Yrittäjien Aalto?

Olen vältellyt kirjoittamasta yrittäjyydestä, josta ymmärrän aika vähän.

Lähimpänä yrittäjyyttä olin freelancerina. Niin hyväksi en kuitenkaan tullut, että olisin voinut valita asiakkaani tai hintani. Yrittäjyyteni oli jatkuvaa huolta huomisesta. Uudelleenkouluttauduin lopulta päästäkseni säännölliseen palkkatyöhön, eroon itseni kaupittelusta.

Kun sain palkkatyöstä potkut, minulta kyseltiin, harkitsinko yrittäjäksi ryhtymistä. Siteerasin viisasta konsulttia: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan ideaanne." Minulta puuttui noin suuri idea. Yhden miehen banaanivaltioksi en halunnut.

Kuten on työtä ja paskatyötä, on myös yrittäjyyttä ja "yrittäjyyttä". Yrittäjyys on aito asia. "Yrittäjyys" on usein ansa.

"Yrittäjyyttä" edustavat erilaiset itsensä työllistäjät: yksinyrittäjät, ammatinharjoittajat ja freelancerit. Toimittaja Elina Grundström kutsuu tätä ryhmää nykyajan torppareiksi. Heidän määränsä kasvaa, ja heitä on jo enemmän kuin maatalousyrittäjiä, noin 150 000. (ks. Grundström) Ryhmä on koostaan huolimatta arjessa varsin näkymätön. Saman alan yrittäjät kilpailevat samoista töistä eivätkä halua ärsyttää maksajaa. Eri alojen yrittäjät eivät taas hahmota itseään yhtenäisenä painostusryhmänä. Perinteisten ammattiliittojenkaan ei uskota ajavan omaa asiaa. Suosittu yksin pärjäämisen eetos on vastakkainen tovereissa meillä on voima -ajattelulle.

Ongelmista huolimatta "yrittäjyys" on työvoimaviranomaisten suosiossa. Jos yrityksen perustamiskustannukset pysyvät kohtuudessa, ja jos luvassa on muitakin asiakkaita kuin entinen työnantaja, työttämän kannattaa hyvinkin ryhtyä yrittäjäksi. Muussa tapauksessa ehkä ei. Työvoimaviranomaiset kannustavat viran puolesta. Heidän todellinen motiivinsa on kortistojen siivoaminen. Jokainen työttömyysturvastaan luopuva työtön on heille voitto. Yrittäjyydestä he eivät välttämättä tiedä mitään. Oma bisnesidea kannattaakin testata myös todellisilla, kokeneilla yrittäjillä. Ajoissa annettu latistava palaute saattaa pelastaa yrittäjän ja hänen perheensä elämän.

Myös ajoituksessa kannattaa olla varovainen. Työvoimaviranomaisilla on valta tulkita työnhakijan pienimuotoinenkin omatoimisuus kokopäivätyön tekemisen estäväksi yrittäjyydeksi, joka oikeuttaa eväämään korvaukset. Virkailija totesi minulle TE-toimistossa suoraan, että toiminimi kannattaa perustaa jo työsuhteessa. Tällöin on mahdollista osoittaa yrittämisen hoituneen palkkatyön ohessa.

"Yrittäminen" vaarantaa myös säällisen vanhuuden. Elina Grundströmin mukaan itsensä työllistäjät muodostavat tulevaisuudessa eläkepommin, sillä harva on hoitanut eläkemaksunsa mallikkaasti (ks. Grundström). Jäivät freelace-aikana minultakin maksamatta.

Mutta se kielteisyydessä. On olemassa myös yrittäjyyttä ilman sitaatteja. Ja yrittäjiä, jotka bisnesideallaan muuttavat maailmaa. Tunnetuin lienee Applen perustaja Steve Jobs.

Suomen pelastavia kasvuyrittäjiä pitäisi syntyä muun muassa Aalto-yliopistossa. Kolmen korkeakoulun yhteenliittymän on määrä saattaa rikastavaan vuorovaikutukseen teekkarit, kauppatieteilijät ja taideopiskelijat. Näin sen pitäisi mennä: insinööri keksii idean, jonka taiteilija muotoilee tuotteeksi, jonka kauppatieteilijä myy asiakkaalle.

Olen pelännyt, että "innovaatioyliopiston" johtopaikoille valikoituneet hätäiset tuloksentekijät pikemmin tappavat luovuuden kuin raivaavat edellytyksiä. Käy kuten tutkijat Vesa Harmaakorpi ja Pekka Aula varoittavat. Tieteellisiin julkaisuihin saadaan vertaisarvioinnit läpäiseviä sisäsiistejä artikkeleja. Kaverit kehuvat ja numeerisesti menee mukavasti. Hulluja ideoita, joista kehittyy aidosti radikaaleja innovaatioita, ei kuitenkaan synny. Ennalta aavistamattomia näkökulmia ja erilaisten tietojen yhdistelmiä luodaan ihan missä tahansa muualla kuin siellä, missä luovuus halutaan teollistaa. Tuottavuuspaineissa niille ei jää aikaa. Esimerkiksi suomalaisen peliteollisuuden menestyksen pohja luotiin puolivahingossa 1990-luvun puuhakkaassa mutta tehottomassa ohjelmoijien alakulttuurissa, ei innovaatiobyrokraattien työpöydillä. Myös Steve Jobsin matka drop-out -hipistä menestykseen kulki opintoputkien ohi. (ks. Harmaakorpi ja Aula)

Nuorten valjastaminen "tuottaviksi" on erityisen vahingollista, sillä, kuten projektijohtamisen konsultti Kai Ruuska huomauttaa, merkittävimmät läpimurrot tieteessä ja taiteessa tehdään usein alle kolmikymppisenä. On vaarana, että kaikkein hulluimpien ideoiden esittäjät lannistetaan vähitellen hyväntahtoisin olalle taputuksin. He alkavat itsekin uskoa olevansa kaheleita viimeistään silloin, kun ovat kuukausikaupalla hikoileet hyvää tarkoittavien rahoitushakemusten ja hankesuunnitelmien parissa. Byrokratian kyllästämissä tutkimusprojekteissa tuleekin sitten kolmekymmentä täyteen, ja on aika siirtyä pikku hiljaa vertaisarvioijien leiriin makselemaan asuntovelkaa. Ruuska ilakoi arvuuttelemalla miten Albert Einstein tai Paul McCartney olisivat onnistuneet EU:n innovaatiorahoittajien tai monikansallisten levy-yhtiöiden ovien kolkuttelussa. (ks. Ruuska)

Onneksi luova ihminen ei helposti nujerru. Jaan ihmiset kolmeen tyyppiin sen perusteella, miten he kohtaavat tehostajat.

Tehostajan ihannetapaus on sivuilleen vilkuilematta minimiajassa maksimiarvosanoilla valmistuva suorittaja. Auktoriteettien arviot ovat hänelle kaikki kaikessa. Työura alkaa lupaavasti. Hän saa vastuullisia tehtäviä, jotka hoitaa huolellisesti. Kyvyttömyys rentoutua lopettaa uran kuitenkin usein ennen aikojaan. Tehostajien epämääräinen businessbullshit saa hänet oirehtimaan kuten koiran, jolle annetaan epäselviä ohjeita. Lopulta suorittaja päätyy mediaan avautumaan anoreksiasta, bulimiasta, burnoutista, uskoontulosta, järkiintulosta, kohtuullistamisesta tai jostain muusta huolestumisteollisuuden muotiaiheesta. Tunnen tyypin, kun kirjoitin lukiossa älliä itsekin. Korkeakouluopintojen vielä tuolloin mahdollistaman haahuilun hyödynsin sitten jatkossa täysmääräisenä.

Sinnittelin sumplijoihin, jotka tekevät hommansa, ilollakin, mutteivät ylimääräistä. Sumplijan elämä on muualla kuin suorittamisessa: perheessä, ystävissä, kirjallisuudessa, matkailussa, hölkässä, puutarhahoidossa, purjehduksessa. Huumorin avulla hän sietää yhä uusia muutospuhujien ja tehostajien sukupolvia. Innovointia häneltä ei kannata odottaa, sen verran ajatus harhailee. Puuttuvan intensiteetin hän korvaa kuitenkin pidemmällä työuralla. Jollei tule saneeratuksi ennen aikojaan. Saneeraus voi hyvin sattua kohdalle, sillä ehdoton huippu hän on korkeintaan suunpieksännässä.

Aitoja innovaattoreita tunnen kaksi. Toinen ohjelmoi pari vuosikymmentä niin intensiivisesti, että unohti tyystin terveelliset elämäntavat. Hän päätyi laihduttamaan puolessa vuodessa yli 60 kiloa kelvatakseen vaikeaan sydänleikkaukseen, josta onneksi toipui. Nykyään hän liikkuu yhtä fanaattisesti kuin ennen raatoi. Toinen, huippukoodari hänkin, kantoi yhtiönsä perustamistilaisuuteen Alepan muovikassillisen seteleitä. Iloitsi siitä, ettei omassa firmassa enää tarvitsisi piitata pukeutumissäännöistä. Ei piitannut. Aito innovaattori on piittaamaton myös ulkopuolisista auktoriteeteista. Hän ei välttämättä kapinoi, mutta kumartelu ei koskaan tule hänelle mieleen. Hän uppoutuu asiaansa ja unohtaa niin ihmiset, säännöt kuin moraalinkin. Opinnot hän hoitaa sattumanvaraisilla arvosanoilla sattumanvaraisessa ajassa. Haalii kursseja sieltä täältä opintokokonaisuuksista piittaamatta. Työelämän kulunvalvonta tai työaikakirjanpito ei koske häntä. Mahtavinkaan powerpoint- tai excel-terroristi ei häneen pysty. Lopulta hän saa potkut tai Nobelin.

Yksikään näistä kolmesta tyypistä ei pärjää yksin. Suorittaja pystyy vain edistämään aidon innovaattorin alkuperäisideaa. Sumplijaa hän tarvitsee rentoutuakseen. Sumplijalla on kolmikon ainoa elämä. Siksi hän aavistaa, mistä asiakas tykkää. Vain aidon innovaattorin aivoista ja suorittajan sitoutuneisuudesta hänkin silti saa sen liikkeen, jota voi suunnata. Riippuvaisin muista on aito innovaattori. Hänen ei soisi joutuvan huonoon seuraan. Hän kun elää omassa todellisuudessaan sääntöjen ja yleisemmän moraalinkin tuolla puolen. Vain sumplijan ohjauksen ja suorittajan järjestelmällisyyden ansiosta saamme tietää hänen ideoistaan.

Ellei Aaltoa tehosteta tsunamiksi, se voisi parhaimmillaan todella saattaa nämä tyypit yhteen ja toimia heille resurssina.

En omakohtaisesti tiedä, mitä Aallossa tapahtuu. Veera Luoma-ahon artikkeli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä antaa varovaista toivoa. Se alkaa kolmen suomalaisen opiskelijan matkasta Yhdysvaltoihin, jossa he tutustuivat opiskelijavetoiseen yrittämiseen Massachusetts Institute of Technologyssa (MIT), Stanfordissa ja Harvardissa. Suomalaiset ällistyivät yliopistoja ympäröivästä valtavasta aktiviteetista. Opiskelijat, tutkijat, yritykset ja rahoittajat muodostivat kunnianhimoisten, auttavaisten, ammattimaisten ja fiksujen ihmisten tiiviin verkoston, jossa yrittäjiä palvottiin kuin rocktähtiä. (ks. Luoma-aho)

Kun opiskelijat Suomeen palattuaan aikoivat kirjoittaa kokemuksistaan raportin, MIT:n taloustieteen professori Bengt Holmström hermostui ja kehotti mieluummin tekemään jotakin. Syntyi kasvuyrittäjyydestä kiinnostuneita opiskelijoita kokoava Aalto Enterpreneurship Society (Aaltoes) -nimisen Facebook -ryhmä, joka sai Aalto-yliopiston kautta käyttöönsä varastohallin Otaniemestä. Aalto Venture Garagesta tuli startup-yritysten kiihdyttämö. (Luoma-aho)

Siinä missä kaupallisen ja teknisen alan opiskelijat ovat perinteisesti vältelleet yrittäjyyttä ja halunneet töihin suuryritykseen, startuppilaiset kutsuvat suuryrityksiä alentavasti korporaatioiksi. Isojen firmojen vahvuus on kyvyssä asettaa seurattavia tavoitteita. Esimerkiksi luodaan puhelinmalli, johon tulevat seuraavat ominaisuudet ja joka myydään tähän hintaan, ja sitä myydään X kappaletta ja se tulee valmiiksi jouluksi. Riskien minimoimisen takia todella uutta syntyy vain vahingossa. (ks. Aitamurto) Nokiakin on startuppilaisille pikemmin mörkö, joka on imenyt lahjakkuudet tarvitsevammilta yrityksiltä. Irtisanomiset ovat tragedian sijaan hieno mahdollisuus ekosysteemille. Itse startuppilaiset haluavat rakentaa kaiken alusta, tienata rahaa mutta ennen kaikkea muuttaa maailmaa. Tehdä työkseen jotain, joka on heille merkityksellistä. Ehkä sarjayrittäjinä useaan kertaan. (ks. Luoma-aho)

Oman sukupolveni katkerikkojen tapaan nämä nuoret eivät ainakaan vielä ruikuta Suomen korkeasta verotuksesta tai passivoivasta sosiaaliturvasta. Heidän mielestään yrittämisen puitteet ovat varsin hyvässä kunnossa. On (varsinkin Nokian jäljiltä) koulutettua työvoimaa, yliopistoja ja yhteiskuntarauhaa. Yrityksen perustaminen on helppoa, oikeusjärjestelmään voi luottaa. Kehitykseen ja tutkimukseen on tarjolla rahaa, tosin mutkikkaita kanavia pitkin. Sarjayrittäjä Jyri Engeström toteaa: "Yrittäjyys on paras tapa tehdä jotain merkityksellistä: siinä on vapautta, oma päätäntävalta ja mahdollisuus luoda toiminnalle taloudellisesti kestävä pohja." Juuri mielekkyys korvaa pitkät työpäivät. Varmuutta ei ole, mutta onko nykyään muuallakaan? "Jos sä 25-vuotiaana feilaat, niin so what!" tiuskahtaa Aaltoes-aktiivi Linda Liukas. Jos pääoma on oma pää, suuria investointeja ei edes tarvita. Monet ottavat isompia lainoja asuntoa varten kuin yrityksen perustamiseen. Yrittäjä saa tehdä niitä asioita, joihin uskoo ja tavalla, johon uskoo. Hän voi myös valita työyhteisönsä. Yrityksen pitää toki tuottaa voittoa, mutta mikään ei pakota maksimointiin. (ks. Luoma-aho, ks. Oksanen, ks. Aitamurto)

Edes näennäisiä vastakohtiaan, downshiftaajia tai paskatyön välttelijöitä, uuden sukupolven työmaanikot eivät tuomitse. Omasta tekemisestään innostuneelle Aalto Entrepreneurship Societyn puheenjohtaja Nils Paajaselle oli YLEn keskusteluohjelmassa päinvastoin luonnollista, ettei elämää kannata haaskata tyhjänpäiväisyyksiin. Työltä saa vaatia tarkoitusta. Innostamalla eikä kyyläämällä hyvä tulee.

Tarkastelen kaikesta kyynisyydestä vapaita nuoria yhtä hämmentyneen ulkopuolisena kuin pohjoiskorealaista juhlaparaatia. Voiko tämä olla totta? Ovatko nämä ihmiset ihan tosissaan noin maailmaa syleilevän myönteisiä ja innostuneita? Ovatko he nousukauden naiiveja lapsia, joita elämä ei vielä ole opettanut? Eivätkö he tajua, miten huonosti voi pahimmillaan käydä? Ovatko he oikeasti huppareidensa ytimessä rentoja vai löytyykö näidenkin kulissien takaa se sama petojen leikki, jonka olen tottunut löytämään kaikkialta muualta?

En tiedä. Minusta ei koskaan ole ollut varsinaiseksi yrittäjäksi. Kerran kuitenkin pääsin mukaan "siivellä", kun työkaverit ostivat itsensä isosta firmasta vapaaksi. Poskia kuumottava innostus tarttui minuunkin. Majoituimme tilapäisesti kauan tyhjillään olleeseen toimistohuoneistoon. Aluksi kannoimme hämärässä huonekaluja paikalleen. Sähköt saimme vasta illalla. Kun kännykkä soi, kymmenkunta kättä hamusi taskua yhtaikaa. Laitteet oli hankittu kerralla, emmekä vielä olleet vaihtaneet soittoääntä. Sokerimuurahaiset puuttuivat bisnekseen. Niitä kömpi joka aamu pitkin pöytää ja näppäimistöä. Seuraa niille teki pihalla lunta luonut Bobcat, joka rysähti sisään ikkunastani, kun olin lounaalla. Nettiyhteyden saimme vasta viikkojen kuluttua. Nettiin kuitenkin suunnittelin, enkä valittanut. Kerrankin tunsin olevani siellä missä piti.

Uskon vakaasti, että yrittäjät ovat sitä porukkaa, jonka silmien loistetta me muutkin heijastamme. Maailman muuttaminen voi hyvinkin onnistua paremmin toimeen tarttumalla kuin blogikirjoittamalla tai julkilausumia poliittisissa nuorisojärjestöissä sorvaamalla. En tiedä, pelastavatko kasvuyritykset Suomen. Yrittäjänsä ne pelastavat kuitenkin varmasti. Elleivät taloudellisesti, niin ainakin mitättömältä elämältä.

Kaikille ei kuitenkaan käy hyvin. Toisin kuin Aalto-yliopiston innovaatioita tutkivan MIND-ryhmän vetäjä Anssi Tuulenmäki väittää, jokainen ei ole hyvä jossain (ks. Perttu). Innostus on tärkeintä, mutta kaltaistani keskinkertaisuutta sekään ei auta huippusuorituksiin. Huippulahjakkuudenkin kymmenet tuhannet työtunnit saattavat valua hukkaan. Globaaleilla markkinoilla joku toinen toisella puolella maailmaa kehittelee samanlaisen tuotteen tai palvelun, ehkä huonomman, mutta paremmin markkinoidun tai ajoitetun. Tai voi tapahtua ihan mitä tahansa muuta. Yhtä Sampo Karjalaista, Mårten Miklosia ja Peter Vesterbackaa kohti meillä tulee aina olemaan moninkertainen määrä yhtä lahjakkaita, yhtä ahkeria mutta vähemmän onnekkaita, unohtuvia suuruuksia.

On ihan oikein, että yrittämiseen liittyy riski. Riskin tulisi kuitenkin olla kohtuullinen. 1990-luvun lama tuhosi hyvin mielivaltaisesti monta loistavaa yritystä. Niiden mukana lopullisesti monta loistavaa yrittäjää, ja jopa yrittäjän perhettä. Mielestäni meidän tavisten suorastaan isänmaallinen velvollisuus on pitää huolta siitä, ettei vastaava murhenäytelmä enää toistu. Oman aikamme tuntemattomia sotilaita, joista tulevaisuutemme riippuu, ovat nimittäin tamperelaisen Samuli Torssosen kaltaiset tehostemiehet, jotka valloittavat maailmaa ja ihmisten sydämiä vaikkapa riemukkaiden kuunatsien avulla (ks. Berner). Toisille käy hyvin, mutta kaikille ei. Tappionkaan hetkellä kansainvälisen talouskamppailun eturintaman taistelijoista ei silti saisi tulla kaltaisiamme rivimiehiä ja -naisia. On tärkeää, että niille, joita polttaa luova palo, tarjotaan tilaisuus yrittää aina uudestaan.

Ottamalla käyttöön perustulon voimme maksaa kunniavelkamme jo etukäteen. Viis muutamasta vapaamatkustajasta! Eläköön parhaimmisto! Kaikkien maiden porvarit, ja muutkin, liittykää yhteen!

Luovan joutilasta kesää kaikille!

Lehtiartikkeleja:
Aitamurto, T. (2011). Dittolainen. Helsingin Sanomat Kuukausiliite 4/2011.
Berner, A. (1.4.2012). Tehostemies. Helsingin Sanomat.
Beidler, T. (13.4.2012). Rikasta yrittäjyyttä. Helsingin Sanomat.
Grundström, E. (5.6.2012). Nykyajan torpparit. Helsingin Sanomat.
Harmaakorpi, V. ja Aula, P. (13.12.2011) Läpimurtojen teko vaatii luovaa hulluutta. Helsingin Sanomat.
Luoma-aho, V. (2011). Aaltoliike. Helsingin Sanomat Kuukausiliite 8/2011.
Oksanen, E. (17.6.2012). Uskalsin sittenkin yrittää! Helsingin Sanomat.
Perttu, J. (8.5.2012). Asiakas on välttämätön paha. Helsingin Sanomat.
Ruuska, K. (18.12.2011). Missä se luova hulluus oikein luuhaa?. Helsingin Sanomat.
Vuorensola, T. (2012) Iron Sky. Elokuva.