Hankin käsiini Torsti Lehtisen omaelämäkerrallisen trilogian (Kun päättyy Pitkäsilta, Kuin unta ja varjoa, Sokea taluttaja), ja vaikutuin lisää. Kirjojen etsintä korreloi ilmiömäisesti omaani. Seuraavan kesän vietin Vallilan kalloilla tankaten läpi Kierkegaardin Päättävän epätieteellisen jälkikirjoituksen. Huumorilla rakennamme yhteistä tilaa, ironialla otamme toisiimme etäisyyttä. Edes sen verran ymmärsin.
Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmielävä Torsti Lehtinen pelmahti miltei syliini öisellä Vaasankadulla, bailaavan nuorisojoukon keskeltä, kädet levällään ja rakkauttaan koko maailmankaikkeudelle mylvien. Yllätyin, koska luulin kirjailijan asettuneen pysyvästi Tampereelle. Sulattelin ilmestystä markkinoinnilliselta kannalta: näin paljon tosi kirjailija näkee vaivaa esittääkseen tosi kirjailijaa.
Noihin aikoihin osui myös Teatteri Telakan Torsti Lehtisen filosofisille teksteille rakentunut näytelmä Jano Espoon kaupunginteatterissa. En väliajalla kehdannut mennä puhuttelemaan yleisön joukossa myhäilevää kirjailijaa. Näytelmän koin liian tiiviinä ja abstraktina, reaaliajassa vaikeasti seurattavana. Nukkeja liikutelleet näyttelijät olivat jostain kummasta syystä pukeutuneet näytelmän teemoihin liittymättömiin arkivaatteisiinsa.
Noin vuonna 2005 keräsin rohkeuteni. Soitin Torsti Lehtiselle. Pyysin oman ilmoituksensa mukaan noin sadan eri ammatin taitajaa ohjaajaksi Taideteollisen korkeakoulun Medialaboratorion lopputyöhöni. Kerroin ääni värähdellen pohtivani työn muutosta ja merkitystä ihmisen elämässä. Torsti Lehtinen kieltäytyi. Hän vetosi niin kiertelevän monisanaisen kohteliaasti ulkomailta käsin tehtävään omaan vaativaan kirjalliseen projektiinsa, että tiesin hänen valehtelevan. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän rojahti riemukkaan nousujohteisessa seurueessa keskustan jazzbaariin ja ryhtyi hoilaamaan epävireistä serenadia intimiteetin rajat haastavan lähellä oman pöytäseurueemme nuorta naista. Minua alkoi naurattaa, ja nainenkin vaikutti olevan mielissään.
Kesällä 2016 pääsin viimein kunnolla puheisiin. Esseekurssi Oriveden opistolla oli antoisa, olkoonkin että mestari tauoilla kauppasi huomiota herättävän tarmokkaasti omia kirjojaan. Retkellä Purnun kesänäyttelyyn hän kertoi kirjastonsa ja oikeastaan myös akateemisen uransa kohtalon. Kiinteistön kosteusvahingon takia kaikki kirjat piti luovuttaa hävitettäväksi. Pisti vihaksi, kun harvinaisuuksia alkoi putkahdella tarjolle kovaan hintaan eri divareissa. Kurssiviikon päättäjäisjuhliin ryhmämme valmisti aforismiesityksen. Kun vuorollani lausuin: “Ajattelen itsenäisesti. Torsti käski.” meillä oli lavalla katsekontakti ja Torsti hymyili.
Suostuttelin hänet lukemaan esikoisromaanini käsikirjoituksen ennen sen julkaisemista. Hän sanoi pitävänsä tekstistä, soitti minulle Flemarin työhuoneellaan läpikäynnin alkajaisiksi Jukka Raitasen esittämän Vangin toiveen. Teki erinomaisia huomioita ja ehdotuksia, haastoi heppoisia päätelmiäni. Pyysi lisää rahaa, kun töistä oli ollut arvioitua enemmän, ja napautti sähköpostilla, kun rahat eivät olleet tilillä saman tien. “Prinssin” julkkareissa Kallion kirjastossa Torsti yllätti istuutumalla eturiviin. Vaihdoimme muutaman ystävällisen sanan.
Joitain kuukausia myöhemmin satuimme samalle raitiovaunupysäkille Helsinginkadulla. Minä olin aloittanut opinnot Kriittisessä korkeakoulussa ja siksi ollut menemättä hänen kirjoittajakouluunsa, minkä vuoksi olin vähän kiusaantunut. Torsti kysyi, olinko jo jättänyt palkkatyöni (kurssiesseessäni olin pohtinut työn merkitystä) ja ryhtynyt vapaaksi kirjailijaksi. “Ehkei sitä ensimmäisen kirjan jälkeen vielä kannatakaan”, seitsemän lapsen elättäjä kommentoi kiertelyäni, selvästi arkuuteeni pettyneenä. Yhteisen matkan ajan jutustelimme remonteistamme. Hän oli omassaan puoltanut perinteistä korjaustapaa.
Haaveilemani kirjoitus- ja opintomatka Berliiniin ei koronan takia koskaan toteutunut. Sateinen kierros Torstin lapsuusmaisemiin Kalliossa sen sijaan käveltiin, ja jäi viimeiseksi kohtaamiseksemme. Minulla oli maski, Torstilla ei. Mieleen painui kertomus, jossa poliisit olivat, isän kuoltua tuberkuloosiin ja äidin jouduttua mustan pörssin kaupan ja laittoman abortin takia vankilaan, vieneet nelivuotiaan Sofialehdon lastenkotiin. Pieni poika oli mustassamaijassa yrittänyt painaa muistiinsa käännökset palatakseen omin neuvoin takaisin, mutta lopulta seonnut laskuissaan. Torstinakin Torsti oli ollut kakkonen, ristitty kuolleen veljensä toisinnoksi.
Jokin aika sitten Facebook-seinälleni ilmestyi Torstin huoneiston myynti-ilmoitus. Yllätyin, sillä myymisestä ei ollut aiemmin ollut puhetta. Olin ymmärtänyt levottoman löytäneen pysyvään kotiinsa.
Syvällisen ihmisen seurassa ei tarvinnut tärvellä yhteyttä positiivisuudella, joten pohdimme esseekurssilla myös kuolemaa. Torsti vannotti, ettei häntä muisteltaisi ainakaan fraasilla: "kevyet mullat Torstille". Vain englanninkielinen R.I.P. olisi ollut vielä loukkaavampi.
Riittäköön siis:
Kiitos, Torsti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti