Olin kokenut sisäistäneeni, että työelämässä mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa kenelle tahansa, ihan omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä riippumatta. Olen ihmetellyt ja ihmettelen edelleen mistä tv-uutisiin kärrätään ne tyrmistyneet sellunkeittäjät, jotka aina samaan tapaan iltapäiväulosmarssilla protestoivat tehtaan siirtämistä autuaammille metsästysmaille. Itse koen vain olleeni onnekas pitkään. Pitkän uran tehneitä huipputyyppejä on kaatunut vierestä vuosien varrella vain tähtien asennon takia tai siksi, ettei heille ole osunut voittotavoitteiden kannalta riittävästi laskutettavia projekteja juuri seuraavalle kvartaalille. Arvasin, että minunkin toistakymmentä vuotta jatkunut it-humanistin urani kohtaisi tuotannollis-taloudellisen lopun vielä ennen eläkeikää.
Potkujen ajoitus yllätti silti ikävästi. Työskentelin vuokraduunarina (tai hienosti sanottuna konsulttina) isossa firmassa. Viihdyin työssäni mainiosti ja olin saanut käsityksen, että myös yritys oli tyytyväinen panokseeni. Sopimustani oli vapunaattona jatkettu puolella vuodella, vain pari päivää ennen edellisen sopimuksen päättymistä. Työt jatkuisivat ainakin lokakuulle, joten uskaltaisimme elämänkumppanini kanssa suunnitella lomaamme tavalliseen tapaan.
Suunnitelmat menivät uusiksi vastattuani kesäkuun ja työviikon alkajaisiksi vuokraajani soittopyynnöön. Palaverista toiseen rientäessäni sain kuulla, että kymmenien muiden lailla oma sopimukseni oli sanottu irti kesken kauden. Myös työt vuokrafirmassa loppuisivat saman tien. Yritin arkikiireessä koota itseäni. Soitin lyhyen puhelun elämänkumppanille ja tein työpäivän kykyjeni mukaan loppuun.
Työyhteisön vakinaiset eivät ensin tienneet tapahtuneesta. Vuokratyöntekijät tiesivät mutta vaikenivat. Asiassa sivuutetut lähiesimiehet tulkitsivat aivan oikein, ettei juttu kuulunut heille, ja katosivat kokonaan. Jatkoimme kuukauden kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vuokrafirmani kantoi yrittäjäriskinsä tarjoamalla kehut ja lounaan ja allekirjoittamalla itse laatimani työtodistuksen. Pienessä shokissa ilmoittautuin TE-keskukseen työnhakijaksi. Otin myös yhteyttä työttömyyskassaan. Työyhteisön tuella sinnittelin pestini sairauslomailematta loppuun.
Sydänkesää vasten alkava työttömyys saattaa olla salakavalaa. Kun muutkin lomailevat, ei omaan työttömyyteen alkukauhistuksen ja paperisodan jälkeen hetkeen kiinnitä suurempaa huomiota. Heinäkuun minäkin lueskelin, lenkkeilin, mökkeilin, sukuloin, tein rästiin jääneitä askareita. Toki hain töitäkin. Loma-aikaan kuitenkin aika passiivisesti.
Päivien lyhetessä tunnelmat ovat muuttuneet. Kun elämänkumppani aamulla lähtee töihin, oma toimettomuus konkretisoituu. Olen tietysti hakenut töitä aktiivisemmin. Muutamia koulutustani vastaavia paikkoja on ollut tarjollakin. Alustavat tulokset eivät rohkaise. Etenkin it-alalla on tarjolla pilvin pimein nuoria ja päteviä työnhakijoita. Miten miltei viisikymppinen pääsisi edes haastatteluun? Solmiouraputkessa verkostoituneelle mahtisonnille on vielä käyttöä, mutta ikäiseni duunari kantaa maratonkuntoisenakin luuserin viittaa hartioillaan. Viranomaiset kannustavat meitä luottamaan itseemme, markkinoimaan osaamistamme sarasvuomaisella raivolla. Mutta kun ei, mieluummin vaikka narun jatkoksi. Olisin jo kauan sitten päätynyt joko huipulle tai vankilaan, jos olisin kännykkäterrorilla palveluitani kanssaihmisilleni tyrkyttävä helppoheikki.
“Perusta yritys starttirahalla”, ehdottaa viranomainen (ja salaa pyrkivänsä vain tilastojen siivoamiseen). Monille kokeneelle jäärälle yrittäjyys paperisotineenkin on silti varmasti pakkotahtista palkkatyötä mielekkäämpää. Ihan silkkaa naiviuttaan työttömän statuksesta ei kuitenkaan kannata luopua. Eräs viranomaisliturgiaa rehellisempi konsultti esitelmöi osuvasti jo markka-aikaan, että “Katsokaa nyt, että joku on ensin edes miljoonan tai pari valmis ideaanne sijoittamaan.” Tuntemani yrittäjät ovat samaa mieltä. Yritys kannattaa perustaa vasta sitten, kun yrittäjä tietää kenelle ja mitä myy. Ja että homma pyörii voitolla vielä silloinkin, kun ihan kaikki laskelmat menevät pieleen.
Olin 1990-luvulla freelancer. Sain työskennellä pääosin kotona ilman deadlineja kummempaa valvontaa. Tekemiseni oli varsin riskitöntä, sillä en tarvinnut kovin suurta alkupääomaa. Jollei olematonta työttömyysturvaa ja työpäivien venymistä otettu lukuun, olin melko tyytyväinen tilanteeseeni. Itsen jatkuva myyminen oli kuitenkin jo tuolloin yhtä helvettiä. Jokaista tyrkyttäytymistä kohden makasin pari päivää työkyvyttömänä vuodelevossa. Palkkatyössä ja asiantuntijaroolissa pääsin tästä eroon. Silti voisin ajatella palaavani ainakin osittain freelanceriksi, ellen kohtuullisessa ajassa löydä pysyvää palkkatyötä. Ensin kyllä varmistan, ettei lain nykytulkinta heivaa freelanceria yrittäjäksi ja työttömyysturvan ulkopuolelle heti ensimmäisen tienatun euron myötä.
Jollen löydä töitä tai keksi yritysideaa, voisinko kouluttautumalla vaihtaa tyhmän pääni? Miksikäs en? Työnkuvien vinha muutos pakottaa useimmat meistä päivittämään osaamistaan, oppimaan uusia ammattejakin. Tiedän sitäpaitsi kokemuksesta, että aikuisopiskelu on kivaa. Jo yli kymmenen vuotta sitten opiskelin itselleni uuden ammatin. Enkä ollut jäänyt lepäämään laakereilleni. Kokopäivätyöni ohella opiskelin omalla ajallani. Pystyin melko hyvin räätälöimään korkeakoulutasoiset opintojani työnantajani haluamaan kuosiin. Töiden takia opinnot viivästyivät, mutta olin silti jo edennyt opinnäytteeseen.
Tyrmistyksekseni potkuihin päättyivät opinnotkin. Viranomaisten mielestä niiden viivästyminen ei osoittanut sitoutumistani kokopäivätyöhön, jota kuitenkin olin vuosia tehnyt. Päinvastoin alkuperäisestä aikataulusta lipsuminen kavalsi minut päätoimiseksi opiskelijaksi. Sellaisena välttelisin jatkossakin kokopäivätyötä, jonka hakeminen on työttömyyskorvauksen saannin ehto. Erilaisiin työvoimapoliittisiin työnhaku- ja tietokoneen peruskäyttökoulutuksiin saisin toki osallistua, jopa sanktioiden uhalla. Entisen työnantajani kanssa aikanaan mielekkäiksi arvioimamme tutkinto-opiskelu sen sijaan oli kiellettyä. Lainarahalla olisin toki saanut hoitaa paperit ulos. Velkaa en kuitenkaan uskaltanut ottaa ja homma jäi siihen.
Vai hyväksyisinkö hyödyttömyyteni? Pokkaisinko kohteliaasti ovella ja jättäisin hullun maailman projektikaavioineen huolehtimaan itsestään? Kuulun kuitenkin niihin onnellisiin, joiden asunto on maksettu, enkä siis ole välittömästi paleltumassa hankeen. Kukaan ei kärtä perintöäkään, jota varten minun pitäisi säästää. Vaatimattomasti elellen voisin ottaa muutaman kuukauden breikin pohtiakseni mitä oikeasti haluan lopulla elämälläni tehdä. Kuvia, sanoja, kuntoilua? Ehkä vapaaehtoistyötä? Köyhyys vapauttaisi ainakin shoppailusta, jota olen aina inhonnut. Ekologisista syistä lentomatkailu ja autolla huristelu ovat tehneet häijyä jo runsaan rahan aikana.
Muun muassa näistä asioita ryhdyn pyörittelemään blogissani, eikä aikomukseni ole noudattaa kovin hyviä tapoja tai totuttuja polkuja. Kirjoitusten taustalla hyödynnän kesken jäänyttä opinnäytettäni, jonka aiheena (oman tarinani humoristisia käänteitä korostaen) oli juuri työn muuttuminen ja yksilön kyky hallita elämäänsä tässä muutoksessa. Pohdiskelen erillisissä kirjoituksissa ainakin työn historiaa, uutta taloutta ja digitalisoi(tu)vaa työtä. Kaikkein olennaisinta on tietysti se, mitä muutos merkitsee yksilölle, sinulle ja minulle? Mitä filosofisia valintoja voimme tehdä? Miten voimme hallita työtäämme ja elämäämme käytännössä?
En ole julkkis, joten pelkään kirjoitteluni jäävän terapialuonteiseksi tuuleen huutamiseksi. En kuitenkaan toivo näin käyvän. Otan mielelläni ja kiitoksella vastaan kaikki myötä- ja vastakommentit, jotka tulevat mieleesi. Ja työtäkin saa tarjota! Työllistymiseni voi tietysti hidastaa tämän blogin ylläpitoa, mikä ei ehkä olisi ollenkaan huono asia.
Aloitan lähiaikoina sitä, miksi työ tuntuu olevan monille kovin tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti