Elämämme mittaisessa päättymättömässä kamppailussa, jonka tilanne vaihtelee koko ajan, hahmotan neljä elämänhallinnan tasoa. Ne ovat alimmasta ylimpään: putoaminen, sinnittely, osaaminen ja pääoman omistaminen.
Sijoittuminen tällä asteikolla ei suoraan vertaudu yksilön asemaan organisaatiossa. Muiden laatimaa minuuttiaikataulua vuorokauden ympäri noudattava toimitusjohtaja voi kokea hallistevansa elämäänsä vähemmän kuin tarvittaessa työhön kutsuttava osa-aikainen työntekijä. Johtajan asema velvoittaa niukkenevana vapaa-aikanakin tietynlaiseen käyttäytymiseen. Kantaakseen vastuuta yhteisönsä menestymisestä hän toteuttaa vähemmän kärkkäästi sisäsyntyisiä impulssejaan, jolloin itseilmaisusta saattaa tulla vuosikausiksi todellisiin tai kuviteltuihin ennakko-odotuksiin vastaamista. Vasta eläkkeellä moni johtaja löytää sisäisen isoisänsä.
Raha määrittää sen sijaan keskeisesti asemamme elämänhallinnan asteikolla.
Pekka Himasen mukaan elämme historian kapitalistisinta aikaa, jossa rahantekemisen päämäärä hyväksytään yleisemmin kuin koskaan. (ks. Himanen, 52) Kapitalismi lupaa olemassaolon taistelun lakkaamista, protestanttisen tuottajuuden korvaamista hedonistisella kuluttajuudella ja yksilöllisten elämäntyylivalintojen rajattomilla mahdollisuuksilla (vrt. Siltala, 277). Haemme rahasta apua pelkoihin: elottomuuden voitamme kuluttamalla, epäluotetettavien ihmisten armoille joutumisen pidättäytymällä kulutuksesta ja säästämällä. Raha sallii jättää eikä pakota jäämään, ei myöskään kiitollisuudenvelkaan. Rahan merkitys korostuu etenkin silloin, kun työ ei enää itsessään palkitse meitä. Raha on puhdas potentiaali, tulevaisuuteen siirrettyä omaa aikaa. Se ei denotoi mitään, mutta konnotoi (melkein) kaikkea. Rikkaalla on mahdollisuuksien aura, ja siksi häntä mielistellään. (ks. Siltala, 95-96, 266)
Rahaton joutuu sitävastoin muiden armoille ja hänelle käy todennäköisesti huonosti. Nimitän jatkossa elämänhallinnan alinta tasoa syrjäytymisen sijasta putoamiseksi. Syrjäytyjän leiman koen ulkoa ja ylhäältä ihmiseen lyödyksi. Putoamiseen haluan sisällyttää yksilön oman arvion tilanteestaan. Kitaransoittoa työmarkkinatuella itsekseen opetteleva nuori ei välttämättä pidä itseään syrjäytyjänä, mutta työkkärin osoittamia ilmaistöitä aktiivisesti pakoillessaan hän totisesti saa tuta olevansa putoaja. Putoamisesta lisää seuraavaksi.
Lähteet:
Himanen, P (2001). Hakkerietiikka ja informaatioajan henki. Helsinki. WSOY.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti