Perustuloni - ja sen seuraukset

Alustava idealistinen luonnokseni perustuloksi olisi kuukausittainen veroton rahasuoritus, joka maksettaisiin kaikille Suomessa kaksi vuotta työskennelleille ja tänne veronsa maksaneille työikäisille. Sen käyttöä ei valvottaisi mitenkään. Eläkeläisten talouden varmistaisin takuueläkkeellä, kuten SATA-komitea jo tekikin. Vastaavasti lapsilisät ulottaisin vähintään täysi-ikäisyyteen asti, tai alenevana  kunnes perustulon saamisen ehdot täyttyvät. Näistä ehdoista lisää vähän myöhemmin.

Perustulo olisi osittainen eli se korvaisi vain nykyisen sosiaaliturvan vähimmäisetuudet (esim. työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha, opintotuki ja hoitotuki) kansaneläkettä lukuun ottamatta. Harkinnanvarainen toimeentulotuki ja asumistuki säilyisivät "hätävarana", vaikka niiden tarve esimerkiksi opiskelijoilla vähenisikin. Vasemmistolle rakas ansiosidonnainen työttömyysturva jäisi sekin, sillä kuten Ville Kopra toteaa, sillä on itsessään merkittävä työntekoa kannustava ja työntekijän taloutta vakauttava merkitys (ks. Kopra, 43). Heikoimmista kannettaisiin edelleen huolta, mutta ketään ei ohjattaisi pakkotyöhön tai turhaan koulutukseen.

Perustulon suuruus on mutkikas juttu. Vastikkeeton raha ei saisi houkutella liian monia kokonaan runoilemaan tai perhokalastamaan. Päinvastoin, sen tulisi innostaa työntekoon, kokeiluihin ja riskinottoonkin. Onneksi suuruutta ei tarvitse hakata kiveen, vaan se voi hiukan elää yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Liikaa se ei kuitenkaan saa vaihdella, sillä kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että perustulo turvaa heidän perustoimeentulonsa kaikissa tilanteissa.
Perustulo ei tietenkään saisi maksaa nykyistä syyperustaista sosiaaliturvaa enempää. Prekariaattiliikkeen vaatima taso, joka riittäisi työstä kieltäytymiseen ja siten parantaisi työn myyjän neuvotteluasemaa suhteessa työn ostajaan, ei taida olla ihan realistinen, varsinkaan kun yhteiskunnalta vaaditaan samalla ilmaista joukkoliikennettä, ilmaista koulutusta jne (vrt. Genera Intellect, 280). Vihreät esittävät oman ehdotuksensa "kustannusneutraalina", mutta ihmisten todellisen käyttäytymisen hekin joutuvat arvaamaan. Vihreiden laskelmat ja heidän esittämänsä 440 euroa kuukaudessa voisi kuitenkin olla lähtökohta. Myös verotuksessa olisin Vihreiden linjalla. Perustulo olisi veroton, mutta ansiotuloja verotettaisiin nykyistä enemmän niin, että käteen jäävät tulot eivät juurikaan muuttuisi.

Minä arvaan, että tällaista perustuloa toteutettaessa kävisi seuraavasti.

Suurin osa ihmisistä jatkaisi vanhaan malliin. Vastikkeettoman rahan edustava satunnaisotos, lottomiljonäärit, ei ole siirtynyt paratiisisaarille golffaamaan. Ei siis ole luultavaa, että pieni perustulokaan villitsisi kansaa. Työhön tottuneet aikuiset työskentelisivät kuten ennenkin. Muutama tuhat työpaikkakiusattua haistattelisi hyvästiksi pomolleen ja työkavereilleen, mutta markettien viettelevät valot houkuttelisivat heidät jo kohta palaamaan sorvin ääreen, toivottavasti johonkin itselleen mieluisampaan tehtävään. Jotkut tappotahtiin uupuneet ikääntyneet työntekijät jättäisivät lopulliset jäähyväiset, samoin ne kroonisesti sairaat, jotka vakuutuslääketieteellisin kriteerein on pakotettu töihin, mutta jotka oikeasti kuuluisivat eläkkeelle. Osa-aikaeläkkeillä ja muilla vastaavilla järjestelyillä heidän pakoaan voidaan haluttaessa hillitä.

Lahjakkaimmat ja aktiivisimmat meistä; opiskelijat, tutkijat ja yrittäjät, innostuisivat kokeilemaan rajojaan, kun heidän ja heidän perheensä vähimmäistoimeentulo olisi turvattu. Monet ponnistukset valuisivat tyhjiin, mutta onnistumiset tuottaisivat yhteiskunnalle monin verroin enemmän kuin kaikkien virheitä pelkäävä peruspuurtaminen.

Työttömät ryhtyisivät tekemään myös osa-aika- ja keikkatöitä, joita ovat byrokratian pelossa tähän asti karttaneet. Huono-osaisuuden kierre pystyttäisiin katkaisemaan nykyistä tehokkaammin, kun sosiaaliviranomaisten aikaa vapautuisi paperityöstä ja viran puolesta nöyryyttämisestä ihmisten aitoon kohtaamiseen.

Pieni joukko talouskasvua vastustavia elämäntapaintiaaneja tekisi mediahuomioidun "paluun luontoon". Useimmat hipsisivät hiljaisesti rahatalouden suojiin ensimmäisten talvipakkasten myötä. Sitkein porukka jatkaisi, muttei uhkaisi järjestelmän rahoitusta veroja pakoilevia formulakuskeja enempää. Periaatteelliselta kannalta olisi mielestäni hienoa sallia myös elämänmuotomme haastaminen. Matti Hyryläinen kirjoittaa blogissaan nasevasti harhaoppisuuden pelostamme. Mielestäni idealismin sietäminen lisäisi omaakin vapauttamme, kun talouden kasvattaminen muuttuisi aivottomasta sopulismista aidoksi valinnaksi. Ja mistä lopulta tiedämme, etteivät Länsiväylän jonossa aaltoilevien perusinsinöörien tai yrityskouluttajien sijaan juuri elämäntapakokeilijat tuota niitä kaikkein iskukykyisimpiä innovaatioitamme maailmalle?

Nuorista olen epävarmempi. Heitä ei saa totuttaa vetelehtimiseen, sillä he ovat verokertymän kannalta erityisen tärkeitä. En sinänsä usko, että veltostumista tapahtuisi automaattisesti. Jos tapahtuisi, vauraimpien perheiden vesat opiskelisivat vähiten ja aikuisenakin pakoilisivat töitä harrastuksiin. Tosiasiassa he kouluttautuvat köyhiä pitemmälle ja paiskovat töitä olan takaa. Monet menestyvimmistä yritysjohtajistammekin, nuo ahkerimmista ahkerimmat, ovat sukutaustaltaan aikamoisia lullukoita.

Toisaalta ainakin minulle työelämä oli kahdentoista vuoden koulussa istumisen jälkeen aika vierasta. Olisin ylioppilaskirjoitusten jälkeen jäänyt kotiin makoilemaan ja valmistautumaan tuleviin pääsykokeisiin, elleivät vanhempani olisi hienovaraisesti "kannustaneet" töihin. Neljäsataa vastikkeetonta euroa kuukaudessa olisi 1980-luvun alussa oikeasti passivoinut.

Koska pelkään nykynuorison muistuttavan itseäni, asettaisin perustulon saamisen alkuehdoksi opiskelun tai kahden vuoden työhistorian. Kahden vuoden aikana uskoisin valtaosan nuorista innostuvan työnteosta. He huomaisivat ahkeroimalla parantavansa asemaansa, saavansa kavereita ja muutakin sisältöä elämäänsä. Se, että nuorten kokemus on oikeasti myönteinen, asettaa vaatimuksia työantajillekin, joiden on osattava hyödyntää etsikkoaika. Heidän on luovuttava pojilttelusta, tytöttelystä ja management by perkele -työkulttuurista. Nuorten työnkuvaan on sisällytettävä muutakin kuin hanttihommia ja heille on tarjottava kehittyviä uranäkymiä. Työstä on luonnollisesti maksettava palkkaa. Paria viikkoa pitemmistä palkattoman harjoittelun nimellä kulkevista orjamarkkinoista on ankarien rangaistusten uhalla hankkiuduttava eroon, jos nuori halutaan aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Kahden vuoden työhistorian vaatimus koskisi myös maahanmuuttajia, joten "pummilla elämisestä" tulisi aikamoista yritteliäisyyttä vaativaa.

Henki työpaikoilla paranisi perustulon myötä. Kun kukaan ei joutuisi työskentelemään pakosta, olisi työnantajan kyettävä kehittämään palkkausta, työkulttuuria ja etenemismahdollisuuksia sellaisiksi, että ihmiset innostuvat yhteistyöstä. Toisaalta kun työntekijät osallistuisivat vapaasta tahdostaan, työnantaja voisi odottaa tuottavuuden nousevan.

Vaikutukset työehtosopimuskulttuuriin olisivat erityisen ennakoimattomat. Perustulo näyttäisi yhtaikaa vahvistavan ja heikentävän työntekijän asemaa. Vasemmisto vastustanee perustuloa perimmältään siksi, että se pelkää ammattiyhdistysliikkeen heikkenevän. Perustulon myötä työntekijöiden yhteenkuuluvuuden kokemus ja sitoutuminen ammattiyhdistystoimintaan saattaisivatkin löyhentyä. Näin on jo käynyt monissa ns. uusissa ammateissa. Toisaalta yksittäisen työntekijän neuvotteluasema paranisi, kun hän ei enää olisi vain palkkansa varassa. Perustulo saattaisi olla jopa pelottava, keskeytymätön lakkoavustus.

On silti mahdollista, että tuloerot entisestään kasvaisivat, kun etenkin matalapalkkatyönantajat intoutuisivat laskemaan perustulon jo mukaan palkkoihin. Erityisen kohtalokasta olisi, jos palkkojen laskemisesta tulisi yritykselle tuottavuuden parantamisen vaihtoehto. Yhteiskunnan verotulot laskisivat, mikä suistaisi järjestelmän rahoituskriisiin. Onnettoman kehityksen estämiseksi kaikista palkoista ja palkkioista tulisi tehdä lailla julkisia. Työyhteisön sisällä olisi moraalisesti vaikea perustella samasta työstä esimerkiksi naisille ja miehille maksettuja erilaisia korvauksia. Jos lisäksi huonoimpia palkkoja maksavat työnantajat päätyisivät työministeriön netissä kuukausittain julkaisemalle "Varo näitä" -listalle, brändin likaantumisen pelko pitäisi yleisen palkkatason säällisenä. (ks. Kopra, 42 - 43, 54)

Omat suurimmat pelkoni liittyvät pitkän aikavälin kehitykseen ja poliitikkojen ailahtelevuuteen. Jos perustulosta äkisti luovuttaisiin tai sitä merkittävästi alennettaisiin, jäisivät työntekijät todella oman onnensa sepiksi. Perustulo ei enää tarjoaisi suojaa, eivätkä heikentyneet ammattiyhdistyksetkään pystyisi auttamaan. Perustulo tuleekin olla kahdeksantuntiseen työpäivään ja viisipäiväiseen työviikkoon siirtymisen kaltainen kertakaikkinen ratkaisu, jota ei pidä toteuttaa kovin ristiriitaisissa tunnelmissa. Selkeän enemmistön kansasta on ymmärrettävä vastikkeeton rahanjako investointina tulevaisuuteen.

Ville Kopran tammikuussa 2007 julkaistu raportti, Perustulo. Kova vai pehmeä paketti? esittelee kattavan joukon muitakin syitä, joiden vuoksi perustuloon ei pitäisi siirtyä. Yksi tärkeimmistä on työvoimapula (ks. Kopra, 82). En työvoimapulaan oikein usko, en nyt enkä vasta, toteutettiin perustulo tai jätettiin toteuttamatta, oli lama tai nousukausi. Suuret ikäluokat ovat jo osin eläkkeellä. Avoimiin vakansseihin näyttää silti riittyvän kymmeniä niin hyviä hakijoita, etten ainakaan minä tunnu työnantajille kelpaavan. Työvoimapulaa on, ja kuuluukin olla, niillä työnostajilla, jotka eivät maksa elämiseen riittävää palkkaa.

Mahdollinen nousukausi lisää jatkossa työntekijöiden kysyntää. Palkkatyössä käyvien osuus väestöstä tulee alenemaan, mutta automaatio, tuottavuuden nousu ja naisten pysyminen työmarkkinoilla parantaa tilannetta verrattuna teolliseen aikaan, jolloin pääasiassa vain miehet kävivät palkkatöissä. Tärkeimmän pystymme tekemään. Meidän on valittava mistä olemme valmiit maksamaan. Puhelinmyynnistä, moottoriurheilusta ja muusta suorastaan haitallisesta puuhastelusta emme suurta työvoimareserviä vapauta, mutta jo kaupan kassojen automatisointi tarjoaa kymmeniä tuhansia käsipareja muihin töihin. Joku voi surkutella arjen ostamiseen ja myymiseen perustuvien ihmiskontaktien vähenemistä, mutta ainakin minä kaipaan ihmistä enemmän alusastiani vaihtamiseen kuin ostosteni viivakoodin lukemiseen.

Olen alkanut epäillä tuota hoiva-alan työvoimapulaakin. Joulun alla irtisanottu läheiseni tekstiviestitteli hiljan entisen työnantajansa järjestämältä TE-keskusvierailulta, jossa hän tapasi muut työpaikkansa irtisanotut. Nämä kymmenkunta neli-viisikymppistä naista olivat toisistaan tietämättä joka ainut keksineet uudelleenkouluttautua lähihoitajaksi! Useimmat onnistunevat, sillä koulutusta tarjotaan kaikkialla pilvin pimein. Työllisyys on kuitenkin, pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta, aika lohduton. Pääkaupunginkin hoitajapulan selittänee se, ettei pieni palkka riitä asumiseen. 

Kopra kantaa isällistä huolta myös naisista. Suomi on hänen mukaansa 15 vuodessa taantunut kotiäitiyhteiskunnaksi. kun etenkin kouluttamattomat nuoret naiset hoitavat kotona lapsiaan. Näin he jäävät miehestään riippuvaiseksi, sillä pitkän tauon jälkeen on vaikea työllistyä. (ks. Kopra, 84) Pelko ei liene aivan aiheeton. Naiset (kuten myös esim. nuoret ja seksuaaliset vähemmistöt) ovat historiallisesti paenneet maaseudun patriarkkoja kaupunkeihin, jossa palkkatyö on tarjonnut heille ainakin suhteellista vapautta (ks. Genaral Intellect, 213, 224). Työ tarjoaa tänäkin päivänä itsellisen elämän mahdollistavan palkan ja lisäksi henkisesti tärkeän sosiaalisten suhteiden verkoston. En kuitenkaan usko, että ihan mikä tahansa työ. Pikemminkin opiskelu kuin alistajan vaihtaminen puolisosta matalapalkkatyönantajaksi parantaisi kouluttamattomien naisten asemaa. Perustulo puolestaan helpottaisi opiskelua. Kopra valittaa perustulon eräässä yhdysvaltalaisessa kokeilussa lisänneen avioerojakin (ks. Kopra, 61). Tätä murhetta en ymmärrä. Ainakaan minä en haluaisi kenenkään elävän kanssani talodellisesta välttämättömyydestä.

Työvoiman tarjonta vähenisi myös, jos perustulo houkuttelisi iäkkäimpiä työntekijöitä eläkkeelle ennen aikojaan. 440 eurosta kuukaudessa tuskin kuitenkaan on joukkoliikkeen laukaisijaksi. Jos työpaikan olosuhteet ovat vähänkään inhimilliset, työhön tottuneet, terveet veteraanit jatkavat lakisääteiseen eläkeikäänsä saakka. Korvaamalla Maija-Riitta Ollilan ehdotuksesta sanan "eläke" sanalla "kuoloke" palautamme useimmat epäilijät ruotuun. "Katsotaanpa sen jälkeen, paljonko on varhaiskuolokkeelle lähtijöitä", Ollila ilakoi (Ollila, 302).

Kaikkiaan siirtyminen nykyisestä vastikkeellisesta perusturvasta vastikkeettomaan perustuloon olisi niin suuri hyppy, ettei sen kaikkia seurauksia voine kukaan ennalta tietää. Vaikka perustulon näkymät ovat hyvin innostavat, ideologia ei saa sokaista toteuttajien silmiä. Nykyinen järjestelmä ei puutteineenkaan ole niin huono, että sitä kannattasi korvata millä tahansa muulla vaihtoehdolla. Perustulo on puolestaan paljon muutakin kuin kylmä laskuharjoitus. Siihen siirtyminen on valmisteltava ja toteutettava hyvin huolellisesti. Etenisin pienin, päättäväisin askelin, koko ajan vaikutuksia havainnoiden ja arvioiden.

Lähteet:
General Intellect (2008). Vasemmisto etsii työtä. Keuruu. Like.
Kopra, V. (2007). Perustulo. Kova vai pehmeä paketti? Helsinki. Yliopistopaino. Kalevi Sorsa -säätiö.
Ollila, Maija-Riitta (2002). Erheitä ja virheitä. WSOY.
Vihreä perustulomalli.