Uuteen peruskoulun tuntijakouudistukseen päättäjiä innostivat talouden vaateiden lisäksi huoli nuoren tulostentekijöiden mielenterveydestä. Kouluammuskelujen jälkeisessä mediapaniikissa he julistivat suosivansa jatkossa taito- ja taideaineita. Huippuunsa tiedolla doupattujen pisa-päiden pelättiin muuten räjähtävän koulujen ja kauppakeskusten seinille.
Uudistus on edennyt ripeästi. Opetusministeriön muistio hämmentää kuitenkin minua ja monia muita. Se sisältää hienoja periaatteita. Nukkatiedon ulkoa opettelun sijaan se korostaa oppiaineet ylittäviä kokonaisuuksia, verkostoitumista ja oppimaan oppimista.
Periaatteet eivät kuitenkaan ole siirtyneet mietinnön käytäntöihin.
Paisuttaminen on helpompaa kuin järkeistäminen, joten siinä onnistuttiin nytkin. Mietintö ehdottaa oppilaan viikottaisen minimioppituntimäärää korottamista neljällä. Laitoksessa lapsen on hyvä olla, tuntuvat muuten yksilönvapauteen uskovat suomalaiset tuumivan. Näinhän vanhemmat voivat käyttää lapsiltaan säästyneen ajan kaikkein pyhimpään, eli työntekoon.
Pyrkimys suosia taito- ja taideaineita epäonnistui erityisen kurjasti. Pienimmät lapset saavat sentään edellään taiteilla ja taituroida. Alakoulussa heitä ohjaavat kuitenkin yleisen koulutuksen saaneet luokanopettajat eivätkä oppiaineeseensa vuosia erikoistuneet aineopettajat kuten yläkoulussa.
Uudistuksessa yläkoulun taito- ja taideopetus vähenisi. Oppilas valitsisi seiskaluokan päätteeksi Taide- ja käsityö -nimisestä kokonaisuudesta (musiikki, kuvataide, käsityö, draama) kaksi ainetta, joihin jatkossa syventyisi. Kaksi muuta olisi kokonaan lopetettava. Kun pottia tuodaan jakamaan uusi oppiaine, draama, nykyisten taide- ja taitoaineiden tuntimääriä tosiasiassa vähenee.
Draamasta mietintö toivoo tiukat oppiainerajat ylittävää sillanrakentajaa, mikä olisikin hyvä juttu. Draaman avulla moni päässee esiintymiskammostaankin. Itsekehua suosivassa ajassamme ulospäin suuntautuminen on edellytys menestymiselle tai edes mäkkärin myyjäksi pääsemiselle. Me kaikki myös miellämme maailman tarinoina, emme tilastoina tai vuosilukuina. Tarinoissa keskeisinä pidetyt asiat nostetaan esiin ja turhanaikaiset häivytetään. On tärkeää opettaa nuoret ymmärtämään niitä mekanismeja, joilla valinta tapahtuu. Miksi entisen missin silikonit päätyvät lööppeihin ohi kokonaisten kansanmurhien? Ketkä määrittävät keskeiset tarinamme, keiden osaksi jää niiden kuluttaminen?
Draama sopii kuitenkin mielestäni enemmän metodiksi kaikkeen opetukseen kuin itsenäiseksi oppiaineeksi. Lisättäköön draaman käyttöä siis "dramaattisesti" ainakin äidinkielenopetuksessa (ei kuitenkaan yhdyssanasääntöjen opettamisen kustannuksella), ja sivuuttakoon se detaljitietojen ulkoluvun muissakin aineissa.
Itsenäisenä oppiaineena draama aiheuttaisi kahdenlaisia ongelmia: Ensimmäinen on pätevien opettajien puute. Resursseja, eli valtion rahaa, ei kouluttamiseen luvata, minkä vuoksi uudistus toteutuisi aiotulla tavalla vain Kauniaisissa. Köyhät kunnat joutuisivat sysäämään uudet tunnit muiden aineiden haluttomalle vakiväelle. Tai sitten ne palkkaisivat työttömäksi kansanopistojen kursseilta valmistuneita laulavia näyttelijöitä. Pelkään, etteivät köyhien paikkakuntien pienten koulujen nuoret tule vuosiin, jos koskaan, saamaan pätevää draaman opetusta.
Toiseksi uusi oppiaine myrkyttäisi koulujen työilmapiirin, kun opettajat kamppailisivat keskenään samoista, vähenevistä tunneista, eli työpaikoistaan. Oppimistulosten sijaan he alkaisivat pohtia sitä, miltä asiat ulospäin markkinointimielessä näyttävät. Isokaan koulu ei pystyisi takaamaan pitkäjänteistä laatua, kun teinien ailahtelut aloittaisivat ja lopettaisivat kursseja sattumanvaraisesti. Pätevistä aineenopettajista tulisi kiertolaisia. He sukkuloisivat kulloistenkin tuulien mukana koulusta toiseen, haja-asutusalueella pitkiäkin matkoja. Kunnes epäilemättä löytäisivät paremmat työehdot joitain toiselta alalta. Viimein muitakin taide- ja taitoaineita kuin draamaa opettaisi epäpätevä sijainen. Kaikkiaan uudistus veisi yläkouluakin aineopettajuudesta luokanopettajuuteen.
Tuntijakouudistus tuntuu miltä tahansa kannalta tarkastellen niin pähkähullulta, että ryhdyin pohtimaan tällaisten uudistusten syntytapaa. Millaisesta todellisuudesta ovat kotoisin ne suunnittelijat, joiden kädestä syntyy tällaista jälkeä?
Oikeastaan mietimme tätä murkkuporukalla jo 1970-luvulla, kun yläasteellamme vieraili kouluhallituksen tarkastaja. Olimme hyvähenkinen porukka, ja yritimme antaa tarkastajalle itsestämme edullisen vaikutelman. Harmaapukuinen herra kierteli ja kaarteli vakavana muutaman päivän kädet selän takana eikä puhunut sanaakaan kenenkään kanssa. Päättelimme hänen syvästi keskittyvän tarkastamisen tärkeään tehtävään.
Tehtävän valmistuttua tarkastaja poistui. Kuulimme tulokset luokanvalvojaltamme. Hän kertoi, että tarkastaja oli ollut kouluumme muuten verraten tyytyväinen, mutta antoi meille kuitenkin nuhteet siitä, ettemme olleet avanneet hänelle ovia, kun hän oli vaellellut käytävillä meitä tarkastamassa.
Muistan, että olimme aika hämmentyneitä, opettajaa myöten. Ulkoavaruudessa ei äkkiä tuntunut asuvan vihreitä vaan harmaita miehiä.
Harmaat miehet palasivat mieleeni, kun näin Yleisradion katsomisen arvoisen A talk -keskustelun koulujen tuntijakouudistuksesta.
Hallitusneuvos Timo Lankinen on tehnyt suuren osan uraansa opetushallituksen hallinnollisissa tehtävissä. "Kentällä", eli koulun arjessa, hän ei liene työskennellyt lainkaan. Hänen asiantuntemuksensa onkin puhtaasti teoreettista laatua. Kasvatustieteen teoriasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kasvatustieteen tohtori Lankinen ei ole vaan oikeustieteen kandidaatti. Lukiessani Lankisen mietintöön liitettyjä eriäviä mielipiteitä, mieleeni tulee väkisin norjalaisen rauhantutkijan Johan Galtungin vuosikymmenten takainen ajatus erimielisyyksien ratkeamiseesta pikemminkin psykologialla kuin juridiikalla. Vai mitä pitäisi ajatella tuntijakouudistuksesta, jota vastustavat Suomen kuntaliitto (maksajan edustajana), Opettajien ammattijärjestö OAJ. (eli siis kaikki opettajat kollektiivina oppiaineesta riippumatta!), hallituspuolueistakin (!) Suomen Keskusta ja Vihreä liitto ja jopa Lankisen omaa puoluetta, Kansallista Kokoomusta, lähellä oleva Elinkeinoelämän keskusliitto?
Lankisen ja arjen välistä kuilua ei kuro umpeen myöskään kymmenvuotiaana oman ponin saanut opetusministeri Henna Virkkunen. Hevostalleilla vietetyt viisi välivuotta ovat jalostaneet hänet paitsi pohtimaan opiskeluaikojen lyhentämistä, myös kummasti pätevöittäneet ihmistenkin kasvattajaksi. Ohi kaikkien niiden kympin tyttöjen ja poikien, jotka ovat päntänneet välivuositta ensin kasvatustieteen teoriaa yliopistolla ja sitten käytäntöä koululuokissa. Virkkusen lisensiaattityö käsitteli ministerien mediaskandaaleja, joten onneksi tärkein, eli esiintyminen, on hallussa:
Pääjohtajan ja ministerin päät nyökkyvätkin levolliseen tasatahtiin, kun rehtori Tuomisto yrittää hillitysti tuoda esiin opettajanhuoneen täysin tyrmistyneet tunnot. Vallanpitäjät ovat kuuntelevinaan, mutta lopulta heistä jää auki vain suu, eivät silmät eivätkä korvat. Mitkään käytännön elämän argumentit eivät tavoita niitä, joiden mielen teoria on sumentanut.
Lankinen ja Virkkunen ovat puoluekannaltaan kokoomuslaisia, joten tuntuisi luontevalta syyttää tästä ruumiista irtautumiskokemuksesta juuri Kansallista Kokoomusta. Mutta eihän se tietysti niin mene. He nyt vain sattuvat olemaan vallassa. Asiat olisivat aivan yhtä, vaikka ehkä toisin, kurjasti, jos keskusta, vihreät, demarit tai kuka muu tahansa toisi omat arjesta vieraantuneet paperinpyörittäjänsä nykyisten tilalle. Mitä enemmän vasemmalle mennään, sitä pimeämmäksi käy teoriausko, ja sitä varmemmin silmien edessä olevat tolkuttomuudet hyväksytään välttämättömänä uhrauksena kohti kangastuksena taivaanrannassa siintävää lopullista onnelaa.
(Jos perussuomalaisuuden nousussa on häviävänkään verran hyvää, niin se hyvä on tässä: Persu on se sadun estoton lapsi, joka kajauttaa iloisesti ilmoille sen, mitä me hienotunteisemmat kieltäydymme näkemästä: keisari on yläkäsitteidensä sfääreissä tosiasiassa alasti!)
Mutta mikä itse tuntijakouudistuksesta sitten perimmiltään tekee niin kurjan?
Demokratiahan toteutuu aivan ihanteellisesti. Saamme juuri sellaisen uudistuksen, jota valitsemiemme edustajien välityksellä haluamme. Voimme seuraavissa vaaleissa vaihtaa mielipiteemme ja edustajamme - ja tehdä toisenlaisia uudistuksia, jos alamme katua valintojamme.
Uudistuksen merkittävin ongelma ei mielestäni ole sen kalleus. Eikä kalleudesta seuraava eriarvoisuus kuntien ja koulujen välillä. Eikä sekään, että aineopettajuudesta siirrytään yläkoulussakin tosiasiassa kohti luokanopettajuutta, eli saavutetaan suuremmalla tuntimäärällä vaatimattommat tulokset. Eikä edes kouluhengen hukkuminen opettajien väliseen kilpailuun "asiakkaidensa" suosiosta. Elämä kyllä jatkuu näistä hölmöyksistä huolimatta.
Kolme oikeasti tärkeintä syytä ovatkin: talous, talous ja talous.
Uudessa taloudessa insinöörihyveet eivät enää riitä. Intia ja Kiina tuottavat briljantteja, nälkäpalkkoihin valmiita, teknologian osaajia, joita nopeammin emme kerta kaikkiaan pysty koodaamaan. Koodista on jo tullut mekaanista bulkkitavaraa. Esimerkiksi Nokian kriisissä on kyse muusta kuin insinööriosaamisen puutteesta. Oma toivomme, jos sitä on, on muotoilussa, paketoinnissa, huippusoveltamisessa. Jos luovumme luovuudestamme, tuotekehityskin seuraa tuotantoa suurempien markkinoiden äärelle.
Tulevassa työssä ja globaalissa talouskilvassa ei siten riitäkään, että valmiiksi hyväosaiset ponitytöt jalostavat taito- ja taidelahjojaan erityiskursseilla. Ei, vaikka muutama köyhä lahjakkuus nostettaisiinkin stipendiaattina pitämään heille seuraa.
Ihan tavallisen peruskoulun pitäisi tarjota taito- ja taideaineita ihan tavallisille perusnuorille. Ja vielä ennen kaikkea niille kaikkein kamalimmille häiriköille; koulukiusaajaille, ADHD-oireyhtymästä kärsiville jne.
Eikä ainoastaan syrjäytymistä ehkäisevänä sosiaalityönä, vaan ihan tosissaan. Tosissaan siksi, että nämä tuittuilevat välivuosien viettäjät nousevat joka tapauksessa tulevaisuuden päättäjiksi ja yritysjohtajiksi ohi kympin tyttöjen ja poikien. Lyhyesti: he tekevät ostopäätökset, joita ilman kukaan ei onnistu myymään oikein mitään.
Kun määrä pitäisi muuttaa laaduksi, valistunut ostaja on aivan yhtä tärkeä kuin teoksiaan loihtiva taiteliijanerokin. Ilman valistunutta ostajaa Finnish Designista tulee vitsi ja suomalaisesta laadusta taantuvaa bulkkituontantoa. Maailman paraskaan muotoilija, kuvanveistäjä, arkkitehti tai jazzmuusikko ei voi menestyä, jos häntä ostajana odottaa pelkkiä näköispatsaita, homehtuvia laatikkotaloja, Suomi-iskelmää ja formuloiden katselua ymmärtävä kansallinen katastrofi. Esimiehiämmekään emme enää voi rekrytoida tästä pölkkypäiden kauhukabinetista, vaan yritysten johdon pitäisi aidosti ymmärtää niitä prosesseja, joissa innovaatiot ja raha syntyvät.
Suomalaista hulluutta voimme vitsipäissämme hetken kaupitella, mutta pitkäjänteiseen menestymiseen suojalkapallo, eukonkanto tai saunomisen mm-kilpailut eivät meitä avita. Draamantajuiset talk show -isännät, iskelmätähtöset ja lehtien palstoilla avautuvat missit eivät talouttamme pelasta hekään, olkoonkin, että luovia ja kielitaitoisia markkinahenkilöitä aina tarvitaan.
Jos meiltä loppuvat ostajat ja mahdollistajat, taannumme epäkiinnostavaksi pussinperäksi maailman loskaisella laidalla. Kun viimeinen sammuttaa valot, ja nälkä on, on isiltä saatu ponikin pakko jalostaa meetvurstiksi.
Lähteet:
A-talk. (9.9.2010). Koulu myllerryksessä. YLE TV1.
Kangasniemi, S. (10.9.2010 - 16.9.2010). Hyvin kiivetty. NYT 36/2010.
Perusopetus 2020 – yleiset valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2010:1.Yliopistopaino
Rutonen, M. (21.12.2007). Opetushallituksen asiantuntemus arvossaan. Opettaja 51-52/2007.
Tolsa, T (30.9.2010). Nokia tarvitsee ahnasta luovuutta. Tekniikka &Talous.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti