Teemme työtä yhä useammin erilaisten projektien puitteissa. Projekti on Wikipedian mukaan toiminnan organisointitapa, jolla on erityinen päämäärä ja joka on väliaikainen ja ainutkertainen.
Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander määrittelevät projektin asiaksi, joka on suunniteltu, visioitu eteen - jopa fyysisesti - mutta jonka toteutus on kesken. Projekti on olennaisesti lupaava, onhan koko uudella taloudella lupauksen rakenne. Vaikka projektit tavallisesti aloitetaankin muodollisin menoin, ne eivät välttämättä koskaan pääty, niistä vain luovutaan vähin äänin. (ks. Nevanlinna, 131 - 135)
Yritysmaailmassa projekti alkaa usein sopimuksen allekirjoituksesta. Yritys A tekee tilauksen yritykseltä B tietyllä hinnalla ja tiettyyn päivämäärään mennessä. Kun tavoite, budjetti ja aikataulu ovat selvillä, yritys B kokoaa tiimin asiaa edistämään. Tiimiin valitaan tavoitteen kannalta tarkoituksenmukaisimmat käytettävistä olevat henkilöt. He ovat periaatteessa tasa-arvoisia keskenään. Näin tieto saadaan kulkemaan ja saavutetaan myös säästöä, jos keskijohdon tarve vähenee.
Nykyaikaista tiimityötä voidaan ylistää vaikkapa kapellimestarin koordinoimaksi soitannaksi tai yksilöllisiä taipumuksia myötäileväksi jazz-jammailuksi. Enemmän kuin perinteiseen duunariin uuden työn tekijä saattaakin samaistua taiteilijaan. Hän on innovoija, visioija ja riskinottaja, joka kartoittaa tutkimattomia erämaita heittääkseen näin syntyvät skitsinsä syötiksi tilaajille tai sijoittajille.
(ks. Siltala, 318, Nevanlinna, 131 - 135)
Tiimityössä onnistuminen edellyttää kuuntelutaitoa, yhteistyökykyä ja muita "pehmeitä taitoja" ja sopeutumista hetkessä muuttuviin tilanteisiin. Mitä enemmän on kyse abstrakteista mielikuvista, sitä tärkeämpää on olla mukava. On osattava jutustella yleisesti kiinnostavista asioista, joiden käsittelyyn kaikki voivat osallistua. Ikävät ja kylmät erityistiedot puolestaan salpaavat kommunikaation. Ihannetyöntekijät eivät enää niinkään ole tuottajia kuin organisoijia ja asioiden toimittajia.
Uuden työn tekijän ja taiteilijan asemassa on kuitenkin merkittävä ero. Siinä missä taiteilija (ainakin ihannetilanteessa) sekä kysyy että vastaa itse, uuden työn tekijän projekti on alkuperältään vierasmääräytynyt, siis toisen antama ja alullepanema asia. Hänen työnsä tavoitteet ja resurssit asetetaan ylempää. Esimiehet eivät luonnollisesti enää "käske" vaan he korkeintaan "tukevat" ja "kannustavat", olkoonkin että koulutettu ja motivoitunut työntekijä saattaa kokea tämänkin häiriönä). Johtajuuteen kuuluvaa vastuuta siirtyy työntekijöille, jotka saavat aikataulun ja budjetin puitteissa suoriutua parhaaksi katsomallaan tavalla. Koska tiimit vastaavat kollektiivisesti kunkin jäsenensä työpanoksesta, johdon sijaan kaverit kontrolloivat työn sujumista. Juha Siltalan mukaan nykyinen työntekijä on "työvoimayrittäjä", joka ei niinkään taistele työnantajaa vastaan työehdoista vaan työpaikastaan yhdessä työnantajan kanssa antaen panoksensa rationoinnin lisäkuormitusta kaihtamatta (Siltala,.184). Kaikki ponnistelevat yhtenä joukkueena, jotta jatkuvan muutoksen tuomat haasteet kohdattaisiin menestyksekkäästi. (ks. Nevanlinna, 131 - 135).
Kaikki eivät usko yhteiseen intressiin. Yksituumaisuutta koetellaan etenkin pörssiyhtiöissä, jotka suhtautuvat henkilöstöönsä Nevanlinnan ja Relanderin mielestä kuin anorektikko läskiin. Ne unelmoivat ruumiittomasta, pelkkää henkeä uhkuvista työntekijästä, joka vain ideoisi ja innovoisi vailla fyysisesti naulittua asuinpaikkaa, vailla uupumusta ja ruokailupakkoa ja vailla seksuaalisuutta sekä sen kiusallisia seurauksia, puolisoita ja lapsia, keväsiä hormonihyökyjä, sydänsuruja ja valvottuja lemmenöitä. Ruumiilla on yritystoiminnan kannalta kiusallisia tarpeita, henki taas muodostuu puhtaista mahdollisuuksista. (Nevanlinna, 32 - 34)
Tiimityössä korostuvat työterveyslääkäri Juhani Seppäsen mielestä kovin toisenlaiset ihmissuhdetaidot kuin ne, joita esimerkiksi perheessä arvostetaan. Tiimi on koottu suorittamaan tiettyä välitöntä tehtävää, eikä asumaan ja elämään yhdessä ikään kuin kyläyhteisössä. Sosiologi Richard Sennettin mukaan on fiktiota, etteivät työntekijät tiimeissä kilpailisi keskenään tai etteivät he olisi johtajiensa kanssa vastakkaisilla puolilla. Sennett katsoo, etteivät tiimit muuta tuotantojärjestelmien perusluonnetta eivätkä kyseenalaista yritysten organisaatiota tai valtarakennetta. (ks. Seppänen, 125, ks. Sennett, 115, 118 - 119)
Työelämän karusellissa valtapelejä käydään valloittavien hymyjen takana koko ajan. Ryhmien koheesio perustuu pitäytymiseen asioiden pinnalla, jotta vaikeita, henkilökohtaisia, erimielisyyttä aiheuttavia kysymyksiä ei tarvitse käsitellä. Tiimityö ei näin luo omavastuullisia, sisältä ohjautuvia ihmisiä vaan ulkoisesti sopeutuvia opportunisteja. (ks. Sennett, 115)
Ryhmän mielialojen haistelu jo ennakolta johtuu Juha Siltalan käsityksen mukaan ammattiroolien ja niihin liittyvien realiteettien hallinnan menetyksestä. Siltalan siteeraaman, vuonna 2002 julkaistun suomalaisen tutkimuksen mukaan tiimiläisistä 47 % ei pysty lainkaan vaikuttamaan työtahtiinsa. Tiimi on kuin leikkiä, joka pitää ottaa todesta. Ihmiset suojautuvat ironiseen välinpitämättömyyteen, joka murentaa työetiikkaa. Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki kärjistävät, että paras asioiden toimittaja on tyhjäntoimittaja, joka tuottaa juoruja ja hallitsee väärentämisen ja keinottelun taidot (Holvas, 127). (ks. Siltala, 181, 390)
Sennett näkee, että keinotekoinen yksituumaisuuden vakuuttelu pilaa senkin yhteisöllisyyden, joka muuten olisi työpaikoilla saavutettavissa. Hän viittaa sosiologi Lewis Coseriin, jonka mukaan yhteisö syntyy aidosti vasta silloin, kun ryhmän erot on tunnistettu. Erimielisyyksien ilmaus sitoo ihmisiä Sennettin mielestä tiukemmin yhteen kuin pelkkien "oikeiden" periaatteiden julistaminen. Ajan katkelmallisuuden ja siitä johtuvan sosiaalisen hajanaisuuden pitäisi pakottaa ihmiset artikuloimaan erimielisyytensä ja neuvottelemaan niistä eikä niinkään kannustaa tiimityön pinnalliseen yhteistyöhön. (ks. Sennett, 155-157)
Kriitikoiden mielestä uuden työn tekijä alistuu riistolle, ellei hän työnantajan lailla hylkää periaatteitaan ja uhrimieltään. Opportunismi korvatkoon siis kutsumuksen. Työntekijän on opittava tarttumaan itsekkäästi kulloisiinkin tilaisuuksiin. Hän saa turvaa vain verkostoista, joten on viisasta osallistua niin moneen "proggikseen" ja tiimiin yhtaikaisesti kuin suinkin, jopa eri työnantajien palveluksessa. Naiivia olisi sitoutua yhteen työnantajaan tai rahoittajaan, minkä jouduin kokemaan itsekin.
Uusi elämä on vaihtoehtoelämää, mikä ei tarkoita yhden vaihtoehdon valitsemista, vaan elämää vaihtoehdoissa yleensä. Työntekijän on koko ajan oltava innolla valmis kaikkeen. Osaamiseen satsanneet kokevat uudessa tilanteessa helposti tulleensa petetyiksi. Erikoistuminen täsmätehtäviin on riski, koska vaivalla opeteltu taito saattaa seuraavassa hetkessä muuttua työnantajalle arvottomaksi. Kyky herättää huomiota ja vakuuttaa on muuttunut keskeisemmäksi kuin aktuaalinen osaaminen. Persoonan lisäksi ulkonäön merkitys korostuu. Kiinalaiset nuoret hakeutuvat jo kauneusleikkauksiin tehdäkseen itsestään työmarkkinolla haluttavampia (Makkonen). (ks. Holvas, 89 - 90, 128, ks. Sarasvuo, 20).
Enää et ole niin hyvä kuin edellinen työsi saati että työnantaja antaisi arvoa uskolliselle palvelulle tai kokemukselle (joka on säilötty helposti saatavaan muotoon tietokoneen muistiin). Uudessa työssä olet niin hyvä kuin seuraavan työsi odotetaan olevan. Tilaisuuteen tarttuvat sosiaalisuuden virtuoosit korvaavat entisaikojen puurtajat.
Lähteet:
Holvas, J. & Vähämäki, J. (2005). Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Pieksämäki. Teos.
Makkonen, K. (25.4.2007). Uutiset 20:30. YLE TV1.
Nevanlinna, T. & Relander, J. (2006). Työn sanat. Jyväskylä. Teos.
Sarasvuo, J (2005). Huomiotalous: Diilin opetukset. Helsinki. Otava.
Sennett, R. (2002). Työn uusi järjestys. Miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. Tampere. Vastapaino.
(Alkuteos: The Corrosion of Character. 1999)
Seppänen, J (2004). Hullu työtä tekee. Helsinki. Otava.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti