perjantai 30. huhtikuuta 2010

Lakko

Työn juhla innostaa pohtimaan suhdettani lakkoon.

Kuluvana keväänä työmarkkinoilla on ollut sen verran "kitkaa", että työn ostajat ovat kiiruhtaneet vaatimaan lakko-oikeuden rajoittamista. Niinhän he tosin aina tekevät. Niin mitätöntä lakkoa ei olekaan, etteivät he julistaisi vaivalla rakennetun Suomi-kuvan turmeltumista ja kansallista murhenäytelmää. Vähintään vienti kärsii ja yritykset ulkoistavat tuotantonsa autuaammille metsästysmaille.

Muualla ei lakkoilla? Reppureissatessani Italiassa onnistuin kahdessa viikossa junailemaan itseni kahteen lakkoon. Ensimmäisellä kerralla pysähdyimme kesken matkan. Koko konkkaronkka saatettiin selityksittä väliaseman laiturille. Paikalliset viuhtoivat ja huitoivat, ja turistilta meni aikansa selvittää, että oltiin Veronassa vaikka piti päästä Venetsiaan. Toisen lakon koin öisellä Napolin rautatieasemalla. Huligaanit pärisyttelivät mopojaan hallin sisätiloissa ja me turistit yritimme mitenkuten varjella tavaroitamme. Ikäviä kokemuksia. Ei entuudestaan varsin epäilevä italokuvani niistä silti erityisemmin hötkynyt. Suomessahan italialaiset junat seisovat ilman lakkoakin.

Romahtaako oma maineemme siis tosiaan italialaisten silmissä, jos ahtaajat ovat muutaman päivän facebookissa tai jos kaupat ovat hetken kiinni tai vartioimatta?  Ne lakottomat maathan vasta imago-ongelmissa kamppailevatkin.

En jaksakaan kantaa huolta maineestamme. Vaikka ilmeisesti lakkoilemmekin hieman enemmän kuin muut eurooppalaiset keskimäärin, meininki on kuitenkin kesyä verrattuna vaikkapa 1970-lukuun.

Välillä minusta vaikuttaa, että osapuolet täsmälakkoilevat nykyään yhä enemmän medialle. Medialakoissa ne pyrkivät maksiminäkyvyyteen minimivahingoilla, mikä tietysti on hyväkin. Vain muutos on uutinen, ja päivän tai parin seisauksilla asia pysyy uutisissa pidempään kuin yhtäjaksoisella lakolla. Pitkittyessään lakko väistyy nopeasti iskelmälaulukilpailun, tekstiviestisotkun tai jonkun muun kiinnostavamman puheenaiheen tieltä. Elintarvikealalla työn myyjät ja ostajat ovatkin yltyneet lakkoilemaan ja sulkuilemaan suorastaan vuorotahtia. Riidellään aika pienistä asioista, mutta sitäkin kovemmalla metelillä. Riitapukarit vetoavat kilvan ulkopuolisiin vuoroin uhreilta anteeksi pyydellen, vuoroin toisiaan ahneudesta syytellen.

Luulen myös, että osapuolet hakevat nyt uusia, keskitetyn sopimisen jälkeisiä, asetelmia. Voimia mittaillaan ja ilmiriitaa ainakin vielä vältellään.

Ostajapuoli on kamppailussa osaajapuolta vahvemmalla. (Puhun tosiaan mieluummin työn ostajista kuin työnantajista. Työtähän voi antaa samalla tavoin kuin turpiinkin. Työ vie ajan kuten turpiin saaminen terveyden, joten työn myyjällä on oikeus korvaukseen "saamastaan" hyväntekeväisyydestä.)

Suuret lakot ovat monesta syystä entistä epätodennäköisempiä. Kommunismin myötä työntekijöiltä katosi jollei tavoite niin ainakin pelote. Enää harva halua kaataa sitä venettä, jossa meidän kaikkien väitetään olevan. Saati uskoo sen olevan mahdollistakaan.

Matalapalkka-aloilla järjestäytyminen on vähäistä. Köyhälistö ei jaksa uskoa liittojenkaan voivan edistää asiaansa. "Kadehtimisen" sijaan huomio keskitetään perussuomalaiseen uhoon vielä heikommassa asemassa olevia kohtaan. Asiat tulevat kuntoon, kunhan rahan syytäminen pakolaisille, kerjäläisille ja muille työttömille lopetetaan. Tai sitten raataja vain alistuu. Moni lohduttautuu tekevänsä paskatyötä vain tilapäisesti eikä siksi vaivaudu kiikuttamaan heikolle liitolle vähiä rahojaan.

Freelancerilla ja pätkätyöläisellä ei puolestaan ole varaa riskeerata hyvän tyypin mainettaan. Muuten seuraava keikka tai pätkä jää saamatta.

Liittoutuminen tuottaa pulmia vakityöskentelevälle koulutetullekin. Vanhojen, selkeiden työnkuvien, kuten lääkärien, tuomarien tai insinöörien oheen on syntynyt uusia, vaikeammin hahmotettavia työnkuvia. En itsekään tiedä keiden tovereiden joukkoon kuulun. Koulutuksellani voisin kuulua pariinkin liittoon. Näitä töitä en kuitenkaan tee. Työpaikoissani taas on noudatettu enemmistön työnkuvan mukaista työehtosopimusta. Oma työni on kuitenkin toisenlaista. Ratkaisuksi jää YTK-kassa, joka takaa kyllä työttömyysturvan muttei neuvotteluvoimaa. Lakon sattuessa olisin ainoa lakko-oikeudeton. Toisaalta minua hirvittäisi kuulua työnkuvani mukaiseen liittoon (jos keksisin mikä se on), ja joutua äkkiä ainoana lakkoon. Erityisen omalaatuinen tilanne olisi pienessä yrityksessä. Etenkin, jos kyseessä olisi ylhäältä masinoitu myötätuntolakko jonkin ay-johtaillekin hämäräksi jäävän tavoitteen saavuttamiseksi.

Emme me ruokatunnilla juuri ay-asioista kyllä keskustelekaan. Hajoita ja hallitse toteutuu nykyisessä tiimi- ja projektityössä hyvin, kun pysyviä työyhteisöjä ei tehtaiden tapaan enää synny. Yhteisyyden kokemuksen myötä katoaa solidaarisuus. Vaarana on ammattiylpeyden ja työn laadunkin katoaminen.

Keskitetyistä (eli edes periaatteessa solidaarisesta) sopimisesta luopuminen on epäilemättä vähentänyt useimpien palkanansaitsijoiden mahdollisuutta puolustaa työehtojaan. Harvat huippuosaajat tietysti hyötyvät tilanteesta. Mitä enemmän sovimme paikallisesti, sitä suuremmiksi eri alojen ja työpaikkojen väliset erot kasvavat.

Jos alasi tuottavuutta ei ole mahdollista kehittää kuin hiostamalla, tai jos selkäsi takana on nälkäistä halpatyövoimaa kärttämässä paikkaasi, tai jos työsi on siirrettävissä halvempien tuotantokustannuksien maihin, olet valitettavasti kusessa. Tulevaisuudessa koko joukkue tekee työn, kuten ennenkin, mutta vain maalintekijät palkitaan. Kun palkoista sovitaan henkilökohtaisesti, niistä tulee johdon instrumentti paitsi työn tehostamiseksi myös työntekijöiden yhteishengen rapauttamiseksi.

Aina ei tarvitse olla huippuosaajakaan. Vahvat liitot junailevat edelleen etuja jäsenilleen. Jos vielä satut ahtaajien lailla työskentelemään yhteiskunnan toimimisen kannalta kriittisellä alalla, neuvotteluasemasi paranee entisestään. Muistelen lämmöllä nuoruuteni sitä osaa, jonka työskentelin satamassa "huutomiehenä". Palkka oli finninaamalle yltäkylläinen, eikä työ vaikeudella tai määrällä riivannut. Parhaimmillaan päivästä saattoi selvitä kokonaan "odottamalla", kunhan ei erehtynyt odottamaan väärällä tavalla. Kokeneemmat kollegat opettivat pitämään työvälinettä, esimerkiksi harjaa, koko ajan valmiudessa käsissä. Näin viestit olevasi "hengessä mukana", eivätkä pomot kehitelleet näennäispuuhastelua joutilaille käsillesi.

Yksilöllinen palkkaus ei siis perustu vain tuottavuuteen, kuten työnantajat toivovat vaan myös kiristysasemaan, kuten Osmo Soininvaara toteaa blogissaan. Avainryhmien mahdollinen kapina edes vähän porvaria pelottaa ja pidättelee.

Kuuntelin vuosia sitten radio-ohjelman, jossa entinen telakan lakkokenraali muisteli vastakkainasettelun ajan työnseisaushurlumheitä. Toimittaja tivasi moisen toiminnan mieltä. Kannattiko joka ikiseen pieneen erimielisyyteen vastata seisauttamalla koko telakka. Ay-veteraani myönsi syiden olleen usein varsin vähäpätöisiä. Hän kuitenkin korosti kyseen yleensä olleen jostain ihan muusta kuin julkilausutusta. Useimmiten riideltiin menettelytavoista. Pomotteluun ei haluttu alistua.

Vaikka tällaisessa teollisen ajan omanarvontuntoisessa yhteisöllisyydessä on hienot puolensa, en silti haikaile menneeseen. Haluaisin ennemmin rakastaa ihmistä kuin vihata porvaria. Laittomista lakoista olen porvarin kanssa jopa samaa mieltä. Luulisi hänelle kuitenkin riittävän, että lakkoilun rajaamisen sijasta edes nykyisiä pelisääntöjä kunnioitettaisiin puolin ja toisin.

Työn ostajankin kannalta lakko-oikeudella ryyditetty ammattiyhdistysliike on hyvä asia. Hän hyötyy siitä kahdella tavalla, omistajana ja ihmisenä.

Omistajana hän hyötyy, kun työntekijöillä on varaa ostaa hänen valmistamiaan tuotteita. Lisääntyvä myynti vaurastuttaa häntäkin.

Työn ostajan nimby-dilemma on samankaltainen palkanmaksussa kuin eläkeiän nostovaateissakin. Hänen mielestään eläkeikää pitää nostaa, jotta eläkkeistä koituvat kulut hänelle itselleen vähenisivät. Hän soisi vanhusväestön kuitenkin työllistyvän kilpailijoille eikä omaan yritykseensä. Itse hän palkkaisi mieluiten osaavimmat, tehokkaimmat, terveimmät, motivoituneimmat ja kauneimmat. Hän ostaisi heiltä työtä niin halvalla kuin suinkin, mutta soisi jälleen muiden maksavan sen verran runsaskätisemmin, että hänen tuotteidensa tai palveluidensa kysyntä lisääntyisi. Koska kaikki työn ostajat pyrkivät tekemään samoin, kysyntää ja tarjontaa uhkaa kurjistumisen kierre. Ammattiyhdistys voi pakottaa työn ostajat toimimaan kollektiivina järkevästi niin, että lopulta kaikki hyötyvät.

Ammattiyhdistys on kartelli. Siinä työn myyjät yhdessä hivuttavat "keinotekoisesti" työn hintaa korkeammaksi kuin mihin useimmat heistä yksin pystyisivät "vapailla markkinoilla". Kartelli on periaatteessa paha asia. Sitä se on esimerkiksi silloin, kun rakennusliikkeet tai asvalttifirmat sopivat hinnoista keskenään maksajan vahingoksi. Ihminen on kuitenkin taloudessa erityisasemassa. Ihmisen oikeuksia puolustamaan perustettu kartelli on hyvä asia.

Talous ei nimittäin ole itsetarkoitus, vaikka se salakavalasti uhkaa sellaiseksi muuttuakin. Kun asioiden edes ennallaan pysyminen vaatii yhä raivoisampaa kasvua, rikaskaan ei ole ihmisuhreja vaativalta vanhatestamentilliselta globalisaation jumalalta turvassa. Viimeistään luonnon tuhoutuminen vie mukanaan hänetkin. Hädissämme torjumme ekokatastrofia jonglööraamaalla ydinvoiman kaltaisilla pähkähulluilla "ratkaisuilla", sillä emme (sen paremmin työn ostajat kuin myyjätkään) kykene luopumaan yksilöinä juuri mistään kokonaisuuden hyväksi.

Talous on kuitenkin ihmisen luomaa, ja sen ainoa tarkoitus on tuottaa hyvää meille ihmiselle. Mieluummin niin monelle kuin suinkin. Lasken mukaan myös jälkeemme syntyvät, joiden elinoloja ei saisi päättömillä päätöksillä tai päättämättömyyksillä tärvellä. Nykyisellään talous tuottaa kuitenkin hyvää yhä harvemmilla, tosin sitäkin enemmän. Vaan tuottaako kohta kenellekään? Ajatusleikin auringonlaskussa meitä on 10 miljardia katkeroitunutta köyhää ja vain yksi superrikas, joka golffaa yksin piikkilangoin suojatulla kentällään rottweiler-koira turvanaan.

Näky ei ole kovin onnellinen rikkaankaan kannalta. Työn ostaja hyötyykin lakkoilevista liitoista myös ihmisenä. Tasaisempi tulonjako tarjoaa hänellekin turvallisuutta. Tasaisen tulonjaon maissa rikaskin uskaltaa liikkua kadulla pelkäämättä henkensä tai rahojensa puolesta. Kiireettömämpi ja ristiriidattomampi maailma antaa lisäksi myös hänelle oikeuden ottaa lunkimmin. Hänkin saa mahdollisuuden tehdä niitä itselleen tärkeitä asioita, joiden vuoksi alunperin antoi täyttää kalenterinsa kokouksilla kuukausiksi eteenpäin. Ammattiyhdistysliikkeen ansiosta hänkin saa mahdollisuuden tehdä hyvää.

"Eläköön lakko-oikeus", huutaa porvari.

6 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista, että otit lakoista toiseksi esimerkiksi Italian. Nimittäin juuri Italian jälkeen pitää Suomi Euroopan lakkotilastojen kakkostilaa. Ikäväkseni en muista enää linkkiä, mistä tämän luin joten joudut sen itse kaivamaan. Asia laittaa kuitenkin miettimään.

    Lakkoase toimii epätasa-arvoisesti. On tiettyjä aloja (esim. vientiteollisuus), jolla sillä saadaan aikaiseksi huomattavaa vahinkoa, kun toisilla aloilla (esim. yliopiston tutkijat) se ei yhteiskunnassa sen kummemmin näy. Kun tällainen taho saa Suomesta "palliotteen", kuten eräs toinen bloggaajakolleegani ilmaisi, voidaan palkat hinata kestämättömän korkeiksi. Lopputulos? Se, että on hetken hauskaa ja myöhemmin alalla suuri työttömyys.

    Mitä tulee talouteen ja köyhyyteen olen kanssasi eri mieltä. Talouskehitys nimittäin parantaa tutkitusti myös köyhien asemaa. Suhteessa köyhä kuitenkin talouskasvussa tienaa yhä vähemmän kuin paremmin ansaitseva - siis _suhteellinen köyhyys_ kasvaa. Kuitenkin köyhän reaaliansiot kasvavat! Siinä on suuri ero. Katsotaanpa vaikka Suomen historiaa taaksepäin muutamia kymmeniä vuosia. Silloin köyhien ja rikkaiden tuloerot olivat pienemmät, mutta kyllä se köyhä oli reaalisesti köyhempi kuin nykyköyhät. Suhteellisuus hämää niin herkästi talous- ja raha-asioissa, että sille on olemassa oma terminsäkin "money illusion".

    VastaaPoista
  2. Ilmeisesti Suomi saadaan eurooppalaisen lakkotilastojen kakkoseksi (tai kolmoseksi Italian mutta myös Espanjan jälkeen) pienellä tilastokikkailulla. Määrittämällä jaksoksi 2000-2005 saadaan mukaan villit lakkovuodet 2000 ja 2005, jolloin menetettyjä työpäiviä oli Suomessa varsin paljon. Muina vuosina olemme lakkoilleet varsin maltillisesti ( http://www.stat.fi/til/tta/2009/02/tta_2009_02_2009-10-23_tau_001.html ).

    Olen yhtä mieltä kanssasi lakkoaseen epätasa-arvoisuudesta. Tietyt ammattiryhmät, kuten ahtaajat, pystyvät kiristämään työnantajalta ehkä kohtuuttomiakin etuja. Yliopistotutkijat, tanssitaitelijat ja kirjastovirkailijat saavat puolestaan lakkoilla niin paljon kuin sielu sietää kenenkään kiinnittämättä asiaan huomiota.

    Olen osittain samaa mieltä myös siitä, että rikkaiden rikastuminen helpottaa absoluuttista köyhyyttäkin. Samalla tuloerojen suhteellinen kasvu aiheuttaa kuitenkin monenlaista levottomuutta ja onnettomuutta. Tästä saa mielestäni hyvän käsityksen vaikkapa YLEn viihdyttävästä Suomen historian myytit: Häjyt -ohjelmasta ( http://areena.yle.fi/video/909260 ), jossa eteläpohjalaisen puukkojunkkariuden perimmäiseksi syyksi paljastetaan nimenomaan taloudellisen nousukauden aiheuttama suhteellinen eriarvoistuminen. Toisaalta ohjelmasta käy ilmi myös se, että Etelä-Pohjanmaa muuttui 1900-luvulla Suomen rauhallisimmaksi alueeksi, joten voimme hyvin ajatella kasvupyrähdyksen saldon positiiviseksikin: murroksen tasaannuttua on saavutettu uusi tasapaino.

    Pelkään kuitenkin, ettei nykyisessä kiihtyvässä, luonnon ja ihmisen kestokyvystä piittaamattomassa "luovassa tuhossa" enää saavuteta vastaavaa tasapainoa. Köyhä ja kohta rikasikin juoksee omalakiseksi muuttuneessa talouden oravanpyörässä itsensä loppuun ehtimättä koskaan nauttia saavutuksistaan. Globalisaation jumala elää itseään, ei ihmistä varten.

    Uskonkin, että samoin kuin rikkaiden rikastuminen hyödyttää köyhiä, niin avainryhmien lakkoilukin hyödyttää pitkällä aikavälillä myös muita ammattiryhmiä, kun ne voivat vedota muidenkin jo saaneen vastaavat edut. Samalla se hyödyttää myös rikasta, joka ihmisenä voi ottaa lunkimmin ja joka omistajana saa kysyntää tuotteilleen.

    Hajautettu työehdoista sopiminen, jossa monikansallinen yritys ja kahden lapsen yksinhuoltajasiivoojaäiti sopivat "vapaasti" palkoista ja työajoista, ei olekaan työn ostajalle niin edullinen diili kuin voisi kuvitella. Ammattiliittojen heikentyessä ja keskitetyn sopimisen kadotessa erilaiset avainryhmien villit lakot lisääntyvät. Uskon, että keskitetyllä sopimisella päästäisiin vastuullisempiin ja oikeudenmukaisempiin sopimuksiin.

    Samalla ymmärrän kyllä työn ostajienkin turhautumisen. Jollei vedätys lopu ankarien neuvottelujen kautta saavutettuun keskitettyyn sopimiseen, miksi suostua tällaisiin sopimuksiin? Rangaistukset pitäisikin muuttaa niin pelottaviksi, että ne oikeasti lopettaisivat laittoman lakkoilun.

    Palkankorotuksista johtuviin konkursseihin en silti oikein usko. Jos taas teollisuus siirtää tuotantoaan ulkomaille, se tekee sen monista muistakin syistä. Aika hyvin yritysten voitot ovat ymmärtääkseni tähänkin asti menneet muiden kuin työntekijöiden taskuun (ks. esim. Taimio, Heikki (toim). (2007). Talouskasvun hedelmät - kuka sai ja kuka jäi ilman? Työväen sivistysliitto. )

    VastaaPoista
  3. Palkankorotuksista johtuviin konkursseihin en silti oikein usko. Jos taas teollisuus siirtää tuotantoaan ulkomaille, se tekee sen monista muistakin syistä."

    Aina ei saurauksena tarvitse olla konkurssi. Suhteettomat korotukset voivat myös johtaa tilanteeseen, jossa työvoiman määrää vähennetään. Tällöin jäljelle jää pienempi määrä työntekijöitä paremmalla palkalla. Kansantalouden kokonaisuuden kantilta lopputuloksena on kuitenkin vähemmän työtätekeviä.

    Tilanne on nyt nähtävissä mm. paperiteollisuudessa, vaikkakin sen ongelmat ovat monisyisemmät. Suhteettoman kallis työvoima on kuitenkin yksi palikka sen palapelissä.


    "Aika hyvin yritysten voitot ovat ymmärtääkseni tähänkin asti menneet muiden kuin työntekijöiden taskuun (ks. esim. Taimio, Heikki (toim). (2007). Talouskasvun hedelmät - kuka sai ja kuka jäi ilman? Työväen sivistysliitto. )"

    Ja näin pitääkin olla! Työntekijän tulee ansaita työnantajalleen enemmän kuin palkkansa kaikkien kulujen jälkeen. Muussa tapauksessa yritys on hyvin pian entinen ja myös työntekijä ilman työpaikkaa.

    Yritysten omistajien tulee saada oma osuutensa yrityksen voitosta. He ovat ottaneet riskin yritystoiminnasta ja kantavat riskin myös jatkossa. Työntekijällä ei sen sijaan ole laisinkaan riskiä. Mikäli työt loppuvat ei työntekijä menetä rahaa - toisin on yrityksen omistajien (osakkeiden omistajat) kantilta. He menettävät kaikki yritykseensä panostamat rahat.

    Koska omistajat kantavat yritystoiminnasta riskiä ja työntekijät eivät kanna sitä laisinkaan tulee palkitsemisen myös kohdistua enemmän riskin kantajiin. Muussa tapauksessa ei kukaan enää investoisi eikä meillä olisi olemassa yritystoimintaa - eikä sen myötä työpaikkoja.

    Mikäli työntekijä on tyytymätön tai tuntee epäreiluksi sen, että yrityksen omistajia suositaan on asia korjattavissa erittäin helposti. Työntekijän tarvitsee vain ryhtyä itse kantamaan yritystoiminnan riskiä. Se tapahtuu helposti ostamalla osakkeita. Tällöin myös työntekijä pääsee hyötymään.

    VastaaPoista
  4. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että sijoittaja on ansainnut kohtuullisen osansa voitosta.

    Tämäkin osuus voi kuitenkin palkkavaateiden lailla joskus olla suhteeton. Ainakin minä, sijoittajanakin, luottaisin enemmän yritykseen, joka investoi tuotekehittelyyn, moderniin konekantaan ja henkilöstönsä kouluttamiseen, kuin verrokkiinsa, joka jakaa rahojaan epäilyttävän auliisti sijoittajille, johdolleen tai edes duunareilleen. Isot osingot voivat kieliä muiden ideoiden vähäisyydestä. Sijoittaja voi mielestäni hyötyä myös kunnon palkoista. Ne kannustavat yrityksiä tuottavuuteen, lisäävät tuotteiden kysyntää, ja turvaavat yhteiskuntarauhaakin.

    En myöskään laillasi pidä sijoittajaa ainoana riskinottajana. Hän toki riskeeraa rahaansa, mutta yhtä lailla riskin ottaa jokainen, joka investoi vuosien koulutukseen työpaikan toivossa tai joka alistuu pitkäpiimäiseen puurtamiseen liukuhihnalla tietäen markkina-arvonsa samalla alenevan. Rahaa hän ei ehkä menetä, mutta menettääpä ihan kaiken muun, kun työt loppuvat.

    Minusta tulos tehdään yhdessä. Sen tekemiseen ottavat yhtä lailla osaa sijoittajat, johto, duunarit kuin duunareiden kotijoukotkin, jotka mahdollistavat sankarinsa saalistuksen palkkatyössä. Tulosta ovat tekemässä ja siihen ovat oikeutettuja myös koululaitos, terveydenhuolto, sosiaalityö jne, joita ilman yrityksellä ei olisi toimintakykyistä työvoimaa ja jonka ansiosta kaduillamme on turvallista. Tuo mainitsemani kirja toteaa, että omistajat ja yritysten ylin johto vievät tuottavuuden kasvusta yhä suuremman osan, mikä ei mielestäni ihan automaattisesti ole oikein. Tosin köyhimpien ruttaamisessa on kunnostautunut ay-liikekin, joka sitkeästi kytkee yhteen perusturvan ja ansiosidonnaiset tuet.

    Työntekijät voisivat esittämälläsi tavalla tulla nykyistä enemmän sijoittajinakin kantamaan yritystoiminnan riskejä ja jakamaan sen tuottoja. Joissain maissa ymmärtääkseni Suomen kaltainen eläkejärjestelmä puuttuu ja vanhuuden turva on nimenomaan hankittava ansioiden taitavalla sijoittamisella, mikä tehokkaasti vähentää rahan makuutusta pankkitileillä. En kuitenkaan kaipaa tällaista yhteiskuntaa. Säällinen elämä on voitava saavuttaa ihan vain työtä tekemälläkin. Nuuka elämä muutenkin. Erilaisten "paskaduunien" määrän maksimointia en kerta kaikkiaan osaa pitää itsetarkoutuksena.

    Osinkoja maksavat yritykset saatavat innostaa minua sijoittamaan, mutta vain heikoimmista huolta pitävä yhteiskunta motivoi minut ylipäätään hoippumaan päivästä toiseen. Perustulo, perustulo, perustulo, huomaan toistavani ikävystyttävyyteen asti.

    VastaaPoista
  5. Myös omistajien intresseissä on yleensä investoida tuotekehitykseen ja muihin mainitsemiisi asioihin. Mikäli näin ei tehdä ei yritys pysy kilpailukykyisenä. Miksi siis tappaa lypsävää lehmää? Mielummin omistajat siten toimivatkin juuri kuvailemallasi tavalla, jolloin taataan omistajille myös tuottoja tulevaisuudessa.

    Kannattaa kuitenkin huomata etteivät kaikki yritykset vaadi samalla tavalla investointeja. Siten joillakin aloilla on aivan perusteltua jakaa suurempi osuus yrityksen voitosta ulos kuin jättää se yritykseen sisälle.

    Sijoittajan kantilta myös myös tärkeää, että rahat jotka yritykseen jäävät sen kehittämiseen tuottavat tarpeeksi hyvin. Muussa tapauksessa sijoittaja suosii, että yritys jakaisi suuremman osan voitoista ulos, jotta ne voi investoida muualle (esim. toiseen yritykseen), jossa rahalle saa paremman tuoton. Tämä on myös järkevää. Tällä tavalla raha ohjautuu yhteiskunnassa tehokkaasti kannattaviin hankkeisiin ja sellainen yritystoiminta jolle ei ole edellytyksiä kuihtuu pois. Tämä on myös yhteiskunnan kannalta hyvä asia ja takaa suuremman työllisyyden.

    Olen kanssasi samaa mieltä ettei ole automaattisesti oikein, että yritysten johto vie kasvusta yhä suuremman osan. Johdon palkkioissa ja palkitsemisessa on tapahtunut viime vuosina varsin törkeitä ylilyöntejä eivätkä työtehtävän vaativuus tai panos ole vastanneet laisinkaan siitä saatavaa palkitsemista. Kyseessä on kuitenkin varsin yksittäisiä tapauksia, joita mielellään lehtien palstoilla revitellään. Sen perusteella ei kannata lähteä yleistämään.

    Kannatan Suomen mallia, jossa jokainen työssäkäyvä tulee pakotetusti säästäneeksi meidän eläkejärjestelmän kautta. Mikäli tämä säästämismuoto olisi vapaaehtoinen olisi osallistumisaste huomattavasti heikompi. Esim. USA:ssa, jossa 401k säästämistä on tutkittu paljon paljastavaa, että työpaikat, jossa työntekijän tarvitsee itse ilmoittaa osallistuvansa 401k (vastaa eläkesäästämistä) säästämiseen on osallistumisprosentti huomattavasti heikompi, kuin jos he osallistuvat oletusarvoisesti ja heidän tarvitsee erikseen ilmoittaa työnantajalle mikäli EIVÄT halua sinne säästää.

    Suomen eläkejärjestelmän kautta meillä kaikilla suomalaisilla on omaisuutta kiinni pörssiosakkeissa ja erilaisissa korkotuotteissa vaikkemme sitä välttämättä tiedosta. Monelle näihin säästäminen voisi muutoinkin tuntua liian pelottavalta tai vaikealta.

    Kaipaan kuitenkin nykyiseen järjestelmään enemmän joustavuutta ja valinnanvaraa. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen voisi Ruotsin mallin tapaan enemmän vaikuttaa siihen minkälaisiin sijoituskohteisiin omat eläkesäästöt ohjautuvat. Nyt niistä vastaavat eläkeyhtiöt.

    VastaaPoista
  6. Maltoit sisällyttää alkulauseesesi sanan "yleensä" :-) Valitettasti jokunen (osakkeen)omistaja viis veisaa lypsävän lehmän terveydestä ja vaihtaa sen tuottavampaan ensimmäisen tilaisuuden tullen. Seuraukset ovat yrityksissä toimivien ihmisten kannalta yleensä lohduttomia, eikä se kokonaisuuden hyväkään taida olla kiistaton.

    Perusidea osakkeista yrityksen investointien aviuttajina on sinänsä mainio. Nykymallinen kvartaalikapitalismi näyttää kuitenkin usein pikemminkin estävän yrityksen kehittämisen kuin tukevan sitä. Voittoaan maksimoiva peluri toimii tietysti sääntöjen ja tulkintojen mukaan, joten yksin häntä emme voi syyttää. Sääntöjä ja tulkintoja voidaan kuitenkin muuttaa.
    Kuten jääkiekkoerotuomari voi ratkaisevasti vaikuttaa ottelun luonteeseen (heittämällä esim. pari kiihkeintä pukaria kentältä heti ottelun alussa) voitaisiin keinotteluakin hyvin hillitä niin, että talous palaa palvelemaan ihmistä eikä toisinpäin. Ajatusta rajoitteista vapaasta markkinataloudesta automaattisesti hyvää tuottavana ideaalina pidän enemmän uskonnollisena kuin tieteellisenä. Jos pelkkä kannattavuus ratkaisee, monet hyvät asiat jäävät tekemättä, mutta maailmanloppu saadaan varmasti.

    Johtajien palkkioiden kritisoimista pidän laillasi osin populismina. Ihmisen psyyke ei kuitenkaan ole laskuharjoitus, joten näillä "ylilyönneillä" on kokoaan suurempi merkitys. Halusipa johtaja silti sitä itse tai ei, hänen esimerkkinsä määrittää yleisempääkin ilmapiiriä. Pomojen on kovin vaikea vaatia työntekijöiltä tinkimään palkoistaan, jos oma käytös kertoo vain silmittömästä saalistuksesta. Työnantajajärjestöjen olisikin luontevampaa vaatia "talvisodan henkeä" maan hiljaisimmilta, jos ne ensin tervaisivat ja höyhentäisivät omat Lammionsa ja Liliuksensa.

    Kuten tiedät, en tiedä sijoittamisesta juuri mitään. Sinänsä suhtaudun kuitenkin ajatukseesi joustavammasta eläkejärjestelmästä myönteisesti. On selvää, ettemme kohdenna maksamiamme veroja haluamiimme kohteisiin, vaan sen tekevät valitsemamme päättäjät. Eläkesijoittamisen tarkoitus on kuitenkin (muiden) hyvien asioiden sijaan yksinomaan kartuttaa tulevaisuudessa maksettavia eläkkeitä. Jos siis joku kokee voivansa parantaa sijoitusten tuottoa omilla valinnoillaan, niin miksipä ei. Toki olisi tällöin varmistettava, että oman onnensa seppä kantaa ratkaisujensa riskitkin itse.

    VastaaPoista