Ukko istui ikkunalaudalla ja piirsi

Katselin ympärilleni: kaikkialla kuohui ja pulppuili, sanoja sinkoili joka suuntaan kuin näkymättömiä johtoja pitkin; ideat, tarjoukset, suunnitelmat ja toiveet hyppelehtivät päästä toiseen kuin vilkkuvat sähkönpurkaukset. Tuona hetkenä ymmärsin jääneeni kaiken yhteisen tuotannon ja kulutuksen, koko maailman valtavan aineenvaidunnan ulkopuolelle; kohtaloni oli sillä ratkaistu. En kuluta enkä ole kulutettavissa.
"Minun on mentävä", nousin pöydästä.
He eivät juuri estelleet.
Nyt istun kotona.
(Kertész, 134)

Ei ole yhtä kunniakasta syrjäytyä rivisaneerattuna kuin epäsuosioon suistettuna kirjailijanerona. Silti Imre Kertészin Tappion selaileminen tuo lohtua. Maailma on kuten on. Jos kärsimme tappion, itsekunnioutuksemme säilyttämiseksi riittää, ettei se ollut omaa syytämme.

Ja ehkä kokonaan oma aikamme voi olla parempi kuin se, jonka olisimme viettäneet projektiaikatauluja noudatellen? Ehkä rooleista vapaana on helpompi olla tosissaan?

Lähde:
Kertész, I. (2006). Tappio. Otava.
(Unkarinkielinen alkuteos: A kudarc. 1988)