Kaasua vai jarrua?

Tulevaisuususkoiset näkevät uuden teknologian tuovan tullessaan maailmanlaajuisen demokratian ja yltäkylläisyyden. Älykkäät ja näkymättömät koneet helpottavat ensin arkeamme. Elämän muuntuessa algoritmeiksi vapaudumme lopulta myös ruumiin rajoituksista puhtaisiin ajatuksiin. Hurjimmissa unelmissa voitamme kuolemankin.


Väkivalta ja painostus korvautuvat ajatuksen vapaudella. Byrokraattiset rakenteet antavat tietä vapaalle tiedonkululle, jolloin ennen näkemätön luovuus puhkeaa kukkaan. Moniarvoinen ja nopeasti muuttuva yhteiskunta lisää mahdollisuuksiamme. Emme vain sopeudu uuteen teknologiaan, vaan kehitämme sitä tarpeisiimme. Ennen kaikkea koulutus vapauttaa meidät passiivisesta kuluttamisesta ja sopeutumisesta. Oppimisen sijasta keskitymme oppimisen oppimiseen. Saamme suurimman osan tarvitsemastamme informaatiosta verkosta ilmaiseksi tai hyvin halvalla. Kun kyse on viime kädessä ideoista, kaikki on itsestä kiinni!

Huipputeknologiasta hyötyvät aluksi toki vain harvat. Köyhien ja rikkaiden ero kasvaa niin maiden sisällä kuin välilläkin. Optimistit uskovat kuitenkin suurimpien pelaajien välittömän edun kääntyvän vähitellen yleiseksi yltäkylläisyydeksi. Kun halpatyö siirtyy rikkaista maista köyhiin, elintasoerot tasaantuvat. Rikkailla mailla ei ole hätää, koska ne luovat uusia, parempia työpaikkoja erikoistuessaan korkeaa koulutustasoa vaativaan tuotantoon. Köyhissä maissakin yhä useammat saavuttavat täysvaltaisen kuluttajuuden. Näin kaikki hyötyvät toisin kuin jos tekniikan kehitystä rajoitettasiin ja rajat suljettaisiin globaalin pääoman ja informaation vapaalta virralta.

Vapaat informaatio- ja pääomavirrat ja solidaarisuuden korvautuminen yksilöllisellä kilpailulla uhkaavat silti nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota. Manuel Castells uskoo silti sen pitävän puolensa ainakin jossain muodossa. Pohjoismaiset demokratiat ovat olleet edistyneimpien internetin hyödyntäjien joukossa ainakin tähän asti. (ks. Castells, 267-271) Vaikka vanhat turvarakenteet kriisiytyvätkin, voimme erilaisin uusin järjestelyin yrittää lieventää luovan tuhon ajoittain synnyttämää kurjuutta. Vakinaisen työpaikan sijaan voimme hakea turvaa esimerkiksi sijoitus- ja eläkerahastoperusteisesta kansankapitalismista (ks. Siltala, 135).

Poliittisen osallistumisen hiipumiseenkin optimisti suhtautuu huoletta. Vaikka nuorten sitoutuminen perinteisiin puolueisiin vähenee yksilöllistymisen myötä, poliittinen tiedostaminen ei silti välttämättä vähene. Se saattaa jopa lisääntyä, kun siirrymme jäykistyneistä massapuolueista löyhempään ja spontaanimpaan internetpohjaiseen toimintaan. Uusissa verkostoissa ihmiset luovat arvonsa, skenaarionsa ja tulevaisuutensa itse.

Kulttuurin kaupallistuminen on optimistin mielestä vain hyvä asia. Yhteiskunnan muuttuminen kauppakeskukseksi voidaan nähdä ennakoitavuuden, rationaalisuuden ja tehokkuuden lisääntymisenä. (Nevanlinna, 58 - 61) Ihmiset äänestävät myös kulutustottumuksillaan. Ja niin kauan kuin he näyttävät kaikkialla tahtovan lisää erilaisia hyödykkeitä ja palveluja, on vain demokraattista noudattaa tätä tahtoa.

Ihmisenä olemisen ei silti tarvitse tulevaisuudessakaan olla pelkkää liiketoimintaa. Tihenevät verkostot ja vuorovaikutteinen viestintä tarjoavat välineitä myös paikalliselle aktiviivisuudelle ja maantieteelliset rajat ylittävälle marginaalikulttuuriselle yhteydenpidolle. Valtion otteen ainakin tilapäinen heikkeneminen yhteiskunnasta antaa tilaa muillekin kuin vain monikansallisille yrityksille. Poliittiset tai uskonnolliset painostusryhmät, harrastajayhteisöt, tutkimuslaitokset tai vaikkapa elämäntaparyhmät voivat verkoston avulla kehittää toimintaansa. Myös avomen lähdekoodin maailma tarjoaa monille mahdollisuuksia osallistua itse arvokkaiksi katsomilleen tavoitteille ainakin osa-aikaisesti. Suurin toivo voikin piillä epävirallisesssa yhteistyössä ja verkostoituneissa ei-valtiollisissa järjestöissä. (ks. Castells, 155 - 158, 281, ks. McNeill, 463 - 464, Ollila, 136)

Reaaliaikaiset monenkeskiset verkostot lisäävät avoimuutta ja moniarvoisuutta, mutta antavat epäilijöiden mielestä myös tietokonevirusten, täsmähuumeiden, uusien aseiden ja tuhoisien ajatusten virrata vapaammin paikasta toiseen kuin aikaisemmin (ks. Eriksen, 48). Erilaisten ilmiöiden nopeutuvat vuorovaikutussuhteetkin saattavat yllättää. Abstrahoidessamme elämäämme joudumme yhä enemmän tekniikan armoille. Vakavien ongelmien syntyyn ei tarvita terrori-iskuja, mutta sellaisillekin järjestelmä on altis. Toisaalta terrorismin tai järjestäytyneen rikollisuuden vastustamisen, lastensuojelun tai jonkun muun hyväksyttävän syyn verukkeella kansalaisista kerätään tietoja, jotka he itse mieluummin pitäisivät omanaan. Myös yrityksillä on intressinsä tietojen kalasteluun. Vapauttava teknologia on toiselta luonnoltaan kontrolloivaa. Yksilön on yhä vaikeampi hallita omaa digitaalista kuvaansa.

Pessimistit epäilevät myös tavarataivaan autuutta. Haluammeko tosiaan kaiken olevan kaupan, vaihdettavissa, luovutettavissa, kunhan hinnasta sovitaan. Jos moraalinen tinkimättömyys katoaa hyytävän laskelmoinnin tieltä, kehenkään tai mihinkään ei enää voi luottaa (ks. Nevanlinna, 58-61). Jos vaihtoarvo uskotaan muiden arvojen lähteeksi, turvarakenteet, tieteet ja taiteet on helpompi alistaa sille. Hintamekanismi on omiaan muuttamaan kaikki arvot välinearvoiksi. Se on kuitenkin kömpelö ja soveltumaton, kun keskustellaan itseisarvoista, huomauttaa filosofi Maija-Riitta Ollila. Markkinat tunkeutuvat tällöin alueille, jolle ne eivät kuulu. (ks. Ollila, 129 - 131) Ellei heikoimmista huolehtimista tai laajaa yleissivissivistystä voida perustella kilpailukyvyn kannalta, ne joutavat tässä katsannossa pois (Siltala, 293). Juha Siltala ilakoi, että johdonmukaista olisi seuraavaksi kilpailuttaa avoimesti myös suojelupalvelut. Muut niitä tarjoavat yleishyödylliset yritykset, kuten Venäjän mafia, asetettaisiin samalle lähtöviivalle Poliisi Oyj:n kanssa, jotta valtion laitos ei saisi väkivaltamonopolia markkinoilla. Kustannusten ja kannattavuuksien vertailu voisi suosittaa myös Chartresin katedraalin tai Taj Mahalin purkamista kauppakeskusten tieltä. (Siltala, 298) Siltala kritisoi, että kulttuurisesta tai etnisestä "yhteisöistä" alettiin puhua samaan aikaan, kun yhteiskunta tosiasiassa muuttui eriskunnaksi vailla muita keskinäisiä siteitä kuin markkinoilla sovittu hyöty (Siltala, 387).

Vaikka arvostaisimmekin kaupallisuuden tarjoamaa yltäkylläisyyttä, voimme epäillä tuottaako sijoittajien oman edun tavoittelu lopulta parasta mahdollista yhteistä hyvää. Ainakin teknis-taloudellinen kehitys näyttää johtavan hyvin epätasaiseen kehitykseen lisäämällä samanaikaisesti vaurautta ja köyhyyttä, tuottavuutta ja sosiaalista syrjäytymistä. Se vaikuttaa myös eri tavalla eri puolilla maailmaa ja eri sosiaalisissa ryhmissä. Manuel Castells varoittaa, ettei rahamarkkinoita tällä hetkellä hallitse oikein kukaan. Hän näkee verkostoyhteiskunnan suurimman ristiriidan teknologisen ylikehittymisemme ja institutionaalisen ja sosiaalisen alikehityksemme välillä. Hänen kehottaa valtioita ripeästi etsimään keinoja rahamarkkinoiden hillitsemiseksi. (ks. Castells, 280 - 281) Kulunut vuosi lienee osoittanut Castellsin varoituksen ainakin osittain aiheellisiksi.

Taloustieteilijä Joseph Stiglitz näkee ongelman siinä, ettei transaktion osapuolten informaatio todellisuudessa koskaan ole niin täydellistä ja symmetristä kuin sen ideaalisesti toimivilla markkinoilla pitäisi olla. Tämän vuoksi markkinoiden rinnalle tarvittaisiin muita instituutioita hoitamaan voimavarojen kohdentamista. Järjestelmä muuttuu vakaammaksi, jos erilaiset epätäydelliset instituutiot rajaavat keskinäisessä keskustelussaan toistensa erehtyväisyyttä. Tärkein tällaisista instituutioista on valtio. Se on hoitanut tehtäviä, joita yksittäisen markkinatoimijan ei kannata tuottaa mutta josta kaikki yhdessä hyötyvät, kuten koulutusta ja perustutkimusta. Se on kypsyttänyt teknologiat markkinoille, auttanut rakennesopeutusta, suosinut verohelpotuksin yritysten perustamista ja asumista. Se on myös ylläpitänyt sivistävää infrastruktuuria. (ks. Ollila, 103, 105, ks. Siltala, 296)

Kvartaalitalouden pyörityksessä myös yrityksen voi olla vaikea kehittää toimintaansa.

"Kun ennen perustettiin kenkätehdas, miksi se perustattiin? Se perutettiin tekemään kenkiä. Tänä päivänä, jos perustetaan lääketehdas, sitä ei perusteta tekemään lääkkeitä, vaan tekemään voittoa. ... Ja tää on minusta sairas kehitys, jossa omistajakunnalla ei ole mitään intressiä kehittää alaa..."
(Juha Siltalan haastattelema kehitysjohtaja Olli. Siltala, 262)

Kun liikeyritys ennen oli olemassa tuottaakseen hyödykkeitä ja palveluita, pörssiyhtiön tavoite on maksimoida osakkeenomistajien saama voitto. Juha Siltalan näkemyksen mukaan yritysten on keinottelupaineessa laihduttava voittokoneiksi ja hylättävä muut arvot. Voitot ja tuottavuuden kasvu menevät entistä lyhentämättömämmin osakkaille ja muille edunsaajille investointien, oman työnsä myyjien ja valtion verokassan kustannuksella. Tarpeellisin työ elämän ylläpitämiseksi jää kokonaan tekemättä, jos kaiken työn on tuotettava 15 %:n reaalikorko sijoitetulle pääomalle. Kun yhtiö irtisanoo tuhansittain työväkeä - oli syytä tai ei - pörssikurssi nousee suorassa suhteessa supistuksiin. Rahoittajat saattavat alkaa määrätä myös tuotannon ehdoista insinöörien sijasta. (ks. Siltala, 90, 92, 107, 135 - 136, 138)

Synkän yhteenvedon uudesta taloudesta esittää kirjailija Hannu Raittila. Hänen mielestään taloudellinen toiminta on kokonaan irtautunut alkuperäisestä tarkoituksestaan, hyödyn ja hyödykkeiden tuottamisesta ihmisiä varten. Pääomaa ei hänen mukaansa pysty enää kukaan omistamaan eikä hallitsemaan. Sitä voi ja täytyy vain palvella. Kapitalisimi on kumonnut kapitalistin vallan. Se ei enää hyödytä rikastakaan, jolla ei ole aikaa nauttia rikkaudestaan. Pääomaan nähden meillä on vain yksi luokka, ihmiset. (Raittila, 88 - 89) Kapitalismi ei enää tarvitse uskontoa, koska siitä itsestään on tullut "oleellisesti, uskonnollinen ilmiö", "kultti ilman unta ja armoa". (Siltala 94 - 95) Raittilan mielestä ihmiskunnan pitäisi irtautua maagisesta luolamiesajattelusta suhteessa talouselämään ja ottaa valta takaisin. Suursijoittaja George Soros puhunee samasta asiasta kaivatessaan kansainvälistä yhteiskuntaa kansainvälisten markkinoiden kontrolliksi. (Ollila, 101 - 102)

Kansainvälistä yhteiskuntaa ei pessimistien mielestä kuitenkaan ole näkyvissä. Politiikka on Juha Siltalan mukaan päinvastoin typistynyt taloudenhoidoksi. Siitä on tullut eksaktia menetelmätiedettä, jossa eliitti tukeutuu enemmistökannatuksen sijasta omaan "asiantuntemukseensa". Se keskittyy harvoihin verkottuneisiin megalopoliksiin ja on tekemisissä enemmän rajojen yli kuin omien takamaidensa kanssa. Siltalalle tietoyhteiskunta merkitsee oman tahdonmuodostuksen väistymistä reaktiivisen mutta ennakoivan sopeutumisen tieltä. Olosuhteiden muuttamisesta on siirrytty itsen muuttamiseen. Politiikan korvaa alueellinen, kansallinen tai EU:n laajuinen teknologiaohjelma ja koulutusintoilu. Valtion tehtäväksi jää ihmisten sopeuttaminen välttämättömyyksiin, rahan arvon säilyttäminen ja mahdollisten kuplien pehmentäminen. (ks. Siltala, 110, 135, 362, 364 - 365)

