Minäkin tunnen itseni levottomaksi. On ollut hätkähdyttävää huomata, etten puolen vuoden työttömyydenkään jälkeen pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Jään aamulla jahkailemaan vaihtoehtojen välillä, lamaannun ja päädyn illalla syyllisenä tuskailemaan, etten ole saanut ainuttakaan edistetyksi. Pelkään koko elämän tuhraantuvan tolkuttomaan touhuamiseen. Olemme saavinamme kovasti aikaan, mutta kun jotain viimein pitäisi jälkipolville muistella (mikä sinänsä on turha vaiva, koska kiireinen kodinhoitaja, joka huolehtii meistä vielä kiireisimpien sukulaistemme sijaan, ei kuitenkaan ehdi kuunnella), mieleemme ei tulekaan mitään erityistä. Muistamme vain itse kiireen. Vielä letkuissa maatessamme olisi kiirehdittävä: paikka olisi vapautettava jonossa seuraavalle.
Helpottaisiko tietoinen hidastaminen levottomuuttamme?
Olen havaitsevinani ainakin kaipuun menneeseen lisääntyneen. Juha Siltala sijoittaa kulta-ajan toisen maailmansodan jälkeisiin teollistumisen vuosiin, jolloin duunarikin saattoi saavuttaa kehdosta hautaan ulottuvan säällisen elämän. Siltalan ajatusta myötäillevät tiedostamattomasti monet hylätyistä teollisuuskiinteistöistä paikkansa etsineet taiteilijat ja käsityöläiset. Pentti Linkola hakee tasapainoa maatalousyhteiskunnan yhtenäiskulttuurista. Maalle (autojensa varaan) muuttajat ja kaupunkien siirtolapuutarhaihmiset lienevät hänen kevytseurailijoitaan.
Pitäisikö jatkuvaa muutosta ryhtyä aktiivisesti vastustamaan? Eikö minuutemme ole ytimeltään juuri muutosvastarintaa, eli sitä että pysyvästi olemme jotain ja yhtä pysyvästi olemme olematta jotain muuta? Minuutemme kehittymiseen vaikuttavat monet asiat, osin myös työ, jota teemme. "Uniform" tarkoittaa yhtä muotoa. Työtä tekevä pukee päälleen tämän vallanalaisuuden merkin. Työssä sopeudumme yhtenäisiin aikatauluihin, laatuun, käyttäytymistapoihin, toistuvuuteen ja kasvaviin vaatimuksiin. (ks. Ollila, 295)
Jo pelkkä kasvava tiedon kakofonia saattaa lannistaa. Se voi aiheuttaa myös riippuvuutta. Erään eläkkeellä olevan tuttavani on mahdotonta jättää väliin ainuttakaan uutislähetystä, mikä merkittävästi ohjaa hänen arkiaskareitaan. "Etsi itsellesi sielunrauha niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat." Helpommin sanottu kuin tehty. Silti minuutemme rajoja puolustaessamme puolustaisimme samalla myös muiden oikeutta säilyä omana itsenään (ks. Ollila, 283).
Minuuden menettäminen voi oikeasti olla vaarallista. Maija-Riitta Ollila viittaa filosofi Hannah Arendtiin, joka pohti perustylsän Adolf Eichmannin päätymistä virkamiesmäisesti organisoimaan miljoonien ihmisten tuhoamista natsi-Saksan keskitysleireillä. Arendt löytää pelottavan tutut selitykset:
1. Ihmiset pelkäsivät työpaikkansa menettämistä ja tunsivat itsensä muutenkin taloudellisesti haavoittuviksi.
2. He kokivat kadottaneensa itsemääräämiskykynsä.
3. Lojaalisuus instituutioille oli juurrutettu heidän keskeiseksi moraaliseksi arvokseen.
4. Suurimmaksi hyveeksi korotettu tunnontarkkuus johti ohjeiden täsmällisen noudattamisen lisäksi myös pyrkimykseen ylittää ne.
Jään Ollilan tavoin pohtimaan, onko mikään muu muuttunut kuin että byrokratian aikakausi on vaihtunut talouden ja kaupan aikakaudeksi. Onko markkinoista tullut se uusi myyttinen, jopa uskonnollinen ilmiö, jonka käskyjä meidän on kyselemättä toteltava? "It is a dirty job, but someone's gotta do it", toteaa hilpeä markkinointiviestijä ekokatastrofin aattona. (ks. Ollila, 187 - 188)
Tulkitsen, että erilaisilla valmennuksilla pyritään juuri sokeaan totteluun. Konsultit lupaavat meille vapautusta ahdistuksestamme, kunhan kiinnitämme huomiomme vain yhteen, valmennuksen rahoittajan osoittamaan, pisteeseen ja unohdamme muun. Lopullinen tavoite on, ettei valmennusta tai valvontaa enää tarvita vaan että sisäistämme täydellisesti taloudellisen voiton tavoittelun, ainoan oikean uskontunnustuksen, talvisodan hengen, tai minkä milloinkin tavoitteen. Niin täydellisesti, ettemme enää kiinnittäisi huomiota sen kiistanalaiseen luonteeseen vaan että osaisimme itse arvioida edistymistämme meille viitoitetulla tiellä.
Tunnistamme ulkoa ohjaillun minuuden paremmin muissa kuin itsessämme. Kanadalainen Guy Delisle havainnollistaa tätä hauskasti omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissaan Pjongjang. Pitkähköllä työkeikalla Pohjois-Koreassa ollut Delisle havainnoi hämmentyneenä korealaisen arjen kummallisuuksia, joita paikalliset pitävät täysin luonnollisina. Vastaavasti pohjoiskorealaiset näkevät Delislen monet tavat kummallisina. Delislen hämmennys tiivistyy lopulta kysymykseen, uskovatko isännät propagandaansa aivan oikeasti. Eiväthän he voi - vai voivatko? (ks. Delisle)
Jotain hyvää Suomesta kertoo sentään se, että suurimman päivälehtemme kuukausiliite ymmärtää naureskella erilaisille työelämäämme rikastuttaville projekteille. URPO-hankkella tavoitellaan Uusia resursseja paikallishallinnon onnistumiseksi. OHJUS edistää verkkopohjaisten kuva- ja äänipuheluiden käyttöä ammattitaitoa edistävän harjoittelun ohjauksessa. RAKETTI räjäyttää kielikukkasen: rakenteellisen kehittämisen tukena tietohallinto. Ja niin edelleen. (ks. Sillantaus) Meidän työttämien kelpaa naureskella, mutta Delislen tavoin jään pohtimaan millaisiksi ihan oikeasti jauhautuvat ne kymmenet elleivät sadattuhannet ihmiset, jotka vuodesta toiseen tärkeilevät tällaisissa projekteissa? Pettäähän pokka edes töiden jälkeen?
Sinänsä hyväksyn personal developmentin lähtökohdan, ankaran ponnistelun tiettyä pistemäistä tavoitetta kohti. Vain heittäytymällä saavutamme jotain itsellemme aidosti arvokasta. Mielekäs yhteiselämämme perustuu myös työnjakoon. Koko maailmaa ei tarvitse kohdata kerralla eikä kaikkea osata. Jollemme pysty valitsemaan mihin keskitymme ja minkä torjumme, informaatioähkyilemme itsemme järjiltä. Myös syvästä ahdistuksesta toipuminen alkaa konkreettisten perusasioiden tekemisestä. Pese hampaat, vedä vessanpönttö, käy ruokakaupassa, keitä kananmunat...
Työttömän jos kenen on hyvä pitää järjestystä elämässään. Itse olen harrastanut maratonjuoksua 1980-luvulta lähtien. Juoksen vuosittain noin 3000 kilometriä, joista metodiseksi harjoitellen noin kolmanneksen. Kerran pari vuodessa päästelen numerolappu rinnassani sen minkä kintuistani pääsen. Vaikken juoksulehdissä hehkutettua "uskoontuloa" olekaan kokenut, arkihuolet kyllä unohtuvat viimeisellä kympillä ja kovimmissa harjoituksissakin. Tuolloin on merkitystä vain (maailman mitassa yhdentekevän) tavoitteen saavutamisella. On vain hetken sietäminen ja tahtominen. Vielä yksi askel, toinen, kolmas. Sauna on täysmaratonin jälkeen aivan erityisen autuas paikka. Hetken on hyvä niin kuin on. Ei itsellä, eikä kenelläkään ympärillä ole kiire minnekään.
Ongelma ei mielestäni ole siinä, että kehitämme ominaisuuksiamme systemaattisesti jonkin valmiin ohjelman mukaisesti. Aivan keskeistä on sen sijaan se, kuka määrää kehittymisemme suunnan. Teemmekö valintamme itse vai tekeekö joku ne puolestamme? Moni urheilijanuori vieroitetaan kohtuuliikunnastakin liian kunnianhimoisten vanhempien tai valmentajan takia. Moni työntekijä taas kadottaa työn ilon liiallisen hiostamisen vuoksi. Vasta kun täysivaltainen ihminen asettaa tavoitteensa itse, saavutamme pysyvämpiä tuloksia.
Oikeus omaan tavoitteenasetteluun on mielestäni tärkeämpi kuin milloinkaan aikaisemmin. Uusien pysyvien yhteiskunnallisten rakenteiden aihiot kehittyvät juuri tässä ja nyt. Vielä reaalisosialismin ikeessä ihmiset saattoivat haaveilla vapaasta lännestä, joka sijaitsi jossain heidän ankean arkensa ulkopuolella. Mutta mistä me kaikkialle ulottuvien tietoverkkojen maailman asukit voisimme edes haaveilla, jos jokin yksi arvo, vaikkapa taloudellinen tuottavuus, pääsisi vallalle kaikkialla? Ja jos sen toteutumista valvoisi kaikkinäkevä digitaalinen silmä? Juha Siltalan mukaan yhdysvaltalaisita halpatyönantajista kaksi kolmasosaa seuraa jo nyt työntekijöidensä puheluita, sähköpostia ja internetsurffailua ja testaa työntekijät rakkaussuhteita ja vakaumuksia myöten tai suorastaan kieltää politiikasta puhumisen (Siltala, 373).
(Solzhenitsyn, 75 - 79)
En kyllä romantisoisi hitauttakaan. Itsenäisyyspäivän tienoilla tarinoidaan varmaan taas siitä, kuinka sodissamme ei ketään jätetty yksin (toisin kuin nyt, kun lapset sullotaan homekouluihin ja vanhuksia makuutetaan sairaaloiden käytävillä). Suhtaudun tarinoihin varauksellisesti. Liekö vanhaa hyvää aikaa koskaan ollutkaan? Elämänhallintaa on aina ollut tarjolla vain harvoille ja valituille. Nokkimisjärjestyksen alapäässä on eletty nykyistä lyhempi, itkun ja hammasten kiristyksen täyttämä elämä, usein sodan jaloissa. Monet muistelevat lapsuuttaan onnen ja välittämisen aikakautena, mikä todistaa oikeastaan vain sen, että he ovat tuolloin olleet huollettavia lapsia. Heidän vanhempansa ovat viisaasti vaienneet murheistaan, ja ajan myötä heidänkin muistonsa ovat kultautuneet.
Palaaminen teolliseen tai agraariseen idylliin taitaa onneksi ollakin mahdotonta. Kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen kertoo kenttätyöstään pienessä kylässä tropiikissa. Elämä soljui rauhallisesti, mikä tuntui aluksi miellyttävältä. Parin kuukauden oleskelun jälkeen Eriksen oli kuitenkin pitkästyä järjiltään. Sama näytti koskevan myös monia kylän asukkaita, erityisesti nuoria miehiä ja naisia. Koska he elivät modernin kulttuurin tuntumassa, nopeiden elokuvien ja isoista kaupungeista kertovien tarinoiden ulottuvilla, oli kuin he olisivat odottaneet elämän nopeutumista syntymästään asti. (ks. Eriksen, 224) Kaupunki on perinteisesti paskatöineen ja ylikalliine asuntoineenkin tarjonnut etenkin nuorille ja naisille mahdollisuuden paeta vielä tukahduttavampaa elämää maaseudulla.
Globalisaatiokin taitaa (ekosysteemin sallimissa puitteissa toteutuessaan) olla perustaltaan ihan hyvä juttu, ellemme sitten sure rahatalouden leviämistä kaikkialle ja kaikille elämänalueille. Vielä hetken vapaana riehuva raha kylvää luovaa kauhua niin lähtö- kuin kohdemaissakin. Vuosikymmenten myötä alueelliset elintasoerot kuitenkin tasaantuvat, kun missään ei enää suostuta tinkimään ympäristönormeista tai työskentelemään polkuhintaan. Lopulta globaali järjestelmä hakee uuden tasapainon, ja bisnesmiesten heinäsirkkaparvetkin rauhoittuvat.
Eriksen esittää, että hitauteen haikailun sijaan meidän olisi löydettävä tasapaino nopeuden ja hitauden välille. Hänelle nopeus on suuri lahja, kunhan se ei karkaa käsistä. Minäkin arvostan kännykkäni tarjoamaa reaaliaikaista yhteyttä mökkeileviin vanhempiini. On myös mukavaa, että bussit ja metro kulkevat ajallaan, ja olisi mukavaa, jos junatkin yltäisivät samaan. Nopeuden sokea palvonta hautaa kuitenkin helposti alleen kaiken hitaan. On itse opittava tietämään milloin on kaasutettava ja milloin painettava jarrua. Voimme onneksi suojata hitautta hyvinkin yksinkertaisilla valinnoilla. Teemme esimerkiksi päätöksen, ettemme shoppaile sunnuntaisin, vaikka kaupat olisivatkin auki, ja että arkisinkin klo 17 - 21 välillä vietämme aikaa perheemme kanssa emmekä ole ulkopuolisten tavattavissa. (ks. Eriksen, 224)
Jatkuva muutoskaan ei välttämättä ole pahasta, jos voimme kohdata sen omista lähtökohdistamme käsin. Haluaisimmeko todellakaan elää yhdessä ainoassa, usein alistetussa, roolissa koko elämäämme, kuten menneiden aikojen ihmiset joutuivat tekemään? Tavatessani ikänsä samaa työtä tehneen, sen terminologian ja arvot sisäistäneen ihmisen, virkamiehen, ohjelmistosuunnittelijan, juristin tai "rautakaupan myyjän" tunnen yleensä myötätuntoista sääliä enkä linjakkaan identiteetin ihailua. Minusta näyttää, että tällainen fakki-idiottii on pikemminkin hukannut kuin löytänyt itsensä. Kiinnostavampia ovat vastavirtaan uivat, ne jotka ovat tehneet epätodennäköisiä valintoja (miespuoliset kokit, naispuoliset insinöörit jne.) ja ne jotka ovat päässeet tekemään elämässään monenlaisia asioita. Maija-Riitta Ollilan mukaan tulevaisuuden menestyjät koostuvat juuri näistä "hybrideistä". Hänen visiossaan meillä on sekä juuret että siivet. Juuremme ovat tietyssä kulttuurisessa yhteisössä ja kansakunnassa, mutta samalla omaksumme aineksia myös muista kulttuureista ja elämänpiireistä. Sopeudumme ehkä huonosti "talojen tavoille", mutta sosiaalisesti monipuolisena osaamme verkostoituja ja luoda aitoa solidaarisuuden tunnetta erilaisten ihmisten välille. Juuriemme ansiosta meillä on voimia unelmoida ja nousta siivillemme tappioista huolimatta. Juuremme ovat kannettavia juuria, jotka viemme mukanamme kaikkialle.(ks. Ollila, 299 - 301)
Uskon parhaan mahdollisen maailman syntyvän avoimesta vuoropuhelusta eikä sisäänpäin käpertymisestä (ks. Ollila, 172). Olisi suorastaan vaarallista, jos joku yksittäinen tunkkainen ryhmä, esimerkiksi uskonnolliset fundamentalistit, tai nuoret, riskiä kaihtamattomat liikemiehet, saisivat vallan haltuunsa. Onneksi uusi viestintäteknologia näyttäisi tarjoavan oivalliset edellytykset aidosti erilaisten näkökulmien kohtaamiselle. Heittäytyminen jatkuvasti uudelleenorganisoituvien verkostojen varaan ei mielestäni olekaan sen hallitsemattomampaa kuin turvaaminen itse hallittuun fyysiseen elämänpiiriin (vrt. Siltala, 18). Pikemminkin on päinvastoin. Maailmanlaajuisten verkostojen ansiosta yksien ainoiden totuuksien kaupittelu vaikeutuu. Verkostojen ansiosta fyysisessä maailmassa erilliset ryhmät saavat tietoa toistensa olemassaolosta ja näkemyksistä. Verkostojen avulla ne voivat myös jallittaa "portsareita" ja hankkia tarvitsemansa tiedot muita teitä. Perinteinen poliittinen osallistuminen kyllä vähenee, mutta uusia, teknologian kehitystä hyödyntäviä yhteiskunnallsia liikkeitä ja elämäntapakokeiluja syntyy tilalle.
Terho Pursiainen pohtii olisiko meidän parisuhteessakin sitouduttava nimenomaan tukemaan toistemme jatkuvaa muuttumista. Vaikka itse pidän elämän mittaista parisuhdetta huikeana mahdollisuutena, ei eroamisenkaan tarvitse kaataa kaikkea. Väkivaltaisuutta tai alkoholismia ei kenenkään pidä "ymmärtää". Yhteisestä luomisesta kuluttamiseksi näivettynyt suhdekin voi olla hyvä lopettaa. Erilleen kasvaminenkaan ei aina ole pelkkää sanahelinää. Kaikissa tilanteissa on tietysti otettava huomioon lapset, jotka tarvitsevat pysyvyyttä ja turvaa, mutta vaistoavat herkästi myös hengettömyyden. (ks. Pursiainen, 87 - 88)
Kaikkiaan taidamme kyetä valinnoillamme ohjaamaan monimutkaistuvaa elämäämme varsin rajallisesti. Olisimmeko toisaalta yhtään onnellisempia, jos saisimme elämämme täydellisesti hallintaan? Onko täydellisintä elämää se, että ensin opettelemme koulussa hallitsemaan itseämme, sitten hallitsemme työssä toisiamme, ja lopulta kuolemme huonon manageroinnin seurauksena? (ks. Ollila, 406)
Ehkä epävarmuutta pahempaa onkin lopulta se, että muutokset alistavat meidät suuremmalle vapaudelle kuin koskaan ennen. Onnellisuutta tutkineen yhdysvaltalaisprofessori Daniel Gilbertin mukaan nimittäin juuri keskeneräiset asiat tekevät meidät onnettomaksi. Hänen tutkimuksissaan ilmeni, että ne, jotka joutuivat tekemään lopullisen valinnan heti, olivat tyytyväisempiä kuin ne, joille annettiin mahdollisuus vielä muuttaa mieltään. (ks. Pulkkinen)
Harvat meistä haluavat tämän tiedon saatuaankaan luopua vapaudestaan. Vierastamme esimerkiksi järjestettyjä lapsiavioliittoja, vaikka ne lisäisivätkin yhteiskunnan vakautta ja keskimääräistä onnen tunnettammekin. Emme välttämättä halua myöskään vanhempiemme lailla ahertaa koko työuraamme yhdessä työpaikassa, vaikka se olisikin turvallisin vaihtoehto.
Vielä harvempi uskaltaa kuitenkaan käyttää vapauttaan. Nekin, joilla näyttäisi olevan onnellisuuden ulkoiset edellytykset, tyytyvät tavallisesti sulautumaan joukkosieluun. Tämä on sääli, sillä ainakin minä uskon hyvän elämän syntyvän vain siitä, että uskallamme tehdä elämäämme muotouttavat oikeat ja väärät valinnat itse. Jos jätämme valitsematta, työnantaja tai viimeistään viikatemies valitsee puolestamme. Tolkuttomasta ulkoa ohjatusta säntäilystä tulee minuuttamme kuin varkain, mikä ajan oloon helposti katkeroittaa mielemme.
Onnea itseään ei varmaankaan voi tavoitella, vaan se syntyy, jos on syntyäkseen, kun uskaltaudumme tekemään omaan tahtiimme itseämme aidosti kiinnostavia asioita. Gilbert ja Suomessa onnellisuuden edellytyksiä tutkinut Tatu Hirvonen ovat yksimielisiä siitä, että olemme onnellisimmillamme tuntiessamme kuuluvamme johonkin yhteisöön. Perhe, ystävät, työkaverit, ja naapurit tuovat kestävimmän onnen tunteen. Ostamalla onneen pyrkivä epäonnistuu sen sijaan Hirvosen mukaan varmasti, sillä onnessa on kyse kaikesta muusta kuin mitä markkinoilla on kaupan eli terveydestä, rakkaudesta, ystävyydestä ja hengellisistä asioista. Voiko olla, että suomalainen idylli eli omakotitalo järven rannalla kaukana kaupungin hälystä ja naapureista on kaikkea muuta kuin onnen tyyssija? Se eristää asukkaansa sosiaalisista yhteisöistä eli asioista, jotka varmimmin tekevät meidät onnelliseksi. (ks. Pulkkinen)
Omien valintojen tekeminen edellyttää kyllä rahtusen materiaalista turvaakin. Työsuhteessa eettisesti kestävää on vain reilun vaihdon periaatteen noudattaminen. Jokaiselle pitäisi tarjota edellytykset kieltäytyä orjatyöksi luokittelemastaan tekemisestä. Parhaiten edellytykset toteutuisivat vastikkeettomalla ja kaikille samansuuruisella perustulolla. Perustulokaan ei kuitenkaan auta, ellemme pysty sietämään omaa vapauttamme. (ks. Ollila, 350)
Lähteet:
Delisle, G. (200)). Pjongjang. WSOY. Porvoo. (Alkuteos: Pyongyang. 2003)
Eriksen, T H (2003) Hetken tyrannia. Helsinki. Johnny Kniga.
(Alkuteos: Tyranny of the Moment: Fast and Slow Time in the Information Age. 2002)
Gilbert, D. (2007). Stumbling on Happiness. Random House Inc.
Ollila, M. (2002). Erheitä ja virheitä. WSOY.
Pulkkinen, P & Rossi, J. (7.1.2007). Onnen harhat ja todellisuus. Helsingin Sanomat.
Pursiainen, T. (2003). Sitoutumisesta ja sitoutumattomuudesta. Kirjapaja Oy. Jyväskylä.
Sillantaus, T. (2009). URPO hanke. Helsingin Sanomien kuukausiliite, marraskuu 2009.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.
Solzhenitsyn, A. (1976) Vankileirien saaristo. 1918 - 1956. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Tampere. Kustannuspiste Oy.
(Alkuteos: Archipelag GULAG, 1918 - 1956. 1973-1976)
Mukavasti polveilevassa postauksessasi oli paljon hyviä ajatuksia. Olen pohtinut samoja kysymyksiä ja tullut pitkälti samaan johtopäätökseen kuin sinä. Onnea on elää omien arvojensa mukaan niin töissä kuin vapaa-ajallakin, eli valita mikä on itselle tärkeää ja karsia muu sälä pois.
VastaaPoistaOlen huomannut, että hötkyilyn karsiminen antaa mahdollisuuksia tehdä enemmän ja paremmin niitä minulle rakkaita asioita tehden elämästä onnellisemman ja hitaamman. Koen, että hitaus on seurausta arvojen mukaan elämisestä ja mahdollisuuksien luomisesta onnellisuudelle.
Olisin kiinnostunut kuulemaan ajatuksiasi viime viikolla samasta teemasta julkaisemastani ekirjasta. Voit ladata sen täältä: http://vehmasassembly.com/2009/12/04/lataa-ja-lue-ilmainen-ekirja-tyon-hyvaksikaytto-onnellisuuden-tavoittelijan-opas-tyoelamaan/
Pystymme useimmat tosiaan, kuten kirjassasi esität, tulemaan toimeen paljon vähemmällä, kunhan selvitämme itsellemme mikä meistä on tärkeintä, ja ryhdymme elämään sen mukaisesti. BKT:n kasvu ei ole enää pitkään mitannut ihmisten onnellisuuden kasvua, eikä se taida mitata oikein kunnolla talouttakaan. Työhön ja uraan sitoudumme monet ihan ajattelematta todellisten tarpeidemme vastaisestikin.
VastaaPoistaKirjoituksesi sävy on kuitenkin minulle hiukan vieras. Esität käänteisen yrityskouluttajan varmuudella, vähän kuin ylhäältä kansalle, että oravanpyörästä hyppääminen olisi mahdollista meistä useammille ellei peräti ihan kaikille. Olen paljon epävarmempi.
Jaoin aiemmassa blogikirjoituksessani ( http://sisyfoskivi.blogspot.com/2009/11/elamanhallinnan-nelja-astetta.html ) ihmiset elämänhallinnan tason mukaan putoajiin, sinnittelijöihin, osaajiin ja pääomatuloilla eläjiin. Aito valinnan mahdollisuus on mielestäni oikeastaan vain pääomatuloilla eläjillä, ehkä myös osalle ylempää keskiluokkaa.
Muut pystyvät kovin rajallisesti tekemään elämäänsä koskevia päätöksiä. Putoajat, joista työmarkkinat eivät ole kiinnostuneita, nuukailevat ihan pakosta ja joutuvat viranomaisten nöyryyttävään läpivalaisuun rahaa kerjätessään. Sinnittelijät, joihin useimmat kuulumme, selviävät asuntolainoistaan, lastensa harrastuksista, sairausmenoistaan ja muista aika pakollisista eräpäivistään nippa nappa tekemällä kahta pienipalkkaista "paskatyötä" ja/tai pitkää päivää. Hän voi toki jättää perheen perustamatta ja tehdä teltasta talvenkestävän, mutten silti pidä niitä oikein inhimillisinä ja aitoina vaihtoehtoina. Työajan lyhentämisestäkään neuvottelu ei onnistu, sillä pomo voi aina palkata tilallesi nöyremmän. Huippuosaajilla olisi materiaaliset edellytykset tehdä valintoja, mutta hekin juoksevat vähintään uudelleenkouluttautumisen oravanpyörässä, sillä eilisen tiedoilla ja taidoilla he tipahtavat nopeasti sinnittelijäksi ja putoajaksikin. Kyse ei siis heidänkään osaltaan ole pelkästä vähempään tyytymisestä.
Näiden kaikkien ihmisten, enemmistön. korvissa kehotuksemme kyseenalaistaa kiireensä kaikunevat yhtä hurskaina kuin Marie Antoinetten väitetty "Miksette halua leivoksia?"-vastaus leipää huutaville kansanjoukoille. Uskon toki laillasi, ettei näin tarvitsisi olla. Arvojen tiedostamista ja sisäistä kasvua tarvitaan minunkin mielestäni, sillä ellemme kestä vapautta, meille ei ole siitä juuri iloakaan. Yleisemmän ratkaisun näkisin kuitenkin kaikille yhtäläisessä perustulossa, joka olisi riittävän suuri lopettamaan putoajien nöyryyttämisen ja sinnittelijöiden pahimmat pelot, mutta kuitenkin riittävän pieni, etteivät osaajat ihan kokonaan laiskistuisi.
Käänteinen yrityskouluttaja! :D heh heh
VastaaPoistaHuomasitkin jo varmasti, että en toki väitä, että kaikki tai edes useimmat voisivat noin vain hypätä lyhennettyyn työaikaan. Monilla, on elämässä muita velvoitteita jotka painavat vaakakupissa enemmän esim. perheen elatus tai vanhemmistaan huolehtiminen. Tämän vuoksi kirjoitinkin, että työajanlyhentämistä kannattaa vakavasti harkita mikäli se sopii elämäntilanteeseen. Joka tapauksessa omien tavoitteiden ja arvojen mukaan eläminen on vaikeamopaa kuin yleisesti hyväksytty tuotantoyksikön ja viidekuluttajan roolin vetäminen.
Toivottavasti saan oppia tuosta perustulosta lisää. taisit toisessa kirjoituksessa mainita, että aiot kirjoittaa siitä. Olisi tärkeää, että yhteiskunta tukisi ihmisten pyrkimyksiä hyvinvoinnin lisäämiseksi ja ympäristörasitteiden pienentämiseksi. Perustulo voisi olla siinä yksi hyvä väline.
Työnhaku- ja joulukiireiltäni en ihan hetkeen taida ehtiä kunnolla paneutumaan tähän aiheeseen. Onneksi perustulosta, eli siis järjestelmästä, jossa syyperäinen sosiaaliturva (eli monen nöyryyttäväksi kokema lippusten ja lappusten täyttäminen kassoilla) korvattaisiin kaikille kansalaisille samansuuuruisena maksettavalla rahasummalla, sentään ovat kirjoittaneet monet minua viisaammat.
VastaaPoistaUskon että seuraavalla nivaskalla pääset alkuun:
General Intellect (2008). Vasemmisto etsii työtä. Keuruu. Like. (Ennen kaikkea luku: Vasemmisto ja sosiaaliturva)
Kopra, v. (2007). Perustulo. Kova vai pehmeä paketti. ( http://www.sorsafoundation.fi/documents/key20091215024314/dokumentit/Kopran%20perustuloraportti%20lopullinen.pdf )
Vihreän liiton perustulomalli. ( http://www.vihreat.fi/perustulo/malli )
Wikipedian artikkeli perustulosta. ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo )
Suomessa perustuloa näyttävät vastustavan eniten, ehkä hieman yllättäen, poliittinen vasemmisto ja työväenliike, kun taas puffaajia ovat olleet ennen kaikkea vihreät. Oikeisto ei ole niin "vastikkeetonta rahanjakoa" vastaan kuin luulisi. Jos Wikipediaan on uskominen, "korkeimman tarjouksen" on esittänyt pankinjohtaja Björn Wahlroos, 850 - 1000 e/kk. Vihreiden Osmo Soininvaaran mukaan kustannusneutraali, eli yhteiskunnalle nykyisen hintainen, veroton perustulo voisi olla 440 e/kk.
Perustuloa kannattavat ymmärtääkseni ennen kaikkea "prekaarit", eli erilaisissa epävarmoissa työsuhteissa sinnittelevät duunarit ja pienyrittäjät. 40 tunnin työviikkoa pysyvissä työsuhteissa tekevät sen sijaan pitävät nykyisestä ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta kiinni. Ajaessaan jäsentensä asiaa ay-liike tulee pitäneeksi kaikkein heikoimmassa asemassa olevia duunareita panttivankeinaan. Perustuloa tai edes perusturvaa ei saada inhimilliselle tasolle, koska ay-liike vaatii samat korotukset ansiosidonnaiseen turvaan, mihin ei ole varaa. Mitään ei saada tehdyksi, ja leipäjonot kasvavat.
Perustulomallin kannattajissa löytyy ainakin kahdenlaista porukkaa. Ensinnä "soininvaaralaiset", joiden mielestä perustulo tulee asettaa riittävän alas, jottei se laiskistaisi vaan päivastoin kannustaisi ottamaan vastaan pienipalkkaistakin työtä. Radikaalit vaativat puolestaan enemmän rahaa, jotta voisivat kokonaan vapautua pakosta tehdä työtä. Heidän mukaansa vasta tällöin työntekijä ja työnantaja ovat tasa-arvoisessa neuvotteluasemassa.
(Jatkuu...)
(... Jatkoa)
VastaaPoistaOma, vielä kovinkin eläväinen kantani asettuu tällä hetkellä näiden kahden ääripään välille. Uskon, ettei perustulo laiskistaisi, vaan päinvastoin loisi aitoa innostusta ja valmiutta hullunrohkeisiin kokeiluihin, kun kenenkään ei tarvitsisi pelätä putoavansa aivan tyhjän päälle. Työantajien olisi myös aidosti kisattava työtekijöistä, mikä tekisi työpaikoista viihtyisämpiä kaikille.
Näen toisaalta vaaran, että vastikkeeton raha saattaisi passivoittaa nuoria, jotka eivät ole olleet työssä päivääkään. Asia ei vain koskaan tulisi edes mieleen, ellei pientä pakkoa harrasteta. Asettaisinkin perustulon saamisen ehdoksi täysi-ikäisellä ainakin parin vuoden mittaisen "työvelvoitteen". Siinä ajassa nuori todennäköisesti oivaltaisi, että työllään oikeasti voi parantaa elämäänsä, mikä lisäisi työhaluja. Vastaavan työssäoloehdon asettaisin myös maahanmuuttajille, ellei mistään taloudellisesti oikeasti merkittävästä syystä, niin ainakin ulkomaalaisvihamielisten asenteiden leviämisen hillitsemiseksi.
Kuten aiemmin totesin, mielestäni suurimmalla osalla ihmisistä ei juurikaan ole realistista mahdollisuutta vähentää työntekoaan vaikka he sitä haluaisivat ja vaikka heillä siihen esimerkiksi pienten lasten takia olisi täysi syy. Tämän vuoksi koen kehotuksesi omien arvojen tutkiskelemisesta hurskasteluna, jolla on useimmille kovin vähän annettavaa. Tokihan toteat, etteivät kaikki voi ottaa lunkimmin, mutta miksi saarnata vapauden sanomaa viidelle prosentille ihmisistä, kun muiden elämä uhkaa samalla kaatua täydeksi helvetiksi? Heitähän tässä pitäisi auttaa?
Perustulolla pystyisimme mielestäni luomaan sellaisen konkreettiset olosuhteet, jossa voisimme ihan kaikki ottaa rennommin ja pohdiskella elämämme tarkoitusta jo ennen kuin jäämme 67-vuotiaana eläkkelle kolmivuorotyöstä. Tarjolla olisi siis eteerisen unelmoinnin sijaan aikanaan vallankumoukselliseen kahdeksantuntiseen työpäivään vertautuva konkreettinen tavoite?