perjantai 19. helmikuuta 2010

Lökäpöksypakko työpaikoille?

"Onko se joku noista iloisista nuorista," elämänkumppanini kysyi, kun kerroin Suomen ensimmäisestä mitalista. Hän väitti arvanneensa asian jo etukäteen. Katsoimme molemmat iloiten, kun olympiahopeamitalisti Peetu Piiroinen laukoi välittömiä muutaman sanan hämillisiä vastauksiaan toimittajan kysymyksiin. Hienoa, että pallilla seisoo juuri hän, eikä esimerkiksi eliniäkseen dopingryvettynyt Virpi Kuitunen, joka jatkaa tyhjää, katumatonta ja kylmää hymyilemistään kuin mitään ei Lahdessa aikanaan olisi tapahtunutkaan.

Lumilautailu ei liene halpa laji, ja epäilen lautailijoiden huolettomuudessa olevan paljon "pappa betalar" -tyyppistä kypsymättömyyttä elämän raskaammista puolista. Läpikaupallinen laji ainakin on, ja olen joidenkin lautailijoiden lausunnoista ollut ymmärtävinäni, että viimeisten vuosien aikana osa alkuaikojen viattomuudestakin on katoamassa. Silti uskon heidän asenteessaan olevan opittavaakin meille vanhoille jäärille, jotka olemme tottuneet suhtautumaan kaikkeen vähän varauksellisesti.

Jään odottamaan ryhtyvätkö yritysvalmentajat vastaisuudessa psyykkaamaan osakkeenomistajien voittojen eteen raatavista rivityöntekijöistä Antti Rokan sijaan Peetu Piiroisia. Ainakin, jolleivat Sarasvuon filosofiahöttö ja kiekkovalmentajien suomalais-amerikkalainen sotaslangi tuo kisoista menestystä. Vallitseeko pankkisaleissa ja it-avokonttoreissa kohta lökäpöksypakko?

Voi silti olla, että lumilautailun maailma on nykyisille yrityskouluttajille yhtä hankala pala purtavaksi kuin kiihkonationalisteille oli aikanaan muslimiksi kääntyneen ja Suomen lippuakin vierastaneen hajamielisen tohtoriopiskelija Janne Holménin kohottaminen kansallisen uhon symboliksi.

Urheilu onkin liian iso asia jätettäväksi nationalisteille. Pikajuoksija Michael Johnson totesi aikanaan olympiakisojen olevan hänelle vain työnäytteen antamispaikka rahakisoja varten. Tällaisen törkeyden tokaiseminen suomalaiselle urheiluselostajalle olisi tänäkin päivänä puolittainen pyhäinhäväistys. Mielestäni rahaa palvonut Johnson ja hänen lukuisat seuraajansa ovatkin väärässä. Samoin kuin isänmaata selostamalla ylistänyt Paavo Noponen tai Jumalan armosta kävellyt Sari Essayah. Urheilun hienous on mielestäni nimenomaan siinä, ettei se automaattisesti itsessään tarkoita yhtään mitään. Ei kansallista kunniaa, ei markkinavoimien tai jumalten ylistystä. Urheilu on pikemminkin itsessään ihmisenä olemisen pienin yhteinen nimittäjä. Urheilussa esiinnymme saunan tavoin kaikista titteleistämme riisuttuna. Osana yleistä ihmisyyttä. Paljaana muille, mutta ennen kaikkea itsellemme. Jokainen etsii urheilusta oman merkityksensä.

Taustani takia tunnen enemmän urheilun suoranaisia vihaajia kuin esimerkiksi maratonharrastukseni ymmärtäjiä. Monet vierastavat urheiluun liitettyä kansallistunnetta ja kokevat pienimmätkin laumailmiöt, vaikkapa oman kotikaupungin jääkiekkoseuran kannattamisen, automaattisesti aivottomaan laumasieluun liukenemiseksi.

