Ellemme työskentele pelkästä tottumuksesta, meitä motivoi joko työ itsessään tai työskentelyllä saavutettavat muut asiat.
Kutsumustaan seuraavalle ajatus työntekijöiden ja työnantajien välisestä intressiristiriidasta on aika vieras. Hänen mieltään eivät myrkytä muiden palkat tai optiotulot. Hänelle riittää tieto oman työn tarpeellisuudesta. Menneinä aikoina hän oli usein nainen. Tyypillisesti hän on työskennellyt sairaaloissa, kouluissa tai vapaaehtoistöissä. Tarpeellisuuden ansiosta hän on kestänyt ainakin jonkin verran työnsä haittapuolia, kuten tulosvastuuta, kokouksia, raportointeja ja jatkuvia säästöjä. Kutsumustyöntekijät raatavat toisten hyväksi pyytämättä välttämättä muuta palkkaa kuin oikeuden palvella muita. (ks. Siltala, 31 - 33) Kun sairaanhoitajat kysyivät Juhani Seppäseltä syytä palkkansa huonouteen, Seppänen keksi vain yhden kunnon vastauksen. "Teidän työnne on järkevää, perusteltua ja välttämätöntä. Sen vuoksi te teette sitä silläkin korvauksella millä teette. Ja siksi te saatte niin huonoa palkkaa." (Seppänen, 75)
Abstrahoituvan työn mielekkyyden kokeminen saattaa olla vaikeaa. Puhtaasti hyötyyn tähtäävä sitoutuminen ei kunnolla vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta, jonka löytäminen psykiatri Viktor E Franklin mukaan on ihmisen elämän primäärinen voima. Osakeyhtiölakiin kirjattu yrityksen tavoite maksimoida (usein kasvottomien kansainvälisten) osakkeenomistajien voitto riittänee tuottamaan tarkoituksellisuutta korkeintaan suurosakkaille. Oman edun tavoittelukaan ei rajattomiin motivoi kaikkia, vaikka rahalla onkin kysyttäessä helppo selittää omia valintojaan tai valitsematta jättämisiään. Työstä tavoitellaan sen tarkoittamien ulkoisten hyvien (goods) kuten rahan lisäksi myös sisäisiä hyviä, jotka on saavutettavissa vain tekemisessä itsessään. (ks. Ollila, 313 - 314)
Moni idealisti kyynistyy astuessaan työelämään. Median "rivisisällöntuottaja" huomaa journalististen ihanteiden väistyneen taloudellisten realiteettien tieltä. Kun osakkeenomistajan saama tuotto on tärkeintä, viestintätuotteiden sisältö jää toisarvoiseksi. Maija-Riitta Ollila virnuilee, että ihanteellinen alalle tulija olisi jo valmiiksi valantehnyt tuloksentekijä, jonka tehtäväksi jää kulkea omia polkujaan täsmälleen sinne, mihin politiikka, elinkeinoelämä, markkinat ja piiloprofession sosiologiset lainalaisuudet häntä taluttavat. (Ollila, 204, 207, 214)
Osa pettyneistä pakenee valmista käsikirjoitusta. Hyppäyksen kutsumustyöhön teki Nokian eettisenä johtajana työskennellyt Hanna Kaskinen, joka jätti ensin optionsa ja sitten työnsä ja ryhtyi kouluttautumaan sairaanhoitajaksi (Tastula). Julkisessa keskustelussa hänen rohkeuttaan olla oma itsensä kiitettiin. Kriittisemmät kummeksuivat kuitenkin hänen tarkoitusperiään: eikö hän vanhan asemansa ja optioidensa turvin olisi pystynyt tekemään enemmän hyvää kuin uudessa työssään?
Teollisen työn perusasetelma, jossa ihminen saa vaihdossa sitä enemmän ihmisarvoista, itsesäätöistä elämää mitä vähemmän hän uhraa aikaa ja energiaa työlleen, pätee yhtä vähän itsensä toteuttajaan kuin kutsumustyöntekijäänkin (vrt. Siltala, 10). Itsensä toteuttaja arvostaa antiikin vapaiden miesten tapaan toimintaa sen itsensä vuoksi. (ks. Siltala, 33) Hän ei halveksi rahaa, mutta ennen kaikkea työn on oltava kiinnostavaa. Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei saa hukata, joten itsensä toteuttaja ei suin surminkaan alistu teollisen aikakauden arkiseen raadantaan. Sisäiselle minälle on oltava olla uskollinen - muuten ei hyvää seuraa.
