Silloin tällöin sekoitan tarkoituksella pääni. Hiljan vaelsin Valokuvataiteen museoon, Susanna Majurin Vedentutkijan tytär -näyttelyyn.
Veden ympärille kietoutunut fantasia oli muodollisesti, värillisesti ja teemallisesti ehyt ja vaikuttava. Muuten se oli mielestäni ajallemme tyypillistä, sisäänpäin käpertynyttä, anoreksiaan vivahtavaa naistaidetta, jossa nuori taiteilija kuvaa pääasiassa itseään ja omaa seksuaalisuuttaan (Majurin kohdalla ei kuitenkaan aina). Ei siis varsinaisesti kaltaiseni lihansyöjauroksen juttu.
Seurasinkin sivusta, kun opas kertoi kuvista pääosin nuorista naisista koostuvalle yleisölle. Jokaikinen kuunteli hiljaa ja tarkkaavaisesti, mikä on nykyään harvinaista. Majurilla näytti siis olevan todellista sanottavaa kohdeyleisölleen. Seuralaisenikin silmät kostuivat, kun hän katsoi näyttelytilassa pyörivän Majuri-dokumentin. Hän ihmetteli, ettei se kiinnostanut minua. Olin paennut Antero Takalan mielenmaisemiin, kun dokumentti alkoi esitellä Majurin liikkumista "maailmalla" ja hänen sieltä saamaansa "arvostusta". "Hyväksykää minut! Nostakaa minut establishmenttiin!", näytti Majurikin monien muiden tavoin perimmiltään vain huutavan.
Oma taidekäsitykseni on paitsi ulospäinsuuntautuneempi myös kyseenalaistavampi. Sanaa taide olisin mieluummin kokonaan käyttämättä. Alansa "Finlandian" vastaanottava puudeli voi jo heittää pensselit santaan.
Mieleeni palaili Hesarin taannoinen Suomi 2017 -kirjoitussarja, jossa maamme mahtiurokset visioivat talouttamme nykykriisin jälkeen. Omassa tykityksessään kansakunnan ykkösjorma toivoi meidän joka aamu vaativan itseltämme ja toisiltamme partiopojan asennetta talouskasvun saavuttamiseksi (ks. Ollila).
Voivatko Susanna Majuri ja Jorma Ollila kohdata? Olisiko Majurista partiopojaksi?
Kuvittelin pukuun ja salkkuun sonnustautunutta ja kännykkäänsä papattavaa Ollilaa puolijuoksemassa läpi Majurin näyttelyä. Näkisikö hän kuvia ollenkaan? Näkisikö hän niissä mitään? Näkisikö hän elitasokilpailun, työelämän epävarmuuden ja luonnontuhojen nuoressa (naisessa) aiheuttaman ahdistuksen? Näkiskö hän ihmisen, jota kansainvälinen kilpailukyky ei voisi vähempää kiinnostaa? Vai näkisikö hän ainoastaan kuvien teknisen laadun?
Ehkä Ollilan pitääkin pystyä kulkemaan kuvien ohi? Ehkä poikkeuksellisen helppo aikamme vain suurentelee ikiaikaisia pikkuongelmia, jotka on ennen kärsitty valittamatta? Ehkä sokeus on kehityksen ehto?
Tai ehkä aliarvioin Ollilan? Ehkä hän Aalto-yliopiston hengessä oivaltaisi synergiaedut ja ostaisi työhuoneeseensa jonkun Majurin kuvista? Ehkä hän rakentaisi Nokian seuraavan kampanjan kokonaan Majurin kuvien varaan? Mikäpä symbolisoisi paremmin uusien kännyköiden vedenkestävyyttä kuin juuri Majurin henkistynyt, vedenalainen maailma?
Ehkä tunnustuksille perso Majurikin löytäisi seesteisen aikuisuuden Ollilan osoittamassa uudessa yhteiskuntaluokassa?
Myös minä palaan kohta "partiopoikiin".
Töiden aloittamisen myötä suhteeni muiden arvioivaan katseeseen "normalistoituu". Seiniä pitkin hiipimisen sijaan voin taas katsoa toista silmiin, kaltaiseni lailla esittäytyä kertomalla tittelini ja maksajani. Työnikin on tarkoituksellista ja sopivan haastavaa, joten olen useimpia onnekkaampi. Onnistumisesta saan samanlaista iloa kuin vaikkapa sudokuista tai sanaristikoista. En kuitenkaan enempää.
Sisäänpäin katsominen jää vähemmälle. Toinen puoleni turvautuu jatkossakin nimimerkkiin.
Mutta niinhän taidamme kaikki tehdä.
Lähteet:
Ollila, J. (23.1.2010). Palveluihin teollisen ytimen kautta. Helsingin Sanomat.
Susanna Majurin näyttely, Vedentutkijan tytär, on avoinna Suomen valokuvataiteen museossa 23.5.2010 asti. Museo sijaitsee Helsingin kaapelitehtaalla, Tallberginkatu 1 C 85.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti