Sain alkuviikosta sähköpostin, jossa hyvä kaverini kertoi lähtevänsä duunista.
Lähdön syy oli kirjoitettu rivien väliin, ja ympäripyörittelin omien rivieni väliin tarvittaessa voimassa olevan vertaistukitarjouksen. Näkyvässä osassa muistelin tuoreen työttömyyteni hyviä puolia, joutilasta kesää ja lähimmille järjestynyttä aikaa. Mahdollisuutta lueskella ja ajatella. En saanut itsestäni puristettua mitään kovin fiksua, mutta tuntui tärkeältä reagoida välittömästi edes jotenkin.
Eilen puolilta päivin kaverini yritti soittaa kotikännykkääni. Kotiuduttuani soitin vastapuhelun.
Vaiteliaat miehet vaihtoivat muodolliset kuulumiset. Sain kuulla lähdön olleen yllätys, mutta en juuri muuta. Sovimme ottavamme yhteyden muutaman viikon päästä hänen palattuaan aiemmin varaamaltaan lomamatkalta. Sitten hänen oli kiiruhdettava pienten lastensa luo.
Mietin komeaa uraa tehneen kaverini tilannetta. Hän on huonosti valmistautuneena pudonnut niin korkealta, etten minä pysty sinne näkemäänkään. Vuosia sitten headhunterit löysivät hänet tehtäväänsä. Nyt on huonommin. Työttömäksi jääneelle rekrytoijat eivät soittele. Aloite olisi pitänyt pitää omissa käsissä. On kaverillani sentään muutakin elämää. Perhe ja laaja ystäväpiiri voivat tukea, mutta voivat ne ahdistaakin. Asuntovelka ahdistaa takuulla.
Mietin myös omaa rooliani. Emme ole enää pitkään kuuluneet samaan yhteiskuntaluokkaan. Opiskelimme kuitenkin hetken yhdessä, ja hänen ansiostaan yhteys on kestänyt vuosikymmenet. Mitään konkreettista en kaverini puolesta pysty tekemään. Siunailu ja jaarittelu eivät häntä auta. Ainakin haluaisin välttää ne latteudet, joita en itsekään vielä hetki sitten jaksanut kuunnella.
Mitä siis teen? Päädyn voimatonta oloa helpottaakseni rustailemaan yhdentekevän tekstin blogiini. Se minun suuruudestani.
Kun valmistuin alkuvuodesta, luulin hetken aikaa olevani ystäväpiirini ainoa työtön. Se tuntui kamalalta ja jotenkin arvoa-alentavalta. Kuitenkin erä opiskelutoverini valmistui samaan aikaan ja hänelle jo "luvattu" työpaikka jäikin toteutumatta. Meitä oli yhtäkkiä kaksi työtöntä akateemisesti koulutettua. Haimme osin vielä samoja työpaikkojakin.
VastaaPoistaHienoksi henkireiäksi ahdistavien ensimmäisten kuukausien (sopeutumisvaihe) ajalle muodostuivat viikottaiset pullakahvit. Kahvittelimme vuoroviikoin toisen luona ja purimme tuntoja työttömyydestä ja työnhausta. Sillä vain toinen saman kokenut voi ymmärtää täysin sen, miltä se tuntuu hakea työpaikkaa toisensa perään, olla saamatta vastauksia tai ylipäätään tuntea sen saman ahdistavan piinan.
Toinen henkireikä minulle oli eräs kaveripariskunta, jonka kanssa vietettyinä lauantaipäivinä työnhaku tai työttömyys eivät käyneet mielessäni kuin häivähdyksen verran. He eivät vaivaantuneet, jos sarkastisesti kommentoin työttömyyttäni tai sen sivutuotteena tulevaa rahatilanteen heikkenemistä. Yhtälailla mieheni kanssa he ottivat asian sopivalla vakavuudella mutteivät kuitenkaan surkutelleet tai esittäneet yhdentekeviä "kyllä se siitä, tosi ikävää" kommentteja.
Et ole kaverisi kanssa aivan samassa tilanteessa, koska itse olet töissä, mutta sinulla on tuo tilanne vielä tuoreessa muistissa. Uskoisin, että tavoitettavissaolo ja vertaistuki ovat ne tavat, jolla voit tukea kaveriasi hänen tilanteessaan. Työttömyys, vaikkakin on taas tapetilla, on kuitenkin häpeän tunnetta monille aiheuttava ja ihmiset eivät osaa käsitellä sitä kuin abstraktina asiana. Kun se konkretisoituu omaan tai läheisen elämään, tabusta tuleekin tosiasia, jonka kanssa kaikki eivät kykene ainakaan alkuun elämään.
Toivon ystävällesi myös menestystä työnhakuun, kyllä niitä työpaikkoja on edelleenkin olemassa. Ja ystävien / kavereiden suosituksella aukeaa monia ovia helpommalla!
Juuri kuten ehdotat pyrin toimimaan, eli olemaan tarvittaessa käytettävissä. Liian aktiivisuuden kaverini todennäköiseesti kokisi edellytyksiensä epäilemisenä. Niin olisin varmaan itsekin tehnyt, jos joku olisi rientänyt kotiovelle pyytämättä "tukemaan".
VastaaPoistaOnneksi sinulla, kaverillani ja minullakin on se muukin elämä, johon vaikeina hetkinä voimme toivottavasti tukea. Vaikkei työhön välinpitämättömästi pidä suhtautua, sitä ei saa päästä liikaakaan hallisemaan elämää. Lopulta kyseessä on kuitenkin "vain" bisnessuhde, joka päättyy käytännössä välittömästi, kun lakkaamme olemasta (riittävän) tuottavia: Ja voi se loppua kokonaan meistä riippumattakin.
Työttömänä oleminen ei tosiaan ole henkisesti helppoa. Nuoremmat osaavat kuitenkin yleensä suhtautua siihen muunakin kuin ihan täydellisenä maailmanloppuna, varmuutta kun ei ole tarjolla enää oikein kenellekään. Vanhempi sukupolvi sen sijaan muistelee omia pysyviä työpaikkojaan, mikä voi tehdä heistä välillä raskasta seuraa.
Joidenkin työn ostajien asennetta työhakemuksiin olen joskus minäkin ihmetellyt. Kiire on tietysti kova (rekrytointiin ryhdytään kai yleensä vähän liian myöhään) ja hakemuksia tulee kymmeniä ellei satoja. Silti toivoisi, että sen vakiomuotoisen "Kiitos mielenkiinnosta" -sähköpostin ennättäisi kaikille hakijoille lähettää. Eräältä rekrytoijalta tosin sain kieltävän vastauksen ihan kahdesti, mikä ei sekään tuntunut kovin ylentävältä.
Uskon, että lyhyenkin työttömyyden kokeminen muuttaa ihmistä pysyvästi. Osalle se synnyttää tarpeen kierrättää vahinkoa, malliin "Odottakaa nyt te vuorollanne kuukausia turhaan, kuten minäkin jouduin tekemään aikanani". Suurempaa osaa se varmaan kuitenkin ihmisenä kasvattaa. Enpä luule ainakaan itse hevin jättäväni kokonaan vastaamatta työnhakuilmoitukseen, jos joskus joutuisin työntekijöitä palkkaamaan.