Nuoret ja työ

Pähkäilin iän merkitystä työelämässä kirjoituksessa "Onko suomalainen työnantaja ikärasisti?". Sivuan aihetta vielä ainakin työvoimapulaa ja maahanmuuttoa käsittelevässä kirjoituksessani. Ennen sitä kuitenkin muutama lisähuomio lähinnä tuohon aiempaan kirjoitukseeni.

Kirjassaan Yksinäisyyden äärellä Paul Auster liittää mielestäni osuvasti tilalliseen havaitsemisemme näköaistiin ja ajallisen havaitsemisemme muistiin (ks. Auster, 245). Tuon ajallisen havaitsemisen tuotokset, muistot, ovat historiattomana internet-aikamme ongelma. Ne kun antavat meille perspektiiviä arvioida uusimpien muutosten järkevyyttä. Iän myötä osasta meistä tulee siis viisaampia. Kun osaamme erottaa tärkeän turhasta, emme enää hötkyile kaiken uuden perään.

Työnantajalle olemme kuitenkin ylhäältä osoitettujen tavoitteiden ja menetelmien kannalta vaarallisia. Onko nimittäin mitään hankalammin hallittavaa, kuin elämäänsä tyytyväinen, velaton, perheellinen keski-ikäinen, joka osaa hommansa, ja jolle riittää se, että tekee sen hyvin? Meidän onkin väsymättä todisteltava "vaarattomuuttamme". Meidän on Lenitan, Speden tai Arja Samulinin tavoin osoitettava olevamme hetkessä kiinni olevia ikuisia lapsia. Ollaksemme uskottavia, meidän on hamuttava muiden hyväksyntää ja velkarahalla uusimpia kulutusmahdollisuuksia. Ne saavuttaaksemme haluamme pärjätä työssämme sen tavoitteita millään tavoin kyseenalaistamatta. Tämä on työnantajalle tärkeää. Meidän on vaikka hampaat irvessä otettava muutos tosissaan.

Varminta työantajalle on kuitenkin palkata nuori, jolla muistoja ei vielä ole ollenkaan.
Työantaja pääsee näin itse "viemään neitsyyden/poikuuden" eli antamaan ne ratkaisevat kokemukset, joita vasten nuori lopun ikäänsä arvioi uusia tilanteita. Tuoreimmasta organisaatiomuutoksesta, yrityksen ehkä viidennestätoista kymmenen vuoden kuluessa mutta nuoren ensimmäisestä, tulee nuorelle se peruskallio, jossa maailma näyttäytyy sellaisena kuin sen kuuluu olla, ainoana mahdollisena.

Pari-kolmikymppinen nuori on työnantajallekin samanlainen varma tapaus kuin on vuosisadat ollut poliitikoille ja sotapäälliköille. Hän ei liikoja kysele asioiden merkitysten perään. Laumasieluisuudessaan hän on koiran tasolla. Hän noutaa kärsivällisesti isännän heittämän pallon yhä uudelleen kiitosta kerjäten. Akuuttien suvunjatkamispaineidensa ahdistamana hänelle riittää pääsy näyttämään oma pärjäämisensä laumansa silmissä.

Se, ettei perimmäisellä tavoitteella todella ole mitään väliä, tulee karmeimmalla löytämälläni tavalla esiin Jonathan Littellin Hyväntahtoiset-kirjassa, joka minulla on vielä kesken. Se kertoo natsien Einsatzgrubbenin etenemisestä itärintamalla Saksan armeijan jälkijoukoissa. Tehtävänä on tuhota eli tappaa kaikki vallatulta alueelta löytyvät sadat tuhannet juutalaiset. Yli kahdeksansataasivuisessa järkäleessä käydään piinallisen yksityiskohtaisesti läpi hulluuden eteneminen ja ihmisen sopeutuminen omaan tehtäväänsä. Kuten Mika Waltarin Sinuhe, päähenkilö, myöhempi pitsitehtailija Maximilian Auekin haluaa "maljansa täytenä". Hän haluaa osoittaa itselleen ja muille pystyvänsä tarvittaessa ihan kaikkeen. Aue on ymmärtääkseni keksitty hahmo, mutta useimmat muut romaanin henkilöistä eivät ole. Murheellista on huomata, ettei esimiesasemassa todellakaan ollut ihmishirviöitä, vaan useimmiten hyvin sivistyneitä ja koulutettuja ihmisiä. Tohtorin tutkinto ei ollut mikään harvinaisuus. Silti näille tunnollisille herrasmiehille tärkeintä oli saavuttaa tai mieluummin ylittää asetetut määrälliset ja ajalliset tavoitteet. Sivistyneistön valinta johtamaan "aktioneja" oli oikeastaan jopa aika luonnollista. Vain kaunopuheiset upseerit pystyivät maalailemaan miehilleen sellaisia näkyjä, että he alkoivat sisäistää teurastamisen joko välttämättömyytenä tai välivaiheena jonkin suuremman saavuttamiseksi. Karkeasti käskyttämällä hirmutekoihin motivoiminen ei olisi onnistunut. Välillä oksetti, mutta sitten taas vilistettiin. Siinä tosipaikan tullen oli sivistyksen koko merkitys.

Analogia oman aikamme yritysvalmentajiin tuntuu aika selvältä. Visioimalla eteemme vaatimuksia kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämisestä (välttämättömyys) tai näkymiä hyvinvointivaltion pelastamisesta (utopia) he pumppaavat energiaa niihinkin, joiden harhaiset aivot ovat alkaneet kummastella, onko silmittömällä rahan tekemisellä oman ja läheisten elämän kustannuksella ympäristökatastrofien alla enää mielekästä. Mutta tokihan me pärjäämme, kunhan vain otamme itseämme niskasta kiinni.

Holokausti ei mielestäni opeta natsien pahuutta tai juutalaisten hyvyyttä, ei Hitlerin konnamaisuutta tai Churchillin sankaruutta. Tätä syvempään analyysiin historianopetuksemme, viihteestä puhumattakaan, ei ymmärtääkseni vieläkään valitettavasti yllä, vaikka nyky-Saksa ja natsi-Saksa sentään erotetaankin toisistaan. Vakavasti otetut tutkijat ja kirjailijatkin ulkoistavat sodan syitä edelleen Hitlerin persoonaan.

Jos holokausti jotain opettaa, se opettaa kyseenalaistamaan saamamme käskyt. Sodassa riistäytyi käsistä tottelevaisuus, vasta sitten julmuus. Jollei tätä ole opittu, ei ole opittu mitään muutakaan.

En valitettavasti näe edistymistä. Mahdollisuus, että auktoriteetti voisi antaa virheellisen, moraalittoman käskyn, joko sivuutetaan koulussamme edelleen hiljaisesti tai ainakin se etäännytetään menneisyyteen jääneeksi ongelmaksi. Erityisen luontevasti sen yli hypätään yrityskonsultoinneissa ja personal development -oppaissa, joissa siirrytään suoraan "kasvun portaille", eli niihin keinoihin, joilla muovaamme itsestämme auktoriteetteja miellyttävämmän. Perimmäinen tavoite on aina se, minkä Jumala, kansa tai työantaja puolestamme asettaa, ja jota meidän ei itse tarvitse ajatella. Meidän oma ainoa tavoitteemme on tulla tuon perimmäisen tavoitteen, tavallisemmin rahan, arvoiseksi.

Edes armeijassa ei sotien kauhuista ole oikein opittu mitään. Sotilasvalamme julistaa edelleen, että "Minä tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa."
Nuoret miehet ja naiset sitoutuvat siis periaatteessa toteuttamaan millaisen tahansa esivallan minkä tahansa käskyn. Jokainen esivalta on nimittäin aina laillinen, sehän säätää lait itse. Sokea tottelevaisuus ei myöskään koske vain sotaa vaan myös rauhan aikaa. Varusmies voi joutua vaikkapa ampumaan mielenosoittajia, lakkoilijoita tai maahan laittomasti pyrkiviä pakolaisia. Aikanaan aseistakieltäytyjien vakaumista testattiin kysymällä: "Mitä tekisit, jos isäsi tai äitisi kimppuun hyökättäisiin pimeällä kadulla?". Hyvä vastaus tähän olisi vaikkapa: "Mitä itse tekisit, jos saisit käskyn ampua poikasi tai tyttäresi?"

Valatilaisuudessa varusmiehet hehkuttavat mielellään, kuinka hienoon ja juhlalliseen tapahtumaan ovat päässeet osallistumaan. Vakavoiduttuaan he lisäävät, että harras tunnelma sai heidät ensi kertaa ajattelemaan asioiden perimmäisiä merkityksiä. Osta nyt, maksa myöhemmin -logiikka integroi meitä yhteiskuntaan täälläkin. Pitäisikö varusmiehille opettaa elämänhallintaa ylivelkaantuneiden tapaan?

Työ on tietysti vähemmän vakavaa kuin sotiminen. Voimmehan ainakin periaatteessa valita työnantajamme, aktivoituja työttömiä tietysti lukuunottamatta. Työantajamme ei myöskään vaadi meitä tappamaan ketään puolestaan, vaikka välillä saattaakin toivoa meidän asettavan työn perheen ja harrastustemme edelle.

Kun työnantaja palkkaa nuoren, koulutetun, teknisesti valmiin, mutta ihmisenä kypsymättömän työntekijän, hän saa kuitenkin samalla potentiaalin aivan kaikkeen, vaikka kansanmurhaan. Väitän, että tämä valta muokata toisesta täysin haluamansa häntä perimmältään kiehtoo. Enemmän kuin tehokkuus tai nuorten "tuoreet ajatukset", joita hän valehtelee haluavansa kuulla. Nuori on työnantajalle käyttökelpoinen, koska hän kuvittelee, että käsky kuuluu aina toteuttaa. Siinä mielessä etenkin nuori mies on tehokas, vaikkei oikeastaan osaisikaan vielä mitään.

Ironisoiden: onko nostalgia oman aikamme suurin muutosvoima, joka haastaa kvartaalikapitalismin ytimen, jatkuvan muutoksen vaatimuksen? Vanhuksissako meillä on tulevaisuus?

Epäilen. Vaaransa olisi nostalgiafundamentalismissakin. Äärimmäinen muistaminen tuottaisi äärimmäisen unohtamisen lailla ongelmia. Nostalgikkojen vallankaappauksessa perinnemaisemoisimme koko maan, varmaankin historiallisesti mielivaltaiselle ajalle toisen maailmansodan jälkeen, mutta ennen pizzan ja kebabin maihinnousua. Yhtään rakennusta, ainakaan rintamamiestaloa, ei ikinä purettaisi ja maa-alamme täyttyisi ennen pitkää hautuumaista. Kalevalan tutkimus ja sotahistorisointi kukoistaisi, muttei tulisi kuuloonkaan, että energianhuoltoa uusittaisiin tai ilmastonmuutosta torjuttaisiin.

On mielestäni löydettävä kultainen keskitie. Meidän on yksilöinä ja laumana opittava valitsemaan muistin ja unohduksen välillä. Minkä säilytämme ja mistä luovumme? Muistaminen ja unohtaminen on lopulta vallankäyttöä. Muistot ovat osa minuutta, ja ne kiinnittyvät muihin ihmisiin ja paikkoihin. Kun keskitämme liikuntakyvyttömiä vanhuksia hoitolaitoksista tuottavampiin tai puramme rakennuksia uusien kauppakeskusten tieltä, ratkaisemme samalla sen, kenen muistoilla ja kenen minuudella lopulta on väliä. Kun näitä päätöksiä tekevät nuoret tai nuorekkaat entiset nuoret, saadaan yleensä kvartaalikapitalismia edistäviä ratkaisuja. Kun päättäämään otetaan koko porukka, esiin pääsevät kokonaisvaltaisemmin muutkin näkökannat.

Lopuksi minun kai kuuluisi kehottaa työnantajia suosimaan rekrytoinneissaan kaltaisiani, kokeneita kandidaatteja nuorten sijasta. Vaikka puhtaan tehotaloudellisesti heidän näin kannattaisi toimiakin, kehotan heitä kuitenkin yhteisen edun nimissä palkkaamaan nuoria. Nuori tarvitsee työtä todennäköisesti minua enemmän ja myös yhteiskunta tarvitsee nuorta minua enemmän. Työ ei ole ollenkaan huonoin niistä vaihtoehdoista, joilla palvelemme toisiamme, vaikkei se kaikille paras olisikaan. Olisi vaarallista, jos nuoret päästettäisiin perustulon piiriin kokonaan ilman kokemusta työelämästä. Me vanhat olemme niin kiinnittyneet työhön, että potkut saatuamme alamme yleensä ilman viranomaiskannusteitakin etsiä itsellemme uutta työtä. Ohessa saatamme hiukan ajatella, lueskella tai bloggaillakin, mutta teemme sen kuitenkin yleensä yhteiskunnan sallimissa turvallisissa rajoissa. Jos emme kerta kaikkiaan löydä töitä, omistaudumme lapsillemme tai harrastuksillemme. Joku löytää itsensä baarikaapilta hieman liian usein, mikä on vähän mitätöntä ja surullista, muttei vaarallista. (Voi silti olla, että EK:ta pelottaa aiheuttamamme mahdollinen anarkia hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta enemmän, kun se haluaa eläkeläisetkin töihin, vaikkei tietenkään omille työpaikoilleen.)

Kokemattomilta nuorilta voimme sen sijaan odottaa aivan mitä tahansa. Ennen kaikkea nuori etsii tarkoitustaan. Jollei hän kykene työnteolla rakentamaan elämästään suurta kertomusta, jossa on selkeä alku, keskikohta ja finaali, hän ryhtyy etsimään paikkaansa muualta. Kun aikanaan kyselin nuorehkoilta, koulutetuilta it-ammattilaisilta heidän työnsä hyviä puolia, moni kehui sisältöä, palkkaa ja kehitysmahdollisuuksiaankin. Uranäkymiä ei sen sijaan maininnut yksikään. Jos voittajillekin on tarjolla vain muutosta, tuota ikuista samaa riesaa, miten on perusnuoren laita? Hän surkastunee kuluttajaksi kotisohvalle, tietokoneelleen tai ostosparatiiseihin. Mikään muu kuin helppo julkisuus ei häntä kohta kiinnosta, eikä mikään tunnu ponnistelun arvoiselta. Liian montaa alkavat houkutella päihteet ja pikkurikollisuuden tarjoama yhteisöllisyys.

Työ olisi siis nuorille oikein hyvä vaihtoehto. Uskon myös useimpien työnantajien ymmärtävän tämän. Jatkuvasta veroihin ja palkan sivukuluihin liittyvästä rutinastaan huolimatta he lienevät keskimääräistä osaavampia ja ahkerampia yhteisömme jäseniä, joiden esimerkki kannustaisi nuoriakin. Työnantajilla on omat muistonsa siitä miten he aikanaan ryhtyivät tekemään työtä ja miten he siten vähitellen paransivat elämäänsä. Heillä jos kellä on kyky sosiaalistaa nuoret yhteisömme jäseniksi.

Sopimuksen pitää kuitenkin olla reilu. Ammattilaisen palkkaa nuori ei ansaitse, ellei hänen työpanoksensa sitä edellytä. Jos "poika" tai "tyttö" kuitenkin joutuu jatkuvasti tekemään lähes tai täysin ilmaiseksi pelkästään muiden hyljeksimiä tylsiä ja raskaita töitä ilman näkymääkään paremmasta, hänestä ei ikinä tule vastuuntuntoista tai yritteliästä. Jos orjatyöllä opetamme nuoret halveksimaan itseään, saamme päinvastoin ehkä hyvinkin pian kouluammuskelijoiden synkeän joukon jatkoksi ensimmäisen työpaikka-ammuskelijan. Ellemme kykene auttamaan nuoria löytämään tarkoitustaan tavalla, jolla he kokevat säilyttävänsä itsekunnioituksensa, myös poliittisten ja uskonnollisten ääriliikkeiden johtajat ovat valmiita manipuloimaan heitä omiin tarkoituksiinsa.

Lähteet:
Auster, P. (2009). Yksinäisyyden äärellä. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki. (Alkuteos: The Invitation of Solitude. 1982)
Littell, J. (2008). Hyväntahtoiset. WSOY. Juva. (Alkuteos: Les Bienveillantes. 2006)
Prazan, M. (). Kuolemanprikaatit. Kuiv Productions/France 2/Planète, Ranska. (Alkuteos: Einsatzgruppen). Osa 1/2. Osa 2/2.