Palikkatestissä

Päätäni ei aikuisiällä ole testattu. Hakemani työpaikka kustansi tilaisuuden. Osallistuin testiin eilen.

Olin toiveikas. Nuorena yleensä pärjäsin testeissä. Syntymäkaupungin työvoimatoimiston virkailija jopa venytti palautetilaisuuden koko työpäivänsä mittaiseksi, kun ei ollut ennen törmännyt vastaaviin tuloksiin. Myöhemminkin olen hupimielisissä nettitesteissä pommitellut mensan rajaa. Joka tapauksessa ylittänyt keskimääräistohtorin ääoon. Mieluisa työpaikka tuntui olevan miltei näpeissäni.

Testi päätyi katastrofiin ennen kuin kunnolla alkoi.
Piti kirjallisen ohjeistuksen avittamana suunnitella tehokas logistinen ketju. Mainio tehtävä, joka mielestäni mittasi työssä tarvittavia asioita. Aikaakin oli ruhtinaalliset puoli tuntia. En tiedä mikä meni vikaan. Olin nukkunut mainiosti ja muutenkin tunsin itseni rentoutuneeksi ja vireäksi. Odotin kyllä alkuun helppoa verryttelytehtävää ja vasta sitten siirtymistä itse asiaan, mutta ei se kelpaa selitykseksi. Sain täyteen vain suttupaperin. Itse tehtävä, tehokas tai tehotonkaan logistinen ketju, jäi kokonaan toteuttamatta. Loppupäivä puoli kymmenestä yhteen oli enää muodollisuus.

Harmittaa, sillä jatko sujui juohevammin. Kirjallinen ja kuvallinen hahmottaminen oli minulle helppoa, looginen ja matemaattinen päättely hyvää keskitasoa. Kuvallisen testin tosin möhlin senkin, kun en tajunnut, että otettiin aikaa. Jouduin yllätyksekseni Rorschachin mustetahratestiinkin, jonka luulin jo ajat sitten kuopatuksi. Asennetehtävistä ja psykologin haastattelusta en osaa sanoa juuta enkä jaata. Yritin vastailla kelpo asiantuntijan tavoin, johto- ja myyntitehtäviä vältellen.

Kun toivoa ei alun jälkeen enää ollut, saatoin kiinnittää huomiota testin puitteisiin. Vaalea, neutraali, rauhallinen luokkahuone. Tusinan verran pulpetteja, kullakin tietokone (pc) ja monivalintatehtävävihkonen. Lyijykynä, pyyhekumi, teroitin. Huomiotaherättämättömän keskiluokkaisesti pukeutunut nainen johti testiä, ohjeisti rauhallisesti tehtävät ja keräsi tulokset. Minulle asetelma edusti sitä neutraaliutta, jota sen varmasti pitikin edustaa. Vastaavissa huoneissa vastaavasti esiintyvien ihmisten kanssa olen tottunut työskentelemään. Mietin kuitenkin, miten esillepanoon olisi suhtautunut vaikkapa slumminuori, poromies tai saariston kalastaja. Tuntuisko testitilanne heistäkin neutraalilta? Saisivatko he itsestään parasta irti, vai häiritsisikö ilmastoinnin hurina, keinovalo tai hienosti pukeutunut ja sivistyneesti puhuva rouva heidän keskittymistään? Taipuisivatko sormet tietokoneen näytölle, löytyisivätkö näppäimistöstä edes kirjaimet? Tällaisissa "neutraaleissa" olosuhteissako ovat syntyneet ne rotujen väliset älykkyyserot, joita Tatu Vanhanen kumppaneineen ovat mittailleet?

