Työelämäopetusta pullamössönuorille?

Lisää työelämää kouluihin toivoo Helsingin Sanomien Työelämä-sivujen tuottaja Pekka Mykkänen. Kun koulussa ei puhuta työelämän vaatimuksista, 20-vuotiaille joudutaan opettamaan työpajoissa esimerkiksi sitä, että jos työpäivä alkaa yhdeksältä, työpaikalle pitäisi saapua yhdeksäksi. (ks. Mykkänen). Ei hyvä.

Olin yli 30 vuotta sitten Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Ruodittuani joulupäivänä 1979 päiväkirjassani lukion toisen luokan syystodistusta, murehdittuani hidasta lukunopeuttani, ennakoituani Ajatollah Khomainista uutta Hitleriä ja pahoilteltuani Rauman Lukon heikkoa menestystä laitoin kuntoon koulutusasiat.

Pitäisi lukea suomea, historiaa ja psykologiaa... jne... jne... Toisin sanoen 1800-luvun filosofiaa, runoutta, muinaisia kirjailijoita, hermoston rakennetta... Voi kyllä kysyä, että koska me opimme täyttämään veroilmoituksen, asioimaan valtion virastoissa, laittamaan ruokaa jne... Että elämä opettaa?... Miksei koulu? Tosiasia on, että niin kauan kuin opiskelee ei itseään juuri ehdi sivistää. Koulu on todella paikka, jossa mahdollisimman nopeasti pyritään opettamaan ulkoa mahdollisimman paljon. Ja useimmiten vielä vääriä ja hyödyttömiä asioita. Monttua voi ihan hyvin kaivaa ilman keskiajan skolastiikkaakin.

Kaikkitietävä kynä sauhusi jo varhain.

Vauhtiin päästyäni korjailen oppiaineet: Äidinkielessä opetan kieliopin pääpiirteet ja analysoin tekstejä. Kirjailijoiden nimilistat ja vuosiluvut poistan. Uskonnosta karsin tylsät vanhan ajan kiistat, ja historiassakin käsittelen lähiaikaa vanhaa ja keskiaikaa enemmän, jotta ulkoluvun sijaan opimme ymmärtämään nykyisyyttä. Maantiedosta karsin toisarvoiset asiat, kuten kaivosten nimien opettelun (Ruotsin rautakaivosten nimiä kysyttiin jopa kokeissa). Maiden yhteiskuntajärjestelmät luen jostain syystä nekin maantietoon, kuten myös matkailun tuontirajoitukset, ja passin ja viisumien hankkimisen. Liikuntatuntini auttavat löytämään oman urheilulajin ja opettavat myös ensiapua. Matematiikasta, kemiasta, fysiikasta ja biologiasta en koe pystyväni sanomaan mitään, kosken täysin näe yhteyksiä, joissa ko. aineita sovelletaan. Vain kuvaamataitoon olen suurin piirtein tyytyväinen. Arvelen silti lopuksi, että Suomen koulu antaa paremmat edellytykset tietojen syventämiseen kuin monen muun maan. Ajattelemisen aihetta, muttei aikaa ajatella.

Lopuksi valitan kiirettä ja masennusta.

Koulu sen tekee; kuivattaa ihmisen, unelmat, kaiken... Lisäksi on alkanut tuntua, että olen tehnyt vakavia virhearviointeja arvioidessani tärkeimpiä ominaisuuksiani. Masennuskaudet ovat tullessaan yhä pitempiä ja syvempiä. Vaikka kyllä joulu aika hyvä oli.

Nuorta optimismia peruskoulun päättyessä.

Päätin ahdistuneena teininä, etten koskaan antaisi muistojen kullata nuoruuttani, kuten monet aikani aikuiset olivat tehneet. Lukion koin rankaksi, vaikka pahimmasta huonouden tunteesta olin toisluokkalaisena jo päässyt jätettyäni pitkän matematiikan. Näkymien puute vaivasi enemmän murrosiässä. Suoranaista pakokauhua herätti peruskoulun ammatinvalintaoppaan loputon lista työnimikkeistä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Koululaisvierailulla paperitehtaassa olin saada paniikkihäiriön. Koin olevani petetty, täysin tyhjä, mihinkään kykenemätön. Olin elänyt kuplassa. Koulussa oppimallani ei näyttänyt olevan mitään todellista merkitystä. Käsitys vahvistui, kun kesätyöt menivät todistuksista riippumatta niille, joilla oli suhteita.

Leikkauksia 13: Hehkutus, suoritus, selitys

"Arvelinkin, että mitään huippu-uintia ei voi tulla, kun se satanenkaan ei kulkenut kovin hyvin."
"Valitettavasti alku oli mollivoittoinen. Siinä oli vähän puristusta ja lahkeen lepatusta."
"Puomi oli yhtä tärinää. Jännitin niin kovasti, että jätin yhden liikkeen pois, jotta en putoaisi. Kisa oli hauska, vaikka jännitys vähensi pisteitä. Tämä on ollut ihan ainutlaatuinn kokemus. Harmittaa, kun en saanut kuvaa Usain Boltista."
"Ihan hyvä sijoitus. Parempi kuin Sydneyssä (21 -> 20). Jäin valitettavasti pääjoukkoon. Sellaista tämä urheilu on, parhaat lähtivät irti."
"Kenttä oli supernopea. Sellaisella alustalla ei pärjätä, jos oma syöttö ei kulje."
"Olen ollut mielestäni kisojen alla nousukunnossa, mutta suurelle yleisölle en pystynyt sitä näyttämään."

Tällaisia selityksiä urheilijamme ovat antaneet olympialaisissa. Epäilemättä kansakunnan tilasta huolestuneet yritysjohtajat ja poliitikot näkevät merkkejä elintason tuomasta yleisestä veltostumisesta. He ehdottanevat, että opintoja pitää nopeuttaa, työpäiviä pidentää, eläkeikää nostaa ja sosiaaliturvaa heikentää, jotta menneiden vuosikymmenten roti palaa.

Mutta olemmeko oikeasti veltostuneet?

Mielestäni emme.

Asiat ovat päinvastoin parhaalla mahdollisella tolalla. Potentiaaliset huippu-urheilijamme tekevät huippusuorituksiaan toisaalla; tutkimuslaboratorioissa, leikkaussaleissa, kouluissa, työpaikoillaan. Siellä missä pitääkin. Miksi huippukirugiksi kykenevä nuori olisi lapsellisen kiinnostunut siitä, montako metriä keppi lentää tai ukko pomppii, jos hän voi tehdä todellisia palveluksia yhteisölleen ja elämälleen?