Eilen torkahtelin läpi YLE TV 2:n Työpahoinvointi-illan. (Osa 1, Osa 2)
Keskustelu kertasi vanhaa. Mukaan oli päässyt muutama "työpaikkaterveyden" ammattilainen kauppaamaan tuotettaan. Työn ostajat ja myyjät vänkäsivät vastakkainasettelun olemassaolosta. Innokas marketin kassa Jama Jama todisti asenteesta ja kaiken työn samanarvoisuudesta, ja sai EVA:n Matti Apusen liikuttumaan.
Kysymykseen, tyydyttäisivätkö pieni palkka ja epäsäännöllset työajat Jama Jamaa vielä perheellisenäkin, hän ei saanut vastata. Ainakin minä suren, jos karismaattinen ja ilmeisen fiksu kaveri jumittuu pienipalkkaisiin töihin pelkän maahanmuuttajataustansa takia.
Kohtuullistamisen puolesta puhui entinen päätoimittaja Sanna Wikström, joka oli jaksamisensa ja pienten lastensa takia päättänyt tyytyä aineellisesti niukempaan elintasoon. Kaksista työmarkkinoista, ja siitä että downshiftaamisen mahdollisuus koskee vain hyväosaisia, ei keskustelussa sivuttu. Apunen toki syyllisti Wikströmin todeten tämän antavan vain osavastinetta yhteiskunnan häneen tekemästä sijoituksesta.
Illan mielenkiintoisinta antia oli oikeastaan yritys- ja jääkiekkovalmentaja Juhani Tammisen tilitys omasta loppuunpalamisestaan. Kiintoisa ei niinkään ollut Tammisen tarina, vaan se, mitä hän ei näe. Tamminen uupui, kun joukkueen johto vaihtoi ennen kauden alkua pari luottomiestä, ja työpainekin kasvoi kohtuuttomaksi. Ilmeisesti jo yritysvalmentajan hattu päässään hän ei silti kyseenalaista itse systeemiä vaan tyytyy hampaattomasti korostamaan yhteisöllisyyden lisäämistä keinona työssä jaksamiseen.
Tämä siitä huolimatta, että hänen oman lajinsa muutos kuvaa hyvin yhteisöllisyyden heikkenemistä yleisemminkin (tosin sillä erotuksella, että kiekkoilu on vapaaehtoista ja pelaajien palkat varsin korkeat). Vielä Tammisen laitahyökkääjäaikoina pelaaja tavallisesti edusti kotikaupunkinsa seuraa koko uransa, mutta nykyään ihmisiä ostetaan ja myydään varoittamatta kaupungista, maasta ja mantereelta toiselle. Sitoutumisen vaatimusta se ei silti vähennä. Niin uuden seuran johto kuin kannattajatkin odottavat jet lagissa kärvistelevältä vahvistukselta ensi hetkestä maksimitulosta. Seura ei kuitenkaan sitoudu mihinkään, vaan antaa potkut jo muutaman huonosti sujuneen ottelun takia.
Tammisen viettämä burnout-lomakin on mahdollista vain hyväosaiselle. Kolmos- ja neloskentän työmarkkinolla, kaupan kassoilla, siivousfirmoissa, puhelinmyynnissä ja missä tahansa muualla, missä ihminen on helposti korvattavissa toisella, työn ostajan on järkevää maksimoida voittonsa vaihtamalla väsynyt työntekijä uuteen, vaikka Kaupan liiton työmarkkinajohtaja Tapio Mäkeläinen muuta väittikin. Jama Jaman jaksamista auttanee sentään Tammisen kaavailema "räjähdysmäinen" kaupan konsultin ura.
Näin eilen. Tänään havahduin horroksestani Nokian pääjohtajan Steven Elopin työntekijöitään "kannustavaan" sähköpostiin, josta kohtuullistaminen on kaukana.
Suunnilleen näin kuuluu Elopin viesti Nokialaisille:
Mies seisoo ilmiliekeissä roihuavan öljynporauslautan kannella, nojaa kaiteeseen ja katsoo alas. Edessä myrskyää musta Pohjanmeri. Aika käy vähiin. Pitäisikö odottaa lähestyviä liekkejä vai syöksyä laidan yli jääkylmiin aaltoihin?
Jos Elop pyrkii luovaan ja riskejä kaihtamattoman työkulttuuriin, epäilen keinojen toimivuutta. Ainakin minä kokisin innovatiivisuuteni rippeiden katoavan. Jättäisin kyllä taukoni pitämättä, kirjaisin tuntini entistä tarkemmin ja välttäisin muutenkin aiheuttamasta yritykselle kustannuksia. Uupumukseni tietysti salaisin ja ajaisin itseni loppuun.
Ja jos olisin riittävän hyvä, pyrkisin toki hyppäämään. Muihin töihin, niin nopeasti kuin suinkin.
Ehkä se on viestin tarkoitus?
Illan leppoisaksi lopuksi psykoterapeutti Mikael Saarinen kehotti kaikkia aktivoimaan poskilihaksensa työntämällä lyijykynä poikittain suuhunsa ja ajattelemaan miellyttävää muistoa. Ja kas, näin he vapautuivat työpahoinvoinnista ja luokkataistelusta puhtaaseen tässä ja nyt -ihmisenä olemiseen.
"Se on ok, mitä tahansa se onkin. Voin vain olla tässä ja nyt."
Nokialaisille haluaisin kyllä tarjota muutakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti