuuluu olla, ei sinnepäin. Näkemäni ääressä tunnen myös haikeutta. Käsityöläiset, joiden avulla Ai on teoksiaan työstänyt, ovat katoava luonnonvara vauhdilla muuttuvassa Kiinassa ja maailmassa yleensäkin. Samoin saattaa olla puu.

Anarkistisempaa puoltaan Ai esittelee videoillaan. Ne kannattaa katsoa vasta lopuksi, kun on kerännyt itseensä hartautta.
"Historiallisesti katsoen kaikkein kauheimmat asiat, kuten sodat, kansanmurhat ja orjuus, eivät ole seurauksia tottelemattomuudesta vaan tottelevaisuudesta."
Tämä on viisaana mottona Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulussa. Kiasman riemastuttava näyttely/tapahtumakokonaisuus tavallaan täydentää syksyn vastarintateeman. Mistä näitä fiksuja, esiintymiskykyisiä nuoria tuleekaan? Samaistun heidän verkostosurffailuunsa ja kysymyksenasetteluihinsa enemmän kuin omaan yksilökeskeiseen sukupolveeni. Yritin jopa päästä koulun penkille, mutta olin auttamatta myöhässä. Ehkä se kertoo hyvää tulevaisuudesta?

Joka tapauksessa Helsinkiä hemmotellaan nyt kunnolla. Kannattaa jättää pikkujoulut ja joulushoppailut väliin, jotta ehtii kokea nämä.

torstai 20. marraskuuta 2014

Riemukas löytö orjamarkkinoilta

Tunnelma töissä on syksyn ollut luova ja innovatiivinen kuin venäläisen ruletin pelaajilla. Ensin tulivat lomautukset, päivien lyhetessä seurasivat irtisanomiset. Johdon puheissa kaikki on loistavasti. Duunarien ruokatunnilla jutut ovat olleet toiset, ja sanat valitaan sen mukaan, keitä sattuu istumaan kuuloetäisyydellä viereisessä pöydässä.

Yt-viikate ei tällä kertaa osunut minuun. Viereltä lähti parempia. Jälkeen jääneet suremme heitä, mutta tiedämme myös, ettei osamme ole kummempi: seuraava kvartaali tervehdyttää jälleen. Voi hyvin olla, että otan lopputilin ja työvoimaviranomaisten langettaman karenssin jo ennen sitä. Etsin koko ajan töitä, taidamme etsiä kaikki, mutta erästä ällistyttävää, vakavaan johtamatonta headhunttaustiedustelua lukuun ottamatta, on ollut hiljaista.

Olo on kummallisen tyhjä. Olin paremmin valmistautunut töiden loppumiseen kuin niiden jatkumiseen. Suunnitteilla on kolme kirjoitettua ja sata luettua kirjaa, sarjakuva-albumi, vähän musiikkijuttuja. Iäkkäiden vanhempien auttamista, mahdollisesti vapaaehtoistyötä. Maratontavoitteen kunnianhimoistaminen niin, että olisin ansiosidonnaisen työttömyysturvan päättyessä Suomen kovakuntoisin luuseri, huippusyrjäytyjä joka aiheuttaa kestävyysvajetta vielä vuosikymmeniä. Tahdon kaikenlaista, mutta yhtä en: viranomaisvetoista aktivointia.

Omien näkymieni takia olin tavallista herkemmällä tuulella, kun Yle TV 1:n Ajankohtainen kakkonen 11.11.2014 tarttui aiheeseen. Ohjelmassa käsiteltiin kiinnostavasti sitä, miten pitkäaikaistyöttömyyttä pyritään purkamaan erilaisilla aktivointitoimilla kuten työkokeiluilla ja kuntouttavalla työtoiminnalla. Julkilausuttuna tavoitteena on työkyvyn ylläpito, parempi elämänhallinta ja viime kädessä paluu työmarkkinoille. Työtä, joka usein vertautuu vaativuudeltaan suoraan palkkatyöhön, tehdään työttömyystuella ja yhdeksän euron päiväkorvauksella. Kieltäytymisestä seuraa karenssi, minkä vuoksi kriitikot vertaavat aktivointia orjatyöhön. (ks. Vaarne)

lauantai 30. elokuuta 2014

Teemaloma

Vietin ennätyksellisen seitsemän viikon loman. Kesäloma, talviloma, lomarahat, kaikki työelämätutkijoiden kauhuksi putkeen.

Valitsin lomalle teeman. Oli kaksi vaihtoehtoa.

Joko keskittyisin työelämätaitoihin, syventäisin ymmärrystäni niissä asioissa, joihin ei kiireen keskellä töissä ole aikaa perehtyä. Ja päivittäisin julkisen kuvani työnhakua tukevaksi.

Tai hyppäisin suoraan työttömyystaitoihin. Opiskelisin oravanpyörässä juoksemisen sijaan vähällä pärjäämistä. Testaisin, miten viihdyn, kun palkkatyö ei enää jäsennä elämää ja kun hyvät työkaverit eivät sitä enää rikasta. Ja kun rahaa olisi hyvin vähän.