Miten perustulo muuttaisi oman elämäni?

Etsittyäni töitä turhaan puolisen vuotta päivittäiset rutiinini ovat vakiintuneet.

Arkiaamuisin tutustun Jobsafari.fi -palvelun sähköpostiini lähettämiin avoimiin työpaikkoihin. Enemmistön sivuutan yleensä suosiolla, sillä esimerkiksi suunnittelija-hakusanani tuottaa paljon epärelevanttejakin osumia. Jos olen onnekas, joukkoon osuu alanikin töitä tai sitten muuten vain kiinnostavia mahdollisuuksia.

Kunnollisen hakemuksen tekemiseen kuluu helposti koko päivä. Pelkkä osaamisen luettelointi ei riitä, vaan hakemuksen pitäisi visioida uniikki, harha-askeleeton tarina kehdosta nimenomaan vain ja ainoastaan avoimena olevaan tehtävään. Työnhaun "veteraanina" voin hyödyntää hakemuspohjia ja ajantasaista ansioluetteloa, mutta kussakin hakemuksessa nostan ja sivuutan asioita tilanteen mukaan. Tyyliä vaihtelen tapauskohtaisesti toteavasta asiallisuudesta räväkkään myyntihenkisyyteen.

Liekö syy iässä vai osaamisessa, mutta olen aniharvoin edennyt edes haastatteluun. Monesti rekrytointi on tyssännyt näytetöihin. Vaikka olen ollut alalla pitkään, voin harvoista yhteistyöprojekteista signeerata mitään selkeästi omaa. Monista en voisikaan, sillä ne sijaitsevat suljetuissa verkoissa. Välillä en saisikaan, sillä vaitiolovelvollisuus kieltää. Toisinaan en halua, sillä ennalleen jääneet kokonaisuudet ovat niitä, joita ei vuosikausiin ole kehitetty. Ylpeyden aiheet on puolestaan moneen kertaan jo päivitetty uudelleen. "Leikkinäytteiden" laadintaan en ainakaan vielä ole intoutunut. Osaksi työsaran loputtomuuden vuoksi; näytteetkin kun pitäisi osata ennalta räätälöidä nimenomaan tietylle työnantajalle. Pitkäaikaistyöttömyyden houkutellessa tämäkin vaihtoehto alkaa kuitenkin houkutella enemmän ja enemmän.

Nyt kun olen ennättänyt haastatella entiset työantajat ja useimmat tututkin jo ainakin kertaalleen, ovat päiväni usein työnhaullisesti varsin toimettomia. Sisältöä elämään antaa perhe, ainakin vielä, vaikka nuukailla täytyy. Jonkin verran seuraan myös alani kehitystä, ennen kaikkea netin välityksellä. Blogikirjoittelu, juoksu, lueskelu ja kaikenlainen arjen pikkupuuhastelu täyttävät muita vapaita hetkiä. Isoja omia projekteja en ole aloittanut, koska en voi suunnitella ajankäyttöäni muutamaa päivää pidemmälle.

Miten edellisessä kirjoituksessani luonnostelemani perustulo muuttaisi elämääni?
Huomaan, että ainakin aluksi aika vähän. Ansiosidonnainen työttömyysturva olisi nimittäin ihan yhtä vastikkeellista kuin ennenkin. Vaikka 440 euron veroton perustulo lisäisikin mahdollisuuttani kieltäytyä asiattomasta työstä tai koulutuksesta, etsisin kunnon hommia aivan nykyiseen tapaan.

Aktiivisuuteni laajuus riippuisi, kuten ennenkin, työttömyysturvan ehdoista. Jos velvoite ottaa vastaan mitä tahansa työtä millä tahansa ehdoin hornan tuuttia myöten purettaisiin, uskaltautuisin tarjoutumaan useampiin ja erilaisempiin hommiin kuin nykyisin. Myös keikka- ja osa-aikatyöt kiinnostaisivat. On epätodennäköistä, että työnantaja nytkään haluaisi vastahakoista jurnuttajaa riesakseen ilmaiseksikaan, mutta ainakin minut tämä mahdollisuus on tehnyt varovaiseksi.

Nuorempana kauppasin tekemisiäni freelancerina. Saattaisin yrittää samaa uudelleen, jos tietäisin, etteivät viranomaiset ensimmäisiin pieniin palkkioihini vedoten siirtäisi minua ansiosidonnaiselta yrittäjäriskin pariin. Freelancerius sinänsä olisi pitkällä aikavälillä ihan kelpo vaihtoehto. Oikeasti kannattelevan asiakassuhteiden verkoston luominen vie kuitenkin vuosia, minkä pelkään viranomaisten ymmärtävän aika huonosti. Ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan pitääkseni pysyisin siis ainakin nykysäännöillä kaukana kaikesta mikä vähänkään voitaisiin tulkita esteeksi kokopäivätyön vastaanottamiselle.

Perustulo alkaisi vaikuttaa elämääni enemmän, jos työttömyyden pitkittyminen suistaisi minut ansiosidonnaiselta päivärahalta. Talouteni kiristyisi, mutta velattomana omistusasujana selviäisin ainakin aluksi varsin hyvin. Kun en joutuisi jonglööraamaan harkinnanvaraisten tukien menetyksellä tai viipymisellä, vapaasti valittavanani olisi edelleen oikeastaan vain hyviä vaihtoehtoja.

1. Voisin tehdä kanssaihmisiäni palvelevaa pienipalkkaista työtä, jonka tekeminen palkitsisi jo itsessään.

2. Voisin tehdä kanssaihmisiäni vähemmän palvelevaa, mutta rahallisesti kannattavampaa työtä ja saada lisää kulutusmahdollisuuksia.

(Kahteen ensimmäiseen valintaan lisäkannustaisi mahdollisuus yltää ansiosidonnaiselle turvalle tulevaisuudessa. Työssäoloehdon pitäisi mielestäni tosin karttua myös kolmosvaihtoehdossa)

3. Voisin tehdä keikkoja, pätkiä tai osa-aikaisuuksia, sillä nekin kohentaisivat talouttani. Olisin vähän köyhempi kuin kokopäivätyössä, mutta aikaa jäisi enemmän ihmissuhteille ja kaikenlaiselle omaehtoiselle puuhaamiselle.

4. Voisin yrittää kaupata osaamistani freelancerina tai yrittäjänä pelkäämättä läheisteni joutuvan kohtuuttomasti kärsimään, jos epäonnistun.

5. Voisin velkaantumatta päivittää vanhentunutta osaamistani valitsemalla tarkoituksenmukaisimman koulutuksen vapaasti niin opetusministeriön kuin työ- ja elinkeinoministeriönkin tarjonnasta. Edellyttäen tietysti, että koulutuksen tarjoaja minut huolii.

6. Voisin hyödyttää kanssaihmisiäni vapaaehtoistyössä, jollen löytäisi palkkatyötä tai jos kokisin järjestöissä toimimisen muusta syystä mielekkäämpänä.

7. Voisin heittäytyä boheemiksi, alkaa elää vähällä ja ryhtyä kirjoittamaan suurta sukupolviromaaniani, jonka aloittamiseen aika tai raha ei "vanhan vallan" aikana koskaan riittänyt.

8. Voisin vapaasti vuorotella edellisten vaihtoehtojen välillä.

Perustulo tavallaan siis tuomitsisi meidät kaikki vapauteen. Uskon, että useimmat kokisimme tämän innostavana. Heräisimme uuteen päivään kuin pieni lapsi uteliaana tietämään mitä se tuo tullessaan. Onnellisuustutkija Daniel Gilbert tosin varoittaa, ettei valinnanvara suinkaan tee onnelliseksi vaan onnettomaksi. Ehkäpä siis minäkin ensi-ihastuksesta toivuttuani päätyisin viranomaisen pakeille kysymään loppuelämäni suuntaa. Oveen koputtaminen ei kuitenkaan enää pelottaisi, kun sen takana odottaisi motivoitunut, paperisodasta ja kyykyttämisvelvoitteestaan vapautunut aito auttaja. Tekisimme matkaa yhdessä kohti oikeaa aikuisuutta.