Intohimo, jolla tutkijat, taiteilijat ja käsityöläiset ovat tähänkin asti työskennelleet, haastaa protestanttisen työetiikan, jonka mukaan työ on tekijänsä jumalallinen velvollisuus riippumatta sen sisällöstä. (Himanen 2001, 22, 26) Vaikka itsensä toteuttaja haluaa erottautua aikaan ja paikkaan sidotusta poroporvarillisesta leiväntienaajasta, hän ei välttämättä koe olevansa itsekäs. Tulemalla työn kautta omaksi itsekseen ja kannustamalla muita samaan, hän voi päinvastoin hyödyttää parhaiten myös kanssaihmisiään. Innostus tarttuu ja vastikkeetta vaihdetut ideat rikastuttavat kaikkia enemmän kuin kukaan luopuessaan köyhtyy. Yhdessä tekeminen ja ideoiden jakaminen ovatkin filosofi Pekka Himasen mukaan hakkerietiikkaa noudattavalle tulevaisuuden tekijälle keskeinen innostuksen lähde. Kun kaikki nauttivat tekemisestään, työn ja vapaa-ajan sekoittuminen erottamattomaksi kokonaisuudeksi muuttuu vapautumiseksi ajan ja paikan kahleista. "Tuusulanjärven yhteisössä" tunteja ei lasketa, kun tekeminen on mielekästä. Ja jos innostus lopahtaa, on aika siirtyä johonkin uuteen. Ihanteellisimmillaan itsensä toteuttaja valitsee tarjolla olevista lukuisista mahdollisuuksista kannaltaan parhaan. Ellei tyydyttävää ole tarjolla, hän luo mahdollisuutensa itse.
Himanen näkee itsensä toteuttajassa tulevaisuuden työntekijän. Aineettomassa tuotannossa keskeiseksi kilpailutekijäksi nousee luovuus, joka viriää ennemmin innostuksesta ja mahdollisuuksista kuin peloista ja uhkista. Pelkkä ilmaiseksi tarjottava Coca Cola ei kuitenkaan riitä rikastavien yhteisöjen luomiseen. Hyvää tehdään intohimoisemmin kuin pahaa tai hyödytöntä. Himanen lanseeraa itsekkääksi mieltämänsä amerikkalaisen unelman rinnalle suomalaisen unelman, jossa kaikilla on yhtäläiset menestymisen mahdollisuudet ja jossa kannetaan sosiaalista ja ekologista vastuuta myös toiminnan seurauksista. (ks. esim. Himanen 2007)
Historioitsija Juha Siltalakin havaitsee itsensä toteuttamisen asenteen lisääntyneen, vaikka hänen mielestään sitä voidaan kutsua luovaa luokkaa arkisemmin myös narsistikseksi luonnetyypiksi (ks. Siltala, 34). Siltala pelkää, että työn luonne omana elämänprojektina altistaa tekijänsä samalla riistolle. Samaistuessaan vapaaseen taiteilijaan itsensä toteuttaja unohtaa omien projektiensa olevan ulkoapäin määriteltyjä. Usein muut korjaavat myös työn hedelmät. Parhaimmillaan tai pahimmillaan itsensä toteuttaja sitoutuu tekemiseensä niin täysin, ettei kiinnitä huomoita ulkoisten olosuhteiden muutoksiin. Siltala varoittaa, että luvassa on ongelmia, jos perheyhteisön laskelmoimatonta lojaalisuutta odotetaan hyötysopimuksiin perustuvasta yhteenliittymästä. Vastoinkäymisten myötä omaan kaikkivoipaisuuteensa luottava on vaarassa pudota tyhjän päälle. Piilaaksossa huumeiden käyttö, avioerot ja depressio lisääntyivät voimakkaasti vuosituhannen vaihteessa, kun kultakuume jätti vain kovin harvat voittajiksi. Työntekijät eivät olleet valmistautuneet yli 30-vuotiaiden ikäkarsintaan eivätkä työvoiman "terminaatioon" laskukaudella. Sen he kohtasivat yksin, koska olivat olleet täynnä oman onnen seppä -ajattelua ja halveksineet valtion turvaverkkoa. (ks. Siltala, 397 - 398)
Työ ja tekijän henkilökohtainen intohimo yhdistyvät helpoimmin niissä harvahkoissa tehtävissä, jotka antavat luovuudelle vapautta. Me muut päädymme Juha Siltalan mukaan jatkossakin, usein pätkätyöläisenä tai yrittäjän nimikkeellä, tyytymään rutiininomaisiin tehtäviin, joissa intohimolle näyttäisi olevan niukalti sijaa. Harvaa piiskaa huippusuorituksiin enää pelkkä kutsumuskaan, edes hoitoalalla. Protestanttisen työetiikan mukainen ajatus raadannasta jumalallisena velvollisuutena motivoi sekin yhä harvempia.
