Tieto murtaa rajat

Pistäydyin ideoiden toivossa Aikuisopiskelijan viikon päätapahtumassa Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä.

Tilanne oli kannaltani vähän hoopo. Keskeytinhän juuri kokopäivätyön ohessa tehdyt, työtä tukevat, opinnäytevaiheessa olevat korkeakoulutasoiset tutkinto-opintoni, jotten olisi menettänyt työttömyysturvaani. Työväenopistoon saan sentään ilmoittautua ja tietysti työvoimapoliittiseen aikuiskoulutukseen, jossa voin oppia vaikkapa ansioluettelon tekemistä. Onneksi on toivoa tolkuttoman viranomaistulkinnan muuttumisesta, vaikkei se enää minua autakaan. Minun on lupa päättää opintojeni keskeytys vasta ensi kesänä, jolloin keräämäni aineisto on jo vanhentunut.

Potkut 50-vuotiaana - mikä eteen? otsikoitu keskustelu kiinnosti tapahtumassa eniten, vaikken ihan vielä kohderyhmään kuulukaan. Aiheen käsittely jäi odotetun yleiseksi. Töitä pitkään hakenut markkinointipäällikkö Maylis Karjalainen oli kokenut nöyryyttävänä vedättäjille tekemänsä ilmaistyön, johon hänet oli pakotettu työttömyysturvan menettämisen uhalla. Hän arvosteli työantajia myös ikärasismista. Teatterikorkeakoulun kursseja markkinoinut Kai Lehikoinen näki iän voimavarana, joka on osattava tehdä näkyväksi. Psykologi Pirkko Lahti huomautti, etteivät keski-ikäiset ole tottuneet nuorempien lailla myymään itseään. Eivätkä voikaan, jos hakemus päätyy jo syntymäajan perusteella roskakoriin. It-alalla työtkään eivät aina voi puhua puolestaan; ainakin omani ovat joko salassapitovelvoitteen alaisia, ei-julkisia tai jo julkisesta internetistä poistuneita. Ihan uuteen Lahti ei kuitenkaan kehota suinpäin ryntäämään. Vaikka itsetunto potkujen myötä hetkeksi järkkyisikin, osaaminen on tallella. Sille on rakennettava, jos se suinkin on mahdollista.

It-yritysten villitystä irtisanottavien odotushuoneena toimivien osaamiskeskusten perustamiseen arvosteltiin erityisesti. Kun työntekijät yrittävät "pitkässä hirressä" roikkuessaan pelastaa itsensä, työilmapiiri myrkyttyy. Ja potkujen myötä työpaikkansa säilyttäneet ahdistuvat lähtevien lailla.

Helsingin Sanomien Marjut Lindberg herkutteli ajatuksella leipuriksi ryhtymisestä, ja käytännön ammattien puolesta tunnuttiin tapahtumassa hehkuttavan muutenkin. Liityn hehkuttelijoihin heti, kun näen käden taitojen aidon tarpeen heijastuvan myös kunnon palkkana.

Minä tunnustan tekeväni työtä palkan takia. Ekstraa tietysti on, jos työ lisäksi on kiinnostavaa ja työkaverit mukavia. Joitain kohtuullisesti palkattuja töitäkin vieroksun. Mainosmaakariksi, palkkasotilaaksi tai moottoriurheilijaksi en ryhtyisi. Myyntityö on poissa laskuista vetäytyvän luonteeni takia, vaikka asiantuntevaa myyjää kovasti arvostankin.

Oma näkemykseni on, mitä palkattuun työhön tulee, että tuotteellisen ja materiaalisen työn määrä vähenee ja tuotteettoman, immateriaalisen työn määrä lisääntyy. Tässä uudessa työssä keinot, tuotantoprosessi ja kehittäminen tulevat tärkeämmiksi kuin lopputulos, valmis tuote, joten käytännön taitojen opettelijat ovat useimmiten yhden askeleen myöhässä. Tuotannon painopiste siirtyy koneesta ihmiseen, mekanisoitavasta, määrällisesti yhteismitallisesta työstä kompleksiseen, laadulliseen ja yhteismitattomaan työhön. Työntekijä kuluttaakin jatkossa suurimman osan ajastaan tiedon käsittelyyn. Symbolien käsittely, sosiaaliset taidot ja kognitiiviset kyvyt nousevat kilpailutekijöiksi massatuotannon sijasta. Voittaja on informaation nopein yhdistelijä. Tietotyöläisten huiput luovat tuotteen lisäarvon muuttamalla datan informaatioksi ja informaation viisaudeksi. Tuotteen monistaminen ei vaadi paljoa verrattuna ongelman määrittelyyn, ratkaisuun ja toimeenpanon suunnitteluun, johtamiseen ja markkinointiin. (ks. Holvas, 43, Siltala, 158)

Tiedon merkitys uudessa työssä korostuu, kun rahaa tehdään entistä enemmän ideoilla. (Castells, 56) Vaikka uuden tiedon tuottaminen (production) on kallista ja epävarmaa, sen jakaminen ja uusintaminen (reproduction) on lähes ilmaista. Suojattu tieto on lähes käyttökelvotonta nopeasti muuttuvilla markkinoilla. Tieto on öljyyn tai kivihiileen verrattuna epäperinteinen resurssi. Jotta tieto tuottaisi, sitä on voitava kopioida ja levittää. Se lisääntyy ja kasaantuu käytettäessä. (ks. Holvas, 136 - 138)

Kun tuotteiden ja palvelujen monimutkaistuminen yhdistyy hektiseen tuontanto- ja kulutusrytmiin, yksittäisen marginaaliseltakin vaikuttavan tiedon puuttuminen tai viipyminen saattaa koitua kohtalokkaaksi. Tarve ohjata ja hallita yrityksen inhimillistä pääomaa ja aineetonta omaisuutta (tiedonhallinta, tietämyksen hallinta, knowledge management) lisääntyy. Se, että työntekijät toimivat hyvin itsekseen ei vielä takaa, että orkesteri soisi hyvin (ks. Majaniemi). Yksin puurtamisen ja hierarkkisten rakenteiden aika on ohi. Tiedonkulun esteet on poistettava, tietoa jaettava. Tasapainoinen kokonaisuus syntyy monien näkökulmien vuoropuhelusta. Jari Sarasvuo julistaa, ettei ihmisellä enää ole rajoja, koska hän voi aina korvata puuttuvan kokemuksen tai lahjan jonkun toisen kokemuksella tai lahjalla. Kaikki verkottuvat kaikkien kanssa kollektiiviseksi minäksi, joka ylittää osiensa summan. (ks. Majaniemi, Sarasvuo, 287, ks. Siltala, 402)

Tiedon vaihtaessa esteettä omistajaa työnantajan on helpompi korvata yksittäinen työntekijä toisella. Juha Siltalan mielestä työntekijä muuttuu hiljaisen tiedon antaman tinkimisvaransa puolesta sitä köyhemmäksi mitä tietointensiivisemmäksi organisaatio muuttuu. Reviirien rajoja purkava tiedon jakaminen ja tiimiytyminen vähentävät ammatillista autonomiaa ja tekevät yksittäisestä työntekijästä helpommin korvattavan. Yksityisyys poistuu Siltalan mukaan kokonaan sitä mukaa kuin sitoutumista kaihtavan rahan kierto dematerialisoi tilan. Siinä missä omistaminen ennen merkitsi oikeutta sulkea toinen pois omasta tilasta, nyt rikkautena pidetään mahdollisimman esteetöntä pääsyä toisten luo, jotta informaatio vaihtuisi ja ideat sen pohjalta sikiäisivät välittömästi. (ks. Siltala, 401 - 402)

Myös itse tieto on muutettava hyödylliseen muotoon. Aivotyön ja aivotyövoiman keskeinen asema merkitseekin Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen mukaan muutosta modernien yhteiskuntien organisoinnissa ja hallinnossa myös laajemmin. Tiedon hallinnoijat pyrkivät ensisijaisesti paikallistamaan tiedon ja tekemään siitä mitattavaa ja hyödyllistä. Tieto on yhteiskunnallistettava eli muokattava olemassa olevien odotusten mukaiseksi. Luovuuteen kannustetaan, mutta laadunvarmistuksella, sertifioinnin järjestelmillä, harmonisoinnilla, sisältöjen pisteytyksillä sille määrätään tiukat rajat. Organisaatioita luovuuden lähteille opastava konsultti Mertzi Bergman näkeekin luovuuden jo ennen kaikkea ongelmanratkaisutaitona (Tompuri). Holvaksen ja Vähämäen mielestä uusia ongelmanasetteluja luotaava aito tutkimus väistyy vastauksia tilaajan antamiin kysymyksiin etsivien selvitysten tieltä. He pitävät tätä merkkinä "sosiaalisen systeemin" sulkeutumisesta. He kysyvät eikö juuri innovaatopuheen runsaus ole merkki tästä sulkeutumisesta. (ks. Holvas, 111 - 113, 146 - 157) Tätä voimme pohtia esimerkiksi uuden Aalto-yliopiston perustamisen yhteydessä.

Uusi työ muuttaa suljetuista työhuoneista avokonttoreihin ja kokoushuoneisiin. Yksin puurtamisen sijaan sitä tehdään tiimeissä ja projekteissa. Näihin työn käytäntöihin jatkan seuraavaksi.

Lähteet:
Castells, M (2001). The Internet Galaxy. Reflections on the Internet, Business, and Society. Oxford University Press.
Holvas, J. & Vähämäki, J. (2005). Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Pieksämäki. Teos.
Majaniemi, R. (18.10.2007). Miten estää insinöörityön valuminen halpamaihin? Tekniikka & Talous.
http://www.tekniikkatalous.fi/doc.te?f_id=1246377&s=u&wtm=tt-18102007
Sarasvuo, J (1996). Sisäinen sankari. Uljaan elämän käsikirjoitus. Juva. WSOY.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.
Tompuri, V. (23.8.2007). Asiantuntijuus voi estää luovuuden. Tekniikka & Talous.
http://www.tekniikkatalous.fi/doc.te?f_id=1211068&s=u&wtm=tt-23082007