sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Välillä vapaalla

Vietin viikonlopun kevätleskenä. Elämänkumppanini juhli äitienpäivää vanhempiensa luona, jonne en eläinallergikkona voi mennä. Oma äitini asuu kaukana, ja onnittelin häntä tänäkin vuonna vain puhelimitse. Lopun ajan harrastin urheilua ja kulttuuria.

Lauantaina avasin juoksukauteni Helsingin puolimaratonilla, joka taisi olla osallistujamäärältään kaikkien aikojen suurin suomalainen juoksutapahtuma. Uhkaava vesisade huuhtoi ilmasta siitepölyt ja vaihtui miellyttäväksi pilvipoudaksi kisan alla. Kymmenen asteen lämpötila helli liikkujia eikä tuulikaan puistoisella reitillä sanottavammin kiusannut. Kolme viikkoa sitten sairastin flunssan, ja siihen nähden olin omaan suoritukseeni tyytyväinen. Aluksi etenin suunnittelemaani tasaista vauhtia. 14 kilometrin kohdalla kiristin, kun sain vetoapua hyvällä tekniikalla juosseelta nuorukaiselta. Loppukirissä puristin niukasti ohi, mutta varmaankin viimeistä kertaa. Jos nuori mies malttaa harjoitella, hänessä on ainesta oikeaksikin juoksijaksi.

Tiedän intoiluni olevan lapsellista. Olisin voinut viettää päiväni hyödyllisemmin vaikka vastustamalla ydinvoimaa samanaikaisessa mielenosoituksessa. Tällainen kuitenkin olen, ja läheisteni on hyväksyttävä minut myös numerolappu rinnassa. Kaltaisestani ihmistyypistä Miika Nousiainen on kirjoittanut riemukkaan Maaninkavaara-kirjan. Juoksuun hurahtaneiden tulisi ehdottomasti lukea Nousiaisen kirja.

Sunnuntain lepuuttelin ruumista ja ravistelin sielua. Ensin vierailin Helsingin Taidehallin Isä, poika ja Pyhäjärvi -näyttelyssä.





Neljän tekijän, Hanna Jaanisoon, Villu Jaanisoon, Matti Kalkamon ja Heli Ryhäsen viimeistä päivää auki ollut kokonaisuus pohti isän ja lapsen suhdetta vakavasti mutta myös huumorilla. Isokokoiset veistokset toimivat hienosti yhdessä ja sovittautuivat korkeisiin huoneisiinkin.

Valitettavasti en löydä kuvaa minua koskettaneimmasta työstä, jonka nimi taisi olla Jäähyväiset. Makaava vanha mies kurkistaa valtavan valkean verhon takaa. Näemme hänestä vain meihin kääntyneet kasvot ja verhoa raottavan käden. Verhon voi ajatella kuuluvan sairaalaan, mutta sen voi mieltää sulkeutuvaksi esiripuksikin. Vanhus lienee lähdössä leikkaukseen. Näemme hänet epäilemättä viimeistä kertaa. Omat mahdolliset pelkonsa torjuen ja meitä lohduttaen hän poistuu levollisesti näyttämöltä. Pienimuotoiseen luopumiseen alistuu jokainen veteraaniurheilijakin tulostensa heiketessä. Todellista urheuttamme taidetaan kuitenkin mitata urheilukentän tai työelämän sijaan vasta silloin, kun meillä ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin jättäytyä toistemme ja tuntemattoman armoille. Vielä viime hetkinäänkin moni vanhus kantaa huolta läheisistään eikä itsestään. Tunnen pientä syyllisyyttä, etten viettänyt äitienpäivää vanhempieni luona. Olisivat syyni taitaneet kuitenkin olla itsekkäät. Vanhempani tulevat hyvin toimeen ilman minua. Sen sijaan minä, lapsettomana, voin vain heidän luonaan kokea kuuluvani jatkumoon. Työelämä ei tällaista kokemusta tarjoa, eikä muuten upea uusperhekään.

Jos juosten kohtasin fyysiset rajani, älyllisten vuoro tuli Amos Anderssonin taidemuseon upeassa Escher-näyttelyssä. Nekin, joille Maurits Cornelis Escherin nimi on tuntematon, lienevät nähneet hänen tunnistettavia kuviaan julisteissa ja taidekirjoissa. Ne ovat juuri niitä matematiikkaa ja ornamentiikkaa hyödyntäviä mahdottomia maailmoja, jotka ensin näyttävät "normaaleilta", mutta joiden lähempi tarkastelu paljastaa jonkin olevan "vialla". Kirkkaimpina hetkinäni luulen melkein ymmärtäväni Escherin magiikan. Kuitenkin vain melkein. Nuorena toivoin, että ymmärtäisin aikuisena. Olen kuitenkin edelleen yhtä ymmälläni. Ihailen Esherin lahjakkuutta, mutta hän saa minut myös raivon valtaan. Oman älyllisen rajallisuuden tunnustaminen ottaa koville. Escher jauhaa murusiksi ainutlaatuisen "yksilöllisyyteni" ja pakottaa minut hyväksymään keskinkertaisuuteni.

Yhtä lailla korvattavissa ovat tietysti useimmat kanssakulkijani. Escher pakottaa minut pohtimaan, millä viime kädessä on väliä. Olemisemme on sattumanvaraisen laumasieluisen nisäkkään säntäilyä maailmankaikkeuden äärimmäisellä planeetalla ilman sen suurempaa tarkoitusta kuin hengissä säilyminen ja lisääntyminen. Ainoa mahdollinen tapa käsitellä perimmäistä tarkoituksettomuuttamme lienee jonkinlainen välittäminen: me valitsemme ja sitten sitoudumme johonkin, jonka päätämme "omaksemme". Iloitsemme hetkellisestä olemassaolomme ja toisistamme. Välittävä ei huuda yksinäisenä avaruuteen vaan nauraa yhdessä muiden kanssa.

Monet keski-ikäiset "intellektuellituttuni" kummastelevat juoksemistani, ja totta onkin, että olen jäänyt osattomaksi heidän lukuisista sairauksiin liittyvistä vivahteikkaista keskusteluistaan. Vastaavasti himoliiikkujat ihmettelevät, etten mittaile rasvaprosenttiani, syö lisäravinteita tai osallistu urheiluvälinefirmojen tuote-esittelyihin vaan käytän aikani esimerkiksi hyvää kirjaa lukien. Itse en hengen- ja ruumiinkulttuurin erottelua oikein ymmärrä. Koen Lasse Virénin Munchenin 10 000 metrin juoksun ja ennen kaikkea Montrealin 5 000 metrin loppuratkaisut samanlaisena vavahduttavana kulttuurisena elämyksenä kuin vaikkapa Paul Thomas Andersonin Magnolia -elokuvan.



Itseensä käpertynut, senttejä ja sekunteja pakonomaisesti mittaileva ihminen on mielestäni aika yksiuloitteinen ilmestys. Kummajainen on toisaalta kirjojen painosta kumaraan painunut nukkavieru lukutoukkakin. Minulle ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Ihmisistä kiinnostavimmat ovat rajojen yli hyppijöitä. Työssä rajat ovat usein tiukkoja. Vapaalla voimme onneksi ottaa vahingon takaisin.

Yksinäiset viikonloput, jos niitä on liikaa, suistavat ajatukset välillä kummallisiksi. Läheiset ja työ palauttavat onneksi nopeasti todellisuudentajun. Uskon, että ollaksemme kokonaisia tarvitsemme sopivassa suhteessa sekä villejä irtiottoja että arkea. Vapauskin voi jatkuessaan muuttua tukahduttavaksi. Nyt maanantaiaamuna työn tarjoamat arkiset haasteet tuntuvat ainakin minusta ihan oikeasti levolta. Sydämellisesti tervetuloa siis taas projektipalaverit ja muut arjen pienet ilot!

Kirjallisuus:
Nousiainen, M. (2009). Maaninkavaara. Otava. Keuruu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti