Haluaisitko Ronald Reaganin pomoksesi?

Kun Ronald Reagan yritettiin heti presidenttiytensä aluksi murhata, useampikin lukiokaverini pahoitteli hänen selviämistään. Vierastin heidän puheitaan, mutta pidin minäkin Reagania arveluttavana pyssynpaukuttelijana.

Lapsekas näkemykseni Reaganista 1980-luvun alusta.
Klikkaaamalla kuvaa näet koko sarjakuvan.

Sivistymättömäksi oikeistolaiseksi sotahulluksi mielletty Reagan edusti 1980-luvun Suomessa miltei kaikkea mahdollista pahaa. Järjettömän kalliilla Tähtien Sota -fantasiallaan hän järkytti Kauhun tasapainoa, jota tuolloin pidimme maailmanrauhan takeena. Entisenä filmitähtenä Reagan tuntui elävän omassa yksinkertaistetussa Hollywood-todellisuudessaan, jossa hyvä ja paha kävivät ikuista taisteluaan. Ennustajan neuvoja kysellyt vaimo Nancykään ei tulevaisuudenuskoamme kohentanut. Yhtä vähän kuin kuuman linjan toisessa päässä paristoilla käyvät toveritkaan.

Lapsekas 1980-luvun näkemykseni
Neuvostoliitosta. Klikkaamalla kuvaa
näet koko sarjakuvan.

Aikalaisvitsi, jossa asiantuntijat arvuuttelevat Yhdysvaltojen ulkopolitiikan todellista johtajaa, kertoo tuolloisista peloistamme. Raati käy läpi henkilö henkilöltä presidentin avustajat, ulkoministerin, puolustusministerin ja muutaman pienemmän miekkosenkin, muttei varmuudella osaa nimetä ketään. Lopulta joku lausuu ääneen sen mitä kaikki jo ajattelevat. Jäljellä on vain vaihtoehto, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa itse. Hiljaisuus on pitkä ja täydellinen.

Lopulta asevarustelun köyhdyttämä Neuvostoliitto kaatui kuitenkin rauhallisesti, ja Itä-Euroopan maat itsenäistyivät kuten Yhdysvaltojen "haukat" olivat laskeneet. Ansionsa oli epäilemättä Gorbatšovilla, Jeltsinillä ja monella muullakin, mutta myös Reaganin arvostus on vuosikymmenten myötä kohentunut. Jopa niin että nykyinen demokraattipresidentti Barack Obamakin hakee oppia konservatiivina tunnetun Reaganin elämäkerrasta.

Miten ylimalkaisesti asioihin perehtynyt ja mahdollisesta alkavasta Altzheimerin taudista kärsinyt Reagan saattoi onnistua siitä missä monet pätevämmät eksyvät ongelmien labyrinttiin?

Epäilen, että salaisuus oli nimenomaan suurpiirteisyydessä. Reaganin edeltäjästä, Jimmy Carterista, julkaistiin heti valintansa jälkeen valokuva, jossa hän poseeraa valtava kirjapino käsissään. Kuvateksti antoi ymmärtää hänen perehtyvän koko nivastkaan ennen virkaan astumistaan. Propagandaa tai ei, Carter lienee perehtynyt detaljeihin Reagania syvällisemmin. Siitä huolimatta Carterin nelivuotiskausi oli painajaismainen kavalkadi Iranin panttivankidraamaa ja muita kommelluksia.

Reagan sen sijaan tyytyi viitoittamaan suuret linjat ja teki sen puppupuhunnan sijaan niin yksinkertaisin lausein, että kulttuurivihamielisin takamaiden punaniskakin kuvitteli ymmärtävänsä jokaisen sanan. Olennaisen tehtyään Reagan siirtyi ranchilleen laulamaan serenadeja vaimolleen ja antoi alaistensa varsin itsenäisesti hoitaa tonttinsa ongelmat. Reagan johti edestä, muttei juuri valvonut perästä.

Tämän päivän yritysmaailmaan siirrettyä Reaganiakaan on vaikea kuvitella PowerPoint-sulkeisia järjestävänä, puolen tunnin tarkkuudella työtunteja ja laskutusta kyttäävänä pikkupomona, joka tuottavuusohjelman nimissä tappaa lähiavaruuden luovuuden.

Teen Reaganille, tai mielikuvalleni hänestä, saman testin kuin monelle tutulleni. Kuvittelen millaista olisi paiskoa hommia hänen alaisenaan. Moni muuten mukava tuttu ei testistä oikein selviä, ja pahimman järkytyksen koen tietysti katsoessani peiliin. Reaganista huomaan sen sijaan hiukan hämmentyneenä ajattelevani, että hänen alaisuudessaan voisi erilaisuudestamme huolimatta olla ihan mukavaa tehdä hommia.

Yhdellä varauksella. Normaali työ ei ole politiikkaa. Politiikka on arvojen käyttämistä, ja poliittiselta johtajalta odotetaan nimenomaan arvojohtajuutta. Eivät arvot ole vieraita työllekään, mutta työn arvot ovat elämän arvoja yksinkertaisempia. Ne määritellään sopimuksessa, jossa työn ostaja ostaa työn myyjältä tiettyjä palveluksia. Yleensä on kyse sovittujen hommien tekemisestä kunnolla. Ei kummankaan sielusta.

Vaikka uudessa kokonaisvaltaisessa työssä kuinka saa, ja pitäisi, avautua, pomo, joka tyrkyttää omia poliittisia, uskonnollisia tai vaikka seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvia näkemyksiään ikään kuin työpaikan yhteisinä arvoina, heikentää todennäköisesti ainakin osan työntekijöistä viihtyvyyttä. Tuottavuudelle suorastaan tuhoisaksi johtaja muuttuu vaatiessaan työntekijöitä pitämään liikesuhdettaan universuminsa tärkeimpänä asiana. Se, että bisnes on vain bisnestä, on hyvä puolin ja toisin sanoa ääneen. Yhtä lailla väärin sopimusta nimittäin tulkitsee työntekijä, joka etsii pomostaan kaikkivaltiasta tai odottaa työstään jotain palkkaansa suurempaa.

Rento Reagan antaa rohkaisevan esimerkin tämän päivän johtajalle, jolta kaikki odottavat mahdottomia. Kaikkea ei tarvitse osata itse. Riittää, kun palkkaa pätevät ihmiset hoitamaan hommat.

Ja sitten luottaa heihin. Kaikkea ei tarvitse valvoa. Ellei Reagan kytännyt alaisiaan edes ydinsodan uhatessa, miksi pikkupäällikkömme panikoivat heti ensimmäisen heikomman kvartaalin takia?

Muita kirjoituksia johtamisesta:
Uralla etenemisestä
Kenestä tulee pomo?
Aika astua johtoon?