Työtä ajasta ja paikasta riippumatta

Mikään ei ramaise tuttua ja turvallista muutospuhetta makoisammin. Vai muistatko milloin viimeksi muutoksesta ei olisi puhuttu? Muistaako isoäitisikään? Kursorinen kuukkelointi vahvistaa mielikuvan: "Muutos haastaa työhyvinvoinnin", "Muutos voimaksi", "Työn muutos", "Muutos lähtee ihmisestä", "Muutos on pysyvää". Muutos onkin teollistumisen alusta lähtien pysynyt tavallaan muuttumattomina. Myös muutosjohtajan sanoma on iäti muuttumaton: "Vaikka taloutemme vähän tiukentuukin, niin tehostamalla ja vähän uhrautumalla me silti pystymme vastaamaan muutoksen haasteisiin". Vain muuttumalla nopeammin kuin muut selviämme muutoksesta. (ks. Holvas, 82, ks. Siltala, 309)

Muutospuheen kyllästäminä ja kyllästyttäminä meiltä voi jäädä huomaamatta, että jokin todella muuttuu. Ainakin sosiaaliantropologi Thomas Hylland Eriksenin mielestä. Hän esittää, että jatkuva kiihtyminen kumoaa teolliselle ajalle tärkeiden paikan ja ajan merkityksen (Eriksen, 211).

Eriksen havainnollistaa eroa vanhan ja uuden, hitaan ja nopean ajan välillä kahdella Suomessakin esitetyllä televisiosarjalla: yhdysvaltalaisella, vuosina 1981 - 1989 tuotettulla Dynastia-saippuaoopperalla (Dynasty) ja brittiläisellä Ashtonin perheellä (A Family at War, 1970 - 1972).

Ashtonin perhe kertoi englantilaisesta perheestä toisen maailmansodan melskeissä. Kertomus eteni hitaasti ja kumulatiivisesti. Ohjelmafromaatin toimivuus edellytti sarjaa viikosta toiseen seuraavia, uskollisia katsojia. Kerronta perustui rytmiin, jossa tietyt tapahtumat vaikuttivat kaikkiin sarjan henkilöihin, ja antoivat viitteen tulevista tapahtumista.

Dynastia kertoi puolestaan öljyllä rikastuneen yhdysvaltalaissuvun vaiheista. Sen käsikirjoituksessa oli otettu huomioon seitsemän minuutin välein toistuvat mainoskatkot, joten katsojalle heitettiin jatkuvasti selkeitä koukkuja. Tällaisessa nopeassa draamassa juoni ei etene eivätkä henkilöt kehity. Kaltaistensa draamasarjojen tapaan Dynastiakin junnasi paikallaan valtavan nopeasti. Sen seuraamisen saattoi lopettaa kuukausiksi menettämättä otettaan tapahtumiin siinä missä yhdenkin jakson ohittaminen vaikeutti välittömästi Ashtonin perheen vaiheiden seuraamista.

Eriksen näkee näiden televisiosarjojen välisessä suhteessa entisen ja tulevan, kirjan ja webin suhteen. Kirja on jaksottainen, sen lukeminen aloitetaan sivulta 1 ja lukeminen etenee tietyssä järjestyksessä. Webistä tällainen hierarkkia puuttuu. Erossa voi nähdä havainnollistuksen myös teollisen ja digitaalisen aikakäsityksen erosta. (ks. Eriksen, 148 - 150)

Työ näyttää muuttuvan vastaavasti. Sosiologi Richard Sennettin mukaan career, ura, tarkoitti alunperin kärrytietä ja muuttui myöhemmin merkitsemään ihmisen taloudellisten pyrkimysten elinikäisenä väylää. Sana job, työ, tarkoitti puolestaan lohkaretta tai palasta, jota voi kuljettaa paikasta toiseen. Tänä päivänä työura paloitellaan Sennettin mukaan juuri näihin lyhytaikaisiin työtehtäviin ja projekteihin (ks. Sennett, 7). Kun jälleenrakennuksen ajan teollinen työ tarjosi selkeän, ehkä tylsänkin kehityskertomuksen vuokrayksiöstä tai opiskelijasolusta ydinperheen asuttamaan omakotitaloon, globalisaation ajan työ tarjoaa toisiinsa korkeintaan etäisesti liittyviä yksittäisiä hetkiä.

Tavallaan kaikki on joutunut liikkeeseen. Koko globaali (liike)toimintaympäristö saattaa äkisti muuttua poliittisten konfliktien, uusien teknologioiden, muuttuvan lainsäädännön, yritysfuusioiden tai kuluttajien oikkujen seurauksesta. Työpaikat ja työtehtävät vaihtuvat vinhaan, jolloin työntekijän on enää vaikea tietää paikkaansa tuotantoprosessissa. Hallinnan tunteen puutetta täydentävät jatkuvasti muuttuvat ja opettelemista vaativat laitteet ja ohjelmistot. Pysyvimmät "arvot" saattavat liittyä tietokoneen käyttöjärjestelmään, joka sekin vaihtuu muutaman vuoden välein.

Työpaikka kyseenalaistuu paitsi työsuhteena myös fyysisenä tilana. Tiedonkulun helpottamiseksi poistuvat ensin useimpien työhuoneiden seinät. Tällä on varmasti etunsa. Kommunikointi helpottuu ihan oikeasti, kun kaverille voi huikata sermin yli. Jotakuta puhelias naapuri häiritsee. Ainakin minä koin taustahälyn häiritsevänä työskennellessäni asiantuntijana samassa avokonttorissa puhelinneuvottelevien myyjien kanssa. Kyselin oman huoneen ja avokonttorin "paremmuudesta" noin kahdeltakymmeneltä it-ammattilaiselta, mutten saanut selkeää vastausta. Ehkei sellaista voi antaakaan. Keskittymistä vaativat tehtävät, rutiinityöt ja kokoukset tarvitsevat kaikki erilaisia tiloja, mikä isommissa organisaatioissa onkin yleensä otettu huomioon. Ja myös avotilojen toimivuuden ja viihtyvyyden kohetamiseksi on tehtävissä paljon.

Ilkeämielinen voisi tietysti huomauttaa, etteivät aivan kaikki työskentele yhteisessä tilassa. Vaativimmaksi arvioitua työtä tekevillä ja hierarkkian korkeammille askelille sijoittuvilla työntekijöillä on yleensä omat huoneet. Syntyy helposti ristiriitainen vaikutelma, että tiedon jakamista ja tiimityötä muuten korostavassa työyhteisössä eristämistä käytetään palkintona eikä rangaistuksena, kuten voisi olettaa.

Juha Siltala ennakoi kaikkiaan tyytymättömyyden lisääntyvän avokonttoreissa, kun kuka tahansa voi koska tahansa helposti keskeyttää tekemisesi millä tahansa verukkeella.

Toimittaja Marko Hamilon mukaan Helsingin Sanomien toimitalossa avokonttorien aikaansaamasta "lörpöttelevästä työkulttuurista" on paettu "korvalapuista mahdollisimman kovaa huudatetun rock-musiikin suojaan" tai otettu käyttöön teollisuushallin kuulosuojaimet. "Omaan äänimaisemaan uppotuminen ei kuitenkaan suojele arkkitehtuurin viestiltä: kenet tahansa saa keskeyttää koska tahansa, oli varsinaista asiaa tai ei." Työpäivän pirstoutuminen ajaa tekemään keskittymistä vaativat hommat ylitöinä. (Siltala, 402 - 403)

Työ muuttuu niin hektiseksi, että työelämässä tarvittavat sosiaaliset taidotkin olisi hankittava työelämän ulkopuolella ja viihdettä seuraamalla. Tehokkuus edellyttäisi paradoksaalisesti työttömyyttä samaan aikaan kun työ kuitenkin vaatisi kaiken. Kukaan säännöllisesti työskentelevä ei siis voi olla kadottamatta työkykyään. (ks. Siltala, 403 - 404)

Koska avokonttorit yleistyvät näistä tuottavuushaitoista huolimatta, Siltala päättelee niiden varsinaiseksi tarkoitukseksi vertaisvalvonnan. Panoptinen arkkitehtuuri siirreltävine sermeineen muistuttaa, ettei työpaikka ole pysyvä omistus vaan että se on valvovan katseen alla päivittäin uudelleen ansaittava. Steriili ympäristö purkaa sen maailmanjärjestyksen, joka työntekijöille on syntynyt omassa työhuoneessaan esineiden tuttuuden kautta. Reviirien rajoja purkava tiedon jakaminen tekee yksittäisestä työntekijästä myös helpommin korvattavan ja siten suojattomamman. (ks. Siltala, 401 - 403, 424)

Aivotyössä on varsin vähän nähtävää, joten en ole järin vakuuttunut Siltalan esittämän vertaisvalvonnan tarkoituksenmukaisuudesta. Sen sijaan kiinteistökustannuksissa työnantaja ilman muuta säästää purkamalla työhuoneiden seiniä. Seuraavassa vaiheessa työntekijöillä ei välttämättä ole omia työpisteitäkään, kun tilaratkaisut räätälöidään yhä enemmän kulloistenkin tehtävien mukaisesti. Tietokoneiden kovalevyt eivät välttämättä nekään enää tarjoa omaa reviiriä sellaista kaipaavalle.

Etätyö kotoa käsin saattaa säästösyistä jonkin verran lisääntyä, mikä saattaa olla monen työntekijän mieleen. Manuel Castellsin mukaan uuden mobiiliteknologian myötä lisääntyy etätyön sijaan pikemminkin hypermobiilisuus. Aiemmin tyypillisesti paikkaan ja kellokorttiin sidottua työtä tehdään digitaalisin apuvälinein myös ruokatunnilla, työmatkalla, kotona ja lomillla. Samalla joustaa työaikakin, joka esimerkiksi Piilaaksossa saattaa venyä 65 viikkotunnin mittaiseksi. The "organization man" is out, the "flexible woman" is in. (Castells 95, 231 - 235)

Vastaavasti yksityiseen elämänpiiriin kuuluneita asioita hoidellaan työn ohessa. Työpaikka ja koti ja työaika ja vapaa-aika alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Tekniikan tohtori ja toimistotyön asiantuntija Olli Niemi näkee kehityksen myönteisenä ja kehottaa antamaan sille periksi. Ihmisten vuorokausirytmit poikkeavat luonnostaan toisistaan, ja on vain hyvä, jos kukin työskentelee vireimmässä vaiheessaan. Työn tekemistä kotona ei enää pitäisi hävetä. Luovassa työssä ajatustaan ei voi katkaista keinotekoisten rajojen takia. Ympyrä tavallaan sulkeutuu. Ennenkin lapset näkivät kuinka isä teki kotona töitä, oli hän sitten suurari, räätäli tai lääkäri. Niemen mielestä uusiin asuntoihin pitäisikin rakentaa viihtyisä, tilava työhuone. (ks. Nurmi)

Juha Siltalan epäilee joustamisen tapahtuvan enemmän tekijän kuin työn kustannuksella: Omien rytmien sosiaaliset suojakelmut tuhoutuvat pyhäpäiviä myöten ja tekevät kaikesta ajasta yhtä maallista aikaa, potentiaalista työaikaa. Se vaikeuttaa entisestään oman elämän rajojen turvaamista. (Siltala, 224 - 225)

Myös Thomas Hylland Eriksen on huolissaan arjesta. Hänen mukaansa nopea aika voittaa aina hitaan, kun nämä kaksi kohtaavat. Tärkeitä asioita ei koskaan ehditä tehdä, koska aina ilmenee jotain muuta, joka pitää tehdä ensin. Kiireellisimpiin asioihin ryhdytään luonnollisesti ensin, joten hidas ja pitkäkestoinen tekeminen jää aina alakynteen. Kiihtyminen vaikuttaa siis varsin huonolla tavalla perinpohjaiseen, kaukaa viisaaseen työskentelytapaan tai harrastuksiin ja pitkäkestoisiin ihmissuhteisiin. (Eriksen, 211)

Ihmissuhteista lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Lähteet:
Castells, M (2001). The Internet Galaxy. Reflections on the Internet, Business, and Society. Oxford University Press.
Eriksen, T H (2003) Hetken tyrannia. Helsinki. Johnny Kniga.
(Alkuteos: Tyranny of the Moment: Fast and Slow Time in the Information Age. 2002)
Holvas, J. & Vähämäki, J. (2005). Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Pieksämäki. Teos.
Nurmi, E. (5.2.2006). Anna työrytmin viedä. Helsingin Sanomat.
Sennett, R. (2002). Työn uusi järjestys. Miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. Tampere. Vastapaino.
(Alkuteos: The Corrosion of Character. 1999)
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.