Tämä kirjoitus tarinoi siitä, miten vuonna 1988 yliopiston ruokalassa lausutuista harkitsemattomista sanoista alkanut maratonjuoksemiseni päättyi viime sunnuntaina Vantaalla.
Olen tosin lopettanut jo kahdesti aikaisemmin. Vuonna 1992 jalkavaivoihin, kun tiesin asiantuntijoita paremmin miten harjoitella. Vuonna 2004 pelastaakseni parisuhteen, joka hajosi pian päätöksen jälkeen.
Tällä kertaa lopettamiseen ei liity dramatiikkaa. Vaikka urheilijan ei pitäisi nähdä tervettä päivää, voisin terveyden puolesta juoksennella entiseen tapaan. Liikuntaa harrastamattomilla tutuilla sen sijaan remppaa riittää. Kuvittelenko juoksemalla eläväni ikuisesti, kysyvät välillä. Milan Kunderan sanoin päinvastoin: Toisin kuin moottoripyöräilijä, juoksija on koko ajan läsnä omassa ruumissaan, hän joutuu jatkuvasti ajattelemaan rakkuloitaan ja hengästymistään; juostessaan hän aistii oman painonsa ja ikänsä, on enemmän kuin koskaan tietoinen itsestään ja elinajastaan (Kundera, 6-7). Juoksija voi seurata vanhenemistaan reaaliajassa sykemittarista. Hän jos kuka tietää rajansa.
 |
| Valmistautuminen Vantaan maratonille. Määrät ja matkat. |
Poikamainen haaveeni oli sunnuntaina vielä kerran alittaa tietty juoksijat hölkkääjistä erottava loppuaika.
Olosuhteet olivat mainiot, vaikka vielä viikolla ennusteet lupasivat arktista säätä.. Kahdeksan asteen viileys sopi juoksijoille mainiosti. Etenkin, jos on poutaa ja tyyntä, kuten Suomessa harvoin on, mutta nyt oli.
Myös järjestelyt ovat Vantaalla aina olleet erinomaiset. Monet pienet asiat toimivat tälläkin kertaa.
Kilpailun johtaja Harri Mannermaa, juoksija itsekin, tietää onnistumisen edellytykset. Yön sateiden jäljiltä lähtösuoralla oli isoja lätäköitä. Kastuminen lisää tossujen painoa ja altistaa jalat hiertymille, etenkin jos vahinko tapahtuu alkumatkasta. Noin puoli tuntia ennen starttia Mannermaa lapioikin rivakasti itse vedet reitiltä. Ei ihme, että häneen luotettiin, kun piti suunnitella Helsingin mm-kisojen maraton 2005.
Kahdeksanasteinen ilma sopii juoksijalle, joka pukeutuu sen mukaisesti. Kahdeksanasteinen juoma voi sen sijaan aiheuttaa vatsakrampin, joka pilaa kuukausien valmistautumisen. Vantaalla tämäkin oli huomioitu. Huoltopisteiden juomat oli lämmitetty sopivan haaleiksi.
Myös reitinvalvojat olivat tehtäviensä tasalla ja ohjasivat juoksijoita aktiivisesti oikeaan suuntaan. Valitettavasti näin ei ole ollenkaan kaikissa tapahtumissa.
Tunsin oloni lähdössä epävarmaksi.
Testitulokseni olivat kelvollisesta harjoittelusta huolimatta olleet hämmentävän vaatimattomia. Talvella ja keväällä juoksin määrällisesti totuttua enemmän. Tammikuun alusta maaliskuun loppuun lepäilin vain kahtena päivänä. Puurtaminen saattoi aiheuttaa lievän ylikunnon. Kesällä vaihdoin laatuun, mutta tulokset eivät parantuneet.
Olen yleensä noudattanut maratonjuoksun tärkeää periaatetta olla kokeilematta kisassa mitään harjoittelussa testaamatonta. Tyypillinen virhe on esimerkiksi juhlistaa tapahtumaa uusilla tossuilla tai tekstiileillä. Tällä kertaa sorruin kuitenkin epätoivoiseen keinoon. Olen lopettanut kahvin juonnin yli 10 vuotta sitten, mutta nyt siemaisin ennen lähtöä pari kulausta. Kofeiini piristää, mutta vastaavasti poistaa nestettä elimistöstä. Kuivumista en koleassa pelännyt, mutta puskiin joutuminen ulosmittaisi saavutetun edun saman tien.
Oli kahvitellut tai ei, rakko kannattaa tyhjentää ennen lähtöä. Tämä ei Vantaalla ollut ihan helppoa. Reitillä bajamajoja oli, mutta lähtöpaikalta löysin vain urheilutalon kaksi vessaa, mikä on 1600 ihmisen tapahtumassa kovin vähän, vaikka lähdöt olikin porrastettu. Missä ihmiset kävivät? Itse liityin lähiseudun istutusten lannoituksesta huolehtivaan suurehkoon joukkoon.
Alkukesällä aloitin maratonin liian lujaa, joten nyt päätin lähteä liikkeelle varovasti. Ruuhkan ja lätäköiden takia onnistuin liiankin hyvin. Kahden kilometrin kohdalla olin jo miltei minuutin tavoitteestani jäljessä.
Lisäsin hieman vauhtia. Silti ero oli kymmenen kilometrin kohdalla kasvanut reiluun minuuttiin. Juoksu tuntui kuitenkin vaivattomalta ja maltoin pitää sykkeen realistisissa rajoissa. Halusin viimeiseltä maratoniltani ehdottomasti maaliin, mieluummin sippaamatta.
Juoksukavereita oli hitaasti edeten enemmän kuin tavallisesti. Viidentoista kilometrin kohdalla sain kiinni puolen tusinan juoksijan ryhmän, jossa taitoin matkaa seuraavat kymmenen kilometriä. Ryhmään kuului myös kolme reipasta naisten sm-maratonin osallistujaa. Yleensä olen juossut naisten sarjan parhaiden tahtiin, mutta nyt oli onnellisesti toisin. Peräti toistakymmentä naista kiiruhti maaliin ennen minua. Toivottavasti harrastus elpyy.
Toinen kymppi taittui miltei minuutin ensimmäistä nopeammin, mutta jäin silti tavoitteesta edelleen. Puolimatka ennakoi kolmen minuutin taipumista. En vieläkään lisännyt vauhtia. Jos voimia riittäisi viimeisellä kymmenellä kilometrillä, voisin yrittää kuroa eroa kiinni. Ennätysjuoksussani selvitin jälkimmäisen puoliskon pari minuuttia ensimmäistä nopeammin.
Kahdenkymmenen viiden kilometrin kohdalla optimismi alkoi rakoilla. Jaksoin edelleen hyvin, mutta alkumatkan keveys oli katoamassa aivan liian varhain ja liian hitaassa vauhdissa. Merkittävään kirimiseen kolmenkympin jälkeen tuskin pystyisin. Kannustus alkoi tulla tarpeeseen ja sitä olikin reitin varrella mukavasti. En tiedä miten LSD:stä ja psykedelisistä sienistä laulanut bändi oli ujuttautunut urheilutapahtuman viihdytysjoukkoihin, mutta minuun vitsi upposi.
Hitaampien juoksijoiden selkiä alkoi tulla vastaan, minkä vuoksi vauhtini tuntui rivakammalta kuin olikaan. Palasin todellisuuteen vasta, kun kuulin takaani voimistuvaa moottoripyörän ääntä ja lopulta kehotuksia väistää kilpailua johtavaa juoksijaa. Nyt jo? Neljän kierroksen kilpailussa? Kisan voittaja Lewis Korir.pyyhälsi ohitseni sellaisella vauhdilla, etteivät omat jalkani tuntuneet liikkuvan ollenkaan. Pääsin harvinaisen hyvältä paikalta katsomaan oikeaa urheilukilpailua. Koririn juoksema sm-kisojen ennätys 2:13:36 merkitsee Cooper-testissä noin 3800 metrin matkaa. Näitä coopereita Korir latoi 11 kappaletta peräjälkeen, ja lennokkaalta näytti. Oli tavallaan lohdullista ymmärtää, että vaikka olisin harjoitellut nuorena miten kovaa tahansa, ja pumpannut elimistööni urheilulääketieteen mielikuvituksellisimmat riemut, en silti olisi yltänyt läheskään tuollaiseen vauhtiin. Ihastelivat vauhtia muutkin. Suihkun jälkeen eräs osallistuja murjaisi siirtävänsä kirjansa Keniaan. "Jos se juoksu sitten alkaisi kulkea."
Minun juoksuni kulki tasaisesti. Kolmannen kympin aika osui kahden edellisen väliin, joten saatoin unohtaa aikatavoitteen lopullisesti. Viimeisellä kierroksella pystyin silti hieman kiristämään ja poimin muutaman alkumatkalla edelle kiiruhtaneen juoksijan. Asuvalintani onnistui täydellisesti. En palellut enkä ylen määrin hikoillutkaan. Vältyin krampeilta, hiertymiltä ja varpaankynsien mustumiselta. Juoksemineen vasta-aurinkoon märällä asvaltilla ei laukaissut migreeniä, kuten oli joskus käynyt harjoituksissa. Sykemittarin vyö oli sopivan kireällä. Kengännauhat pysyivät kiinni, kun olin vaihtanut alkuperäiset liukkaat nauhat karheampiin ja solminut ne umpisolmulla. Kahvi ei lopulta pakottanut virtsaamaan, vaikka jo ensimmäisten kilometrien jälkeen tunsinkin siihen tarvetta. Nesteet toisaalta riittivät, vaikka sivuutin kokonaan muutaman juottopaikan.
Kun juoksun jälkimmäinen puolisko sujui aavistuksen ensimmäistä nopeammin, saavuin maaliin hieman alle kolme minuuttia tavoitteesta jääneenä. Edellisen maratonin jälkeen olin saada astmakohtauksen. Nyt tunnetta ei tullut. Kävelykin sujui. Ehken ottanut kaikkea irti. Ainakin lopussa jätin haastamatta juoksijan, jota viimeisillä sadoilla metreillä saavutin. Rullatessamme alamäkeen halusin välttää viime hetken vahingon..
Maalialueella söin palan banaania ja siemailin mukillisen urheilujuomaa. Sitten köpöttelin verkkaisesti suihkuun. Pukuhuone oli täynnä vapautunutta puheensorinaa. Pukeuduttuani pyörin urheilutalon hyörinässä. Kurkin seinälle ripustettuja tuloksia. Tapasin sattumalta tutun, jonka kanssa vertailimme tuntemuksia. Hän oli tänä vuonna juossut neljä maratonia ja suuntasi innolla uuteen kauteen. Kerroin omista tulevaisuudensuunnitelmistani kierrellen. Lopettaminen tuntui porukan pettämiseltä. Oli ollut hienoa saada olla mukana.
Tyytyväinen? Olen ja en. Ehken endorfiinin jäljiltä vielä tajua tilannetta. Yhdeksästätoista juoksustani tämä asettuu sijalle 10. Hallittu mutta tasapaksu. Kesän aiempi oli hitaampi, mutta myrskytuulessa juostuna onnistuneempi.
Kesken kaiken minut poimittiin palkintojenjakoon. Kapusin hajamielisenä palkintopallille. Puristin parempieni kättä. Saimme mitalin ja muovikassin. Heilutimme valokuvaajalle. Minun kassistani paljastui myöhemmin Karhun urheilupusakka, kokoa XXL. Kenelläköhän tällä olisi käyttöä?
Palasin viimein ulkoilmaan, kun puolimaratoonarit rynnivät maaliin. Nuori ja lahjakas Oona Kettunen kiri hurjaa vauhtia samaa alamäkeä, jota minä hetki sitten laskeuduin arvokkaan varovaisesti. Matkalla rautatieasemalle soitin vanhemmilleni. Kerroin kaiken olevan hyvin.
Katselin puolityhjän junan ikkunasta vilistävää ruskaista maisemaa. Huomasin ajattelevani, ettei kolme minuuttia ehkä ollutkaan niin pitkä aika. Viisi sekuntia kilometrillä. Ihanteellisissa olosuhteissa saattaisin sen vielä puristaa. Olenhan perunut lopettamisen kahdesti aikaisemminkin.
Flunssat sitäpaitsi haittasivat tämän vuoden molempia yrityksiäni. Alkukesällä se iski kesken tankkauksen, enkä kyennyt osallistumaan Forssan maratonille. Turussa paria viikkoa myöhemmin kunto oli jo katoamassa. Syksyn flunssasta ehdin toipua, mutta sekin haittasi viimeistelyä. Monia keinoja on sitäpaitsi kokonaan kokeilematta. Olen vain juossut ja hapottanut. Salitreenin olen laistanut, enkä ole lisäravinteistakaan piitannut.
Ei, kyllä minä nyt ehkä lopetan.
On muiden kiinnostavien asioiden aika. Tulen toki jatkamaan kohtuullista lenkkeilyä, koska se on hyvää vastapainoa istumatyölle, pitää verisuonet avoinna ja masennuksen loitolla. Narsistinen itsen tarkkailu saa kuitenkin jäädä. Myöskään paukkupakkasiin tai räntäsateeseen en enää aio sukeltaa.
Olen saanut juoksemista tavattomasti. Olo on haikea. Voin kuvitella, etten letkuihin kiinnitettynä vanhuksena muistele ensirakastumista tai onnistumisia työelämässä. Todennäköisemmin juoksen pitkin loputonta maantietä valoisassa kesäyössä. On tyyntä, jo viileää, kaupungin äänet ovat poissa. Suljen silmät kuullakseni tasaisen hengitykseni ja askeleet asvaltilla. Eteneminen on vaivatonta. On vain rytmi. Kun pitkän ajan kuluttua avaan silmät uudelleen, edessä loikkii rusakko. Juoksemme peräkkäin koko pitkän suoran. Vaitelias rusakko laiskasti edellä, minä syvään hengittäen ja tiheämmin askeltaen perässä. Tie tekee mutkan, ja lahjakkaampi meistä jatkaa suoraan. Minä tyydyn tien antamaan turvaan.
Päästyäni asunnolle join palautusjuoman sijaan savuoluen.
Viittaus:
Kundera, M. (1995). Kiireettömyys. WSOY.
(Alkuteos: La lenteur, 1993)
Muita kirjoituksiani juoksusta:
Forssan tiellä
Miehenä oleminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti