Aloitin blogin hämmästelemällä työskentelymme syitä. Jatkoin tarkastelemalla työtä historiallisena ilmiönä. Päädyin pohtimaan oman aikamme taloudellisten ja teknologisten muutosten vaikutusta työntekoon. Korostukseni oli ja on jatkossakin ns. uudessa, luovassa työssä.
Jatkossa keskityn kuitenkin yksilöön. Pystymmekö talouden ja työn oikukkaissa muutoksissa vaikuttamaan kohtaloomme ? Millaisia valintoja voimme tehdä? Mihin meidän tulisi pyrkiä?
Aloitan valitsemisen mahdollisuudesta yleisesti.
Ainakin näennäisesti globaali, digitalisoituva työ näyttää tarjoavan meille etuoikeutetuille sellaisia mahdollisuuksia toteuttaa itseämme, etteivät vanhempamme edes unelmoineet moisista. Mahdollisuuksien moninaisuus saattaa jopa uhata identiteettiämme. Miten saavutamme tai säilyttämme sisäisen johdonmukaisuutemme, kun toisaalta emme voi enää olla varmoja juuri mistään. Valitsemista ei yhtään helpota se, että kohtaamme jatkuvasti useita keskenään ristiriitaisia odotuksia, jotka tunnustamme periaatteessa kaikki moraalisesti velvoittavaksi. Esimerkiksi perhe-elämän ja työelämän vaatimuksiin olemme sitoutunut vapaaehtoisesti, ja moraalimme vaatii sitoumusten täyttämistä.
Onko vapautemme tehdä valintoja lopultakin illusorisempaa kuin olemme tottuneet ajattelemaan? "Vaikka sanomme ylpeästi, että kaikki ihmiset syntyvät vapaina, kaikki kuitenkin syntyvät vauvoina", toppuuttelee filosofi Maija-Riitta Ollila innokkaimpia individualisteja. Vääjäämättömät rajat kohtaamme elämämme loppupuolellakin.
Olemme myös globaalin työn tihenevissä verkostoissa riippuvaisempia toisistamme kuin koskaan ennen. Yksin tehtävä työ vähenee. Virtuoosimaisesti tyhjästä uutta loihtiva taiteilijanerokin paljastuu alttiin kohdeyleisön odotuksiin vastaamaan suunnatuksi brändiksi. Hänen julkisuuskuvaansa voi toki kuulua jonkinlainen sivullisuus tai vaatimattomuus. Mutta vain siihen. Hänenkin taustallaan löytyy hienovarainen sitoumusten verkosto, ja hänen menestyksensä riippuu ratkaisevasti hänen kyvyistään ylläpitää suhteita rahoittajiin, kriitikoihin, galleristeihin, museoihin, kollegoihin, yleisöön, työntekijöihin, materiaalintoimittajiin, viranomaisiin jne. Yhteistyökyvytön marginalisoituu. Edes aikamme kanonisoiduin taiteilija, Pablo Picasso, ei ollut poikkeus tähän sääntöön. Ilman verkostoja briljanteimmillakaan oivalluksillamme ei ole väliä, kuten me yksin yöhön huutavat blogikirjailijat karvaasti tiedämme.
Uusi työ janoaa persoonallisuutta, mutta asettaa itseilmaisulle samalla tiukat rajat. Osaan rajoituksista olemme niin tottuneita, ettemme huomaa niitä ollenkaan. Uudessa työpaikassa saatamme ihmetellä hetken talon tapoja, mutta vähitellen ryhdymme pitämään niitä ainoina oikeina. Menee vain hetki ja jälkeemme tulevat ihmettelevät meidän outoja tapojamme.
Geoffrey C. Bowker ja Susan Leigh Star esittävät, että monet ihmisen itsensä luomat luokitukset ovat luonnollistuneet (naturalization) huomaamatta osaksi arkemme rutiineja. Osa näkymättömyydestä johtuu jatkuvuudesta; ajattelemme sen kummemmin pohtimatta, että on luonnollista toimia kuten ennenkin on toimittu. Osa on tahatonta; monet järjestelmät ovat niin mutkikkaita, ettei kukaan yksilö tai mikään organisaatio kykene enää ennustamaan tai osoittamaan hyviä toimintatapoja. Suuret ja tärkeät asiat tuntuvat karkaavan ihmisen vallasta ja sulautuvan mytologiseen hämyyn. Osa on kuitenkin myös tietoisen politiikan tulosta, meidät halutaan ohjata ajattelemaan olemassaolevia olosuhteita vaihtoehdottomana. (ks. Bowker)
Maija-Riitta Ollila on pannut merkille, että meihin vaikutetaan yhä enemmän alitajuntaan vetoavien mielikuvin ja yhä vähemmän järkeen vetoavin argumentein. Kun hylkäämme järkiperusteet, vaikuttamisen tavat lipuvat helposti tietoisen kontrollimme ulottumattomiin. Väitelauseisiin puettu tieto on kritisoitavissa, symbolinen informaatio ei ole. (ks. Ollila, 351 - 352)
Myönteistä tässä muutoksessa on mielestäni ainakin elämän moniulotteisuuden, irrationaalisenkin puolen tunnustaminen. Jos vain argumenteilla olisi väliä, ei netin senssipalstoilla kyseltäisi niin kiivaasti potentiaalisen partnerin kuvan perään. En mielelläni vaaleissakaan valitsisi ehdokastani vain jaetun materiaalin tai esimerkiksi vaalikoneen vastausten avulla. Näen kandidaatin myös kernaasti esittävän asiansa voidakseni muodostaa kokonaisvaltaisen mielikuvan. Vasta sitten, ja usein silmänräpäyksessä, pystyn päättämään onko tuo nainen tai mies todella asiallani. Järkiperäinen argumentointi on välttämätöntä ja keskeistä, mutta kuitenkin itsessään riittämätöntä. Alitajuntaan vaikuttavan informaation kätkemisellä voidaan yhtä lailla harhauttaa kuin alitajuisen materiaalin tyrkyttämiselläkin.
Kielteistä lienee kuitenkin se, ettei arvoista, toiminnan päämääristä, ole mahdollista keskustella yhtä rationaalisesti kuin ennen. Myös vapauden rajat tulevat tyylin valtakunnassa nopeasti vastaan. Onko esimerkiksi Nokian johtajilla varaa esiintyä suuri kultainen rengas nenässään; kysyy Maija-Riitta Ollila. Tyylin valtakunnassa ihmiset ilmaisevat erinomaista ainutkertaisuuttaan tekemällä samaa kuin kaikki muutkin, olemalla trendikkäitä. Poliittiset arvotkaan eivät Ollilan mielestä tarjoa itseilmaisun mahdollisuuksia niin kauan kuin uskomme yhteen yhteiseen talouskasvuun ja sen sanelemiin valintoihin. Siinä missä Järjen valtakunta mahdollisti aidon vuoropuhelun, Tyylin valtakunta on diktatuuri. (ks. Ollila, 89, 346, 350-353)
Aitojen valintojen äärelläkin toinen on vapaampi toista. Nälkää näkevällä on kovin vähän valinnan mahdollisuuksia. Emme muutkaan voi valita syntymähetkeämme tai -paikkaamme, perhetaustaamme, sukupuoltamme, ihonväriämme, ikäämme tai sitä tulemmeko työmarkkinoille taloudellisen nousu- vai laskusuhdanteen vallitessa. Terveydentilaan, varallisuuteen, lahjakkuuteen, koulutukseen ja ulkonäköön voimme vaikuttaa vain rajallisesti. Taloudellinen romahdus, sota tai luonnononnettomuus saattaa dramaattisesti supistaa kokonaisten sukupolvien valinnan mahdollisuuksia.
Uuden työn tekemisen voikin nähdä kamppailuna juuri valinnan mahdollisuuksista. Kamppailussa menestyy se, joka onnistuu parhaiten pitämään itsensä mahdollisuuksien vyöhykkeellä. Vaikka markkinat näyttävätkin ehkä välillä myyttiseltä tai jopa uskonnolliselta ilmiöltä, joka jyrää alleen niin perheen kuin ekosysteeminkin, ainakin todennäköisyyksiin voi itse yrittää vaikuttaa. Sinänsä tavallisen tallaajan elämä on epäilemättä tavallisimmin tavattoman pientä. Keskivertokansalainen valitsee ammatin ehkä muutaman kerran, puolison yhdestä viiteen kertaan, asunnon silloin tällöin. Joka päivä hän taistelee tupakkansa, viinansa ja tautiensa kanssa. (ks. Ollila 233) Suuriakin ratkaisuja tehdään ajautumalla tilanteesta toiseen. Vielä yhdet! Ja sitten vielä yhdet! Toiston ja tottumuksen kautta asiat tulevat "toiseksi luonnoksi".
Silti on niitäkin, jotka tekevät suuria identiteettivalintoja. Perustavin valintamme on, olemmeko mukana vai poissa. Siitä seuraavaksi.
Lähteet:
Bowker, G C & Leigh Star, S. (1999). Sorting Things Out: Classifications and Its Consequences.
http://epl.scu.edu:16080/~gbowker/classification/
Ollila, M. (2002). Erheitä ja virheitä. WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti