Päälavajumputukseen olen jo vähän kyllästynyt, mutta sivummalta löydän edelleen elämyksiä, tänä vuonna kaksin kappalein.
Brittiläinen musiikillinen "tutkimusmatkailija" ja multi-instrumentalisti Andrew Cronshaw ja dukukia soittanut armenialainen Tigran Aleksanyan esittivät huikean kauniin, kansanmusiikista ammentavan kokonaisuuden. Meditatiiviselle esitykselle hauska vastakohta olivat Cronshawn rasavillit välispiikit. Vivahteikkaan esityksen kuulisi mieluusti uudelleen hälyttömässä konserttisalissa. Onneksi elämänkumppani onnistui ostamaan Cronshawin hienon Ocre-levyn. Artisti sattui paikalle samanaikaisesti ja vannotti omistuskirjoituksessaan kauppaamasta levyä kirpputorilla.
Maininnan ansaitsee myös nepalilais-espanjalainen UrJazz-kokoonpano, joka yhdisteli taitavasti nepalilaista kansanmusiikkia jazziin ja flamencoon.
Ei tällaista tarjontaa ole aina ollut, kuten me keski-ikäiset hyvin muistamme. Vasta 1980-luvun loppupuolella Helsingin henki tuulettui hengittäväksi Helsingiksi. Kaivarin konsertit, Hasse Walli senegalilaisrytmeineen ja monet muut ihmeelliset asiat toivat käännösiskelmien, Tero Heinäsen Agit Prop -sävelradioiden ja Jaakko Janhukaisen Levyraadin mustavalkoiseen maailmaan värit. Kovin erilaiseen todellisuuteen kasvavat nykyiset netissä ja festareilla viihtyvät nuoret kuin me umpiopakatut 1960-luvulla maailmaan parkaisseet.
Ehkä juuri musiikissa globalisaatio on ymmärrettävimmillään. Voisimme ajatella siitä, kuten Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ajattelee (kuva)taiteesta: se on globalisaation hyvä puoli. Vaikka kovasti nautin toissaviikonlopun tapahtumasta, en jahkailevaan tapaani osaa olla kyseenalaistamatta tätäkään.
Pessimismini perusteet ovat onneksi tavallista hatarammat. Olen epämusikaalinen. Pimputin lapsena pakotettuna pianoa. En oppinut viidessä vuodessa kunnolla nuottejakaan. Jääräpäät, isä ja poika, ottivat yhteen, enkä tänäänkään tiedä voittiko kumpikaan. Fanikulttuurikin on minut sivuuttanut. John Lennonin kuoltua Mark Chapmanin luoteihin 8.12.1980 (kiinnittäkää huomiota yksityiskohtiin!), sain lukiossa kivisydämen maineen tokaisessani, että mitäpä yhdestä Lennonista, samanmoisia kuolee kehitysmaissa kuin kärpäsiä ihan joka päivä. Tiedän, että ihan järkeviksi luulemani ihmiset reissaavat maailmalla kuullakseen suosikkiaan, mutten voi ymmärtää, että he ottavat ulkomusikaalisetkin lausahduksetkin niin tosissaan.
Sen minä kyllä ymmärrän, että musikaalinen ja ajatteleva ihminen ryhtyy mieluummin musisoimaan kuin vaikkapa bloggaamaan. Miksi kohdistaa sanomansa sadoille jos voi tavoitella miljoonia?
Ennen kaikkea minua mietityttää omaehtoisen, omasta arjesta syntyvän kulttuurin kohtalo.
Miten käy paikallisuuden, kun se joutuu kohtaamaan kaiken maailman musiikin, sen suurella rahalla niskaamme syydetynkin? Mitä jää jäljelle, kun kaikkien maailmojen musiikki on lopulta sulautettu yhteen? Onko kyse evoluutiosta, joka karsii rönsyt, jotta parhaimmat osat voivat kukoistaa? Vai soittolistaudummeko vääjäämättä yhtenäiskulttuuriin ja pienimmän yhteisen nimittäjän diktatuuriin, kun nuoriso kautta maailman kuuntelee samoja markkinamekanismin sille seulomia renkutuksia? Viekö vahvin eikä paras huomion ja voitot? Kun musiikki on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään, moneen kertaan yhdistetty ja kierrätetty, ja lopulta alistettu festareiden oluttelttailijoiden kepeäksi viihteeksi, kesyyntyykö villi erämaa lopullisesti tylsäksi istutusmetsäksi? Jokaiselle yritetään tarjota jotakin, mutta kaikki jäävät ilman.
Onko parastakin tarkoittava stadionbändi vääjäämättä monokulttuuristumisen asialla? Onko mitään merkitystä U2:n tai Green Dayn ylevillä aatteilla, jos maailmanlevitykseen päätyminen nimenomaan itsessään tuhoaa paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneet tavat lähestyä todellisuutta ja näin repii ihmiset irti oman todellisuutensa ymmärtämisestä? Pitäisikö kysyä, mitä musiikin kuuljat eivät tee silloin, kun he ahmivat ulkoa tuotuja, sinänsä ehkä hienojakin vaikutteita?
Perussuomalainen varavaltuutettu kuulee murhemielisen muminani ja taputtaa olalle. Hän ilmoittaa ajattelevansa samoin kuin minä, haluavansa sulkea rajat ja torjua kaikki epämääräiset vaikutteet suomalaista elämänmuotoa turvatakseen. Ei EU:lle, ei pakolaisille, ei sosiaalipummeille, ei homoille, ei vääränvärisille, ei vääräuskoisille! Ei, ei, ei!
Rypistän varavaltuutetun käteeni tunkeman vaaliesitteen taskuuni ja vaikenen. Mietin mielessäni, että pizzaa ja Koffin olutta särpiessään häneltä jää huomaamatta, että häntä inspiroiva kansallisuusaatekin, ja sitä myöten kansallinen elämäntapa, on tuontitavaraa. Kansallisvaltiohan on puhdas sepite, yhdessä sovittu ja pönkitetty "tarkoituksenmukainen" tarina. Ja tosiaan vain yksi tapa selittää maailmaa.
Mitä se suojeltava aitous nyt sitten olikaan? Vain vuorovaikutuksessa meistä mitään kehittyy. Onko lopulta olemassakaan mitään paikallisesti tai kansallisesti omaa, jonka kadotamme maailmalta tulleiden vaikutteiden myötä?
Periaatteessa voisimme silti vastustaa ihmistä tyhmentäviä massamedioita ja kannattaa vaikutteiden vaihtoa vain konserttien myötä. Mutta bensaahan siinä palaisi. Ilmastonmuutoksen aikaan kaikilla asioilla on ekologinenkin puolensa.
Ekologisesti tulisikin toimia toisinpäin, pyrkiä hengen eikä lihan liikkuvuuteen. Pianistia pojastaan tehneellä visionäärisellä isälläni, joka kuunteli c-kasetilta vuoroin hammond-uruille, pan-huilulle ja Francis Goyan unelmoivalle kitaralle sovitettuja menestysiskelmiä, oli ohittamattoman oikeaoppiseksi osoittautunut visio tästäkin asiasta: "Televisiosta näkee paremmin kuin paikan päältä." Televisio on passé, mutta turvaisimmeko nettiin?
Netissä olisimme myös tasa-arvoisia, kunhan unohdamme enemmistön, jolta puuttuu sähkökin. Periaatteessa tekemämme ja verkkoon lisäämämme musiikki löytyy kuitenkin siinä missä megabändien tuotantokin. Musiikin tekeminen, jakelu ja bisneksen ansaintalogiikka ovat jo muuttuneet pienempiä yksiköitä suosiviksi internetin ja uuden teknologian myötä.
Äänentoistollakaan konsertteja ei voi perustella. Tavallinen perusharrastaja voi kohtuukustannuksin virittää kotinsa akustiikan konserttisaleja paremmaksi.
Oikeastaan elävät muusikotkin ovat käyneet vanhanaikaiseksi. Olin muutama vuosi sitten tilaisuuksissa kuulla säveltäjä Shinji Kankia, joka väitti koneen jo soittavan ihmistä paremmin. Koko laaja ja instituutiokeskeinen koulutusjärjestelmä keskittyy silti edelleen solistien ja säveltäjien (useimmiten käytännössä opettajien) tuottamiseen. Kanki kyseenalaistaa konserttitilanteiden ja kalliiden orkesteri-instituutioiden tarpeen. Oopperatalo näyttää hänestä suurelta ja kalliilta menneen ajan jäänteeltä, jossa käyvät näyttäytymässä ylemmän keskiluokan töölöläisrouvat ja maakuntien turistit. Jälkimmäisetkin vain koska käynti oopperassa sisältyy pääkaupunkiseudun matkailupakettiin.
Koneet pystyvät jo nyt soittamaan ihmisille ja perinteisille soittimille mahdottomia rakenteita ja ääniä. Tämän ne tekevät kuulostamatta "koneellisilta", sillä sopiva määrä inhimillistä "rosoa" voidaan ohjelmoida mukaan sointiin niin hyvin, ettei asiantuntijakaan erota ihmisen soittoa koneesta. Jopa säveltäminen on siirtymässä koneille, jotka pystyvät vaivatta omaksumaan erilaisia teoreettisia lähtökohtia. Tulevaisuudessa lienee mahdollista jopa stimuloida suoraan aivojen tiettyjä alueita oman musiikkimaun mukaisesti.
Shinji Kanki kysyykin, onko tulevaisuudessa ylipäätään konsertteja.
Uskon, että on, sillä ei pelkkä taito meitä oikeasti puhuttele. Kehumme täydellisen näköispatsaan veistäjää taitavaksi, mutta kohautamme silti olkapäitämme. Täydellisyys on lopulta tylsää.
Oikeasti olematon kiinnostaa meitä olevaa enemmän. Kun esimerkiksi työmatkailemme hurisevassa ruuhkabussissa, tuntemattoman vieruskaverimme katkonainen kännykkäkeskustelu valpastuttaa meidät välittömästi. Jotkut häiriintyvät niin paljon, että kokevat tarpeelliseksi kampanjoida "kailottamista" vastaan. Miksei samalla voimakkuudella käyty "oikea" keskustelu kuitenkaan häiritse heitä yhtä paljon?
Arvelen, että samasta syystä kuin tv-sarjojen jännittävimmät kohdat edeltävät aina mainoskatkoa tai samasta syystä kuin nauramme makeimmin vitseille, jotka ymmärrämme vasta viiveellä, tai samasta syystä kuin taidemuseon keskeneräinen remontti kiinnostaa meitä enemmän kuin esitellyt teokset. Mahdollisuus tai pakko täydentää tyhjät kohdat mielessämme on se, joka varsinaisesti aktivoi meidät. Tyhjä tila, ei sisältö, on tärkein. Naapurin kännykkäpuhelun "tyhjä tila", eli se että kuulemme vain toisen puhujan, häiritsee jopa niin paljon, ettemme pysty olemaan yrittämättä täydentää keskustelua vaikka haluaisimmekin. Äänentoiston tai edes soitannan laadulla ei siis ole kovinkaan suurta merkitystä myöskään konserttien onnistumisessa. Tokihan massatapahtumien varsinainen viehätys on yhdessäolossa, mutta sopiva hälyisyys pikemmin vahvistaa kuin latistaa elämystä, kunhan musiikki ei aivan puuroudu.
Todellisuus näyttää todentavan pohdintaani. Täydellisestä äänentoistosta ja netistä lähes ilmaiseksi ladattavasta musiikista huolimatta elävät esitystilanteet ovat lisääntyneet. Kyse on osaltaan muusikkoparkojen pyrkimyksestä kompensoida alenevaa levymyyntiään, mutta epäilemättä myös ihmisten aidosta halusta kokoontua yhteen.
Eräs tuttuni teilaa kaikki massailmiöt, liittyivätpä ne sitten musiikkiin, urheiluun tai politiikkaan. Hänen mielestään niissä kaikissa piilee alimpien laumavaistojen valloilleen pääsyn vaara. Suomi - Ruotsi -yleisurheilumaaottelussakin hän näkee kansalliskiihkoa, ilmeisesti Vihreiden vaalitilaisuudessakin uuden Hitlerin nousun vaaran. (Vaikka tuttuni jyrkkyytensä vuoksi mielestäni kaventaa elinpiiriään, hän on luullakseni silti elänyt varsin rikkaan elämän.)
Itse haluan uskoa laumojen aitoon erilaisuuteen. Ihmiset kokoontuvat yhteen eri syistä ja erilaisin tavoittein. On turvallisuushakuista yhteyteen käpertymistä, mutta on toisaalta myös yhteistä avoimuutta.
Uhatut turvaavat traditioaan. He kokevat tulevansa verisesti petetyksi, jollei bändi stadionilla soitakaan vuosikymmenten takaisia hittejään juuri täsmälleen entiseen tapaan sovitettuina. Järkkynyt turvallisuuden tunne ohjaa uhatut muutenkin hakeutumaan harmittoman viihteen pariin. He seuraavat television main stream -sarjoja, kuuntelevat radiosta Suomi-poppia, hankkivat puolisokseen poliisin ja järjestelevät viikkoja ennen suuria juhlapyhiä kaukaisimpienkin sukulaisten hautojen kukitusvuorot. Lanttulaatikkoa ja lipeäkalaa älköön joulupöydästä puuttuko, vaikkei kukaan niistä pidäkään.
Traditionalistin pahin vihollinen on toinen samanmoinen. Traditiot kun harvoin ovat kahdella ihmisellä täysin samanlaisia. Traditionalistit päätyvätkin helposti ilmiriitaan tradition oikeaoppisimmasta tulkinnasta. Elääkö Elvis? Oliko Marilyn maailman kaunein nainen? Mikä oli Beatlesin paras levy? Muunkin seurueen päivä on varmuudella pilalla, jos traditionalistit ryhtyvät inttämään uskonnosta tai politiikasta.
Traditionalisteja löytyy kaikista aatteista ja uskonnoista. Perusturvattomuus ei siis rajoitu pelkästään perussuomalaisuuteen. Yhtä lailla oman onnensa seppyyteen uskova uusliberaali, Stalinin toista tulemista odottava änkyräkommunisti kuin yliopiston pitkässä ruokajonossa keittäjän kanssa väittelemään juuttuva vegaani takertuvat yksinkertaistuksiin. Minulle ovat jääneet epäselväksi myös ne perusteet, joilla eläinten oikeuksia, ihmisoikeuksia, ilmastotalkoita tai ydinvoimatonta maailmaa aina samassa paikassa asema-aukiolla feissaavat paremmintietäjät kuvittelevat, että juuri heillä on oikeus tunkeutua tyrkyttämään totuuttaan pahaa aavistamattomalle ohikulkijalle. Minkälainen edes vähänkään arvokas silmien avautuminen voisi kenessäkään tapahtua muutaman minuutin satunnaisen propagandapaukun myötä?
Samanhenkisten porukassa tyhmyys tapaa tiivistyä riippumatta aatteen laadusta. Onneksi näin ei sentään käy ihan aina. Jos yhteisö luottaa itseensä, se uskaltaa ainakin hetkeksi avata suojaustaan ja ottaa vastaan riitasointuisiakin ärsykkeitä. Uuden iloinen yhteinen kohtaaminen julistaa yhteisön ja siihen kuuluvien yksilöiden voimakkuutta.
Uskon avoimuuden olevan myös kaiken vähänkään merkittävän luovuuden edellytys. Hiostettu ja yt-neuvotteluilla säikytelty työntekijä voi näennäisesti ahertaa, mutta suojaukseen vetäydyttyään hän innovoi enää korkeintaan kontrollin välineitä. Kun heikot johtajamme antavat omalakisen byrokratian karkoittaa venäläisen isoäidin Irina Andonovan, he vähentävät suoraan kansainvälistä kilpailukykyämme. Pelkomme tekevät meistä epämieluisan liikekumppanin niille, jotka kykenevät kohtaamaan maailman rohkeasti. Pelkurit kyllä keräämme joukkoomme.
Meissä kaikissa on myös yksilöinä molemmat puolet. Emme ketkään ole pysyvästi turvallisuushakuisia tai pysyvästi uutta etsiviä. Voittoisa puoli voi vaihtua äkistikin ja itsellemme yllätyksenä. Työllisinä ja vauraina suvaitsemme kaikenvärisiä ja -kokoisia ihmisiä, mutta potkut saatuamme säntäämme silmänräpäyksessä jahtaamaan avustuksilla keinottelijoita ja romanikerjäläisiä. (Hyvinvoivat Jussi Pajunen, Matti Vanhanen ja Eero Heinäluoma ovat säännön vahvistavia ällistyttäviä alisuorittajia). Se, että raskaan työpäivän päätteeksi rojahdamme kotisohvalle töllöttämään iskelmälaulukilpailuja, ei myöskään tarkoita, ettemmekö levättyämme kiiruhtaisi benji-hyppäämään tai lukemaan James Joycen Odyesseusta. Myös "ajan hengellä" on merkitystä. Laskukausi tuo muassaan vahvat johtajat ja suoraviivaiset toimintasankarit, nousukausi vivahteikkaamman oikean ja väärän ja psykologisemmat antisankarit. Jumaltenkin kannat heittelevät suhdanteiden mukaan.
Oman kantani alkuperäiseen kysymykseen omaehtoisen kulttuurin kohtalosta ratkaisen lopulta samoin kuin ratkaisin aikanaan kantani EU-jäsenyyteen. Myös tuolloin horjuin kahden vaiheilla. Jopa niin, että kävelin vaalihuoneistoon tavallista pidempää reittiä viime hetken valaistumisen toivossa. Ei, en perehtynyt EU:n olemukseen kahlaamalla läpi tuhansia sivuja dokumentteja. En myöskään kierrellyt vaalitilaisuuksissa kuulemassa asiantuntijoiden perusteita puolesta ja vastaan. Sen sijaan tyydyin silloin kuten nytkin peesaamaan viisaaksi luulemiani. Valitsen kenen joukossa haluan seistä.
Suljen silmäni, kuuntelen Andrew Cronshawia ja ihmettelen, että mikä hitto tässä alunperinkään oli vaikeaa. Pakkohan minun on epämusikaalisena vain luottaa siihen, että lahjakkaammat löytävät polkunsa ilman apuani. Suhteellisesti hukumme vapauden myötä varmasti aivottomaan "viihteeseen", kuten demokratiassa tapaa käydä. Absoluuttisesti vapaus tuottaa kuitenkin myös hyvää enemmän kuin millään muulla tavoin voimme saavuttaa. Valtavirtahömpän taustalla ajatellaan ja tehdään arvokkaita kokeiluja. Herkät, hapuilevat ihmiset ottavat käsitteellisesti haltuun tuntematonta. Nimenomaan heille teknologian tarjoamat verkostoitumismahdollisuudet avaavat aivan uusia näkymiä. Kukaan ei yksin löydä oikeita vastauksia, mutta ajan "soundi" löytyy tavallaan suunnittelematta, etsijöiden yhteisponnistuksena.
Ei ainoastaan musiikki, vaan myös se maailma, jota musiikki heijastaa ja luo, uudistuu globalisaatiossa. Kaikki vanhan maailman ulottuvuudet ovat myllerryksen jälkeenkin edelleen olemassa ja tosia. Sisäinen minuutemme, suhteemme läheisiin ja ystäviin, työtovereihimme, suomalaisuuteen tai vaikkapa Eurooppaan. Meidän on löydettävä tasapaino näiden välillä, sillä kaikkiin ulottuvuuksiin; omiin sisäisiin pakkomielteisiin, ydinperheumpioon, keskinäisen kehun kerhoihin, työnarkomaniaan, tunkkaiseen nationalismiin ja maailmaa syleilevään kukkaislapsellisuuteen, voi upota liian syvälle. Ihminen, joka keskittyy poimimaan rusinoita pullasta ja iloitsee esimerkiksi ilmastonmuutoksen Suomelle tuomista eduista, on ulkoistanut itsensä yhteisestä maailmassa.
Globaalista on tullut tosiolevaa, emmekä voi sulkea sitä tajunnastamme. Toimintakykymme säilyttämiseksi tarvitsemme paikallisen kulttuurin lisäksi fiksujen ihmisten tekemää globaalia kulttuuria, joka auttaa meitä näkemään globaaleja merkityksiä. Muusikoilla lienee meille keskimäärin vähemmän sanottavaa kuin teoreettisilla fyysikoilla, biokemisteillä tai kulttuuriantropologeilla. Olisikin ilman muuta fiksumpaa fanittaa tieteen suurihmisiä kuin pop-maailman idoleja. Se on kuitenkin arkijärjellä kovin vaikeaa. Edes paarhaat aivot eivät tieteenalojen yli kunnolla ymmärrä toisiaan. Musiikin voima on sen kyvyssä yhdistää muuten hyvin erilaisia ihmisiä. Teoreettinen fyysikko, biokemisti ja kulttuuriantropologi tuskin kohtaavat samassa seminaarissa, mutta samaan konserttiin he voivat hyvin osua.
Minäkin yritän voittaa ahdistukseni ja antaa vaikutteiden virrata ylitseni, ohitseni ja lävitseni. Syvennyn Ocre-levyn kuunteluun. Kyläilen mieluusti maailmassa ensi vuonnakin. Sitä ennen iloitsen mm. lipuistani Leonard Cohenin konserttiin. Mutta ihan ensin saa jalkapallo yhdistää maailman
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti