sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Syyllisyys tekee sinusta kauniin

Pusken läpi räntäsateisen Alppiharjun. Rahattomana en nouse ratikkaan vaan tarvon töihin jalan. Katse on maassa, etsin lätäköiden välistä kuluneille kengilleni kuivaa kohtaa. Yhtäkkiä vihmasta sukeltaa isokokoinen hahmo. Keski-ikäinen pukumies ei piittaa tuulesta tai loskasta. Takki repsottaa levällään, solmio on vinossa, mutkitteleva askel hätää täynnä. "Anteeksi, anna anteeksi, anteeksi kaikki mitä olen tehnyt", anoo mies hulluutta silmissään. "Emme taida tuntea, joten ei ole mitään anteeksipyydettävää", saan sanotuksi. Mies tuijottaa hetken mitään näkemättä, säntää sitten hoiperrellen matkoihinsa.

Tilanne on ikuisesti ohi. En saa tietää miehestä mitään. Joudun kuvittelemaan. Vuosi oli 1992. Näen pankinjohtajan, jonka maailma on juuri romahtanut. Pankinjohtajan, joka on aidosti kauhuissaan. Hän on pettänyt niiden luottamuksen, jotka ovat häneen uskoneet. Hän on syyllinen, tässä ja nyt, kaikessa karmeudessaan, yksin hän.

Mitä ikinä hänelle tapahtui jatkossa, meihin omahyväisiin voittajiin, jotka emme vielä ole kärynneet mistään, hän tuskin enää liittyy. Meihin, joiden paha löytyy aina turvallisesti muista. On totuuden aika 1 ja on totuuden aika 2. Hänen on pitänyt selvitäkseen kasvaa kaikkitietävyytensä yli.

Sama pätee sukupolviin ja kokonaisiin kansakuntiin. Me voittajat voimme yhä uudelleen käydä talvisotaamme, suurta isänmaallista sotaamme, terrorismin vastaista sotaamme, milloin mitäkin pyhää sotaa. Tulkita sormi pystyssä demokratiaa, vetää samalla kotiinpäin mitä tulee muun maailman köyhiin ja vääräuskoisiin. Vipata kulutusluottoa luonnolta.

Mutta niiden, jotka ovat itse, tai joiden läheiset ovat olleet täysillä ja intohimoisesti mukana pahuudessa, tempautuneet joukkohysteriaan, jonka täydelliseen mielettömyyteen ovat jälkikäteen havahtuneet, on vaikea vetää rajaa sisäiseen hyvään ja ulkoiseen pahaan. Natsijohtajien jälkeläisistä kertovassa dokumenttielokuvassa Natsijohtajien lapset Bettina Göring, jolle Hermann Göring on isosetä, kertoo, että on veljensä kanssa päättänyt olla tekemättä maailmaan lisää Göringejä. Katrin Himmler, jolle Heinrich Himmler on niin ikään isosetä, kokee puolestaan, että.uskomalla verensä pahuuteen hän vahvistaisi natsien mielipuolista ajatusta verenperinnön määräävästä merkityksestä. Hänkin on kuitenkin opetellut täydellisesti vieraita kieliä kätkeäkseen saksalaisuutensa. Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin pojanpoika Rainer Höss selaa suvun perhealbumia ja palaa tapahtumapaikalle kohtaamaan holokausista selvinneiden jälkeläisiä. Tunteet nousevat pintaan, kun osa kuulijoista kummastelee Rainerin motiiveja ja osa tunnistaa hänessäkin uhrin. Niklas Frank, Puolan miehitysaikaisen kenraalikuvernöörin Hans Frankin poika, kiertää vielä iäkkäänäkin kouluissa lukemassa karmeita tarinoita vanhempiensa, "tyypillisten saksalaisten hirviöiden", vastaisista kirjoistaan.

Näissä itseään rehellisesti ja kummastellen katsovissa ihmissä näen suunnatonta kauneutta.

Kauneutta näen myös japanilaisen Masaki Kobayashin Ihmisen kohtalo -triologiassa, jonka katsoin hiljan elokuva-arkistossa. Miltei kymmentuntinen elokuva, jonka Guinnessin ennätysten kirja mainitsee kaikkien aikojen pisimpänä, ei jätä kiveä kiven päälle kuvatessaan japanilaisten omaa pahuutta toisessa maailmansodassa. Idealistinen nuori päähenkilö Kaji epäonnistuu ensin vankileirien hirvittävien olojen inhimillistämisessä. Sitten hän tempautuu sodan ja sotilaskurin hulluuteen ja joutuu itsekin tappamaan. Päätyminen neuvostoliittolaiselle vankileirille riisuu hänet lopulta ilkosilleen vieden uskon myös kommunismin ihanteisiin. "Veteraanien työtä" vähääkään kunnioittamaton elokuva valmistui jo vuonna 1959, vain neljätoista vuotta Hiroshiman ja Nagasakin pommien jälkeen. Olemmeko me voittajat, miltei 70 vuotta sodan päättymisen jälkeen, vieläkään valmiit muuhun kuin tuntemattoman sotilaan uusiin filmatisointeihin?

En usko paremmuuteemme vähääkään. Vapaa tahto, jos sellaista ylipäätään on muuna kuin kokemuksena vapaasta tahdosta, on monien tavoin rajattua. Minne synnymme, milloin ja millaiseen yhteiskuntaluokkaan, määrittää pitkälle sen, mitä voimme valita. Saammeko varttuessamme rakkautta, vihaa vai välinpitämättömyyttä? Pääsemmekö opiskelemaan? Valmistummeko sotaan vai rauhaan, lamaan vai nousukauteen?

Jollen itse olisi päässyt nauttimaan yhteiskunnan tarjoamaa koulutusta, voisin hyvin olla iltapäivälehdistä sydämeni sivistyksen ammentava maahanmuuttokriitikko, joka kyräilee kantabaarinsa aasialaista omistajaa. Loisii mokoma verorahoillani ja oluttani tarjoillessaan vie vielä työpaikankin. Islamilaisessa kulttuurissa ratkoisin pahaa oloani ehkä fundamentalismilla. Ainoan oikean jumalan nimeen hunnuttaisin naisia ja pommittaisin imperialisteja. Jos taas olisin varttunut hunajapurkin äärellä, omaksuisin veroista ja vastuusta riemukkaasti vapauttavan uusliberalismiin. Rahan työskennellessä minun puolestani ehtisin hyvin huolia köyhien työhaluista ja -urista sailaampana kuin Raimo.

Olosuhteet määräävät valintojamme, mutta saattavat toisaalta itse muuttuessaan aiheuttaa yllätyksiä. Rautaesiripun revettyä kului vain hetki, kun entiset vangit ja vartijat vaihtoivat paikkaa. Ja toinen hetki, kun uusien vallanpitäjien historia jo esitti arpajaisten tuloksen uutena vääjäämättömyytenä.

Häviäjistä tulee viihteen paskiaisia ja voittajista todellisia paskiaisia. Hätkähdyttävän näyn vaihtoehdosta tarjosi toinen käyntini elokuva-arkistossa. Ohm Krüger on historiallinen draama Etelä-Afrikan buurien vastarintaliikkeen johtajan Paul Krügerin elämästä. Se on ohjaukseltaan, lavastukseltaan ja puvustukseltaan Hollywood-tasoinen. Lopun rauniokohtauksissa olen näkevinäni innoittunutta lainaa Salvador Dalin Muiston pysyvyys -maalauksesta. Näyttelijät ovat erinomaisia ja kerronta liikuttaa tunteita viihteestä tutuin keinoin. Elokuvan alkuperistiedotteen mukaan buurit eivät halunneet johtaa valloitussotaa vaan halusivat vain turvata perityn oikeutensa elää vapaassa maassa, puhua vapaasti äidinkieltään ja kasvattaa karjaansa vapailla niityillä. Samaistumme siis hyviksiin ja inhoamme pahiksia. Elokuvan jippo nykykatsojalle on siinä, että se valmistui vuonna 1941 Saksassa keskellä toista maailmansotaa. Juonittelevat konnat, keskitysleirien todelliset keksijät, ovat brittejä, jotka puhuvat, siis todella, saksaa. Totutut konventiot vellovat parin tunnin ajan muutenkin päälaellaan. Minulta vie elokuvan jälkeen hetken pitää Great Britainia luonnollisempana kuin Suur-Saksaa.

Saksa, kuten Japanikin, havahtui hybriksestään täydellisen häviön myötä vuonna 1945. Raunioista molemmat maat nousivat maailmanyhteisössä rakentavaan rooliin, koska riittävän moni niiden kansalaisista suostui katsomaan tapahtunutta silmiin.

Mikään viisauteen johtava automaatti möhliminen ei silti ole. Ehdoin tahdoin ei lääkärin kannata masinoida hoitovirheitä, insinöörin suunnitella romahtelevia kattoja, lokapojan kipata jätteitä sadevesiviemäreihin, vesilaitostyöntekijän kytkeä juoma- ja jätevesiputkia toisiinsa, poliitikon ottaa kukkaislasten mafiasäätiöltä vaalirahaa.

Epäilen, etteivät useimmat rysän päältä kiinni jääneet jalostu yhtään. Monet torjuvat syyllisyyden, joko syystä tai syyttä. Ensimmäisen maailmansodan rauha synnytti uuden maailmanpalon siemenen, kun hävinneet katkeroituivat kohtuuttomaksi kokemaansa osaan. Syyllisyyden voi myös salata ja sen voi yrittää delegoida kaverille. Sitä voi myös kuorruttaa positiivisilla ajatuksilla kuten Tsernobylin räjähtänyttä reaktoria yhä uusilla suojakuorilla. Olemme kekseliäitä turvatessamme mielenrauhaamme.

Vuoden 1992 avotakkimies katosi elämästäni lumipyryyn. Minä jatkoin matalapalkkarutiineihini siivoamaan konttoreita. Emme enää tavanneet, ja vaikka olisimme, en enää olisi tunnistanut hänen piirteitään. Muistan vain hänen kokonsa, hätänsä ja tyylikkään pukunsa.

Tappoiko hän tuona hirveänä iltana itsensä vai oppiko hän elämään syyllisyytensä kanssa? Jos hän selvisi, muuttuiko mikään pysyvästi, vai jatkoiko hän riskinottoaan heti pulssin tasaannuttua. En voi olla varma, mutta uskon, että hän muuttui pysyvästi ja toivon, että hän selvisi. Juuri hänen kaltaisistaan, housut kintuissa kaiken kansan edessä häpeään joutuneista hylkiöistä hioutuvat timantit, jos ovat hioutuakseen. Joka tapauksessa hän oli uransa lupaavimmassa vaiheessa.

Kun maailman moraali seuraavaksi muuttuu, hänelle olisi käyttöä. Kun me muut, elämänmittaiseen tasapaksuun omahyväisyyteen tottuneet entiset voittajat joudumme kauhun valtaan saadessamme syytteen maailmantalouden epäoikeudenmukaisuudesta, luonnon tuhoamisesta, sekopäisistä energiaratkaisuista, tehomaataloudesta, hillittömästä kuluttamisesta tai jostain muusta asiasta, hän voi olla ainoa, jonka pää pysyy kylmänä. Tai sitten hän tyytyy naurahtaen pudistelemaan päätään, kun yritämme todistella, ettemme tienneet.

Viittaukset:

Kobayashi, M. (1959). Ihmisen kohtalo 1-3. Japani.
(Alkuteos: Ningen no joken)

Steinhoff, H. (1941). Ohm Krüger. Saksa.

Ze'evi, C. (2012). Natsijohtajien lapset. Saksa/Israel.
(Alkuteos: Meine Familie, die Nazis und ich)

1 kommentti:

  1. Hieno kirjoitus, mutta kovin synkkä. Sääliksi käyvät nuo natsien lapset.

    VastaaPoista