sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Testataan populistien ajatukset!

Sain syysflunssan. Kuumehoureessani virittelin perustulokokeilun jatkoksi persustelukokeilun.

Sen sijaan, että jaamme kaiken maailman pummeille ja tekotaiteilijoille ilmaista rahaa, voisimme testata kansan syvien rivien tahdon toteutumista.

Suomeksi: mitä seuraa, kun kaikki perussuomalaisten suoraselkäiset toiveet toteutetaan sellaisenaan?

Ehdotan, että kokeilu totutetaan esim. 10 vuoden mittaisena ja paikallisesti rajattuna. Niin, että eduskuntavaalien 2019 jälkeen Suomen perussuomalaisin kunta muodostaa itsenäisen Persunperän vapaavaltion.

Jossa toteutuu mm. seuraavaa:

torstai 24. elokuuta 2017

Turun jälkeen. Lisää kuria ja järjestystä?

Minulta on kysytty ajatuksiani Turun puukotuksista. Ajatellut surra muiden mukana, vaieta, kun olen tyhjä kuten useimmat. Monet ihmiset puukkotyypin ympärillä toimivat rohkeammin kuin minä ikinä olisin pystynyt. Samoin hienosti toimi poliisi. Jenkeissä tyyppi olisi ammuttu tuhannen päreiksi, Venäjällä olisi varmuuden vuoksi ammuttu lisäksi puoli torillista. Hyvä ettei ruikusta tehty marttyyriä vaan hänet tuomitaan varoittavana esimerkkinä oikeudessa kuten lain mukaan kuuluu.

Murhenäytelmän jälkeinen sosiaaliporno on ollut vastenmielestä.

Nettiöykköreiltä tiesti, mitä odottaa, ja pimeyden ruhtinas Halla-aholta, mutta vakavasti otettavilta poliitikoilta olisi odottanut suhteellisuudentajua eikä intomielisyyttä purkaa oikeusvaltiota. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta pitäisi muistaa, että elämme maailmanhistorian turvallisinta aikaa, yhdessä maailman turvallisimmista maista.

Yksikin uhri on kuitenkin liikaa? Ei ole. Ei voida ajatella niin, että estämme lapsia jäämästä auton alle katkomalla kaikilta varmuuden vuoksi synnytyslaitoksella jalat.

Myöskään varmuuden vuoksi tehtävässä rajojen sulkemisessa tai turvapaikanhakijoiden massakarkoituksissa ei olisi mieltä. Rajojen yli kulkee paljon enemmän hyvää kuin pahaa, ja pahaa löytyy myös itsestämme. Pelottavia ovat niin radikalisoituneet muslimit kuin natsiaatteen viettelemät breivikit kuin narsistiset perhesurmaajat kuin piripäiset sekoilijat kuin kapakan sulkemisaikaan ilman naista jääneet känniläisetkin. Usein, joskaan ei aina, uhkissa on kyse hukkaan joutuneista nuorista miehistä.

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää ettei nuoria miehiä mikään uskonto tai ideologia ohjaa. Vaan se, joka itsellänikin, ehkä vähän jo muistumana, on omasta arvostaan tarkka ja roikkuu jalkojen välissä.

Jos terrorismia, perhesurmia, koulusurmia tai huumehörhöilyä vastaan halutaan suojautua, se ei onnistu katkomalla lapsilta jalkoja tai lisäämällä jokaiseen kadunkulmaan poliisipartioita tai sallimalla kaikkien kansalaisten puhelin- ja nettivalvonta. Ei myöskään suojautumalla muilta kulttuureilta, aatteilta tai uskonnoilta. Ei edes ottamalla aseet pois kaikilta.

Vaan luomalla olosuhteet, jossa mahdollisimman monen on hyvä olla. Tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen, koulutus, terveydenhoitopalvelut, mielekäs tekeminen ovat arkisia ratkaisuja. Monelle turvapaikanhakijalle mielekästä tekemistä olisi työ. Jopa kotimaisia säädöksiä alemmin palkattu, kun se yhdistetään esimerkiksi kieliopintoihin. Jos vastaavasti isolle joukolle nuoria miehiä ei anneta mahdollisuutta mielekkääseen tekemiseen, he alkavat tehdä mielettömiä tekoja. Sääntöön ei ole poikkeusta. Siihen eivät vaikuta uskonnolt tai poliittiset aatteet tuon taivaallista. Ay-liike hohoi!

Valvontaakin tarvitaan. Mutta kohtuudella. Äärimmäisyyteen ei pidä vastata äärimmäisyydellä, sillä juuri siihen pyrkivät ne uskonnolliset ja poliittiset pedofiilit, jotka nuoria pudokkaita ohjailevat. Heidän hyödyllisiä idioottejaan ovat kotoiset meuhkaajamme, jotka ovat olevinaan terrorismia vastaan, mutta jotka ovat terroristien tärkeimpiä tukijoita. Tynkä-perussuomalaisia voidaan hyvin kutsua Suomen islamistipuolueeksi.

Mitä liiallisesta valvonnasta voisi meille kunnon ihmisille seurata? Eikö valvonta ole samantekevää, jos omatuntomme on puhdas?

Näen, että suurempi vaara kuin kaikki terroriteot yhteensä, on digitalisoituvassa maailmankylässämme päätyminen kaikenkattavaan valvontaan. Kaikenkattavasta valvonnasta on ollut ja on pelottavia paikallisia esimerkkejä. Mutta niin itäblokin kommunistimaissa kuin nykyään Pohjois-Koreassa ihmiset saattoivat kuitenkin haaveilla vapaudesta, joka sijaitsi jossain omien rajojen ulkopuolella. Mutta jos pelko ja sen myötä valvonta pääsevät ulottumaan kaikkialle, ei enää jää ulkopuolista maailmaa, josta käsin valvonnan voisi enää koskaan purkaa. Ja jos ja kun valvonta liukuu ajan myötä väistämättä vääriin käsiin, syntyy painajaismainen maailma, jossa toive paremmasta lakkaa kokonaan.

Ei siis tueta niitä meuhkaajia, jotka nyt raakkuvat perustuslakia pilkaten lisää valvontaa ja kovempia rangaistuksia. Ei tueta pelkureita ja raukkoja.

torstai 17. elokuuta 2017

Nuoruuteni Pentti Linkolan seurassa

Jokaisella on pimeät vaiheensa. Omani muistuivat mieleen kun kuulin Pentti Linkolan tuoreesta elämäkerrasta.

Kun vielä nuorena ja ajattelemattomana harrastin ajattelemista, niissä maisemissa, joissa nykyisin marjastan, fanitin Linkolaa. Hänen varhaisvaiheen pasifismiaan, arviota ekosysteemin tilasta, parhaimmillaan loistavaa tyyliä. Ennen kaikkea henkilökohtaista sitoutumisesta, joka edelleen tekee vaikutuksen, ja erottaa hänet kaiken maailman daideilijoista ja muista kynäilijöistä. Olen ikäni ollut salaa kevytversio Linkolasta. Olen muistaakseni elämäni aikana ostanut uutena n. 4 huonekalua (joista kolme valaisimia), en edelleenkään vapaalla lennä, ja välttelen yksityisautoilua parhaani mukaan (pummaan tarvittaessa kyydin systeriltä). Myös iso sarjakuvaprojekti, jota työstin koko 1990-luvun, oli pitkälti kommentti Linkolan ajatuksille. Linkolan myöhemmän terrorismifanituksen sun muut äärimmäiset heitot olin valmis sivuuttamaan provokaationa.

Linkola katosi ajattelustani vähitellen mm. seuraavista syistä:

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Äitini Suomi

Lapsia oli ensin kolme. Suur-Suomi innosti tekemään neljä lisää. Aatteesta syntyi äitini kevättalvella 1936.

Kun äiti oli viiden, sota vei papan. Äidin äiti jäi leskeksi hoitamaan lapsikatrastaan ja isoa kotitilaa Länsi-Suomessa. Vastuu painoi, ja mummin hermot olivat välillä kireällä. Lapset saivat tulla ja mennä. Kasvatukseksi riitti, että oli pöydässä ruoka-aikaan. Maita ja mantuja piisasi. Tallia, navettaa, kanalaa, aittaa, pakaria, metsää, peltoa, jokea ja merenrantaa. Ja ihmisiä: tilanhoitajia, suomea ja ruotsia pulputtavia sukulaisia, sisaruksia ja kyläläisten lapsia, kansakoulunopettajaa, pappia ja muuta seurapiiriä, piikoja, renkejä, seppää pajoineen, kalastajapariskuntaa merenrantamökkeineen, inkeriläisiä pakolaisia, komeasti laulavia venäläisiä sotavankeja, evakkoja. Ja niin edelleen. Äidistä kasvoi äitinsä uskottu, joka päätyi kantamaan huolta varhain.

Teini-iässä terveys horjui ja oppikoulu jäi kesken. Mutta oli elämässä iloakin. Yhdessä sisarukset kävivät tansseissa. Äidistä kasvoi mykistävä, tumma, ampiaisvartaloinen kaunotar, jonka tyylitaju oli erehtymätön. Pyöriteltäviä riitti, Mölliä myöten. Jopa liiaksi asti. Keski-ikäistyttyään ja pyylevöidyttyään äiti totesi helpottuneensa, kun ventovieraat uroot lopettivat perään vislaamisen.

Viisikymmenluvulla äiti sai kurkistaa suureen maailmaan. Hän piikoi Ruotsissa, ja teki äitinsä ja tutun papin perheen kanssa automatkan sodasta toipuvaan Euroopaan: Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin, Italiaan ja Ranskaan. Perhealbumissa on viehättävä valokuvasuurennos äidistä kansallispuvussa taustanaan lumihuippuiset Alpit.

Sairaus hellitti. Äiti kävi kosmetologikoulun ja emäntäkoulun. Hän auttoi kotona, työskenteli hoitajana orpokodissa Ruissalossa, apuhoitajana sairaalassa Helsingissä, myyjättärenä tätinsä kangaskaupassa Uudessakaupungissa ja lopulta parturina Raumalla.

Kunnes eräänä päivänä 1960-luvun alussa asiakkaaksi istui isäni, pikimustatukkainen Antrean poika. Isä oli Hämeeseen, Kymenlaaksoon, Ruotsiinkin, ulottuneen kiertelynsä jälkeen moottoripyöräillyt töihin Rauman satamaan, kummallista kieltä puhuvien ihmisten keskelle. Tähän merikaupunkiin uimataidoton sisämaan kasvatti päätti asettua. Parturintuoliin hän ei istunut sattumalta. Hän oli kartoittanut paikallista tarjontaa, ja saanut kapakassa vinkin kauniista, vapaasta kartanon tyttärestä. Ensi käynnillä isä ei puhua pukahtanut. Jonain seuraavista hän kutsui äidin jääkiekko-otteluun. Kun kutsu oli muualle kuin ravintolaan, kutsuja oli kunnon mies, äiti päätteli. Kun ulkomuotokaan ei ollut hullumpi, äiti vastasi myönteisesti. Ottelun lopputulosta ei kumpikaan muista, mutta avotaivaan alla takuulla vilutti. Lähikontaktiin saattoi päästä tanssilavan ulkopuolellakin, oli isä oivaltanut.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Go, Pokémon Go, eli taskuhirviöt Töölönlahdella

Iltalenkilläni Töölönlahden ympäri tapahtui jotain hämmentävää. Neljä viidestä vastaan vaeltajasta kantoi raukeassa kesäillassa kännykkää käsissään. Kuin kotiseutuni prostituoidut tai naisrauhaa Pikku-Huopalahdessa turvaavat Odinit he harhailivat omassa verkkaisessa tahdissaan. Himokkaiden asiakkaiden tai mielikuvitusmukiloitavien sijasta nämä yksin ja ryhmässä kulkijat olivat kuitenkin vailla POKÉMONEJA. Kuin korostaakseen kuulumistaan uuden ajan airueisiin korskeat hanhetkaan eivät enää välittäneet väistellä menneessä ajassa puuskuttavaa juoksijaa.

Hätkähdin. Töölönlahti ei liene poikkeus. Epäilemättä sama tapahtuu paraikaa kaikkialla ympäri maailman.

Mietin, olinko nähnyt tulevaisuuteen. Jos yhä suurempi osa nuorista, ja meistä iäkkäämmistäkin, jää tulevaisuudessa osattomaksi reaalimaailman riemuista, kuten palkkatyöstä, tai kokee joutuvansa hyväksikäytetyiksi erilaisissa palkattomissa kokeiluissa, tarjoavatko Pokémonin kaltaiset todellisuuden laajentumat heille uuden yhteisön, arvostuksen ja identiteetin?

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Syystä tuntematon sotilas



Kaksikin sotaa käsittelevää upeaa elokuvaa on ohjelmistossa Helsingin elokuvateattereissa. Unkarilaisen László Nemesin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ansiosta voittanut Son of Saul on edelleen nähtävissä. Tanskalainen Martin Zandvlietin piinaava Land of Mine (Under sandet) on yhtä vahvahduttava, vaikka taipuu loppua kohden makuuni siirapiksi ja tanskalaisen vääpelin muodonmuutos tapahtuu turhan kerkiäksi.

Olennaista on kuitenkin, että tanskalaiset tarkastelevat omaa sotimistaan kriittisesti. Nuoret, miinoja raivaamaan pakotetut saksalaispojat pystytään kaiken tapahtuneen jälkeenkin näkemään yksilöinä ja tanskalaisten silmittömän koston viattomina uhreina.

Tarkoitukseni oli jatkaa keväistä sunnuntaipäivää näyttelykierroksella, mutta oli pakko vaeltaa puistoon istuskelemaan.

Mietin mitä samaan aikaan tapahtuu Suomessa. Osana isänmaamme pömpöösiä satavuotisjuhlimista suunnitellaan taas kerran uutta versiota Tuntemattomasta sotilaasta, pääosissa nelikymppiset suosikkinäyttelijät.

Kaikki kunnia Väinö Linnalle. Toipuvalle kansalle Sotaromaani oli traumaterapiaa, joka antoi mielen mielettömyydelle. Auttoi oikeasti pääsemään eteenpäin. Mutta kamoon. Hirveyksistä on yli 70 vuotta. Vielä ihan viimeisen kerran "veteraaneja kunnioittava" elokuva tuntuu ennakkotietojen perusteella Väinö Linnan alkuperäisen tarkoituksen raiskaamiselta, jolle Mannerheimkin jo puistelee päätään.

Ei verorahojani tällaiseen! Trauman aika on ohi, aikuistuminen käsillä. Jos Tuntematon 3 pitää tehdä, tehtäköön se vaikka suomalaisten sotilaiden toimista miehitetyssä Karjalassa ( http://epublications.uef.fi/…/u…/urn_nbn_fi_uef-20120051.pdf ). Tätä puolta Linna kuvasi epäilyttävän kainoin sanankääntein. Ottaen huomioon mitä tiedämme kaikista muista sodista, oliko "erillissota" tässäkään mielessä niin erillinen kuin haluamme uskoa? Olisiko monilla veteraaneilla muitakin syitä unohtaa kuin yhä aamuöisin ilmassa vinkuvat kranaatit? Kunnioittasimmeko heitä enemmän, jos nostalgisoinnin sijaan puhuisimme viimein ihan vaan totta?

Uskaltaisimme tehdä elokuvan: Syystä tuntematon sotilas.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Keskiluokan romahdus

Donald Trump, Nigel Farage, Timo Soini. Kansallinen rintama, Kultainen aamunkoitto, Jobbik. Odinin soturit.

Adolf Hitler?

Eipä liioitella. Ei Trump saati Soini ole uusi Hitler. Eivätkä Odinin soturit ainakaan vielä puhuttele juuri muita kuin pilottitakkisia koulupudokkaita.

Mutta eri aikojen populistisissa liikkeissä on yhtäläisyyksiä. Nykyisten liikkeiden kannatus kumpuaa samasta joukosta kuin Hitlerin kannatus, olonsa oikeutetusti epävarmaksi tuntevasta keskiluokasta. Syrjäytyjät eivät enää hetkeen ole olleet kylän baarissa olutta särpivää ja iltapäivälehtiä selaavaa harmitonta luuseriporukkaa, vaan entistä keskiluokkaa, tai niitä, jotka eivät sinne ponnisteluistaan huolimatta yltäneetkään.

Ei epävarmuus uutta ole. Näihin päiviin saakka siitä ovat kuitenkin kärsineet vain alemmat yhteiskuntaluokat. Tämän äänestyskopit kaukaa kiertävän porukan voimattomalla raivolla ei oikeastaan ole ollut väliä, koska se ei ole uhanneet meitä onnekkaampia millään tavoin. Olemme voineet kuitata somen capslock päällä kirjoitetut yhdyssanavirheilyt ylemmyydentuntoisella ironialla. Vasta kun epävarmuus on tavoittanut keskiluokan, meidät itsemme, esimerkiksi toimittajat, se on alkanut näkyä mediassa.

Turvattomuuden lisääntyessä alkaa kaikesta kasvatuksesta riippumaton syntipukin etsintä ja flirttailu vahvojen johtajien ja helppojen ratkaisujen kanssa. Islamilaisissa maissa ja Venäjällä syyllistä haetaan pahasta Lännestä. Lännen foobikot lietsovat pelkoa molemmista edellisistä, ja tietysti sotkun kaikkein heikoimmista uhreista eli pakolaisista. Tämä on mahdollisimman murheellista. Oli matkaan lähdön syy mikä tahansa, aito hätä, paremman elitason tavoittelu tai puhdas seikkailu, karmean huonosti ovat ihmispolon asiat, jos paras toivo on tunkea loskamme ja vihapuheemme keskelle.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Perustulohack

Sitran Perustulohack vaikuttaa niin fiksulta, että sitä on suorastaan pakko mainostaa:

Perustulohackissa kohtaavat perustulon kehittämisestä kiinnostuneet koodarit, tutkijat, aktivistit, yhteiskunnalliset keskustelijat, ajattelijat, poliitikot, graafikot, informaatiomuotoilijat ja viestijät.

Myös sinut ja ideasi on haastettu mukaan!
https://www.sitra.fi/tapahtumat/perustulokokeilu/perustulohack


Lisäys 11.3.2016: Perustulohackissa saavutetut tulokset:
http://perustulohack.fi/

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Turvapaikanhakija joulukalenterissa, ja ongelman ratkaisu

Avaan joulukalenterin itsenäisyyspäivän kohdalta. Luukusta katsoo keräyskampanjoiden kuvastosta tuttu pelokas pikkupoika suurine silmineen. Arviolta kahdeksanvuotias.

Poika on väsynyt ja kuumissaan. Lähtemään on jouduttu kiireesti, ja vaikka on keskikesä, päälle on puettu kaikki mahdollinen. Poika ei vielä itse osaa kertoa, mutta hän on paossa samaa sotaa, joka tappoi hänen isänsä jo vuosia sitten. Poika ei myöskään tiedä, että hän on onnekas. Jos hän, hänen äitinsä ja siskonsa olisivat myöhästyneet junasta, he olisivat joutuneet tulemaan seuraavalla. Sillä, joka joutui keskelle maansa sotahistorian tuhoisinta ilmapommitusta, jossa toista sataa, pääasiassa sotaa pakenevaa suojatonta siviiliä sai surmansa.

Katson poikaa ja näen hänessä muutakin tuttua kuin kärsivän lähimmäisen. Poika muistuttaa kovasti minua itseäni. Poika on isäni.

Poika pääsi turvaan. Perhe asettui Hämeenlinnan seudulle, sitten Tohmajärvelle. Sisämaan karjalaispoika kouluttautui satamatyönjohtajaksi ja päätyi tekemään työuransa omituista murretta puhuvien ihmisten keskelle Raumalle, josta löysi äitini. Muutama kuukausi sitten ostin isälle eläkepäivien ratoksi tabletin. Voi olla, että hän tälläkin hetkellä etsii kuvia kotiseuduistaan, rajan molemmilta puolilta.

Kun ajattelen Suomeen nyt tullutta noin 30 000 turvapaikanhakijaa, ajattelen väkisin isän kautta. Aivan oikein minua muistutetaan tilanteen erilaisuudesta. Isä ei ollut pakolainen paettuaan sotaa maansa sisällä. Turvapaikanhakija hän kuitenkin oli.

Ja aivan samoin kuin turvapaikanhakijoita tänään, myös evakoita karsastettiin aikanaan kovasti. Heidänkin asuttamisensa maksoi, ja raha oli jostain poissa. Muun muassa äitini äidiltä, joka oli jäänyt sotaleskeksi seitsemän lapsensa kanssa. Hänen kotitilastaan lohkottiin evakoille maatiloja samassa suhteessa kuin heillä oli ollut omistuksia Karjalassa. Helppo oli epäillä tulijoiden ilmoituksia ja todellista tarvetta. Eivät tainneet vapaamieliset suomenruotsalaisetkaan malttaa olla nimbyilemättä kummallisia mie- ja sie-ihmisiä kohdatessaan.

Sinänsä metka sattuma, että suurimman vastuun evakkojen asuttamisesta kantoi Perussuomalaisen puolueen edeltäjän, Suomen Maaseudun Puolueen, perustaja ja pitkäaikainen johtaja, "unohdetun kansan ääni", Veikko Vennamo. Veikon, perussuomalaisten todellisen isän poika Pekka Vennamo, myös puolueen pitkäaikainen johtaja, taas hiljan kauhisteli kansanedustaja Olli Immosen monikulttuurisuuslinjauksia Facebook-sivullaan:

Mutta mitä pitäisi tehdä turvapaikanhakijoille vuonna 2016? Ongelmahan meillä on. Sen myöntävät jo muutkin kuin maahanmuuttokriitikot.