Viihdyttäjät

Onnistumistani työssä arvioitiin. Sain myönteisintä palautetta sosiaalisista taidoistani. Olen analyyttinen ja rakentava. Yllätyin, sillä yleensä saan syytteitä syrjään vetäytymisestä. Ja kun sydänyön tunteina kysytään, myönnän itsekin viihtyväni mieluummin metsälenkillä kuin coctailkutsuilla.

Euroviisuja hiukan häpeillen katsoessani aloin pohtia viihdyttäjyyttä. Tajusin viihdyttäjän sielunmaiseman olevan minulle täysin vieraan. En ole edes lapsena halunnut näyttelijäksi tai iskelmätähdeksi. Juoksijaksi kyllä, mutta vain 500 metrin hivuttavan olympiakirin ajaksi, ei sitä seuraaviin turhanaikaisiin kissanristiäisiin.

Viisukilpailun pitäisi yhdistää Euroopan kansoja. Ainakin homojen kohdalla kikka kai toimii.

Mutta miksi nimenomaan sortamistamme, kuten homoista tai rotuvähemmistöistä, tulee niin usein juuri viihdyttäjiä? Suomessa vaikkapa romaneista. Miksi juuri ne, joiden luulisi karttavan meitä niin paljon kuin mahdollista, kaipaavat niin kiihkeästi huomiotamme?

Ehkä siksi, että vallanpitäjän mielihaluja herkästi tulkiten sorrettu on voinut jäädä henkiin, ehkä jopa hankkia säällisen elämän? Äärimmäinen esimerkki on Jonathan Littellin Hyväntahtoisten pieni juutalaispoika, joka pianoa virtuoosimaisesti soittamalla lunastaa itselleen elinaikaa vartijoiltaan päivä kerrallaan.

Kenen tahansa kelpaaminen viihdyttäjiksi ei tosiaan kerro yhtäläisistä mahdollisuuksistamme. Viihdyttäjiksi päätyvät ne, joilta muut tiet on suljettu.

Eräänlaista viihdettä on urheilukin. Sitäkin harrastavat kiihkeimmin ne, jotka eivät muuta voi. Niin kauan kun on muita vaihtoehtoja, urheilemaan ajautuva "aines" on vähän mitä sattuu. Tosin on maissa, joissa esimerkiksi jalkapallo tarjoaa ainoan rehellisen väylän elämänhallintaan. Siellä urheilevat nekin, jotka meillä olisivat huippututkijoita, lääkäreitä, juristeja tai bisnesneroja. Nuorten veltostumisesta huolestuneille on helppo antaa vinkki. Romahduttakaa Suomen talous, ja kestävyysjuoksun tila paranee saman tien.

Ainakin tällä hetkellä me hyväosaiset vain harrastelemme miten sattuu. Minä esimerkiksi käyn kylminä ja lumisina talvina juoksemassa vetoja lämpimässä Myllypuron Liikuntamyllyssä. Treenin jälkeen suihkussa kiinnostavat nuoret pojat. Siis heidän juttunsa. Koolla on somaleja, venäläisiä, marokkolaisia, vietnamilaisia, suomalaisiakin. Eri yhteiskuntaluokista. Pääsen todistamaan epätodennäköisiä kohtaamisia.

Kertomuksissa paljastuu nuorten peruskokemusten (urheilu, opiskelu, työ, autot, musiikki, vastakkainen sukupuoli) lisäksi ihan brändäämätön uusi Suomi. Tukkaa kuivatessani kuulen, kuinka nuori arabi harhauttaa nyrkkiraudoin sonnustautunutta velkojaporukkaa väärään osoitteeseen. Ja kuinka oma jengi puolestaan hetkeä myöhemmin mukiloi päävihulaisen hänen joukkojensa hajaannuttua. Kaikki tämä ja paljon muuta kertalipun hinnalla.

Hävikki lienee hurja. Vain lahjakkaimmat ja elämännälkäisimmät oppivat tekemään temppuja, joista me etuoikeutetut suostumme maksamaan. Hiottuaan teeskentelyn taitonsa huippuunsa osasta viihtyttäjiä tulee hengennostattajia. He tulevat työpaikoillemme ja kertovat, miten mekin aidolla itseilmaisulla saavutamme elämäniloa ja tuottavuutta.

Onko itse asiassa se mitä arvostamme aitoutena silkkaa äärimmilleen viritettyä teeskentelyä?

Mitä siis merkitsee esimieheni myönteinen palaute sosiaalisuudestani? Onko voittajan stategiani sanoa, kirjoittaa ja juosta seurauksista piittaamatta hiipumassa? Ryhdynkö pelitilanteen heiketessä sulavakäytöksiseksi vallan kumartelijaksi? Kutistunko ennen lopullista markkinoilta putoamistani Littellin pieneksi juutalaispojaksi, joka elää juuri niin kauan kuin soitto miellyttää valtiaita?

Kerroin elämänkumppanillenikin saamastani palautteesta. Hän hämmentyi minua vähemmän. Hänen kommenttinsa oli kuvaava: "Ehkä sinä siellä oletkin sosiaalinen."