Sosialistisen ja kapitalistisen työn sankarit

Poikkesin työnhaun lomassa Helsingin DocPoint-festivaaleilla katsomassa puolalaisen veteraaniohjaajan Marcel Łozińskin (s.1940) dokumentin How To Live (Jak żyć).

Elokuva kertoi kommunistisen puolueen järjestämästä kesäleiristä nuorille perheille. Mukaan oli valittu perheitä, jotka puolue koki tavalla tai toisella kadottaneensa. Virkistäytymisen lomassa opastettiin takaisin oikeanlaiseen elämään. Leiriajan kestävässä "leikkimielisessä" kilpailussa valittiin sosialistinen malliperhe. Luvassa oli mahtava palkinto, täysautomaattinen jääkaappi.

Kilpailun julistamisen jälkeen seurasi näennäisrentoa meininkiä auktoriteetin valvonnan alla. Tanssiaiset, tietokilpailu, pulikointia uimarannalla, tapakoulutusta, lasten runonlausuntaa. Arvioitsijoiden keskustelua lasten kanssa. Kulissien takaista peliä. Kukin perhe pisteytettiin päivittäin, ja perheet seurasivat edistymistään tulostaululta. Ja kuten ohjaaja Łoziński tilaisuuden jälkeen totesi, ihmiset eivät nousseet vastustamaan sortajaa vaan sitä, joka rikkoi sääntöjä.

Vuosi oli 1976. Łozińskin mukaan jo seuraavana vuonna osa osallistujista kieltäytyi valmiista käsikirjoituksesta. Reaalisosialismi alkoi vähittäinen murentua.

Łoziński onnitteli vuolaasti meitä suomalaisia päätymisestämme rautaesiripun vapaammalle puolelle. Vaikka niin oli epäilemättä parempi, poimin elokuvasta silti pelottavan tuttuja piirteitä.
En voinut olla vertaamatta elokuvan todellisuutta työpaikkojemme arkeen. Emmekö mekin raportoi, kirjaa tekemisiämme puolen tunnin tarkkuudella, kehityskeskustele itseämme tehokkaammiksi, näennäisrentoudu firman pikkujouluissa tai konsultin järjestämillä "Löydä sisäiset voimavarasi" -tilaisuuksissa? Jatkuvan irtisanomisuhan alla mutta kuitenkin rentoutta teeskennellen?

Vain tavoite on toinen. Kyseenalaistamaton sosialismi on vaihtunut kyseenalaistamattomaan kapitalismiin.

Elokuvan tavoin meilläkin ainoasta oikeasta totuudesta "syrjäytyneet" lampaat "kuntoutetaan" lempeästi mutta päättäväisesti erilaisin "aktivointitoimin" yhteistä tavotettamme palvelemaan. Ei puhettakaan perustulosta, joka jättäisi meidät oman onnemme ja omien tavoitteidemme varaan vapautemme vangiksi.

Ja kuten tuolloin, eliitti käärii nytkin voitot kenenkään vastustelematta. Köyhät käymme mieluummin toistemme kimppuun. Syylliset pahaan oloomme löytyvät nytkin sääntöjen rikkojista; maahanmuuttajista ja muista sosiaalipummeista. Seksuaalisten vähemmistöjen syntejäkään emme unohda.

En mitenkään puolustele reaalisosialismia yleisesti, mutta filmin esittämä kiireetön käyskentely tuntui jopa onnelalta, kun vertaan sitä omaan hektiseen arkeemme, jossa muutos on totuus ja muistot heikkoutta. Musta huumori kukki, eikä juuri kukaan Puolassa "kadonnut" jäljettömiin kuten diktatuureissa yleensä on tapana. Viranomaisten mielivaltaakin yritettiin hillitä.

Puolalaisia lohdutti myös se, että toisin kuin me nykyään, kukaan heistä ei ainakaan järjestelmän loppuaikoina ottanut sitä enää ihan tosissaan.

Taisin minä muuten erehtyä olemaan yksi viimeisistä. 1980-luvun lopussa yritin ystäväni naureskelusta huolimatta vaihtaa valuuttaa "laillisesti" virallisen kurssin mukaan. Jäätyäni kahden virallisen rahanvaihtopaikan virallisen virkailijan kanssa, tämä katsoi minua pitkään ja äidillisen säälivästi. Ehdotti sitten vaihtoa pimeään kurssiin omaan laskuunsa. Noiden kauppojen jälkeen ymmärsin, että samaa olisi kahden kesken ehdottanut kenraali Jaruzelskikin. Sen koommin en enää eksynyt virallisiin rahanvaihtopaikkoihin.

Dokumenttielokuviin sen sijaan etsiydyn vastakin. Ne viehättävät minua fiktioita enemmän. Siinä missä keksityt tarinat ovat lajityyppiensä vankeja, eli pystymme heti päättelemään niiden kohderyhmän, tapahtumien kulun jne, dokumenteissa aidot uudet näkökulmat tuntuvat edelleen olevan mahdollisia. Eivät vain vastaukset vaan myös kysymyksenasettelut ovat vapaat. Onneksi DocPoint -festivaali jatkuu sunnuntaihin asti. Ohjelma löytyy täältä.

Lähde:
Łoziński, M. (1977). How To Live. (Jak żyć). Elokuva.