Ellei motivaatio löydy työn yleisestä tarpeellisuudesta, sen innostavasta sisällöstä tai silkasta velvollisuudentunteesta, työ pysyy välineenä jonkin arvokkaammaksi koetun saavuttamiseksi. Tällaiseksi yleiseksi absoluutiksi voidaan ajatella elämänhallinnan piirin kasvattaminen, itsensä "ostaminen vapaaksi" työn avulla. Vapaaksi ostaminen ei välttämättä merkitse työnteon lopettamista. Se tarkoitaa kuitenkin pakon korvautumista tilanteella, jossa pystymme vaikuttamaan siihen mihin, miten, milloin, missä ja keiden kanssa työskentelemme. Tavallaan se merkitsee kamppailua myös tärkeimmän, eli luovuuden edellytyksten säilymisestä omassa elämässämme. Uuden luominen edellyttää Juha Siltalan mukaan sekä yhteistä vakaata maailmaa että yksityisen hiljaisuuden sulkeumaa. Meidän on voitava halutessamme myös sulkea ovi perässämme. Jos meidän on pakko olla koko ajan markkinoilla, markkinahintaan vaihdettavien, nopeasti vaihtuvien käyttöarvojen ja jatkuvan symbolisen ja todellisen suorittamisen ja todistelun maailmassa, ajatuksemme kääntyvät sisäänpäin omaan päivittäiseen selviytymiseemme. Luovuus typistyy ja vastuu ympäristöstä itsen jatkeena, omana elinpiirinä, jää pois. (ks. Siltala, 18)
Työsuhteiden epävarmuuden ja työn jatkuvien muutosten vuoksi teollisen ajan työntekijän hellimä "mä oon täällä vaan duunissa" -ajattelu on mahdoton uudessa työssä, jossa paikallaan polkeminen merkitsee nopeaa taantumista. Apealla asenteella vanhentuneita taitoja toistava työntekijä korvautuu nopeasti energisemmällä. Kamppailu oman elämän hallinnasta päättyy harvoin täydelliseen voittoon. Vaikka tietojamme ja taitojamme tänään tarvittaisiinkin, huomisesta ei kukaan tiedä.
Elämänhallinnasta lisää pienen tauon jälkeen seuraavaksi.
Lähteet:
Frankl, V. (1997): Tarkoituksellinen elämä. Keuruu. Otava. (Alkuteos: Die Sinnfrage in der Psychotherapie. 1981).
Himanen, P (2001). Hakkerietiikka ja informaatioajan henki. Helsinki. WSOY.
Himanen, P. (2007). Suomalainen unelma. Helsinki. Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö.
Ollila, M. (2002). Erheitä ja virheitä. WSOY.
Seppänen, J (2004). Hullu työtä tekee. Helsinki. Otava.
Siltala, J. (2004). Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.
Tastula, M. (7.12.2004). Hanna Kaskinen: Nokiamiljonääri hylkäsi markkinatalouden. Punainen lanka. Yleisradio TV2.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti