keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Miten auttaisimme Ukrainaa?

Kohta vuoden jatkunut, loputtomalta jo tuntuva, turhauttava sota. Kerta toisensa jälkeen Venäjä pommittaa Ukrainan kaupunkeja kivikauteen, ja savun laskeuduttua ukrainalaiset insinöörit purkkavirittelevät sähköverkon hetkeksi uuteen kuosiin. Sillä välin rintamalinjalla lakoaa ihmisiä puolin toisin kuin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen mutavellissä ikään. Me lännessä, Suomikin sinne matkalla, heilutamme voimattomina käsiämme, jottei harhainen pikku rakettimies räjäyttäisi koko planeettaa. Pakotteet vuotavat ja venäläinen keskiluokka porskuttaa kuin “parempi väki” Titanicin kannella ikään.

En siedä lukea enää ainuttakaan länsimedian varmaa tietoa siitä, miten pakotteet aivan kohta alkavat purra, miten Venäjän ohjukset aivan kohta loppuvat, miten kansa Venäjällä aivan kohta nousee kapinaan, miten Putin on sairas ja aivan kohta kuolee. Eivät pure, eivät lopu, eivät nouse. Putin on, pää pois lukien, terve kuin pukki ja hallitsee fysiikkansa puolesta vielä vuosikymmenet.

Toisaalla mielessä siintää jo miltei unikuvaksi haalistunut muisto mahdottoman muuttumisesta mahdolliseksi. Murtuva, alas rojahtava Berliinin muuri, riemuiten vapauteen loikkivat valtiokeskitysleirin asukit. Tyrannian kaatuminen.
 
Voisiko vastaava ihme toistua?

Ehkä pohdiskelen tyhmiä ja turhia. Mutta Wagner kai on liiketaloudellisin perustein toimiva palkkasoturiporukka, joka määritelmällisesti suuntaa pyssynsä eniten maksavan osoittamaan suuntaan. Tavallisesta venäläistä rivisotilaastakin isänmaallinen into lienee kadonnut, kun kavereita ympäriltä lakoaa, eikä ensimmäistäkään natsia löydy mistään.

Olisiko siis kalliin, mutta ydinasepelotteen vuoksi väistämättä riittämättömän, aseistuksen toimittamisen sijaan tehokkaampaa, ja jopa halvempaa, tukea Ukrainaa tarjotamalla kaikille Venäjän Ukrainassa sotiville joukoille houkutteleva poispääsy painajaisesta? “Tulkaa (teitä varten muodostamaamme ‘humanitaarista käytävää’ pitkin) meidän puolelle, niin tarjoamme teille varman ja (Putin sen takaa) pysyvän työpaikan Nato-armeijassa ja vielä perheillekin oleskeluluvan lännessä!”
 
Vaikka luvassa olisi nytkin pääsääntöisesti “tykinruokana olemista” eli rivisotilaan, tai korkeintaan aliupseerin, tehtäviä (ylemmän upseeriston pysyessä lännen omissa käsissä) kunnollinen logistiikka ja pätevä, korruptoitumaton sodanjohto olisivat varmuudella “vetovoimatekijöitä” Venäjän armeijan todellisuuden kokemaan joutuneille sotilaille.

Joka tapauksessa pelkkä tarjouksen tekeminenkin lisäisi sotajoukon sisäistä eripuraa, mikä jo sinänsä pelaisi Ukrainan pussiin. Venäläisen sotilaan kannalta olisi viime kädessä kyse siitä, kehen voi luottaa, oman maan johtoon vai länteen. Ja ainakin toistaiseksi patrioottisinkin venäläinen, kun on saanut aidosti valita, on siirtänyt omaisuutensa länteen turvaan toisilta venäläisiltä. Mikseipä siis henkensäkin? Toki diktatuurista pakenijan pitää punnita kostotoimia myös kaukaisimmille tutuille ja sukulaisille, mutta jos lähtijöitä olisi kymmenin tai jopa sadoin tuhansin, olisi sortokoneistokin helisemässä.

Win-win-win-win! Venäläiset sotilaat saisivat hyvän työpaikan, ikääntyvä länsi riveihinsä kokeneita sotilaita sen sijaan että yrittäisivät kustannustehottomasti koulia sellaisia vastahakoisista, Cooper-testissä hädin tuskin 2000 metriä paarustavista räiskintäpelaajista. (Kyseessä voisi olla jopa (filippiiniläisten sairaanhoitajien tavoin) pysyvä “venäläinen vientituote”, kun länsi rekrytoisi aina saman tien Venäjän vaivalla kouluttamat uudet ikäluokat.) Venäjäkin silti hyötyisi, kun kutsuntojen pelon aiheuttama traaginen aivovuoto vähenisi. Varusmiehet voisivat heti rintamalle jouduttuaan hypähdellä sutjakkaasti lännen puolelle.
 
Eniten hyötyisi tietysti Ukraina. Sota loppuisi, ja myös Venäjän kyky uuteen hyökkäykseen pysyvästi lakkaisi.
 
Yksinvaltias eläisi yksin bunkkerissaan elämänsä loppuun saakka. Poraisi ehkä aikansa kuluksi hiukan öljyä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti