torstai 1. heinäkuuta 2010

Hui, meitä testataan!

Meitä testataan nykyään läpi elämämme. Alkuverryttelyksi pituuttamme ja painoamme tarkkaillaan. Kunnon rumba alkaa koulussa. Kurssimuotoiseksi muutetut peruskoulu ja lukio viestivät, ettei luokkaan tulla olemaan vaan suorittamaan. Sitten omien kouluaikojeni Jumala ja opettaja ovat ulkoistaneet arviointivelvoitettaan myös nuorelle itselleen. Voi sitä, joka joutuu hormonihyökkäyksen tai sairauden uhriksi ja jää tahdista. Meno kiihtyy korkeakouluopinnoissa.

Kannatan silti testaamista, noin yleensä. Ensimmäiset kyvykkyystestit kehitettiin monen muun innovaation tavoin armeijassa. Ne olivat osa renessanssista alkanutta ajattelua, joka haastoi yläluokan perinnölliset oikeudet ja vaati lahjakkuuden ottamista huomioon virkoja täytettäessä. Tänäkin päivänä testit saattavat auttaa ylittämään monia rotua, luokkaa ja sukupuolta koskevia ennakkoluuloja, joiden takia yhteiskunta ei hyödynnä kaikkien jäsentensä lahjakkuutta. Sinänsä epämiellyttävissä Mensan testeissäkin moni alemman yhteiskuntaluokan rivitallaaja on saanut uskoa kykyihinsä. On myös hyvä, että lääkäri solutyyppimme tarkasteltuaan kertoo meille heti kannattaako meidän harjoitella painonnostoa, telinevoimistelua vai kestävyysjuoksua.

Ei koulua vaan elämää varten. Koulussa testataan, koska elämässä testataan. Elämä ei ainakaan tällä hetkellä onneksi viime kädessä tarkoita sotaa, johon koulu ennen pyrki kasvattamaan auktoriteettiuskoista ja sokeasti tottelevaa tykinruokaa. Kenraalit ja Jorma Ollilat ovatkin syystä huolissaan varushenkilöiden fyysisestä rapistumisesta. Koulun tehtävän kannalta fyysinen suorituskyky on kuitenkin sivuasia. Hiihtämisen ja puun takaa ampumisen sijaan se valmistaa sotimaan hienovaraisemmin, kansainvälisen talouskilpailun tantereella. Viime kädessä koulu valmistaa meitä palkkatyöhön.

Jo työhön päästäksemme meidän on alistuttava testeihin. Itse kävin hiljan läpi sekä soveltuvuus- että huumetestin. Yksityiseltä valtion leipiin vaihtanut tuttuni sai yhtä perusteelliseen kohteluun. Yt-neuvotteluihin kyllästynyt toinen tuttuni päätti vaihtaa kokonaan alaa ja joutui koulutukseen hakiessaan hänkin testattavaksi.

Virallisesti löydämme testien avulla kukin oman paikkamme kokonaisuudessa. Tämä on tietysti täyttä puppua. Kaikki eivät ole hyviä jossain vaan lahjakkuus kasautuu. Muutamalla harvalla on valittavaa haaskattavaksi asti. Me muut tyydymme siihen mitä saamme.

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett antaa kirjassaan Uuden kapitalismin kulttuuri työelämän testeihin uuden näkökulman. Työelämän testit ovat hänen mukaansa luonteeltaan hyvin erilaisia kuin koulussa tehtävät testit.

Koulussa voimme yleensä tekemisellämme vaikuttaa menestykseemme. Riittävä pänttääminen parantaa tuloksiamme seuraavassa testissä. Ahkeruus palkitaan viimeistään ylioppilaskirjoituksissa tai yliopiston pääsykokeissa. Ahkera tekee myös laiskaa verrokkiaan paremman gradun ja väitöskirjan.

Työelämän testien laita on Sennettin mielestä toisin. Vanhassa käsityöläismäisessä ammattilaisuudessa, jossa asiat tehtiin niin hyvin kuin osattiin, oli kyse jonkin tiedon tai taidon syvällisestä hallitsemisesta ja omistamisesta. Lahjakkuuden uusi versio ei kuitenkaan enää ole sisällöllistä eikä sisällöistä riippuvaisia. Uuden työn ostaja ei ole kiinnostunut tämänhetkisestä osaamisestamme, joka vanhenee joka tapauksessa nopeasti. Paneutuminen, "ylilaatu", on passé, pinnallinen kiinnostus kaikkeen uuteen on puolestaan in. Kärkiyritykset ja joustavat organisaatiot tarvitsevat ihmisiä, jotka oppivat uusia taitoja eivätkä roiku sidoksissa vanhoihin osaamisiinsa. Ne edellyttävät meiltä myös kykyä työskennellä tehokkaasti tiimeissä, joiden elinkaari on lyhyt ja joiden jäseniin emme ehdi kunnolla tutustua. Uusi lahjakkuus on potentiaalista kyvykkyyttä.

Muutoksen myötä työelämän testeistä on tullut ainutkertaisia tilaisuuksia, joiden tuloksia emme voi enää myöhemmin korjata. Meille ei edes tarjota mahdollisuutta vaativampiin tehtäviin, jos testien tulokset todistavat meitä vastaan. Osaamisen sijaan testien katsotaan mittaavan synnynnäistä, muuttumattomaksi oletettua kyvykkyyttämme. Meistä tehdyt ensiarviot ohjaavat koko myöhempää uraamme. Työpaikkaa vaihtaessammekin meistä saatetaan tiedustella edelliseltä työantajalta.

Testeissä suoriutumista vaikeuttaa se, emmekä voi tarkkaan tietää, mitä meiltä milloinkin halutaan. Mietin omia keväisiä vastauksiani. Vastasin tietoisesti kaikkiin johtajuutta koskeviin kysymyksiin niin, ettei esimiesasemaa minulta jatkossa edellytettäisi. Jo nyt esimiestyöt ovat kuitenkin alkaneet vähän kiinnostaa. Onko mitään tehtävissä? Aktiivisinkaan ponnistelu nykyisessä työssäni ei välttämättä auta minua "etenemään", koska rekrytoinnin yhteydessä tehty testi kertakaikkisesti osoittaa minut dynaamisuutta vailla olevaksi johtajaksi. Anomalla uuteen testiin taas paljastaisin alkuperäisen vilpillisyyteni.

Sennett huomauttaa, että potentiaalista kyvykkyyttämme koskevat arviot ovat myös huomattavasti henkilökohtaisempia kuin suoritustemme arviointi. "Sinusta ei ole mihinkään" on väitteenä tylympi kuin se että "nyt mokasit". Se väittää jotain perustavanlaatuista siitä, mitä olemme, ei vain siitä, mitä teemme. Se viestittää syvällistä hyödyttämyyttä.

Lannistaminen voi olla yllättävän tehokasta ja nopeaa. En valitettavasti muista näkemäni dokumentin nimeä, jossa ala-asteikäiset oppilaat jaettiin luokassa sattumanvaraisesti kahteen ryhmään, joista toista kehuttiin ja toista haukuttiin. Vanhemmat seurasivat häkeltyneinä sivusta, kun heidän lapsensa omaksuivat uuden roolinsa, joko herran tai narrin, yhdessä ainoassa päivässä.

Kun lapsi tai nuori saa latistavaa palautetta vuosikausia, on helppo ennustaa hänen itsetuntonsa luhistuvan ennemmin tai myöhemmin. Ennuste alkaa toteuttaa itseään. Instituutioissa, jotka tosiasiassa palkitsevat kyvykkyyttä eivätkä saavutuksia, lahjattomaksi tuomituista tulee Sennettin mukaan näkymättömiä, he vain katoavat näkyvistä.

Testeihin pääseminenkin on silti pieni voitto. Kaikkia ei vaivauduta testaamaan.

Jo nyt työn ostajat karttavat tupakoivia, ylipainoisia tai mahdollisesti raskaaksi tulevia työnhakijoita.

Meitä ikääntyviäkin alkaa olla turha testata. Pitenevä elinikä edellyttää populistipoliitikkojen julistuksissa pitempää työssä jaksamista. Työn ostajien vaatimus eläkeiän nostosta perustuu kuitenkin yksinomaan heidän toiveeseensa leikata eläköitymisestä itselleen koituvia kustannuksia. Työskennelköön tämä jämäsakki vaikka satavuotiaaksi, mutta jossain muualla kuin meidän yrityksessämme. Vanhusköyhälistö, joka menettää työnsä myötä täysimittaisen eläkkeensä muutamaa vuotta ennen korotettua eläkeikää, sopii työn ostajalle erinomaisesti.

Potentiaalisesti kyvykkäin on terve nuori, jo pelkästään odotettavissa olevien työvuosiensa ansiosta. Nuori tosin todennäköisesti vaihtaa työpaikkaa kohta taloon tultuaan, mutta tämä jää rekrytoinnista vastaavalta, historiattomasti kohteesta toiseen liihottavalta kolmikymppiseltä konsultilta huomaamatta. (Muita syitä nuorten "kapinallisten" suosioon pohdin kirjoituksessa Nuoret ja työ.)

Yhä useammat meistä saavat joka tapauksessa varautua tulevaisuudessa kuulemaan, ettemme kelpaa yhtään mihinkään, vaikka ponnistelisimme kuinka. Talous pyörii ja kasvaa vallan tehokkasti pelkkien huippuosaajienkin voimin. Meille muille tuputetaan yhteiskuntarauhaa turvaavaa palkatonta puhdetyötä tai pakkokoulutusta. Hyödyttömyyden aiheuttamaan ahdistukseen ne eivät auta, mutta pitävät joutilaat kätemme kuitenkin poissa pahanteosta. Perustulo lopettaisi nöyryyttämisen, mutta vapauttaisi eliitin mielestä myös pelottavan määrän vallitsevaa menoa kyseenalaistavia ajatuksia. Erityinen ongelma olemme me keski-ikäiset miehet, kun selkämme ei jousta pätkätöihin nälkäpalkalla.

Seuraavaksi aloitetaan epäilemättä geneettiset testit. Jos ne ennustavat huonoa, jos meitä uhkaa diabetes tai syöpä, kutsusta muihin testeihin on turha haaveilla.

Ainoa palautteemme on tällöin työn ostajan vakiomuotoinen kiitos osoittamastamme mielenkiinnosta. Se vastaa niihin viesteihin, joilla työvoimaviranomainen edellyttää meitä jatkossakin työn ostajia kiusaamaan.

Saamme mittaamamme maailman.

Lähde:
Sennett, R. (2007): Uuden kapitalismin kulttuuri. Vastapaino.
(Alkuteos: The Culture of the New Capitalism, 2006)

3 kommenttia:

  1. No mutta ainahan voi myös siirtyä testattavasta testaajaksi! Yrittäjyyden aloittaminen ei vaadi mitään testejä, tutkintoja ja muitakaan "alistusmenetelmiä". Onhan monilla tämä vaihtoehto. Miksi niin moni haluaa työntekijäksi muttei työnantajaksi? Oma mielipiteeni tähän on se, ettei nykyinen yhteiskunta tue yrittäjyyttä vaan riski ja mahdollinen tuotto eivät kohtaa.

    VastaaPoista
  2. Testattavasta testaajaksi ryhtyminen lienee jatkossa oiva vaihtoehto ainakin niille, joita ei syystä tai toisesta kutsuta testeihin tai jotka eivät menesty niissä riittävän hyvin, mutta jotka kuitenkin ovat ideoita ja tekemisen paloa täynnä.

    En osaa ottaa yleisempää kantaa siihen, ovatko yrittäjäksi ryhtymisen taloudelliset kannustimet kohdallaan. Kommentoin kumminkin yrittäjyyttä omista, työttömän ja nyt taas työllisen, vinkkeleistäni.

    Työttömän kannattaa harkita yrittäjäksi ryhtymistään tarkkaan. Selvitin mahdollisuutta säilyttää ansiosidonnainen työttömyysturvani yhtaikaa aloittelevan yritystoiminnan kanssa. Paljastui, että viranomainen arvioi kaiken aktiviteetin tapauskohtaisesti ja jälkikäteen, ja jos pienenkin liikevaihdon yritys on perustettu työttömyysaikana, se todennäköisesti tulkitaan kokopäivätyön vastaanottamisen esteeksi, mikä veisi työttömyyskorvaukset. Perustulo tietysti korjaisi tämän(kin) kannustinloukun. Tilanteeni olisi ollut ongelmattomampi jo nykypykälien aikaan, jos firma olisi odottanut pöytälaatikossa jo edellisen työsuhteen aikana. Eli periaatteessa jokaisen vähänkään työttömyysuhatun kannattaisi perustaa vaikka toiminimi ikään kuin varmuuden vuoksi.

    Työnantaja ei kuitenkaan välttämättä suosi sivubisneksiä. Rekrytoinnin yhteydessä minunkin piti tehdä tiliä mahdollisesta yritystoiminnastani. Johtajilla se kai kuuluu vähän asiaankin, mutta tavallinen perusduunari viestii helposti sitoutumattomuutta työhönsä, jos hän palkkatyönsä ohella puuhaa kovin paljon omiaan. Työn ostajalla voi olla syytäkin epäillä, sillä usein entinen duunari vie asiakkaat uuteen firmaansa.

    Hintelällä liikeidealla ja ilman valmiita asiakkaita ei yrittäjäksi tietysti kannata ryhtyä, vaikka viranomaiset starttirahaa kortistojen siivoamiseksi tuputtaisivatkin. Markka-aikaan minulla oli tilaisuus kuulla rehellistä konsulttia, joka kannusti meitä jatko-opiskelijoita yrittäjäksi, mutta esityksensä lopuksi palautti realiteetit paikalleen: "Katsokaa nyt, että joku on edes miljoonan tai pari valmis teidän firmaanne sijoittamaan".

    Kasvuyrittäjyys onkin sitten hankalampi juttu, ainakin minulle. Homma olisi hallittavissa niin kauan kuin työllistäisin omalla riskilläni vain itseni. Ajatus siitä, että joutuisin joskus irtisanomaan palkkamiani (ja testaamiani) ihmisiä, jotka ovat suunnitelleet oman ja perheensä elämän minun bisnesideoideni varaan, tuntuu kuitenkin ylitsekäymättömän hyytävältä. Taloudelle on eduksi, ettei liian mutkikas pohdiskeleminen ole kaikkien ongelma.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoisinta mm. huumetesteissä on se, että alkoholihan ei enää näy päivän-parin päästä, ei kokaiini, ei heroiini. Mutta cannabis, se säilyy hyvin eli mahdollisesti ja jopa 3 kk (rasvaliukoinen...).

    Tästä voisi siis päätellä, että olisi markkinoita *köh* ennen huumetestejä jollekin taholle. Tosin se on ERITTÄIN LAITONTA enkä toki yllytä ketään. Ihmettelen vaan, mitä tuolla testilläkään on tekemistä todellisuuden kanssa. Voihan siitä kieltäytyä, josta taas voidaan päätellä jotakin.

    - Ei testattu, silti puhdas -

    VastaaPoista