Maija-Riitta Ollila pelkää mielikuvien syrjäyttävän järkeen perustuvan argumentoinnin. Tähän asti olemme mieltäneet tyylin, elämäntapa-arvot, life stylen tai trendikkyyden pinnallisemmiksi asioiksi kuin esimerkiksi uskonnon tai moraalin. Syvä ja pinnallinen saattavat kuitenkin vaihtaa paikkaa. Jos ajattelemme ilmaisevamme vaatetuksellamme itsestämme jotain olennaista, se kertoo Ollilan mielestä siitä, että näemme viestinnän entistä enemmän alitajuisena vaikuttamisena. Inflaatio on syönyt sanat, ja silloinkin kun niitä käytämme, pyrimme entistä enemmän tuottamaan mielikuvia. Jollemme vaikuta eikä meihin yritetä vaikuttaa argumentin avulla, vaikuttamisen tavat ovat vaarassa liukua tietoisen kontrollimme ulottumattomiin. Tällöin emme voi keskustella toiminnan päämääristä samalla tavoin rationaalisesti kuin ennen. Mielikuvista päädymme helposti mielivaltaan. Byrokraattisen hallinnon ja yhteisten lakien hyvä puoli on ollut siinä, että ne ovat tehneet keskenään vieraiden ihmisten kohtaamisista rauhanomaisempia ja helpommin ennakoitavia (ks. McNeill, 97). Instituutiot toimivat tavallaan kansalaisoikeuksien takeena. Epämuodollisissa verkostoissa vahvimman valta helposti korostuu (ks. Siltala, 109 - 110). Ollila varoittaa, että Tyylin valtakunnan hallitusmuoto on diktatuuri. (ks. Ollila, 351 - 352)

Talouden ja ekosysteemin suhteesta optimisti ja pessimisti kinaavat eniten. He myöntävät olevansa samassa veneessä, mutta kiistelevät siitä pitäisikö soutaa vai huovata. Pessimisti ei usko tuotannon ja kulutuksen voivan kasvaa rajattomasti rajallisessa tilassa. Kansainvälinen kapitalismi sortuu hänen mielestään giganttiseen mahdottomuuteensa. Viimeistään Kiinan ja Intian kaltaisten jättivaltioiden talouskasvu synnyttää niin valtavia ongelmia, että meidän on suostuttava tinkimään omasta kulutustasostamme. Valtioiden on osoitettava johtajuutta, sillä rahan ja markkinavoimien säätelemässä tilanteessa ei minkään toimijan, ei ihmisen, yhtiön tai valtiokoneiston, ole oman etunsa kannalta "järkevää" suojella ympäristöä (ks. Siltala, 99). Optimisti huomauttaa, että vauraus voi lisääntyä periaatteessa loputtomasti kunhan se muuttuu määrästä laaduksi. Optimistin mielestä saamme ekologiset ongelmat hallintaan vain kasvua kiihdyttämällä ja uutta teknologiaa kehittämällä. Samalla luomme kestävän perustan elitason paranemiselle kehittyvissä maissa.

Siinä missä pessimisti kehottaa tavoittelemaan onnea kulutusta ja kiirettä vähentämällä, optimisti luo uskoa työnteon kaikkivoipaisuuteen. Jari Sarasvuon äänessä kaikuu protestanttisen työetiikka, kun hän julistaa, ettei kasvu ole yrityksen oikeus vaan suoranainen velvollisuus. Yksilön velvollisuus on puolestaan kiskoa airoja kaikin voimin, sillä vain luomalla yhdessä lisää jaettavaa voimme ratkaista ongelmat. Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander kummeksuvat, että talouselämä puhuu aina siitä, että on lisättävä jaettavaa. Selväähän on, ettei mitään aikomusta "jakaa" tietenkään ole. Ei pidä jakaa, pitää tuottaa... (ks. Nevanlinna, 140 - 142)

Seuraavasta kirjoituksesta lähtien ryhdyn pohtimaan sitä, miten muuttuva talous muuttaa työtä.

Lähteet:
Castells, M (2001). The Internet Galaxy. Reflections on the Internet, Business, and Society. Oxford University Press.
Eriksen, T H (2003) Hetken tyrannia. Helsinki. Johnny Kniga.
(Alkuteos: Tyranny of the Moment: Fast and Slow Time in the Information Age. 2002)
McNeill, J.R. & McNeill, W.H. (2005). Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Jyväskylä. Vastapaino.
Nevanlinna, T. & Relander, J. (2006). Työn sanat. Jyväskylä. Teos.
Ollila, Maija-Riitta (2002). Erheitä ja virheitä. WSOY
Raittila, H. (2004). Liikkumaton liikuttaja. Esseitä. Helsinki. WSOY.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.