maanantai 19. heinäkuuta 2010

Puh, pah, poh - pelistä (hetkeksi) pois?

IT-urani alussa uskalsin lomailla korkeintaan viikon kerrallaan. Osan lomista halusin siirtää seesteisempiin vuosiin, sillä pelkäsin lomalla unohtavani kaiken oppimani. Osin siirsin lomia toki vaativampaa perhetilannetta ennakoiden ja myös vaellellakseni tuonnempana vähän pitempään. Viikon tai kahden mittaiset ympäristörikokset aurinkorannoille eivät nuorempanakaan innostaneet.

Lykätty tarpeentyydytys ei kohdallani kannattanut. Kun sihteeri muutaman kerran vaihtui, pitämättömät lomat muuttuivat hankaliksi osoittaa. Lopulta lahjoitin ne hiljaisesti työnantajalle.

Työ muuttuu yhä nopeammin, joten voisi ajatella, ettei itsetuhoisinkaan työntekijä kohta uskaltaudu irtautumaan työstään muutamaa päivää pitemmäksi ajaksi.

Työpsykologi Anne Hyvénin mukaan on onneksi päinvastoin: "Ennen ihmiset miettivät, että voinko jäädä hetkeksi pois, olenko ihan pihalla, kun palaan. Nykyään muutos on niin nopeaa, että kaikki ovat joka tapauksessa pihalla." (ks. Pulkkinen 2)

Ennemmin kuin asioiden syvällistä hallintaa, uusi työ vaatii kykyä omaksua nopeasti mitä tahansa uutta: uutta teknologiaa, uusia työtapoja, uusia organisaatiomalleja jne. Uuden oppimisen kannalta taas on tärkeää, että olemme levänneitä ja motivoituneita, ei niinkään se, että sinnittelemme jatkuvasti läsnä, vaikka uupuneina tai sairaina.

Milloin pitäisin breikin -kysymykseen voikin vastata kuten kysymykseen: Milloin ostaisin uuden tietokoneen. Koska uudet tietokoneet ovat aina monin verroin edeltäjiään nopeampia ja suorituskykyisempiä, aina on periaatteessa yhtä oikea tai väärä hetki uuden hankkimiselle. Ainakin minä hankin koneen juuri tarvitessani, en etukäteen, jolloin kone ehtii vanheta tai myöhässä, odoteltuani hintojen näennäistä laskuja. Työelämätauonkin sijoittaisin elämätilanteeseen, jossa rahasta ei ole pulaa, mutta jossa ajalle on käyttöä. Ulkoiset olosuhteet ovat joka tapauksessa aina yhtä hyvät tai huonot.
Työn ostajakaan ei enää pidä työelämästä poissa olemisen jaksoja yhtä epäilyttävänä kuin edellisen laman ja pysyvämpien työsuhteiden aikaan. Huomasin tämän oman työttömyyteni aikana. Saman on pannut merkille myös vuonna 2008 lääkealan myynti- ja markkinointitehtävistä eettisten syiden takia irtisanoutunut ja sittemmin uutta työtä etsinyt ja löytänyt 46-vuotias Jan-Henrik Mäkelä. Suurin osa työnantajista pitää Mäkelän mukaan jo ihan normaalina sitä, että työnhakija on poissa työelämästä jonkin aikaa omasta tahdostaan. Tämä konkretisoitui Mäkelän omissa työhaastatteluissa: hän ehti havaita entisten haastattelijoidensa hakevan hänen kanssaan yhtaikaa samoja uusia pestejä. (ks. Pulkkinen 1)

Kuvittelisin, että työn ostaja jatkossa jopa suosisi työntekijän omaehtoisia breikkejä, joiden ansiosta levon ja uudelleenkouluttautumisen kustannukset ulkoistuvat työntekijälle. Pienet työpaikat pystyvät yleensä maksamaan vain työsuorituksesta, eivätkä isotkaan oheiskuluja rakasta.

Työnhakutilanteessa on kuitenkin kerrottava uskottava tarina poissaolon syystä. Pelkkä bissen juominen terassilla ei riitä. Esimerkiksi Mäkelän välivuoden selittivät pienet lapset ja opiskelu. Kouluttautuminen jopa ihan toiseen ammattiin, tai hetkellinen omistautuminen harrastukselle alkavat nekin jo nykyään kelvata työantajalle. Levon tarpeenkin voi tunnustaa, mutta mahdolliset jaksamisen tai mielenterveyden syvemmät ongelmat ainakin minä salaisin. Nuoret tosin kuuluvat puhuvan jo psykoterapiastaankin "woodyallenilaisen" avoimesti.

Uskottavan tarinan kertominen vaikeutuu työttömyyden pitkittyessä. Oma luovuuteni ehtyi puolen vuoden tietämillä, kun olin mielestäni saanut akkuni ladatuksi ja rästiin jääneet pikkutekemiset hoidetuksi. Kiinnostavaa tekemistä olisin toki keksinyt vuosikausiksi, jopa sellaista, johon olisi riittänyt pieni pääomasatsaus. Pitkäaikaiseen uppoutumiseen työttömyys tarjosi kuitenkin liian epävarman perustan. Se kun saattoi keskeytyä milloin tahansa.

Valinta on joka tapauksessa vaikea. Lähdit tai jäit, voi käydä hyvin tai voi käydä huonosti. Sorvin ääressä pysytteleminen saattaa osoittautua viisaaksi, sillä työvoimaa vähennettäessä läsnäolijat ovat etätyöntekijöitä ja sapattivapautettuja vahvemmalla. Toisaalta tyytyminen tylsiin ja mekaanisiin tehtäviin saattaa suistaa liian kiltin työntekijän ansaan, jossa hänen ammattitaidollaan ei enää ole kysyntää työmarkkinoilla. Hurmioon tai turmioon voi johdattaa välivuosikin. Toinen uudistaa koko elämänkatsomuksensa, toinen tuhlaa tilaisuutensa tissutellen ja televisiota tuijottaen. "Teet niin tai näin, aina kadut", taisi kirjailija-filosofi Sören Kierkegaard "lohduttaa" meitä valitsemaan vapautettuja jo 1800-luvulla. Valitsematta jääneiden vaihtoehtojen seurausta on joka tapauksessa mahdotonta saada selville.

Niitä, jotka pelkäävät monimutkaistuvan ja nopeutuvan työelämän karkaavan tavoittamattomiin pienenkin herpaantumisen myötä, haluan kuitenkin rauhoittaa parilla omaelämäkertaisella "paljastuksella". Muistan jo vuonna 1984 tietokonekurssilla, vähän yli kaksikymppisenä, pelänneeni olevani liian vanha omaksumaan näitä uusia asioita. Miltei 15 vuotta myöhemmin en edelleenkään ymmärtänyt tietokoneiden syvintä sielunelämää (joka tosin oli yksinkertaistunut), mutta työskentelin kuitenkin yhdessä maailman merkittävimmistä alan konserneista.

Välissä ehdin syrjähypätä ihan toisaallekin. Valmistuttuani ryhdyin "oikeiden" töiden sijaan toteuttamaan taloudellisesti ja jopa ammatillisesti turhanaikaista, mutta itselleni tärkeää projektia, jonka rahoitin pakertamalla iltaisin hanttihommia. Kun projekti vuosia myöhemmin valmistui, sain sen avulla ensin muita töitä, ja päädyin lopulta opiskelemaan uuden ammatin. Yhtä hyvin tai huonosti olisi varmaan käynyt siinäkin tapauksessa, että olisin valinnut viitoitetumman urapolun.

Jos ja kun siis olet pätevä työhösi nyt, ei haittaa, vaikka jokin organisaatiomuutos, ohjelmistoversio tai yksittäinen projekti jäisikin sinulta väliin. Kykenet kyllä pitkänkin tauon jälkeen oppimaan muuttuneen työn, kunhan viitsit nähdä vähän vaivaa.

En silti uskalla jaella kenellekään konkreettisia neuvoja. Paljon on kiinni puhtaasta sattumasta. Omia "hyppyjäni" en ole katunut. Tärkein perusta elämälle tulee edelleen hulluimmista valinnoistani. Rohkeampikin olisin voinut olla. En uskalla edes ajatella, minne olisin henkisesti päätynyt, jos olisin valinnut vielä nykyistäkin illuusiottomamman normielämän. Nyt puuttuvan autotallin ja sieltä puuttuvan mersun perään en haikaile.

Suhtaudun lomiinkin toisin kuin IT-urani alussa. En enää lykkää niitä tai jätä niitä pitämättä. Lomailen päinvastoin sen minkä pystyn. Kesälomapäiviä ei uudesta työstäni ole ennättänyt kertyä, joten tätä tekstiä rustailen verkkaisesti palkattomalla vapaalla. Kiireellä emme ehdi minnekään. Laiskana olemme luovimmillamme. Ainakin keskimäärin.

Lähteet:
Pulkkinen, P. (7.3.2010). Sivuun, vähäksi aikaa. Helsingin Sanomat.
Pulkkinen, P. (7.3.2010). Työttömyyttä ei enää koeta yhtä kauheana asiana kuin ennen. Helsingin Sanomat.

2 kommenttia:

  1. Tutun kuuloista meininkiä tuo. Kolmekymppisenä ikuisena akateemisena pätkätyöläisenä, jolla ei yli kymmenessä vuodessa ole koskaan ollut vuotta pidempää työsuhdetta, oikeus ja uskallus lomiin (edes palkattomiin) tuntuu kaukaiselta.

    Kiitos muuten mainiosta blogista. Vaikka kuulumme eri sukupolveen, on mukava lukea ajatuksia siitä, miltä tuntuu, kun on vuosia muuttanut kaupungista toiseen kulloisenkin pätkäduunin perässä, saanut aina loistavat palautteet kulloisestakin projektista ja silti päätyy kirjoittelemaan työhakemuksia muutaman kuukauden välein. Tätä sitten sinne hamaan eläkeikään asti... toivottomalta tuntuu.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista! Pätkätyöläisyyden "ongelmaan" havahduin itse muutama vuosi sitten jatko-opiskelijana, kun näin miten vaatimattomia ja satunnaisia hommia monet itseäni fiksummat ja koulutetummat nuoret paiskivat naama iloisena. Välillä tehtiin ilmaisia näytetöitä, joilla arveltiin päästävän kiinni haastavampiin ja palkattuihin keikkoihin. Usein ei kuitenkaan ollut tarjolla tätäkään houkutinta. Nousukauden aikaan puuhaa riitti kaikille, minkä ansiosta useimmat kokivat vaihtelevat työt oikeastaan ihan mukavana. Kun kaikki kaveritkin olivat likipitäen samassa tilanteessa, maailma tuntui olevan mallillaan. Omien vanhempien tylsien ja ikuisiksi luultujen työsuhteiden perään ei juuri haikailtu.

    Ryhdyin tekemään asiasta opinnäytettäni, joka keskeytyi viimeistään, kun laman myötä menetin oman työni. Jouduin äkkiä itse mukaan siihen "peliin", jota kuvittelin vain akateemisesti tutkivani. Joutessani, ja oikeastaan vähän terapiamielessäkin, ryhdyin kirjoittamaan tätä blogiani. Tuntui, että voin näin hyödyntää opinnäytteeni pohjatyötä edes jotenkuten menettämättä työttömyysturvaani. Mukava kuulla, jos olen jotain pystynyt jakamaan, vaikken pystyisikään auttamaan.

    Eli jaksamista vaan! Ei taida olla vallassani toivottaa enempää. Ehkä tulevat työmarkkinat tarjoavat vakaampaa turvaa myös sinulle, ehkä on vain opittava elämään epävarmuudessa. Kohti taloudellista riippumattomuutta -blogin kirjoittaja kehotti minua hankkimaan turvaa osakesijoittamisella. Ainakin kolmikymppisen kannattaa mielestäni hänen neuvoaan noudattaa.

    Kovin paljon on kuitenkin kiinni muusta kuin itsestämme: valmistummeko lamaan vai nousukauteen, tarvitsevatko markkinat juuri meidän tietojamme ja taitojamme, tutustummeko oikeisiin ihmisiin jne. Kuntoa, niin fyysistä kuin henkistäkin, voimme toki pitää yllä omatoimisestikin. Lukeminen, liikkuminen ja ystävien tapaaminen kannattavat aina. Jatkuva jatko-opiskeleminen taitaa jo olla itsestäänselvyys. Huumorin jos säilytämme ja itsesyytökset jos pystymme torjumaan, niin pysymme ainakin järjissämme. Hullunrohkeat perustavat edelleen perheitä! Ehkä joskus taas tovereissakin on voima!

    VastaaPoista