Kuinka kuunnella mykkiä?

Kuntavaalien 58 prosentin äänestysprosentti hätkähdytti aiheesta. Paikoin miltei puolet äänioikeutetuista hankki vaalipäiväksi parempaa tekemistä. Puolikas on helppo jäljittää. Vaikka ehdokkaat julistavat aina muutosta, heitä äänestävät ne, jotka haluavat säilyttää nykyisen hyvänsä. Pyyhkeen ovat heittäneet kehään pelin häviäjät.

Julkinen keskustelu

Mielipidekirjoittajat etsivät vaalien jälkeen syitä passiivisuudelle. Teologian maisteri Tuomas Kurttilan ja monen muun mielestä äänestämättömyys on itsekkyyttä ja piittaamattomuutta lähimmäisistä (Kurttila). Kamppailun kautta hankittua edustuksellista demokratiaa pitää kunnioittaa edes sen verran, että vaivautuu kerran neljässä vuodessa ilmaisemaan kantansa. Jos jättää tekemättä kansalaisvelvollisuutensa, voi sitten jälkikäteenkin vaieta. Negatiivisia kannusteita esittää mm. helsinkiläinen Juhani Niiranen. Hän toteuttaisi perustulon ja myöntäisi sen vain äänestämässä käyneille. Äänestämättä voisi jättää vain lääkärintodistuksella. (Niiranen) Minä rajaisin myös Big Brother- ja Idols -äänestämisen vain oikeissa vaaleissa harjoitelleille.

Monet syyttävät passiivisuudesta poliitikkoja. Nämä pystyttävät vaalisirkuksen vain muutamaksi viikoksi ennen vaaleja ja livahtavat heti äänet saatuaan takaisin vallan kammareihin. Puhuvat vielä niin arjelle vieraasti, etteivät ainakaan nuoret ja politiikkaa seuraamattomat saa tolkkua kenen asiaa kukin ajaa. (ks. Kurttila)

Jotkut panevat toivonsa äänestysikärajan laskemiseen tai uuteen teknologiaan. Vaalitoimitusta voisi karkkilalaisen Jarmo Mäkisen mielestä helpottaa valvotuissa olosuhteissa järjestetyn sähköisen äänestyksen avulla. Äänestyspaikkoja ja niiden liikkuvuutta voitaisiin näin lisätä, jollon ainakaan matkat eivät pidättelisi äänestyshaluisia. (ks. Mäkinen, ks. Salonen)

Sähköisellä äänestämisellä Mäkinen ei tarkoita nettiäänestämistä, joka sopii euroviisun valintaan, mutta joka vakavammassa yhteydessä vaarantaisi vaalisalaisuuden ja tarjoaisi mahdollisuuden äänien ostamiselle ja myymiselle. Joukkoistamisessa nettiä sen sijaan voitaisiin ainakin vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkysen mielestä käyttää. Kun nykyään lainvalmistelussa kuullaan tyypillisesti vain asiantuntijoita ja intressiryhmien edustajia, voisivat aktiiviset kansalaiset jatkossa netin välityksellä suoraan keskusteluttaa ja jalostaa ideoita. Läpinäkyvyys saattaisi myös lisätä politiikan uskottavuutta, kun prosessi on avoin ja siihen voi halutessaan osallistua. (ks. Rantanen)

Demokraattinen päätöksenteko säilyisi joukkoistamisessa sellaisenaan, ja kansalaisten aktiivisuus toimisi vain päättäjien apuna. Tutkijat Pirkko Vartiainen ja Harri Raisio epäilevät, että moni haluaisi toimia suoremmin, kunhan siihen tarjottaisiin mahdollisuudet. Suoremmista osallistumisen malleista, esimerkiksi kansalaisraadeista, voisivat olla kiinnostuneita sellaisetkin, joita vastakkaisasetteluun perustuva politiikka ei puhuttele. (ks. Vartiainen ja Raisio)

Omia mietteitäni

Viitisentoista vuotta sitten minullakin oli unelma. Tuskailin tuoreena it-humanistina eduskunnan tylsiä veppisivuja, ja ihmettelin, miksei käsillä olevista lakialoitteista käydä relevanttiin informaatioon perustuvaa vapaata kansalaiskeskustelua. Täysistuntosalin lisäksi visioin kullekin edustajalle oman agoransa, jossa hän kohtaisi äänestäjiään ja äänestäjät kohtaisivat toisiaan. Edustaja hyötyisi, kun saisi tietoa, ideoita ja suoraa palautetta kentältä. Äänestäjät hyötyisivät yhteydestä edustajaansa ja löytäisivät myös muita samanhenkisiä ympäri Suomen. Edustajan brändin ympärille syntyisi yhteisö, joka ideoisi ja toteuttaisi käytännön toimia ajasta ja paikasta riippumatta. Moderaattorin homman hoitaisivat pahaa aavistamattomat eduskunta-avustajat.

Oli sopiva tuote, mutta toimimme "väärällä" alalla. Ja kun en kautta rantain kysellen saanut myyjiemme silmiä palamaan, en osannut tai rohjennut asiaa edistää. Pelkäsin, että sooloilulla saisin potkut ja jäisin tyhjän päälle. Noina aikoina huonosti nukutut yöt ovat taustoittaneet myöhempiä perustulotuumailujani. Turvatummalla taloudella olisin ehkä uskaltanut hypätä tuntemattomaan.

Ehkä oli hyvä, etten hypännyt. Ehkä agorat olisivat alkuhypinän jälkeen taantuneet slummeiksi kuten suuri osa nykyisistä verkkokeskustelusta. Ehkä koko homma olisi kaatunut jo teknisiin ongelmiin, joita toimitusjohtajaparkamme olisi selitellyt valtakunnanjulkisuudessa samalla, kun minä etsin yövartijan hommia Islannista. Emme voi tietää.

Nykyinen idealismini on joka tapauksessa maltillisempaa. Epäilen, että tutkijat ja kansalaisaktivistit yliarvioivat dramaattisesti "kansan syvien rivien" kiinnostuksen yhteisten asioiden hoitoon. Aktiivisimmat eivät välttämättä myöskään ole parhaimmistoa. Valtio-opin professori Matti Wiberg huomauttaa, ettei esimerkiksi joukkoistaminen mitenkään automaattisesti paranna päätösten laatua. Demokratian ongelma on, että vaaleissa äänet lasketaan, mutta niitä ei punnita. (ks. Wiberg)

Useimmille jo pelkkä äänestäminen vaatii itsensä ylittämistä. Monikaan ei tunne omakohtaisesti ainuttakaan yhteiskunnallisesti aktiivista ihmistä, eikä hänelle oikeastaan edes pälkähdä päähän, että joku vaalijulisteiden hymyyn vääntäyneistä naamoista ajaisi muuta kuin omaa etuaan. Minäkin äänestän enemmän vastustaakseni pahiksia kuin kannattaakseni niitä, jotka esiintyvät hyviksinä. Voisin hyvin olla äänestämättä, jos pahikset puuttuisivat. Harvan äänestämättä jättäminenkään silti kumpuaa vimmaisesta vakaumuksestakaan. Jos äänestämisen jälkeen tarjottaisiin pullo olutta, uurnille aktivoituisi jo vaalipäivän aamuna hyvin epätavallinen joukko kansalaisia.

Mutta vakavasti. Miten ottaa paremmin huomioon passiivisuuden vapaaehtoisesti valinneet? Tuskin muulla tavoin kuin heistä itsestään huolimatta.

Kirjoituksessa Alas rahavalta ehdotin vaalibudjettien tasaamista. Panin merkille, että eri puolueiden kansanedustajat maksoivat eduskuntavaaleissa äänistään hyvin eri hinnan. Siinä missä perussuomalainen senaattori sai äänestäjän hyväksynnän keskimäärin 3,2 eurolla, joutui kokoomukselainen kollega pulittamaan 9,3 euroa. Jos kaikki ehdokkaat kampanjoisivat samalla rahamäärällä, perussuomalaiset saisivat 67 paikkaa nykyisen 39 sijaan. Heistä tulisi ylivoimaisesti suurin puolue. Päähallituspuolue Kokoomus romahtaisi vastaavasti demarienkin jälkeen kolmanneksi, vain hieman edellä Keskustaa. Paikkamäärä putoaisi 44:stä 26:een.

Vaalipiiriuudistus

Täydennän ajatustani nyt uudella.

Ehdotan vaalipiiriuudistusta. Paikallisilla maailmankuvilla ei television ja internetin aikakaudella enää ole samaa merkitystä kuin aikana, jolloin tieto kulki kirjeitse ja ihmiset hevosilla. Myös intressiryhmät löytävät yhä useammin naapuria kauempaa.

Suomalaisten käytettävissä olevien tulojen kehitys tulokymmenyksittäin vuosina 1966-1990 (vihreät pylväät) ja vuosina 1990-2007 (siniset pylväät). Klikkaa kuva isommaksi. (Raeste)

Niinpä paikkaan perustuva vaalipiirijako on menettänyt merkitystään. Samaan aikaan yhteiskuntaluokkien merkitys on kasvanut. Toimittaja Juha-Pekka Raeste kirjoittaa hätkähdyttävässä artikkelissaan, että vuosina 1966-1990 suomalaiset vaurastuivat kaikki tulotasosta riippumatta. Tämän jälkeen rikkaiden verotusta kevennettiin ja vaurain joukko lähti omille teilleen. (ks. Raeste). Kun Suomi on tosiasiallisesti muuttunut luokkayhteiskunnaksi, olisi luontevaa määrittää vaalipiirit, ellei paikan sijasta niin ainakin paikan ohella, myös yhteiskuntaluokan mukaan.

Jaetaan siis Suomi ainakin eduskunta- ja europarlamenttivaaleissa kuuteen yhtä suureen vaalipiiriin äänestäjien käytettävissä olevien tulojen mukaan. Ensimmäisen vaalipiirin muodostaa vaurain kuudennes, toisen vaalipiirin seuraavaksi vaurain ja niin edelleen. Ehdokkaiden tuloja ei kysellä, mutta heidän on valittava vaalipiireistä yksi, johon asettuvat ehdolle. Kustakin vaalipiiristä valitaan kiintiöity määrä edustajia, eduskuntavaaleissa 33 edustajaa, eurovaaleissa 2. "Yli jäävät" paikat, eduskuntavaaleissa 2 paikkaa, eurovaaleissa 1 paikka menevät äänestysprosentiltaan korkeimmille kuudenneksille, eli siis todennäköisesti niille hyväosaisille, jotka puolustavat saavutettuja etujaan. Enempää he eivät kuitenkaan hyötyisi. Vaikka köyhimmän kuudenneksen äänestysprosentti jäisi 40:ään ja rikkaimman yltäisi 90:ään, äänet laskettaisiin edelleen vain vaalipiirin sisällä.

Mitä seuraisi?

Kun leikittelin vaalibudjettien tasaamisella, epäilin iloitsisinko itse uudesta lopputuloksesta. Epäilen nytkin. Viemäristä kuuluva unohdetun kansan kumu tuskin on ylevää. Alimpien tulojen vaalipiirit olisivat suora väylä valtaan rasisteille, postmodernin tekotaiteen vastustajille, hihhuleille, taikauskon levittäjille ja muille ihmisten epävarmuutta hyödyntäville populisteille.

Mutta entä sitten? Onko vain hyvä, että vaiettu tulee näkyväksi ajoissa, ja että se on otettava huomioon myös teoissa? Jos jatkamme muualle katsomista, paine viemäreissä kasvaa ja purkautuu lopulta moninkertaisesti haisevampana edustuselinten sijasta kaduille.

Ja vaikkei tätä dystopiaa jakaisikaan. Olisihan se komeaa nähtävää, kun eri työväenpuolueiden ehdokkaat näyttäisivät kunnolla väriä. Kenen etua kukin lopulta ajaa, kun on pakko valita?

Lähteet:
Kurttila, T. (14.11.2012). Huutokauppaa vai demokratiaa? Kirkko ja kaupunki.
Mäkinen, J. (14.11.2012). Sähköisen äänestyksen aika on koittanut. Helsingin Sanomat.
Niiranen, J. (10.11.2012). Perustulon saamisen ehdoksi äänestäminen. Helsingin Sanomat.
Pentikäinen, M. (3.11.2012). Kansanvaltaa pitää hoitaa ja varjella. Helsingin Sanomat.
Raeste, J. (31.12.2011). Rikkain kärki karkasi. Helsingin Sanomat.
Rantanen, M. (11.11.2012). Joukkoäly tulossa päätöksentekoon. Helsingin Sanomat.
Salonen, O. (26.11.2012). Kiinnostus politiikkaan hiipuu. Helsingin Sanomat.
Suomi joukkoistaa -sivusto
Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. (2011). Hyvinvointierot. Talouden rakenteet 2011.
Vartiainen, J. ja Raisio, H. (9.11.2012). Äänestäminen ei enää riitä kaikille. Helsingin Sanomat.
Wiberg, M. (11.11.2012). Joukkoistamalla voi myös mennä metsään. Helsingin Sanomat.