Aina kiire?

Sopiva kiire ei ole ollenkaan pahasta. Siinä missä rahan puutetta hävetään, harva häpeilee kiirettään. Tulkitsemme jatkuvan ja ulospäin näkyvän kiireen yleisesti varmaksi merkiksi siitä, että kiirehtijällä on tavalla tai toisella merkittävä asema. Juuri kiire erottaa menestyjät häviäjistä, joiden ainoa vapaasti saatavilla oleva resurssi on aika  (ks. Seppänen, 86). Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander jäljittävät sanan kiire englannin kielessä sanaan business. Se tulee heidän mukaansa alunperin anglien puhuman northumbrian kielen sanasta bisigness, joka tarkoittaa huolta, ahdistusta ja kiirettä. 1300-luvulla se alkoi merkitä työtä tai ammattia ja 1700-luvulla kaupallista liiketoimintaa. Nykyään, kun työntekijästäkin on tullut työvoimayrittäjä, jokaisen on tehtävä bisnestä itsellään. Jokainen on yrittäjä, jokaisella on kiire. (Nevanlinna, 16 - 17)
Kiireen arvostus johtuu Juhani Seppäsen mielestä myös kulutuskeskeisistä arvoistamme. Ajan tuhlailu, joutilaisuus, on konkreettisena elintason osoituksena saanut väistyä kulutuksen tieltä. Kulutuksesta on puolestaan tullut ihmisen tärkein vapaa-ajan harrastus. Paradoksaalisesti turha kuluttaminen kohdistuu juuri sellaisten esineiden hankintaan, jotka viestittävät joutilaasta vapaa-ajasta.  (ks. Seppänen, 95 - 97)

Sen, ettei joutilaisuus enää kuulu herrasmiehen statukseen, sai vuosia sitten todeta myös poliisilaitoksella katoamisilmoitusta tekemään mennyt tuttavani. Ilmoituksen tekeminen oli sujunut arkisesti, kunnes poliisi oli kysynyt puhelinnumeroa, jonne esineen löytymisestä voisi ilmoittaa. Vapaata ammattia harjoittava tuttavani oli naurahtanut, ettei numeroa tarvita, koska hän asuu lähellä ja voi koska tahansa poiketa kyselemässä asiansa perään. Koko huone oli hiljentynyt, ja kaikki höristivät korviaan. Tuttavani koki tilanteen niin, että he halusivat kuulla syyn epäilyttäväksi koetulle joutilaisuudelle. 

Nykyään tuttavani lausahdus tuskin enää herättäisi samanmoista huomiota. Vaikka suurin osa työikäisistä edelleenkin menee töihin aamulla ja palaa sieltä illalla, yhä useammat työskentelevät myös ajasta ja paikasta riippumatta. Omakaan suhteeni päivittäiseen joutilaisuuteni ei silti taida olla aivan ongelmaton. En häpeä työttömyyttäni, enkä ole salannut sitä tuttaviltani. Pikemmin päinvastoin. Uskon, että mitä useammille verkostossani viestin "vapaudestani", sitä todennäköisempää on, että uusi työ jonkun mutkan kautta löytyisi. Lähiympäristössä koen joutilaisuuden kuitenkin kiusallisempana. Vältän ulkoilua päivisin. Tunnen, että pesutuvan käyttäminen, kaupassa käynti tai lenkkeily keskellä päivää pitäisi satunnaiselle vastaantulijalle jotenkin selittää.

Mutta vielä kiireeseen, jota muistaakseni oli kahta tyyppiä, todellinen ja vaikutelma.

Todellinen kiire johtuu siitä, että työtä kerta kaikkiaan on liikaa. Tilanne saattaa olla krooninen tai se saattaa liittyä projektin deadlinen lähestymiseen. Tällöin työtahti kiihtyy ja työpäivät venyvät.

Työntekijä voi yrittää helpottaa kiirettään jakamalla töitä muille tai priorisoimalla niiden tärkeyttä. Itsekkyyttä tuntematta hän voi jättää vastaamatta joihinkin puheluihin tai sähköposteihin, ja välillä on viisasta kieltäytyä ylitöistäkin. Työkyvyn ja terveyden säilyminen hyödyttää pitemmän päälle työnantajaakin. Myös perinteisen kellokortin käytössä näen enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Työnantaja näkee, jollei muuta, niin ainakin sen, että työntekijä on ollut työpaikallaan. Työntekijää kellokortti muistuttaa ajasta, josta hän oikeasti saa palkkansa. Ainakaan minä en ole koskaan työskennellyt vähemmän kuin silloin kuin työajan ylityksetkin, eivätkä vain alitukset, on pitänyt perustella. Vaarana on tietysti esimerkiksi keskittymistä vaativien töiden liukuminen kotiin, niin että työpaikan työajanseurantaan kirjataan vain selkeästi asiakkaalta laskutettavat työtehtävät.

Projektin valmistuttua työntekijät saattavat kohdata kiireen vaikutelmana. Rauhoittunut tilanne näyttäisi ensin mahdollistavan luovan lorvailun, josta pitemmän päälle saattaisi syntyä tuottavia ideoitakin. Jos työvoimakulut muodostavat suuren osan bisneksen kustannuksista, joutilaisuus synnyttää kuitenkin nopeasti aiheellisen tai aiheettoman epäilyn työsuhteen jatkumisesta. Alkaa valtaisa näennäistouhuaminen. Viestitäkseen tärkeyttään kaikki soittavat, meilaavat, kopioivat, palaveroivat kuin viimeistä päivää, kunnes syntyy se mitä halutaankin, hektisen kiireen vaikutelma.

Haluammeko kiirettä oikeasti? Mikä on sen perimmäinen syy? Jatkuvasti touhuavia ihmisiä katsellessani minulla tulee välillä tunne, että aika monelle kiirehtiminen on tapa unohtaa. Milan Kundera kärjistää kirjassaan Kiireettömyys mielestäni hienosti, että kiireettömyyden aste on suoraan verrannollinen muistin voimakkuuteen; nopeuden aste suoraan verrannollinen unohduksen voimakkuuteen.

Kiireettömyyden ja muistin, nopeuden ja unohtamisen välillä on salainen side. Otetaan esimerkiksi yksi kaikkein tavallisimmista tilanteista: mies kävelee kadulla. Hän haluaa yhtäkkiä muistaa jotain, mutta se ei tule mieleen. Sillä hetkellä hän aivan ajattelematta hidastaa askeltaan. Sen sijaan ihminen, joka yrittää unohtaa äsken kokemansa kiusallisen tapauksen, kiihdyttää tietämättään kävelyvauhtiaan, aivan kuin haluaisi päästä kauemmaksi siitä mikä vielä ajassa on liian lähellä. (Kundera, 35)

Kun uusiin tilanteisiin joutuu liian usein, kukaan ei enää voi olla varma mistään, ei itsestäänkään. Milan Kundera esittää, että tämä unohtaminen on tietoista.

Meidän aikamme on antautunut nopeuden pahallehengelle, ja siksi se niin helposti unohtaa itsensä. Mutta minä käännän tämän toteamuksen mieluummin päinvastaiseksi ja sanon: meidän aikaamme riivaa unohtamisen halu, ja tuon halun tyydyttämiseksi se antautuu nopeuden pahallehengelle. (Kundera, 114)

Ehkä tätä pitää pysähtyä pohtimaan.

Lähteet:
Kundera, M. (1995). Kiireettömyys. WSOY
Nevanlinna, T. & Relander, J. (2006). Työn sanat. Jyväskylä. Teos.
Seppänen, J (2004). Hullu työtä tekee. Helsinki. Otava.