Tällaisia pohti tuoreeltaan tyhmäksi todistettu.
Puran pahaa oloani mieluummin juoksemalla kuin esimerkiksi tiuskimalla lähimmille. Suosittelen lääkärin salliessa juoksua ihan kaikille muillekin. Erityisesti istumatyöläisille. Juoksua voi harrastaa missä vain. Rikkaana tai köyhänäkin. Yksin tai kaverin kanssa. Sopii kaikkiin mielentiloihin, vitutukseen kuolemassa ei tarvitse olla, kuten minä tänään. Vaikka liikkeelle lähtö usein tuntuisi vaikealta, olo on jälkikäteen käytännössä aina parempi kuin ennen lenkkiä. Endofiinin lisäksi juoksu lupaa myös terveyttä, toisin kuin muut "itsetuhon" muodot.

Kauan sitten katsoin yhdysvaltalaisen dokumentin, jonka tekijätiedot olen valitettavasti unohtanut. Harrastajat kertoivat suhteestaan juoksuun. Tarinat noudattivat pitkälti juoksulehdistäkin tuttua vaikeuksien kautta (hiukan liian helppoon ja siirappiseen) voittoon -kaavaa, mutta eräs jäi silti mieleeni. Masentunut keski-ikäinen mies yritti tappaa itsensä juoksemalla. Hän juoksisi niin kovaa kuin pystyy niin kauan kunnes kuolee. Ensimmäinen kerta tuotti tulokseksi vain uupumuksen. Tavoite jäi toisellakin kerralla saavuttamatta. Sitkeästi mies kuitenkin sukelsi yöhön yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta hän huomasi kuntonsa niin hyväksi, että halu kuolla unohtui. Juoksu jäi.

Ulkona oli kylmää ja liukasta, joten suuntasin halliin. Sisällä saatoin rutistaa rennommin. Ensin kymmenen minuuttia rentoa verryttelyä viiden minuutin kilometrivauhdilla. Varsinaisena lenkkinä tunti rivakkaa juoksua, noin 15 500 metriä. Loppuverryttelynä jälleen kevyt kymmenminuuttinen. Kahdensadan metrin radalla kierroksia kertyi 97 ja puoli. Ilkikurinen voisi arvella tylsyyden huipentuneen. Luonnossa liikkuminen onkin ilman muuta palkitsevampaa. En voisi ajatella kuuntelevani musiikkia juostessani, on hienoa paeta keinotekoista hälyä edes hetkeksi. Vaihtelevat maisemat, ylämäet, alamäet, päivien piteneminen, lumen sulaminen, lintujen kevätmuutto, naisten vaatteiden väheneminen, luonnon vihertyminen, kuuma asfaltti, vilvoittavat tuulet, kesäöiden äänet, heinäsirkat, ensimmäiset hallayöt, lintujen syysmuutto, syysmyrskyt, ukkoset, väriloistoinen ruska, pudonneet lehdet jalkojen alla, pimenevät illat, ensilumi, kaamos... Nykyvarustein juoksemisesta voi nauttia miltei ilmalla kuin ilmalla. Ainostaan räntäsadetta ja äärimmäistä kuumuutta ja kylmyyttä pakenen sisätiloihin. Eikä se juoksu sielläkään ihan niin puuduttavaa ole kuin voisi luulla. Vauhdin kovetessa sisäiset ärsykkeet korvaavat ulkoisten puutteen. Elämän tarkoitusta en ole juoksusta löytänyt, mutta koen hyvin meditatiivisena yhteyden omaan lihallisuuteeni ja rajallisuuteeni. Rääväsuisinkin nöyrtyy, kun maitohappo opettaa.

Ajatus palaa työttömän arkeeni. Voiko tosiaan olla niin, etten enää löydä säällistä paikkaa rahataloudessa? Työttömyyttäni on jo jatkunut reilusti yli puoli vuotta. Talousviisaat tuntuvat ennustavan työpaikkojen vähenevän vielä vuosia, vaikka yleinen talous kohenisikin. Osaamiseni vanhenee, ja muutaman vuoden kuluttua olen työnostajille jo ikäni puolesta epäkuranttia biomassaa.

Juoksuharrastuksen ansiosta voisin elää yhteiskunnan kustannuksella satavuotiaaksi. Nostaisinko tavoitteen sataankymmeneen?