Usein laumasielu tunnistetaan myös maskuliiniseksi. Mielestäni etenkin monet naiset erehtyvät pitäessään kaikkea urheiluharrastusta miehisenä hulluutena, joka on poissa jostakin tärkeämmästä; korkeakulttuurin harrastamisesta, päättymättömistä henkevistä keskusteluista tai psykoterapiasta. He moittivat miehiä puhumattomuudesta, mutta samalla heiltä jää huomaamatta itse urheilussa tapahtuva kommunikaatio. Se, ettei sanoja vaihdeta, ei tarkoita etteikö syntyisi yhteistä hetkellistä ymmärrystä tai jopa pysyvämpiä verkostoja. Yksi pelin tuoksinassa annettu syöttö tai taklaus voivat kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Ellei varsinaisesti onnellinen, niin ainakin viisaampi on se, joka on sen ainakin kerran elämässään kokenut tämän kertomuksen syntymisen kentältä käsin. Minua kaduttaa edelleen, etten koulun peleissä, yli 30 vuotta sitten, useinkaan antanut parastani. Yrittämällä olisin arvostanut kavereitani.

Kilpaurheilu ja penkkiurheilu ovat osatotuuksia urheilusta. Vapaaehtoinen kilpaurheileminen, eli alistuminen ankaraan harjoitteluun ja äärimmäisiin kilpailutilanteisiin, antaa mielestäni muulla tavoin vaikeasti saatavaa tietoa itsestämme. Ja nimenomaan vain itsestämme, sillä yhteiskuntajärjestysten tai jumalten paremmuutta ei mäkeä hyppäämällä tai kiekkoa lätkimällä ratkaista. Kaltaiselleni perusnylkyttäjälle urheileminen sen sijaan opettaa esimerkiksi omien aika ahtaiden rajojen myötä ainakin nöyryyttä. Iän karttuessa myös luopumisen ja kuoleman hyväksymistä.

Penkkiurheilukin on osa kommunikaatiotamme. Valitessaan lajinsa, urheilijansa ja argumenttinsa penkkiurheilija ilmaisee itseään samalla tavalla etäännytetysti kuin vaikkapa äiti kertoessaan lapselleen satua, jossa eläinhahmot edustavat meitä itseämme ja moraalisia valintojamme. Sentit ja sekunnit ovat hengellisesti köyhimmällekin avautuvaa pintaa, mutta sielukkaimmat löytävät urheilusta muutakin.

Ainakin minä aion siis nauttia lähiajat penkkiurheilusta ihan häpeämättä. Dopingista ja irvokkaasta kaupallisuudesta huolimatta. Urheilu tarjoaa lapsenmieliselle puolelleni "turvallisen" yhteisöllisyyden kokemuksen maailmassa, jossa järkevä puoleni kokee sitoutumisen konkreettisempiin yhteisöihin monella tavalla ongelmalliseksi. Epäillessäni raa'an rahanteon, kansallisen kunnian tai Jumalan valtakunnan rakentamisen mielekkyyttä yhteisenä tavoitteenamme urheilun maailma, jossa pelin lopuksi tyydytään laskemaan maalit, tuntuu minusta virkistävältä lomalta yksinkertaisuuteen. Kriittisenäkään meidän ei ihan aina tarvitse olla yksin. Yhdellä tasolla urheilu nimittäin tosiaan on vain senttejä ja sekunteja. Kannattaessamme jotakuta henkilöä tai joukkuetta emme sitoudu samalla tavoin konkreettisiin tavoitteisiin kuin teemme muiden sitoumustemme kautta. Kun oma suosikki tai joukkue voittaa, tappion kärsinytkään ei menetä henkeään, perhettään tai kotiaan kuten tahtoo käydä tosielämän kamppailuissa.

Ei kuitenkaan unohdeta omaakaan liikkumistamme. Varsinkaan kun kerrankin on kunnon talvi. Lumilautailu on urheilua sanan alkuperäisimmässä merkityksessä, eli se vaatii harrastajaltaan paitsi kuntoa ja motorista lahjakkuutta, myös aimo annoksen sitä itseään, eli urheutta. Meidän maallikoiden kannattaa ottaa asenne Peetu Piiroiselta, mutta laji jostakin muualta. Pitämällä elimistömme ehjänä voimme nauttia urheilusta kauemmin.

Tärkeimmän, eli hyvän mielen ja terveyttä, saamme onneksi aika pienellä vaivalla, kun malttamme vähän hikoilla. Dopingskandaaleista huolimatta esimerkiksi murtomaahiihto on edelleen mainio kuntoilulaji, koko lihaksistolle, selälle, verenkierrolle. Terveys taitaa olla universaali arvo, jota arvostavat kaikki viimeistään silloin, kun se järkkyy. Se on myös yksi niistä asioista, joissa työnostajan ja -myyjän edut yhdistyvät globalisaation aikanakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti