Vähään tyytymisen sietämätön keveys

Työttömänä totuttelen tyytymään vähempään. Se ei ole minulle ollenkaan vaikeaa. Olen tähänkin asti vältellyt kalliita, addiktoivia riippuvuuksia. Hintavat autot ja hotellit, Michelin-ravintolat ja trendivaatteet olen jättänyt itseäni paremmille ihmisille. Niiden sijaan olen haalinut ilmaisia tai lähes ilmaisia nautintoja; kirjastoista, lenkkipoluilta, kirpputoreilta, reppumatkoilta. Mistä ei hyvinä aikoina mitään tiedä, sen perään ei hädän hetkelläkään ruikuta.

Oikeastaan en itse koe työttömyyteni takia luopuneeni juuri mistään, sillä en suhteellisen vaurauteni päivinäkään nauttinut kuluttamisesta. Herkkyttä vai tyhmyyttä, mutta kaupallinen yhteisöllisyys, jossa ihmisten väliin tuupataan tavara, ei vain koskaan tuntunut "jutultani". Koen hälytyslaittein rajatussa markkinavetoisessa itseilmaisussa vain alistamista ja hiljaista kärsimystä. Tavarasta turhaan onnea tavoittavat kuluttajat ja väkinäinen hymy kasvoillaan heitä minimipalkalla mielistelevät palvelijat näyttelevät kaikki makaaberia näytelmää, josta puuttuu aito sisältö kuten muustakin prostituutiosta. Prostituutio taas on olemisemme tapa kaikkialla, missä talouspuhunta on mädättänyt kohtaamisemme. Mitä epäystävällisempää siis on saamani palvelu, sitä paremmin yleensä viihdyn. Töykeys viestii matalapalkkakusetetussa asiakaspalvelijassa vielä piilevästä elinvoimasta. Shoppailun harrastuksekseen ilmoittava pimu taas on minulle täysin vieras elämänmuoto, talvisodan tulimereen heitetyn veteraanin kaltainen, luonnollisen mukavuusalueensa ulkopuolelle kamppaileva sankari. Eikö näitä muotibloggareita kukaan auta?

Helsingin ykkösinhokkini on Tennispalatsin elokuvakombinaatti, jonka lattialla vellovan roskaruokameren läpi silloin tällöin joudun uimaan kaupungin taidemuseoon. Eläinmuseon puoleisesta ovesta pääsen onneksi livahtamaan miltei suoraan toiseen kerrokseen. Jos jossain ikinä syntyy täysin aivoton ihmislaji, se ei synny Tatu Vanhasen ennustusten mukaan Afrikassa tai Yhdysvaltojen slummeissa vaan Tennispalatsin kaltaisissa markkinapaikoissa. Kun ihminen muuttuu kokonaan tuottajasta kuluttajaksi, aivot aiheuttavat hänelle enää vain eloonjäämisen kannalta turhaa ahdistusta. Muutamassa sukupolvessa ne surkastuvat tarpeettomina pois.

Parhaassa mahdollisessa maailmassani olisi eliniän kestäviä tavaroita. Todellisessa maailmassa minun on käytävä ostoksilla silloin tällöin. Sotaretkelle kauppakeskukseen tarvitsen saattajakseni luotetun ystävän. Teen myös tarkan etukäteissuunnitelman. Kirjaan muistilapulle tarvitsemani tavarat. Myös koot, värit ja mallit. Luonnostelen harhailun minimoimiseksi ihanteellisen reitin. Pyrin totaaliseen ensi-iskuun. Yritän yhden painajaismaisen päivän aikana hoitaa vuoden hankinnat. Onnistuessani olen onnellinen monta päivää.

Useimmiten jokin menee pieleen. Kauppa, jossa olen tottunut asioimaan, on vaihtanut paikkaa tai sijoitellut tavaransa uudelleen. Tai sitten etsimääni ei juuri nyt ole saatavilla. Jo etukäteen tiedän, ettei paitaa, jonka hihat olisivat riittävän lyhyet, löydy ikinä. Tällöin koen jääväni ansaan, yksin Siperian viimaan, vihamielisten markkinatoimijoiden raadeltavaksi. Stalingradin talvessa suistun paniikkihäiriön. Menetän kaiken harkintani. Maksan kassalla mitä tahansa mistä tahansa paetakseni ostamisen ja myymisen tuolle puolen, jossa vain on vapaus. Kirmaan keskuspuistossa kahdenkymmenen kilometrin lenkin mitään näkemättä tai kuulematta. Olen päiväkaudet toimintakyvytön. Puhelinmyyjän soitto kesken tällaisessa toipumisprosessin tullee joskus koitumaan kohtalokseni.

Onneksi shoppailun dehumanisaatio, ostaminen netistä, tarjoaa nykyään mahdollisuuksia vältellä ostotilanteita. Ja onneksi ostosten tekeminen ei sentään ihan aina ole vastenmielistä. Esimerkiksi kirjakaupoissa viihdyn yleensä mainiosti. Yhä enemmän syntyy myös bulkkia vältteleviä putiikkeja, joissa isäntä tai emäntä tuntuu olevan oikeasti "kotona", syystä ylpeä tarjoamastaan eettisestä ja laadukkaasta tuotteesta tai palvelusta.

Ensimmäinen työttömyyteni mieluinen mielleyhtymä oli kuitenkin se, että välttyisin jatkossa shoppailulta miltei kokonaan.

Vaikka oma luopumiseni on ollut helppoa, suhtautuminen lähimpiin tuottaa kuitenkin koko ajan ongelmia. Heillehän haluaisin tietysti tarjota vain parasta. Heidän mieltäänkään en haluaisi pahoittaa. Koska kansa äänestää jaloillaan, ja jalat vievät marketteihin, nuukailenkin siis edelleen "onnen kätkien", vähän salaa ja häpeillen.

Elämänkumppanini sentään tietää kauhean salaisuuteni. En suin surminkaan suostu nousemaan lentokoneeseen, joka kiidättäisi meidät muutamaksi päiväksi ystävien luo keväiseen Roomaan. Hänen palattuaan mutisen kotisohvalta tiiviin kaupunkirakentemisen ja toimivan julkisen liikenteen ilosanomaa. Parin oluen ja Uutisvuoden jälkeen lisään kierroksia ja julistan, että nuorison olisi parempi juopotella ja naida kuin tehdä työtä ja kuluttaa.

Tuon parempaan en sitten pystykään. Elämänkumppanini autoilee ja lentelee miten haluaa. Ei minussa ole patriarkkaa sitä estämään. Lähimmille nuorillekin annan merkkipäivinä rahaa tai tavaraa sen sijaan, että nousisin sormi pystyssä varoittamaan ilmaston lämpenemisestä tai raaka-aineiden ehtymisestä. Joulunakaan en ryhdistäydy. Haluaisin kyllä julistaa edes itseni lahjattomaksi, mutta raaski pahoittaa lasten tai vanhempienikaan mieltä rikkomalla totuttua kaavaa. Vedän siis tonttulakin silmilleni ja riennän yhteiseen piiriin iloitsemaan vapahtajan syntymästä kuin mikäkin idiootti.

Ystäviltä ja tuttavilta salaan kaksoiselämäni kokonaan. Kuuntelen ilmeenkään värähtämättä heidän kertomuksiaan parin viikon Phuketin lomasta tai viikonlopun ostosmatkasta New Yorkiin. Yksi on hilannut itsensä Kilimanjarolle, toinen on kaamospakoillut Kanarian saarille, kolmas on lentänyt Ghanaan opiskelemaan perinteistä käsityötaitoa. Tuttuni ovat pääosin koulutettuja, vapaamielisiä ihmisiä, jotka äänestävät vihreitä ja lajittelevat kiltisti jätteensä. Katson heitä silmiin ja teen kohteliaita jatkokysymyksiä paikallisesta kulttuurista, säästä tai hinnoista. Nyökytellen otan vastaan heidän alentuvat valittelunsa siitä, että olen työttömyyteni takia taklattuna kuluttamisen riemuista.

Minulla ei ole ollut rohkeutta tai rakkautta valita moralistille lankeavaa yksinäisyyttä. Sormi pystyssä julistaminen tuntuisi myös ihan oikeasti naurettavalta, vaikka voisinkin luppoajallani sille omistautua. Mikäpä minä olen edes citymaasturimiestä neuvomaan. Uskottelen itselleni koko ilmastonmuutoksenkin voivan olla pelkkää mittausharhaa. Itsetuhoisen itseinhon olen mustan huumorin avulla ainakin toisaiseksi onnistunut torjumaan. Olen pelastautunut kuluttamattomuuden hiljaiseen maanpakolaisuuteen. Vaikka kuluttamattomuus tuo levollisuutta omaan elämääni, en keksi iloista ja nöyrää tapaa puhua siitä muille. Tämän lamaantumiseni takia tunnen suoranaista kauhua.

Kunnes sitten elämääni tuli yhdysvaltalainen pastori Billy.
Pastori Billy on perustanut uskonnon, ns. “Shoppailun Lopettamisen Kirkon" (The Church of Stop Shopping). Pastori Billy, eli näyttelijä ja ympäristöaktivisti Bill Talen seurueineen kiertää tv-evankelistan hurjuudella aidoilla markkinapaikoilla julistamassa, että shoppailusta voi vapautua ja että vapautumisen jälkeiseenkin on elämää. Ja hän tekee sen tavalla, johon en itse koskaan pystyisi; rakkaudella ja hauskasti. Nuoren polven dokumentaristi Rob VanAlkemade on tehnyt riemukkaan puolitoistatuntisen dokumentin pastori Billystä ja hänen seurakunnastaan. Englanninkielisen What Would Jesus Buy? -dokumentin pääset katsomaan tämän linkin kautta. Kannattaa lukea myös Saituri.org -verkkosivuston ylläpitäjän innostava johdanto. Hän asettaa muun muassa haastavasti rinnan pastorin opit ja kotoisen Älä ruoki lamaa säästämällä -mentaliteettimme. Saituri.org on yksi niistä sivustoista, joihin turvaudun usein tasapainottaessani kulutustani aleneviin tuloihini. Tällä kertaa sain Saiturilta apua myös masennukseen.

Kuka sovittaisi pastori Billyn mission suomalaiseen sielunmaisemaan?