"Arvelinkin, että mitään huippu-uintia ei voi tulla, kun se satanenkaan ei kulkenut kovin hyvin."Tällaisia selityksiä urheilijamme ovat antaneet olympialaisissa. Epäilemättä kansakunnan tilasta huolestuneet yritysjohtajat ja poliitikot näkevät merkkejä elintason tuomasta yleisestä veltostumisesta. He ehdottanevat, että opintoja pitää nopeuttaa, työpäiviä pidentää, eläkeikää nostaa ja sosiaaliturvaa heikentää, jotta menneiden vuosikymmenten roti palaa.
"Valitettavasti alku oli mollivoittoinen. Siinä oli vähän puristusta ja lahkeen lepatusta."
"Puomi oli yhtä tärinää. Jännitin niin kovasti, että jätin yhden liikkeen pois, jotta en putoaisi. Kisa oli hauska, vaikka jännitys vähensi pisteitä. Tämä on ollut ihan ainutlaatuinn kokemus. Harmittaa, kun en saanut kuvaa Usain Boltista."
"Ihan hyvä sijoitus. Parempi kuin Sydneyssä (21 -> 20). Jäin valitettavasti pääjoukkoon. Sellaista tämä urheilu on, parhaat lähtivät irti."
"Kenttä oli supernopea. Sellaisella alustalla ei pärjätä, jos oma syöttö ei kulje."
"Olen ollut mielestäni kisojen alla nousukunnossa, mutta suurelle yleisölle en pystynyt sitä näyttämään."
Mutta olemmeko oikeasti veltostuneet?
Mielestäni emme.
Asiat ovat päinvastoin parhaalla mahdollisella tolalla. Potentiaaliset huippu-urheilijamme tekevät huippusuorituksiaan toisaalla; tutkimuslaboratorioissa, leikkaussaleissa, kouluissa, työpaikoillaan. Siellä missä pitääkin. Miksi huippukirugiksi kykenevä nuori olisi lapsellisen kiinnostunut siitä, montako metriä keppi lentää tai ukko pomppii, jos hän voi tehdä todellisia palveluksia yhteisölleen ja elämälleen?
Meillä ei urheilekaan parhaimmisto, vaan vain ne, jotka jostain syystä eivät ole kelvanneet idolsiin tai big brotheriin. Tärkeintä ei monille enää ole edes osanotto, vaan pääsy televisioon lähettämään terkkuja tutuille. Ja toki sponsorin logon näkyminen.
Ratkaisuksi on esitetty henkistä valmennusta. Epäilen, ettei siitä ole apua. Harrastelijoillamme on vastassaan todellisia huippuja ja heidän taustajoukkojaan. Omien maidensa henkinen parhaimmisto, joille urheilu ei ole hyvä harrastus, vaan ainoa mahdollisuus. Meillä vain kielitaidottomat maahanmuuttajat ovat vähänkään vastaavassa asemassa.
Mitaleita ja pokaaleja alkaa sataa vain seuraavalla reseptillä: Poistetaan ilmainen koulutus ja luodaan luokkayhteiskunta, jossa urheilu on ainoa tie elämässä eteenpäin niille köyhille nuorille, jotka eivät halua palvella korruptoitunutta liike-elämää, hallintoa tai suoraan huumekartellia. Tai valitaan poliittinen järjestelmä, joka leirittää lupaavimmat jo vauvoina ja tarjoaa heille siitä eteenpäin ilmaisen lääkityksen.
Mielestäni on ihan hyvä, että nuorisomme pysyy erossa läpeensä mädästä huippu-urheilusta.
Viime vuosisadan alussa maamme juostiin maailmankartalle. Herrasmiehille sopimattomalla systemaattisella harjoittelulla suomalaiset loivat samalla modernia huippu-urheilua. Pariisin olympialaisten 1924 kisavideo näyttää herkullisesti, kuinka maratoonari Albin Stenroos porhaltaa kuin kone edeltä, kun kilpakumppanit pysähtyvät taukopaikalle maistelemaan juomia, mahdollisesti viinejä, kaikessa rauhassa.
Olisiko meidän uuden vuosisadan kunniaksi aika ryhtyä palauttamaan herrasmiesmäisyyttä urheiluun? Jatkamaan työtä, jonka Matti Nykäsen aikalainen, britti Eddie Edwards, aloitti. Edwards oli yksin, mutta jos lähetämme kaikkiin kisoihin satakunta eddieedwardsia, urheilun vakavuus voi maailmanlaajuisesti vähitellen murentua. Voisimme esimerkiksi koostaa kansainväliseen levitykseen pilavideoita, jossa urheilijoidemme viimeiseksi jäämiset ja iloiset haastattelut limittyisivät ilottomien kiinalaisten ja pohjoiskorealaisten suorituksiin.
Vaan vakavasti. Vaikka huippu-urheilussa menee sitä paremmin mitä huonommin menee, hyvää viihdettä ei umpisurkeudesta kuitenkaan saa. Luuseripotpuri tekopirteine haastatteluineen on lamaannuttavaa katsottavaa. Niin karmeaa, että sillä lienee kansanterveydellisesti haitallisia vaikutuksia.
Ehdottaisin olympiajoukkueen kooksi jatkossa kymmenestä kahteenkymmeneen todellista huippu-urheilijaa. Vain poikkeuksellisen lupaavia B-rajan rikkojia huolittaisiin opintomatkalle, ei enää joka ainutta oikeusturvalautakuntaan valittanutta kolmansien kisojen epäonnistujaa. Ja tärkein, jottei nuorison minäkäsitys harhaannu: julkisuuteen päästettäisiin vain vähintään pisteille sijoittuneet. Ei niitä, joille kisamatka on ollut fantastinen kokemus.
Nyt suuri osa kisajoukkuetta on hyvän harrastuksen parissa, mutta ihan väärässä paikassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti