Toinen valintamme: puolesta vai vastaan?

Ruuhka on säännöllinen mielenosoitus vallitsevan järjestelmän puolesta.
(Aleksi Ahtolan aforismi Helsingin metron seinässä helmikuussa 2008)

Monet menevät massan mukana kummemmin ajattelematta. "Kaikkihan niin tekevät" on riittävä perustelu. Tämä on usein järkevää. Uudessa maassa tai työssä on aluksi viisainta seurata kokeneempia ja toimia suunnilleen heidän tavallaan. Vasta ynmmärryksen kartuttua kykenemme kyseenalaistamaan.

Viisas valintamme voi tämänkin jälkeen olla mukautuminen. Jos koemme kaiken olevan hyvin, kapinalta puuttuu syy. Tingimme myös usein pienemmissä periaatteissamme edistääksemme suurempia. Pokkuroimme esimerkiksi hölmönä pitämäämme pomoa pitääksemme työmme ja elättääksemme perheemme. Välillä noudatamme järjettömiä pykäliä vain välttääksemme ikävyyksiä. Meidän työttömien kannattaa oman etumme nimissä selvittää kuinka paljon ja minkälaista työtä tai koulutusta voimme ottaa vastaan tukia menettämättä tai byrokratiahelvettiin joutumatta.

Joskus hetken halu päästä helpolla voi kuitenkin pitemmän päälle johtaa entistä suurempiin vaikeuksiin. Otamme vielä lasillisen, ja päädymme alkoholismiin. Siirrämme lenkkeilyn aloittamista, ja päädymme ohitusleikkaukseen. Pakenemme lentokoneella pimeyttä Phuketiin ja päädymme ilmastokatastrofiin. Tällöin sovinnaisuus on ansa.
Terho Pursiainen pitää sovinnaista yhteiskuntaa keskinäisdiktatuurina. Sovinnaisuuden, joukkosielun, kontrollin sisältö on hänen mukaansa sama kuin fundamentalismin. Sekä työhullu kansa että kiihkouskovainen kieltävät omien perusarvojensa perustelemattomuuden ja vaativat muitakin pitämään niitä totena. Asetelma on silti fundamentalismissa toisenlainen kuin sovinnaisuudessa. Fundamentalismissa yksi ryhmä käyttää valtaa toista kohtaan. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun identiteetiltään kolhitut miehet yrittävät palauttaa naisen siihen asemaan, missä hän perinteisesti on ollut. Sovinnaisuus on puolestaan keskinäistä fundamentalistista kontrollia. Siinä kaikki yhdessä painostavat jokaista erikseen joukkosieluun.

Miten paha sovinnaisuus sitten eroaa hyvästä moraalista? Molemmissa yhteisö asettaa rajoja jäsentensä valinnoille, ja varmaan rajoittaminen on usein ihan perusteltua. Pursiainen esittää, että moraali ja sovinnaisuus eroavat vaikuttimiltaan. Moraalissa katsomme kaikki yhdessä jokaista erikseen, ja vahdimme, ettei kukaan loukkaa yhteisistä peruseduistamme tärkeintä, keskinäistä luottamusta, joka mahdollistaa oman elämän suunnittelun ja keskinäisen kumppanuuden. Sovinnaisuuden vaikuttimena on sen sijaan poistaa erilaisuuden aiheuttama loukkaus yhteiselämästä, suojata turhamaisuutta.
(Pursiainen, 36, 45 - 46, 116 - 118)

Arjessa, jossa uppoudumme askareisiimme ja samoin ajattelevat ympäröivät meidät, on vaikea nähdä ulos sovinnaisuudesta. Esimerkiksi turvalliseksi koetun työpaikan menettäminen tai vakava sairaus saattavat kuitenkin havahduttaa. Kriisissä arkiset askareet menettävät merkityksensä ja saatamme joutua jopa suoranaisen kauhun valtaan. Koemme elämämme mielettömäksi ja itsemme arvottomaksi. Samalla kauhu tarjoaa kuitenkin tilaisuuden pelastautua joukkosielusta, johon olemme uppoutuneet unohtaen oman elämämme. (ks. Pursiainen, 119)

Työelämässäkään omien rajojen puolustamaan ei välttämättä suista katastrofiin, vaan voi tuoda muassaan jopa liikkumavaraa ja kunnioitusta. Rajojen asettaminen ei myöskään välttämättä ole itsekkyyttä, sillä oikeastaan suojelemme kykyämme palvella muita. Työantajakin hyötyy, kun työn laatu paranee kyynisen hällä väliä -asenteen palautuessa ammattiylpeydeksi. (ks. Siltala, 279, 282 - 283)

Yksin voimme kuitenkin vaikuttaa työolosuhteisiimme halutessammekin vain rajallisesti. Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki pohtivat joukkovoiman käytön vähyyttä nykyisessä työelämässä. He ihmettelevät muun muassa sitä, miksi alipalkatut ja lyhyissä työsuhteissa palloteltavat ihmiset kadehtivat toisiaan sen sijaan, että esimerkiksi lakolla korjaisivat yhdessä tilannettaan. Yhteisissä ponnisteluissa osallistujien omanarvontunne ja keskinäinen kunnioitus saattaisivat samalla kohentua.

Lakon vaikutusta ei pidä vähätellä. Logistiikan heikkoihin kohtiin iskeminen pelottaa Juha Siltalan haastattelemaa ay-veteraaniakin, sillä ohuttuotannossa (lean production) logistinen ketju on haavoittuva:

"Sehän rävähtää heti, että varastot pannaan pieniks, niin kun ne nyt on, ja toimitusajat on tiukat, ja kun sä vaan katot sen herkimmän kohdan jostain kohtaa sektoria - vaikkei tarttis kun jonkun ison tehtaan sisäinen kuljetus tai koneiden kunnossapito. Ja huolltomiehet ilmottaa, että palkka on liian pieni, että me emme tätä asiaa... että tää ei käy. Pysähtyy koneet ja laitteet, jos ei niissä oo sitä säätelyvaraa..."
(Siltala, 377).

Osasyy joukkovoiman käytön vähäisyyteen lienee silti epäusko toimien vaikutuksesta. Globaalissa taloudessa työntekijä kokee, että yritys pahimmassa tapauksessa vain muuttaisi halvemman työvoiman maahan. Poliittisella osallistumisella tai ay-toiminnalla ei enää koeta voitavan vaikuttaa. Moni pitää niitä teatterina, jonka varjolla etuoikeutetut ajavat omia etujaan.

Holvas ja Vähämäki suhtautuvat epäillen joukkovoiman käyttön mahdollisuuteen toisestakin syystä. Privatisoituneilla pätkätyöläisillä ja palkkioiden haalijoilla ei enää teollisuustyöläisen tapaan ole riittävää perustaa yhteistoiminnalle, kun jokainen on joka hetki valmis tarttumaan mihin tahansa hänelle tarjoutuvaan tilaisuuteen. (ks. Holvas, 183 - 186) Kun vastapuolena on monikansallinen yritys tai vieläkin kasvottomampi sijoutusrahasto, lakolta puuttuu myös selkeästi määritelty toinen osapuoli (ks. Siltala, 363).

Privatisoituminen johtuu työssä tapahtuneista muutoksista, mutta sen voi nähdä myös yleisen yhteiskunnallisen kehityksen vääjäämättömänä tuloksena. Esimerkiksi huvit merkitsivät maatalousyhteiskunnassa julkista yhteenkokoontumista ennen kuin sähköiset viihdevälineet yksityistivät ne. Siltalan haastattelemien elintarvikealan veteraanien mukaan ammattiyhdistystoiminta laantui sitä mukaa kuin väki sai auton ja kesämökin (ks. Siltala, 364). Vanhaan yhteisöllisyyteen tuskin on paluuta.

Terho Pursiainen ei sure privatisoitumista, sillä polittiseen joukkoliikkeeseen tempautumista hän pitää vain uskoontulon tai rakastumisen kaltaisena näennäisratkaisuna kauhun herättämään ongelmaan (ks. Pursiainen, 121). Huomaan itsekin olevani ainakin jonkin verran privatisoitunut henkilökohtaisen moraalin kannattaja. En innostu ajatuksesta, että takavuosien tapaan saattaisin oman pienen työnantajani konkurssin partaalle solidaarisuuslakkoilemalla vaikkapa Chilen kuparikaivostyöläisten puolesta vain siksi, että minua paremmin tietävät ay-pomot näin näkisivät viisaaksi.

Mutta ei selkeään hyväksikäyttöön tietysti pitäisi alistuakaan. Alistuminen aiheuttaa kytemään jäävää aggressiivisuutta, mikä altistaa sairastumiselle yhtä lailla kuin täydellinen vetäytyminenkin. Juha Siltala toteaa, että ellei aggressiota voida työssä rakentavasti purkaa, epäreiluksi koettu vaihtosuhde ja sisäinen ristiriita ammatillisen minäihanteen kanssa lisäävät somaattista sairastuvuutta selvästi. Siltala kertoo laboratoriorotille tehdyistä opitun avuttomuuden kokeista. Kun eläimille annettiin rähköiskuja, ne hakivat ensin ulospääsyä ahdingostaan, mutta luopuivat turhaksi havaitsemastaan ratkaisun etsimisestä havaittuaan pakotien puuttumisen. Vailla toivoa olevien koerottien äly lamaantui, vastustuskyky petti ja lopulta ne sairastuivat vaikkapa syöpään. (Siltala, 267)

Kestävämmän, vaikka silti horjuvan (ja ay-veteraanin makuun varmasti liian eteerisen) ratkaisun tarjoaa Terho Pursiaisen mielestä sisäinen vapautuminen. Siitäkään ei toki ole sanottavaa iloa, ellei vapautujalla ole valittavanaan itselleen tärkeitä vaihtoehtoja tai jos häneltä puuttuvat konkreettiset mahdollisuudet niiden valitsemiseen (ks. Pursiainen, 108 - 109). Sisäinen vapautuminen ei myöskään avaa uutta maailmaa, eikä poista jatkuvaa joukkosieluun lankeamisen vaaraa. Se kuitenkin muuttaa asenteemme sitä maailmaa kohtaan joka jo on. (ks. Pursiainen, 120 - 122) Sisäinen vapaus on Pursiaisen mukaan sitä, että vapauden pihapiirillä on joku kotona, että sitä emännöi tai isännöi yksilö, jolla on aito identiteetti: arvomaailma ja sille perustetut omintakeiset tavoitteet. Tärkeimmillään sisäinen vapaus on vapautta juuri sovinnaisuudesta. (ks. Pursiainen 109 - 111) Tuuhea yksilöllisyys - siis sitoutuneisuus - ja sisäinen vapaus - siis sitoutumattomuus - ovat Pursiaisen mukaan identiteetinrakentajan yhtäaikaiset mutta keskenään ristiriitaiset tavoitteet (ks. Pursiainen, 126).

Käytännön ratkaisu sitoutumisen ja sitoutumattomuuden väliseen ristiriitaan voisi Maija-Riitta Ollilan mielestä löytyä vaihtoehtoliikkeistä. Ne voisivat muodostaa mielekkäitä autonomisia saarekkeita tavaratuotannon keskelle. Niissä sopivaa elämäntapaa etsitään itse koetun, omaan arkeen liittyvän tarpeen voimasta, ei keskitetysti hallinnoiden tai perinteisen aatteen innoittamana. Mahdollinen muutos lähtee välittömästä henkilökohtaisesta kokemuksesta. Vaihtoehtoliikkeiden epävirallisissa "laboratorioissa" sellaiset uudet ajattelutavat, joiden kokeilu esimerkiksi työorganisaation sisällä olisi mahdotonta, voivat ainakin periaatteessa kehittyä. Tiedonkulun helpottuminen, sosiaalinen media, voi auttaa ihmisiä toimimaan yhdessä, mutta silti luomaan arvonsa, skenaarionsa ja tulevaisuutensa itse. (ks. Ollila, 125-126, 135-136, ks. Gorz, 103)

Riippumatta siitä paiskimmeko töitä kriittisinä vai myötäillen, meidän on vastattava vielä ainakin yhteen keskeiseen kysymykseen: olemmeko mukana työn itsensä takia vai motivoivatko meitä enemmän työskentelyllä saavutetut muut asiat.

Lähteet:
Gorz, A. (1982). Eläköön työttömyys. Helsinki. Kansan Sivistystyön Liitto.
Holvas, J. & Vähämäki, J. (2005). Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Pieksämäki. Teos.
Pursiainen, T. (2003). Sitoutumisesta ja sitoutumattomuudesta. Kirjapaja Oy. Jyväskylä.
Siltala, J. (2004). Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.