perjantai 25. marraskuuta 2011

Häviääkö perhe?

Livistin 11.11.2011 töistä hyvästä syystä. Kiirehdin onnittelemaan kultahäitä viettäviä vanhempiani. Saunottiin. Syötiin kakkua. Muisteltiin hiukan kuluneita vuosikymmeniä.

Vanhempieni tarina on ajalleen tyypillinen. Isä, Karjalan evakko, ajatui länsirannikolle, astui pieneen parturiliikkeeseen ja ihastui kauniiseen tukanleikkaajaansa. Lyhyen seurustelun jälkeen nuoret menivät naimisiin ja hankkivat kaksi lasta. Kodiksi he rakensivat punatiilisen omakotitalon, jossa asuvat vieläkin. Äiti hoiti siskoa ja minua. Isä raatoi vuorotyöuransa yhden yrityksen palveluksessa terveytensä pettämiseen saakka. Niukkuus vaihtui vähitellen suhteelliseksi vauraudeksi.

Vanhempiini verrattuna elämäni on ollut vaatimaton. Isälläni oli kunnon työ, perhe ja koti, kun minä vielä kärvistelin poikamiehenä opiskelijasolussa ja viimeistelin opinnäytettä. Toistaiseksi voimassa olevat työ- ja parisuhteet solmin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Lastentekoon en uskaltautunut ollenkaan.

Tuttavapiirissäni on sentään oltu rohkeampia. Vanhempieni kaltaiset ehjät parisuhteet ovat kuitenkin olleet harvinaisempia kuin mutkikkaat uusperhekuviot.

Nykynuorille varmuutta tarjoillaan vielä niukemmin. Vaikka työ on parhaimmilaan palkitsevaa ja hyvin palkattua, spekulantin aivastus toisella puolella planeettaa voi hetkessä pyyhkäistä unelmat mennessään.

Onko perheinstituutiolla enää tulevaisuutta? Onko kirkon ja Hollywoodin kauppaama elinikäinen parisuhde pikemmin jäänne maatalousyhteiskunnasta, jossa nainen ja mies kohtasivat myötä- ja vastoinkäymiset mielekkäänä talousyksikkönä? Kummallakin oli selkeä roolinsa, jota ilman toinenkaan ei tullut toimeen. Ne parjatut miesten ja naisten työt.

Modernissa työnjaossa molemmat puuhaavat tahoillaan asioita, joista toinen ei ehkä ymmärrä mitään. Koska työ on usein kiinnostavaa, sen tuomista myös kotiin ei usein koeta ongelmaksi. Sitä tehdään ja sitä varten opiskellaan vapaa-ajallakin. Vähintään sitä ajatellaan. Se röhnöttää rakastavaisten välissä aviovuoteessa kuin anoppi muinoin. Lasten korvakivut ja harrasterumba yhdistävät hetken, mutta lasten varttuessa vanhemmilla on yhä vähemmän puhuttavaa toisilleen. Tähtien tanssin katselu yhä vieraammaksi käyvän ihmisen kanssa alkaa tuntua kummalliselta. Parisuhde väistyy, kun molemmilla on kiinnostavampaa puuhaa muualla.

Ristiriidoissa kamppailevat ennen kaikkea poliittiset konservatiivit. He korostavat yhtaikaa sekä perheen että työn merkitystä, joten he kokevat syyllisyyttä jomman kumman laiminlyömisestä. Esimerkiksi yritysvalmentaja Jari Sarasvuo puhuu työstä sakramenttina, mutta nostaa kuitenkin puolison ja lapset työkavereiden ja asiakkaiden edelle "universaalisessa arvojärjestyksessään". Työssä eteneminen tai edes työpaikan säilyttäminen edellyttää kuitenkin perheen laiminlyömistä. Kun perhearvoja korostava pääministeri laajentaa työttömien työssäkäyntialuetta tai lisää tukea työmatkaliikenteelle, hän tekee arvovalinnan työn eduksi ja perheen tuhoksi.

Onnellisia eivät ole edes perheettömät ja työttömät. Yksinelävät uraohjukset voisivat rahan ja statuksen puolesta perustaa kunniallisen perheen, mutteivät ehtisi elää sen kanssa. Työtä vailla olevilla olisi aikaa, muttei riittävää statusta kumppanin löytämiseksi. Lopputuloksena on prinssiä odottelevia yksinäisiä naisia kaupungissa ja pornoa tirkisteleviä yksinäisiä miehiä maalla. Molemmat elukoidensa kanssa.

Pitäisikö meidän hylätä romanttinen rakkausihanne ja palata perusarvojen pariin? Suhtautua perheeseen, jollei suorastaan liiketoimena kuten suuressa maailmassa, niin kuitenkin käytännöllisenä projektina. Perhe olisi elämän ydinsisällön sijaan kuin mikä tahansa projekti, johon osallistujat sitoutuvat sovitulla panoksella sovituksi ajaksi. Se olisi projekti, jossa äiti ja isä sitoutuvat keskenään ja yhteiskunnan kanssa kahdeksikymmeneksi vuodeksi kasvattamaan uusia projektityöntekijöitä globaalin talouden tarpeisiin. Uudessa perheessä ympäröivän maailman lyhytjänteisyys hyväksyttäisiin, eikä kaikkea yritettäisikään jakaa. Riittäisi, että lapset hoidetaan ja puolisolle yritetään olla reiluja.

Tällainen pragmaattisuus puistattaa epäilemättä tähtikarttojen tutkiskelijoita, jotka uskovat jokaiselle löytyvän "sen oikean". Tosiasiallinen ahdistus saattaisi kuitenkin helpottaa, jos tyytyisimme sopimuksessa kirjattuihin asioihin. Projektin valmistuttua toivottaisimme hyvällä omallatunnolla kumppanillemme onnea uusiin projekteihin. Tai jos edelleen synkkaa, sopisimme jatkosta.

Kotimatkalla bussissa ajattelen vielä vanhempiani. Siinä missä olen voinut kouluttautua, tehdä kiinnostavaa työtä, reissata maailmalla, harrastaa monipuolisesti kulttuuria ja liikuntaa, pitää elämänkumppanini kanssa autoa ja kahta asuntoa, vanhempani ovat joutuneet tyytymään raskaaseen työhön, puutarhanhoitoon ja kesämökkiin, jonne matkattiin julkisilla. Kuitenkin heidän tarinansa on, enemmän kuin omani, kehitystarina, jossa omalla työllään on voinut vaikuttaa elämänkohtaloonsa.

Äiti ja isä ovat jo miltei kuuroja. Kaksi televisiota ja radio huutavat yhtaikaa eri ohjelmia. Yli televisioiden ja radion huutavat vanhempani toisilleen voimakkuudella, joka riippuu kuulolaitteiden kulloisistakin säädöstä. Sydämellisessä kodissa, jonne olen aina tervetullut.

Nousen bussista ja odotan iltahämärässä elämänkumppaniani. Kiireidensä takia hän ajaa paikalle hieman myöhässä. Noustessani kyytiin kadehdin vanhempiani häivähtävän hetken. Viidessäkymmenessä vuodessa heillä on sellaista, mitä minulla ei koskaan tule olemaan. Oma perhealbumini kattaa vain lapsuuden.

Aiempia kirjoituksia aiheesta:
Isäni Suomi
Työ ja ihmissuhteet
Työttömyys ja ihmissuhteet

3 kommenttia:

  1. ...niinpä. Arvomaailma tuntuu olevan nykyisin erittäin vääristynyt. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kylässäkin pystyi käymään ilman ajanvarausta ja tiukkaa aikataulutusta. Arvojen kovettuessa ja työn ollessa elämän prioriteetti numero yksi, ei inhimilliselle elämälle ole enää paikkaa tai aikaa. Töitä tehdään 24/7, jotta työpaikka säilyisi ja saisi parempaa palkkaa sekä kunnon bonukset. Mutta mitä niillä tekee, jos ei ole rakastavaa lähipiiriä, joiden kanssa jakaa ilot ja surut?

    VastaaPoista
  2. Upea kirjoitus!! Itselläni on pyörinyt samat ajatukset päässä. En siis ole yksin asian kanssa, emmekä me taida olla ainoita...

    VastaaPoista