Mielipaha on aiheellista, suitsiminen ei. On toki väärin, että tutkijoita pelotellaan niin, etteivät he uskalla osallistua julkiseen keskusteluun. Väärin on myös maahanmuuttoministerin uhkailu, vaikka polittisen päättäjän onkin demokratiassa kestettävä välillä alatyylistäkin kritiikkiä. "Maahanmuuttokriitikoiden" lisäksi sosiaalisessa mediassa vilistää kouluammuskelijoita, pedofiileja ja muitakin pahiksia. Meidän kunnon kansalaisten lisäksi mukana on alusta asti ollut aimo annos anonyymiä aggeressiivisuutta. Ei se kuitenkaan ole netin olemus.
Uhkailun kohteeksi joutuminen tuntuu ymmärrettävästi pahalta. Erityisesti, jos uhatulla on sukua, puoliso tai pieniä lapsia. Tiedän kokemuksesta. Omaakin kuolemaani on aikuisikäni aikana kertaalleen toivottu.
Uskon netin viharyhmien kuitenkin lisäävän enemmän mielipahaa kuin todellista uhkaa. Pikemminkin uhka vähenee. Äkkipikaisimmat purkavat paineitaan jo kirjoittamiinsa teksteihin. Samalla he paljastavat meille muille, viranomaisillekin, mitä "kansan syvät rivit" oikeasti ajattelevat. Ilman sensuroimatonta nettiä tätä olisi hankala selvittää.
Nettikirjoittelu auttaa siis ehkäisemään rikoksia ennalta. Jokaisesta herjakirjoituksesta jää aina jälki, jonka avulla virkavalta pääsee hörhöjen jäljille sutjakkaammin kuin analogisessa maailmassa. Viranomaisten pitää tietysti kehittää taitojaan. Omat verkkosivut jossain internetin "äärimmäisessä kulmassa" eivät riitä, vaan viranomaisen on mentävä sinne, missä väkeä oikeasti liikkuu. Poliisin läsnäolosta esimerkiksi Facebookissa tai nuorison suosimassa IRC-galleriassa on ylikomisario Marko Forssin mukaan hyviä kokemuksia. Pienimuotoisempi kiusaaminen onnistutaan yleensä ehkäisemään alkuunsa jo ihan järkipuheella. Voimavarojakin säästyy, kun konfliktit eivät etene oikeaan poliisitutkintaan saati oikeuteen.
Esitetyt uhkaukset on tietysti aina otettava vakavasti. Tutkimisen kalleus tai rikkeen "vähäinen yhteiskunnallinen merkitys" eivät saa olla tutkimatta jättämisen syy.
Verkkomaailmaa ei kuitenkaan pidä yrittää tehdä reaalimaailmaa turvallisemmaksi. Uhkien näkeminen ei saisi sokeuttaa mahdollisuuksilta. Jos verkkokeskusteluihin olisi osallistuttava omalla nimellä, ne muuttuisivat juridisesti asiallisemmiksi ja poliittisesti korrektimmiksi. Todellinen mielipiteiden vaihto siirtyisi kuitenkin toisaalle. Ongelmat vain piilotettaisiin.
Myös ne meistä, joilla ei ole hävettävää, voivat joskus pystypäin esiintyä anonyymina. Historiasta ja maailmalta on helppo löytää esimerkkejä. Vielä hiljan julkisuus oli monille itäeurooppalaisille syystä pikemminkin kauhistus kuin itseisarvo. Puhelimeenkin vastattiin mieluummin "Haloo" kuin omalla nimellä. Varomaton revittely saattoi johtaa vankilaan tai mielisairaalaan. Tuon kulttuurin lapsille Big Brother- tai Idols-sukupolvi jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Connecting people kun toteutui heidän omassa elämässään ainakin salaiseen poliisiin ilman tyrkyttäytymistäkin. Historia toistaa itseään. Oman aikamme diktatuureissa, eli suurimmassa osassa maailmaa, väärät mielipiteet voivat viedä hengenkin.
Suomi ei ole diktatuuri, mutta meidänkin kannattaa hallinnoida digitaalista identiteettiämme huolella.
Nimimerkkien avulla voimme pitää erilaiset "minuutemme" erillään. Olemme tehneet näin jo ennen digiaikaakin. Kirjailijat ovat kirjoittaneet kirjojaan ja iskelmänikkarit viisujaan eri salanimin. Nimimerkkeihin ovat turvautuneet myös lehtien kolumnistit presidentti Urho Kekkosta myöten.
Myös peruskansalaisen voi olla viisasta salata henkilöllisyytensä. Myyntimiehen uskottavuus kärsii, jos hän blogatessaan vastustaa kulutuksen kiroja. Juristi vahingoittaa uraansa kampanjoimalla kannabiksen laillistamiseksi. Toimitusjohtajan nimellinen avautuminen alkoholistien tukiryhmässä tekee hänestä entisen toimitusjohtajan. Petja Jäppinen kehottaa välttelemään työpaikkaa, joka jättää meidät valitsematta mielipiteittemme vuoksi. Pidän hänen kantaansa naiivina. Vain ihan huiput voivat valita. Muut teemme tarjolla olevaa. Ellemme elä pääomatuloilla tai eläkkeellä, meidän on jopa velvollisuus ottaa vastaan mitä tahansa, ääritilanteissa palkatontakin työtä. Kirjailija Milan Kundera kutsuu osuvasti tanssijoiksi niitä vastuuttomia julkkiksia, jotka viettelevät massaa seuraamaan rohkeaa esimerkkiään. Siinä missä julkisuus suojelee tanssijaa, tavikselle läheisineen käy paljon ikävämmin.
...joten ihmisten huomio suojelee häntä; hänellä on nimettömiä ihailijoita...Kirjoitan siis nimimerkillä jatkossakin.
... heitä kohdellaan säälimättömästi eikä tanssija ikinä anna periksi tunteikkaalle kiusaukselle moittia itseään siitä että on aiheuttanut heidän onnettomuutensa, sillä hän tietää jalon asian painavan enemmän kuin yksi ihmishenki.
(Kundera, 20 - 21)
Uskon näin toteuttavani ainakin työvoimaviranomaisen ja läheisteni tahtoa. Molemmat toivovat minun tienaavan itse leipäni. Asiantuntijatyössä, jota olen tehnyt ja johon pyrin vastakin, paras tulos saavutetaan fokusoimalla kulloiseenkin, työnantajan osoittamaan, tekniseen haasteeseen. Persoonallisuutta sopii tuoda esiin ns. "hyvän maun" rajoissa. Epäortodoksiset yhteiskunnalliset mielipiteet, persoonan tai henkilöhistorian särmikkäämmät puolet taas on viisainta ulkoistaa vapaa-aikaan.
Nimimerkillä kirjoittaja on vaarassa suistua pelkurimaiseen paremmintietämiseen. Anonymiteetti edellyttääkin mielestäni ankarampaa moraalia kuin omalla nimellä esiintyminen. Missään nimessä me "naamioitujat" emme saisi kirjoittaa kiihtyneessä tilassa. Olisi säilytettävä nöyryys. Eí ainakaan pitäisi ilkkua niitä, jotka rohkeasti esiintyvät itsenään. Ihmisistä voi tietysti puhua nimillä, mutta painotuksen tulisi kuitenkin pysyä asoissa, joita he symboloivat. Persoona pitäisi jättää rauhaan.
Itse sorrun usein luonteeni mukaiseen mustaan huumoriin. Se auttaa jaksamaan, mutta on kyllä muuten vähän epäilyttävää. Raskauttavan rajan ylitän ainakin, jos unohdan kohdistaa tölväisyni ensi sijassa itseeni. Heittäkää minua tuolloin säälittä mätiä tomaatteja simuloivin sanakääntein. Palauttakaa ajoissa kunnian poluille. Jos rakkaus loppuu, ei jää syytä jatkaa kirjoittamista.
Lähteet:
Kundera, M. (1995). Kiireettömyys. WSOY.
Sosiaalisen median seminaari. (9.3.2010). Säätytalo. (Esitelmöitsijöiden, mm. ylikomisario Marko Forssin, puheenvuorot pääset näkemään ja kuulemaan klikkaamalla ohjelmatietojen linkkejä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti