Seuraava pohdintani on leikkiä, enkä edes toivo sitä todeksi. Ehkä syysflunssa sai itsekritiikinkin aivastelemaan. Varsinaisen innoituksen antoi vanhasta hesarista löytämäni kauppatieteen tohtori Maria Joutsenvirran talouskasvun ja hyvinvoinnin suhdetta pohtiva mielipidekirjoitus. Joutsenvirta tuskailee, että päättäjämme tarjoavat talouskriisiin ratkaisuksi yksinomaan talouskasvua. Ellemme paisu vähintään muiden tahtiin, seuraa työttömyyttä, alenevia verotuloja, kasvavia kuluja. Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan romahdus.
Useimmat meistä uskonevat, kun päättäjät lupaavat tieteen ja teknologian ratkaisevan väestön ja kuluttamisen kasvun aiheuttamat ongelmat. Tietoisesti tai tiedostamattaan he äänestävät valinnoillaan. Hulluilla päivillä, ideaparkeissa ja joulumarkkinoilla paljastuu millainen ajattelu on voitolla. Muutama kasvukriittinen blogi ei valtavirtaa patoa.
Yhä useammat epäilevät kuitenkin Joutsenvirran tavoin, ettei talouskasvu enää turvaa hyvinvointia. Joskus on jopa päinvastoin. Tietyn tulotason jälkeen tulojen merkitys hyvinvoinnille vähenee. Oravanpyöräilijät alkavat haluta vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa. Oikeudenmukaisuuskaan, jos sillä tarkoitetaan säällistä elämää kaikille, ei näytä kasvun myötä toteutuvan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhä etsii harkinnanvaraista onneaan toimeentulotukiluukulta, keskiluokka jouluvalojen loisteesta, rikas rottweilerin vartioimasta bunkkeristaan. Kukaan ei löydä.
Kasvukriitikon ylivertaisin pointti on tietysti ekologinen. Hän uskoo, että yhdistetty väestön- ja talouskasvu ulosmittaa kaikki tieteen ja teknologian hedelmät, ja enemmänkin. Jatkuva talouskasvu on kuin pahenevien pikavippien sarja, jonka katkeraksi lopuksi luonnonvarojen kulutus ja ilmastokriisi käyvät kestämättömäksi. Palellumme pakkaseen tai paistumme eläviltä tai pyörremyrky vie tai hukumme vedenpinnan noustessa. Ellemme tee parannusta tänään, menetämme koko huomisen.
Tekoihin valmiita kasvuideologian vastustajia, jos unohdetaan suunpieksijät, on aika vähän. Pentti Linkola ja muutama muu. Valinta kasvun ja siitä eroon pyristelyn välillä lienee kuitenkin aikamme keskeisin. Kun toinen haluaa pelastaa maailman jarruttamalla, toinen kaasuttamalla, kompromissia ei oikein taida löytyä.
Fanaattisuudessaan kasvun vastustajat lähentelevät mielestäni välillä fundamentalistiuskovaisia. Me olemme hyviä, muut kadotettuja, kuuluu tämänkin lahkon sanoma. Usko omaan asiaan on järkkymätön. Kasvutalousihminen nähdään narkomaanilta, jota arvaamatonta sekoilua ohjaa silkka silmitön seuraavan piikin tarve. Huomenna on jo saatava uusi annos, uutta kasvua. Yhä enemmän, yhä isompaa.
Vakavimmin sairaita ovat tietysti yhteisöstään itsensä irti repäisseet superrikkaat, joille mikään raha ei riitä tarjoamaan onnea. Heille kasvukriitikko tarjoaa joko nappia otsaan (kun kaikkia ei voi auttaa, älköön autettaako yhtäkään) tai yhteiskunnan kustantamaa psykiatrista hoitoa (pahimmasta alennustilastakin on mahdollista palata ihmiseksi). Nimenomaan maksuttomuuden tarjoama kontakti muihin ihmisiin voisi rohkaista veropakolaisenkin tarttumaan kukkaronsa sijaan jälleen toisen ihmisen käteen.
Miten näihin kiihkeisiin Jumalan hulluihin pitäisi suhtautua?
Pitäisikö heidät kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä palauttaa ruotuun ryhtymällä rankaisemaan talouskasvun vastustamisesta? Vai olisiko meillä varaa antaa heidän elää uskonsa mukaisesti? Täydellisesti se ei tietysti onnistuisi, kuten ei mikään muukaan epätäydellisessä maailmassamme. Uusin teknologia tarjoaisi kuitenkin, ehkä paradoksaalisesti, aiempaa parempia edellytyksiä vaatimattomaan elämään palaamiseksi.
Keksin ainakin kolme tapaa helpottaa kasvukriitikoiden vaellusta maan päällä.
1. Julkinen ydinvoimavalinta
Tästä olen paasannut jo aiemmin. Järjestetään siis ydinvoimaäänestys omalla nimellä. Äänestämättömyys tai tyhjän äänestäminen tulkitaan ydinvoiman kannattamiseksi. Kannattajat jälkeläisineen korjaisivat ydinvoiman hyödyt ja vastaisivat sen seurauksista. Halpaa sähköä virtaisi töpselistä, mutta jos voimala pamahtaisi, tai jätteet pulpahtaisivat vuosituhansien saatossa pohjaveteen, vain kannattajien lompakoista etsittäisiin syyllistä. Vastustajat puolestaan irroitettaisiin vastuusta ja ydinsähköverkosta. Maailmankatsomukset ylittäviin talouksiin ydinsähköä johdettaisiin kannattajien ja vastustajien mukaisessa suhteessa. Kukin syntyvä lapsi saisi maailman tappiin asti "ydinvoimakertoimen", joka olisi hänen vanhempiensa kertoimien keskiarvo. Periaatteessa olisi ihanteellista, että jokainen voisi itse valita sähkönsä tuotantotavan muidenkin lähteiden osalta, ja eri tavoin tuotetun sähkön hinta muodostuisi kysynnän ja tarjonnan mukaan.
2. Kannattajille ja vastustajille oma verotus
Blogi- ja yleisönosastokirjoittajat purnaavat usein verorahojensa käyttöä typeriin kohteisiin. Toteutetaan siis ainakin talouskasvun kannattajille ja vastustajille oma verotus. Syntyessämme kuuluisimme kaikki talouskasvun kannattajiin. Täysi-ikäinen kansalainen voisi erota kasvutaloudesta valtion virastoista saatavalla lomakkeella tai vaivattomasti irtitalouskasvusta.fi -sivuston kautta. Allekirjoittaessaan lomakkeen hän siirtyisi muiden kasvutalouskriitikoiden kanssa erilliseen verotuksen. Veroprosenteista ja kerättyjen verojen käytöstä päättäisivät kasvun vastustajat itse, mutta vastaavasti he joutuisivat erikseen maksamaan esimerkiksi moottoriteiden käytöstä, jos ne on rakennettu kannattajien varoilla. Velvoite toimisi toisinpäinkin, jos kasvun vastustajat tarjoaisivat kannattajille palvelujaan. Mikään ei tietysti estäisi myös yhteisrahoittamasta hankkeita, jotka molemmat kokevat hyödylliseksi. Kasvun vastustajat olisivat todennäköisemmin kannattajia vähävaraisempaa porukkaa, mikä nostaisi heidän veroprosenttiaan niin, ettei superrikkaiden kannattasi veroteknisistä syistä suosia Monacon sijasta köyhäilyä.
3. Erilaisten arvojen kunnioittaminen työelämässä
Ketään ei pitäisi pakottaa työskentelemään syvimmän vakaumuksensa vastaisesti esimerkiksi mainostoimistoissa tai ydinvoimaloissa. Eri ihmisille moraalisesti arveluttava merkitsee kuitenkin hyvin eri asioita. Aktiiviuskovaisella olisi kova paikka työllistyä vapaa-ajattelijoiden toimistolle. Vastaavasti vegaani saattaisi mieluummin työskennellä prostituoituna kuin kettutarhalla tai sikatilalla. Viranomaisten voisikin käytännössä olla hankala ratkaista kenen vakaumus riittäisi mistäkin työstä kieltäytymiseen. Tosin tulkintoja tehdään tänäkin päivänä. Harvaa korkeakoulutettua pakotetaan ammattisuojan umpeuduttua harjan varteen, vaikka laki sen sallisikin. Itsekin kieltäydyin nuorena pestistä ydinvoimalassa, ymmärtävän virkailijan ansiosta ilman seuraamuksia. Jottei silti suistuttaisi muinaisen asevelvollisten tutkijalautakunnan kaltaisen vakaumuksia tutkivan "asiantuntijaelimen" elvyttämiseen, kannattaisi kasvukriitikoiden puolella harkinnanvaraiset tuet korvata pääosin yleisellä ja yhtäläisellä perustulolla.
Ydinvoiman kannattaminen olisi peruuttamatonta, koska ydinjätteet ovat peruuttamattomia. Talouskasvun kannattamisen ja vastustamisen välillä sallisin sen sijaan häilymisen. Todennäköisesti vain uskossaan varmat kestäisivät pitemmän päälle valitsemaansa ankarampaa elämää. Heille se olisi sitäkin tärkeämpi väylä aitoon itsekunnioitukseen. Luultavimmin useimmat vaihtaisivat nuoruuden köyhäilyn viimeistään keski-iän kynnyksellä bemariin palatakseen ehkä eläkeiän kynnyksellä omistusasunnon turvin vaatimattomampaan ja ihmisläheisempään elämäntapaan. Paluuta kasvutalousjärjestelmän kannattajaksi en kuitenkaan tekisi ihan helpoksi, vaan asettaisin sille esimerkiksi vuoden siirtymäajan. Kun "kevytvihreä" hiukan kärsittyään hipsisi hissukseen takaisin ruotuun, hän arvostaisi talouskasvulle perustuvaa hyvinvointiaan todennäköisesti ihan toisella tavalla kuin kapinaretkeään aloittaessaan. Nöyryys syventää ja kaunistaa meitä jokaista.
Lähde:
Joutsenvirta, M. (8.8.2010). Haluammeko talouskasvua vai hyvinvointia? Helsingin Sanomat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti