Onko perusturvan vastikkeellisuus osa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Olen viime ajat pähkäillyt syyperustaiseen perusturvaan ja vastikkeettomaan perustuloon liittyviä kysymyksiä.

Syyperustainen perusturva sisältyy ymmärtääkseni perinteiseen, maltillisen vasemmiston vaalimaan hyvinvointiyhteiskunnan määritelmään. Hyvinvointiyhteiskuntaa ajatellaan tällöin kansalaisen ja valtion välisenä sosiaalisena sopimuksena. Sopimuksessa yhteiskunta tukee kansalaista hänen omien mahdollisuuksiensa hyödyntämisessä kehdosta hautaan asti. Kansalainen huolehtii vastavuoroisesti työpanoksestaan ja työkuntoisuudestaan. (ks. Kopra, 89)

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus perustuu siis työntekoomme. Tuotamme työllämme verovaroja, joilla yhteiskunta tuottaa meille laadukkaita palveluja. Koska olemme todenneet järjestelmän tehokkuuden omassa arjessamme, olemme hyväksyneet monia muita maita korkeamman veroasteen. (Työnantajan myötämieltä tosin lisäsi pitkään epäilemättä myös kommunismin pelko.) Edes sosiaalimenot eivät hyvinvointiajattelussa ole kustannus vaan sijoitus, jonka avulla pääsemme vaikeiden hetkiemme yli takaisin taloutta kasvattamaan. Syyperustaisesti.

Pentti Arajärvi kiteyttää näkemyksensä sosiaaliturvan filosofiasta seuraavasti.
1. Terve, aikuinen ihminen hankkii lähtökohtaisesti elannon itselleen ja perheelleen omalla työpanoksellaan.
2. Jos tämä ei onnistu, siihen on jokin järkevä syy. Sosiaalietuuksia maksetaan työtulojen puuttuessa syyn perusteella. Syyperusteinen sosiaaliturva piirtää selkeän ja oikeudenmukaisen kuvan yksilön ja yhteiskunnan välisistä vastuista ja velvollisuuksista. (Kopra, 46)

Luulen yleispiirteittäin ymmärtäväni vastikkeellisen perusturvan periaatteen. Se kuulostaa ihan kauniilta. Tämä teolliseen aikaan sovitettu järjestelmä saattoi hyvinkin toimia niin kauan kuin käytännössä kaikilla, ainakin miehillä, oli elinikäiset kokopäiväiset palkkatyösuhteet. (Fordistinen työ perustui pitkään siihen, että naiset vapauttivat miehet palkkatyöhön kasvattamalla heidän puolestaan ilmaiseksi lapset ja tekemällä kotityöt. Samalla he jäivät riippuvaisiksi miestensä palkasta.)

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet.
Miten ylipäätään enää määrittelemme työn? Laskemmeko työksi sitkeästi vain nykyisillä työmarkkinoilla hinnoitellut työsuoritukset, vai hyväksymmekö työn piiriin myös esimerkiksi vapaaehtoistyön tai kotitalouksissa tehdyn työn? Löydämme työtä yhä harvemmin tehtaan rajaamasta tilasta tai kellokortin rajaamasta ajasta ja yhä useammin niiden ulkopuolelta, ihmisten mielistä. Usein myös bileistä, joihin osallistumisesta pääministeri Matti Vanhanen ei halunnut nuorille maksaa, vaikka on työn merkeissä varmasti itsekin joutunut jos jonkinlaisiinkin kissanristiäisiin. (ks. Hoikkala, 59)


Globaalissa, tietoon perustuvassa, ajasta ja paikasta irtoavassa, aineettomassa tuotannossa, jossa pysyvää on lähinnä vain muutos, ja jossa pysyvät työsuhteet korvautuvat erilaisella pätkä- osa-aika- tai keikkatyöllä, pienyrittäjyydellä, apurahoilla jne. nykyinen järjestelmä nojaa kuitenkin mielestäni liikaa aiempaan kokopäiväiseen työhistoriaan, ja työttömien, projektityötä tekevien ja pätkätyöläisten turva jää liian heikoksi. Jäykkä järjestelmä, jossa sinun on oltava joko täysin työtön tai täysin työssä tai täysin opiskelija, ei enää vastaa ihmisten eikä työmarkkinoiden tarpeita. Se johtaa pikemminkin eriarvoisuuden lisääntymiseen ja ihmisten mielivaltaiseen mengelöintiin. Meidät jaetaan menestyviin vakituisessa työssä (vielä) oleviin, epävarmuudessa eläviin pätkätyöllisiin ja syrjäytyviin työttömiin. Ainoan levon tässä tilanteessa tarjoaa pääomatuloilla eläminen, kuten aiemmin esitin.

Monimutkainen byrokratia ja viranomaistulkintojen arvaamattomuus ja viipyilevyys ovat pikemminkin omiaan passivoimaan ja lannistamaan tuen tarvitsijaa kuin kannustamaan häntä parantamaan elämäntilannettaan. Todelliset putoajat, vähän koulutetut, päihderiippuvaiset, mielenterveyspotilaat jne. jäävät kokonaan ilman tukiaan, kun eivät ymmärrä tai osaa niitä hakea. Kärsimään joutuvat myös "kansakunnan toivot"; opiskelijat, taiteilijat, tutkijat, pienyrittäjät ja freelancerit, eli ne, joilla olisi valtavat edellytykset luovaan riskinottoon, mutta joiden energia nyt tuhraantuu erilaisten selvitysten tekemiseen tai nöyryyttävien aktiivitoimien karttelemiseen.

En kuulu kansakunnan toivoihin, mutta kerron silti kymmenen vuoden takaisen sinänsä vaatimattoman kokemukseni saamastani huolenpidosta.

Rahoitin 1980-luvun lopussa opintojeni viimeiset vuodet urakoimalla töissä, joita tänä päivänä kutsuttaisiin varmaankin "paskatöiksi". Jatkoin niitä valmistuttuanikin, sillä innostuin hassuttelemaan rahatalouden ulkopuolella, enkä protestanttisen työeetoksen sisäistäneenä halunnut elää yhteiskunnan siivellä. Palautin jopa opintolainani yksipuolisesti etuajassa, kun kuvittelin naiivisti pankin ilman muuta haluavan eroon köyhästä asiakkaastaan.

Sain hassutukseni hassuteltua ja tuli lama. Oman alani töitä en enää löytänyt, ja hanttityötkin vähenivät niin, etteivät nettotulot kattaneet vuokraakaan. Keräsin lippuseni ja lappuseni ja astelin työvoimatoimistoon.

Pääsin kotvasen jonotettuani esittelemään itseni ja asiani. Vanhempi, jo virkaväsynyt nainen totesi kuivakkaan napakasti minun tulleen väärään toimistoon. Akateemiset kuuluvat toisaalle. "Mikä sä SANOITKAAN olevasi?" -kysymys jäi kaikumaan korviini.

Löysin oikean paikan ja vuoronumeron. Tällä kertaa tiskin takaa katsoi osaaottavainen nuori tyttö, joka ryhtyi innokkaasti naputtamaan päätteelleen esitäyttämäni lomakkeen tietoja. Ensin hän ojensi kuitenkin uuden lomakkeen, jossa pyydettiin ARVIOIMAAN työvoimatoimistossa saamaani palvelua. Ei auttanut, että selitin vasta tulleeni. Johonkin ruutuun rastit oli ruksittava. Arvioimiseni jälkeen sain toki sitä palveluakin, työkkärin kortin, uuden ilmoittautumisajan ja muistaakseni myös opastusta työnhakupäätteiden käytössä.

Tunsin kuitenkin edelleen olevani kriisissä, kolmikymppinen jo, ja vailla käsitystä elämän uudesta suunnasta. Hakeuduin ammatinvalintapsykologin pakeille. Suljetun oven takana minua odotti tarkkaavaisen oloinen vanhempi herra. Esittelin itseni, sen astiset tekemiseni ja ajatuksiani. Psykologi kuunteli aikansa ja kun lopetin, hän rikkoi hiljaisuuden valittelemalla, ettei oikein osannut neuvoa. Hän piti tapaustani kuitenkin siinä määrin kiinnostavana, että halusi minun ehdottomasti jatkavan yhteydenpitoa. Hänestä olisi ollut kiinnostavaa tietää minne lopulta päätyisin.

Löysin työn, omatoimisesti, kuten kaikki tuttunikin. (Tunnetteko te ketään, joka oikeasti olisi saanut kunnon työtä työvoimatoimiston kautta?) Olin kuitenkin tovin epävarma työsuhteeni jatkumisesta, joten pidin hakuni voimassa. Ilmoittautumisvelvollisuutta minulla ei tietysti enää ollut, kosken nauttinut työttömyysturvaa. Silti soittaessani työvoimatoimistoon virkailija yleensä aloitti uhkailemalla minua työttömyysturvan eväämisellä ennen kuin ennätin sanoa väliin, etten ole työtön työnhakija vaan työnhakija ihan muuten vain. Tarkistettuaan asian koneeltaan virkailija toki aina pahoitteli käytöstään.

Samaan hengenvetoon totean, että nykyiseen työttömyyteni TE-keskus on suhtautunut hyvin asiallisesti. Ehkä palvelu on parantunut. Sähköisen asioinnin kohdalla näin on ainakin tapahtunut. Pelkään kuitenkin asiallisuuden johtuvan ainakin osaksi siitä, että olen itse tällä kertaa helppo perustapaus. Alistuttuani työttömyyteni myötä keskeyttämään täydennysopintoni korkeakoulun huippuyksikössä sovitin itseni täydellisesti siihen työssäoloehdon täyttävien korkeakoulutettujen työnhakijoiden ryhmään, jota on helppo käsitellä bulkkitavarana. Henkilööni ei siis kohdistune välitöntä huolenpidon uhkaa.

Monien muiden kohdalla pelkään olevan toisin. Ihmisten elämäntilanteet ovat viidessätoista vuodessa pikemminkin mutkistuneet kuin yksinkertaistuneet. Voin kuvitella kafkamaisia tilanteita syntyvän esimerkiksi silloin, kun työttömille huippuammattilaisille aletaan virallisen optimismin hengessä, mutta rivien välistä etuuksien eväämisellä uhkaillen, osoittaa "räätälöityä" koulutusta sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät lainkaan ymmärrä, eivätkä voikaan ymmärtää, edes perusasioita asiakkaansa työstä. Pahimmillaan uhri päätyy turhana pitämänsä koulutuksen päätteeksi palkattomaksi harjoittelijaksi työhön, jota on tehnyt palkallisena vuosikymmenet.

Vastikkeellisen perusturvan kannattajien mielestä nykyinen järjestelmä toimii kuitenkin pääosin hyvin, ja pienin remontein sitä saadaan entistä ehompi. Vastikkeettoman rahan jakaminen olisi heistä sen sijaan vastuutonta. Se loisi syrjäytymistä ja saattaisi passivoida etenkin nuoria. Nuorista onkin varmaan syytä olla vähän huolissaan. Tottuminen joutenoloon ei varmasti ole heille hyväksi, mutta epäilen yhtä lalla pakkotyöllä saavutettua itsekunnioitusta ja kuvaa yhteiskunnasta.

Paskaduunista barrikadille -pamfletin kirjoittajat ihmettelevät mielestäni aivan aiheellisesti sitä, miksi taatun toimeentulon järjestäminen epävarmoissa työsuhteissa poukkoileville prekaareille herättää niin herkästi moraalista närkästystä. Antavathan talouskriisissä monet maat pankkijärjestelmilleen "pääomaruiskeita". Yritysmaailman sisällä jaellaan optioita ja yritykseille annetaan yritystukia. Valtiot ja kunnat investoivat yritysystävällisiin aluesuunnitelmiin. Jostain syystä vastikkeettoman rahan antamista yksittäisille ihmisille ei pystytä talouspuheen muuten läpäisemässä yhteiskunnassamme ajattelemaan vastaavanlaisena, keskimäärin tuottavana sijoituksena. (ks. Korhonen et al, 97)

Yhteiskunta olisi mielestäni luontevinta nähdä kokonaisuutena. Kokonaisuudessa myös talouden dynaamisuus riippuu ratkaisevasti koko yhteiskunnan kunnosta. Pienten tuloerojen kansat näyttävät pärjäävän ainakin tutkijoiden Kate Pickett ja Richard Wilkinson mukaan useimmilla mittareilla arvioiden paremmin kuin luokkayhteiskunnat (ks. Lindberg). Varmasti huippujohtajat tai vientiteollisuuden insinöörit tekevät hienoa työtä meidän kaikkien hyväksi, mutta ilman tieteellistä perustutkimusta, "matalan tuottavuuden" päivähoitoa, koulutusta, terveydenhoitoa ja monta muuta asiaa suuri osa heidän voitoistaan olisi jääneet saavuttamatta. Jos taloudellista tuottavuutta erehdytään mittaamaan vain yksilöiden suorituksilla, näyttävät monet yhteiskunnalliset palvelut tosiaan "tuottamattomina". Ne koetaan menoerinä, joita korkeintaan siedetään välttämättöminä pahoina. Eikö olisi oikeampaa, että jaamme yhdessä niin voitot kuin tappiotkin. Teemme "tuloksen" joukkueena, joten on oikein, että muutkin kuin maalintekijät palkitaan. Osansa ansaitsevat nekin, jotka ovat maalin syntyessä sattuneet istumaan vaihtopenkillä.

Toki nykyjärjestelmääkin voidaan kehittää, kuten SATA-komitea on pyrkinyt tekemään. On silti mielestäni pelottavaa orwellilaista uuskieltä puhua "kannustamisesta" tai "aktivoimisesta", jos "asiakas" itse kokee jatkuvan mihin tahansa valmistautumisen ja itseensä kohdistuneen huolehtimisen, turhat kurssit ja palkattoman työn tosiasiallisesti ahdistavana. Ainakin minua sellainen tilanne, jossa "asiantuntija" päättää puolestani mikä minulle on parasta, pelottaa enemmän kuin viranomaishuolenpitoa vaille jääminen.

Ketään, vastentahtoisintakaan, ei vastikkeellisen perusturvan kannattajien mielestä saisi koskaan jättää vaille yhteiskunnan tukea. Ikään kuin olisi jotenkin vähemmän pelottavaa, että pahan maailman sijaan kohtaamme yksin tilannettamme arvioimaan kokoontuneen viranomaisten joukon. (ks. General Intellect, 234 - 235)

Ellei minua aktivoida sitä ennen, kirjoitan seuraavaksi vastikkeettomasta perustulosta. Mielestäni perustulo yksinkertaistaisi ja oikeudenmukaistaisi yhteistä turvaverkkoamme, ja tekisi siitä samalla ihan oikeasti kannustavamman. Vailla ongelmia sekään ei silti olisi. Aloitan perustulon eri määritelmistä.

Lähteet:
General Intellect (2008). Vasemmisto etsii työtä. Keuruu. Like.
Hoikkala, T. & Salasuo, M. (toim.). (2006) Prekaariruoska? Portfoliosukupolvi, perustulo ja kansalaistoiminta. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, verkkojulkaisusarja.
Kopra, V. (2007). Perustulo. Kova vai pehmeä paketti? Helsinki. Yliopistopaino. Kalevi Sorsa -säätiö.
Korhonen, A, Peltokoski, J. ja Saukkonen, M. (2009). Paskaduunista barrikadillle. Prekariaatin julistus. Keuruu. Like.
Lindberg, M. (9.12.2009). Pienten tuloerojen kansat pärjäävät parhaiten. Helsingin Sanomat.
Orwell, G. (1999) Vuonna 1984. WSOY. Porvoo.
(Alkuteos: Nineteen Eighty-Four. 1949).